Ai että!

Tulin vaan sanomaan, että vähän kai te ootte huippuja siellä! Meitsi on aivan liekeissä kaikesta keskustelusta. Tähän on niin kuin ennen vanhaan Painobaarissa, mutta ilman krapulaa. Ja mahdollisesti en 2000-luvun alkuvuosina juurikaan pohtinut päivähoitoa, mutta tajunnette pointin.

Ainoa ongelma tässä on se, että eilinen tiukkaan gradunkirjoitukseen varattu päivä meni kommentteihin vastaillessa ja tänäänkin on pitänyt jänkätä vähän Sadun tontilla. Nyt alan oikeasti töihin.

Eikä kun yksi juttu täytyy vielä jakaa. Ostin joskus vuosia, vuosia sitten miehelle jostain hämärästä syystä sellaisen pikkuruisen kirjasen, jonka nimi on "Pieni seksikirja". Se on varmaan oleviaan jotain ironiaa. Siis tiedättekö niitä muutaman sentin mittaisia opuksia, joihin on koottu aforismeja (tai oikeastaan "aforismeja") ja runonpätkiä? Tässä ne ovat eroottissävytteisiä, ja kuvituksena on jotain paljaita selkiä ja sydämiä, mutta kannessa lukee kuitenkin kokoon verrattuna huomattavan suurella fontilla kirjan nimi.

Eilen uusi hoitajamme (joka muuten vaikuttaa erittäin onnistuneelta rekrytoinnilta, hurraa sille!) huolehti poikkeuksellisesti myös kahdesta ex-naapurin lapsesta, niistä samoista, joiden kanssa meillä oli aikaisemmin hoitopiiri. Kun tulin kotiin, huomasin, että ko. kirja oli lelujen seassa lastenhuoneessa. Rakas vanhempi poikani ja hänen paras ystävätyttönsä olivat löytäneet kirjan jostain ja päättäneet ottaa sen leikkeihinsä. Kysyttyäni poika myönsi heidän esitelleen sitä myös hoitajalle. Hieman mietityttää, että mitä hän mahdollisesti ajatteli, kun lapsukaiset pyysivät lukemaan ko. teosta. Etenkin, kun se oli myös pikkuveljen toimesta pureskeltu osittain rikki.

Päiväkodit, nuo hel*etin esikartanot?

Joko luitte Apusen kirjoituksen? Jos ette, niin lukekaa. Ilmeisen monille tulee yllätyksenä, että ihan tavallisetkin ihmiset harrastavat tuota lapset päiväkotiin, aikuiset lomalle -kuviota. Minä en keksi kuviolle yhtään järkevää puolustusta, mikä ei johdu minusta, vaan siitä, että niitä ei ole. Kaikki selitykset ovat just sitä - pelkkiä selityksiä.

Ja sanonpa sitten kuulkaa tähän samaan muutaman muunkin asian päivähoidosta, kun se jo herätti niin ponnekasta keskustelua tässä hiljattain. Ensinnäkin: kenellekään ei varmaan ole uutinen, että koti on (ainakin lähtökohtaisesti, jos kotona asiat ovat noin suunnilleen kunnossa) lapselle parempi paikka kuin päiväkoti. Tarkoitan, että tuskin kukaan on aidosti sitä mieltä, että päiväkoti on omalle lapselle parempi paikka kuin oma koti. Päiväkoti ei siis korvaa kotia. Toiseksi: mitä sitten? Lapsi ei mene rikki siitä, että se on päiväkodissa, jos hoidolle on tarvetta. Ei edes alle kolmevuotiaana.

Päiväkoti ei ole mikään perkele, joka tekee lapsista kouluampujia tai muita sekopäitä. Päinvastoin, perushoito on Suomessa hyvää ja arvostan suuresti päiväkotien työntekijöitä, joilla on valtava vastuu ja rikollisen rajalliset resurssit. Suurin osa tekee hommaansa täydellä sydämellä (ja milläs muullakaan, huomauttaisi kyynikko tähän, kun ei sitä hommaa kannata ainakaan rahan takia tehdä). Mutta kannattaisi ehkä muistaa myös, että päiväkoteja ei silti ole luotu siksi, että ne olisivat välttämättömiä lapsen kehitykselle. Järjestelmä perustettiin siksi, että naiset piti vapauttaa kotoa työelämään. Sehän on vain ja ainoastaan hieno juttu, että työssäkäynti on mahdollista molemmille vanhemmille, mutta se ei myöskään tarkoita, että pieni lapsi TARVITSISI päiväkotia yhtään mihinkään. Niitä iänikuisia virikkeitä ja sosiaalisia kontakteja saa myös muualta.

Siksi minua vähän huvittaa, kun nimenomaan päiväkotia puolustetaan kovin usein lapsen tarpeella. Ainakin minusta olisi pelottavaa, jos lapsellani oikeasti olisi parempi olla hoidossa kuin omassa kodissaan. Lapsi voi viihtyä päiväkodissa, mutta silti hän tarvitsee lomaa. Lapsi voi viihtyä päiväkodissa, mutta silti se ei välttämättä ole lapsen kannalta paras ratkaisu. Hieno hommahan se on, jos ipana sanoo, että haluaa päiväkotiin eikä taistele välttämätöntä vastaan. Ainakin minun lapseni kuitenkin sanovat myös mielellään esim. syövänsä vain suklaata, mutta se tuskin olisi kuitenkaan paras vaihtoehto. Lapsen arvostelukyky on tässä(kin) asiassa on rajallinen.

En myöskään ymmärrä, että isomman lapsen päivähoitoa toisen vanhemman ollessa kotona perustellaan sillä, että isomman on parempi olla siellä, koska kotona äidin huomio on vauvassa. Ei kai kukaan tosissaan luule, että siellä päiväkodin isossa ryhmässä sitten riittää enemmän huomiota pienelle lapselle? Ja kyllä, monet lapset reagoivat hoitoon viemiseen, vaikka vanhemmat eivät sitä aina näe. Myös ne, jotka jäävät sinne iloisesti voivat olla aika surkeina, kun äiti lähtee kotiin pesimään vauvan kanssa. Eivät kaikki, mutta toiset - eikä kyse muuten aina ole edes ihan niistä pienimmistä, vaan niin voivat kuulemma reagoida myös 5-6-vuotiaat. Ja oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että lapsen päivän kohokohta on kaikista kivoistakin virikkeistä huolimatta se, kun äiti tai isä tulee hakemaan hänet kotiin? Se on se asia, jota lapset odottavat koko päivän. Siksi se kaikkein tärkeinkin työpuhelu kannattaa hoitaa loppuun ennen kuin näyttäytyy lapselleen, eikä napata jälkikasvua mukaan kännykkä korvalla ja lapsille vain elekielellä kommunikoiden.

Anyways, terve lapsi tarvitsee päivähoitoa vain yhdestä syystä: silloin, kun vanhemmat eivät pysty häntä hoitamaan. Siihen taas tietysti voi olla monta syytä. Voi olla, että vanhemmat ovat töissä. Tai vanhemmilla voi olla jotain sosiaalisia tai terveydellisiä ongelmia. Tai ehkä mies on paljon poissa ja kotona on pieni vauva ja muuta turvaverkkoa ei ole. Ne ovat ihan hyviä syitä. Mutta ei päivähoito silloinkaan ole lapsi- vaan vanhempilähtöinen ratkaisu. Muun väittäminen on minun subjektiivisen päivähoitomielipideoikeuteni mukaan aikamoista tuubaa.

Eli siis a) päivähoito ei tuhoa lasta. Todiste: minutkin vietiin hoitoon jo yhdeksänkuukautisena ja näin normaali tuli. Ja b) kotihoito (päiväkodin vastakohtana, oli hoitajana sitten isä, äiti tai vaikka se palkattu hoitaja) ei tuhoa lasta. Todiste: En ollut päiväkodissa ennen esikoulua ja näin normaali tuli.

Mutta se lasten pitäminen päivähoidossa vanhempien lomaillessa on kyllä silti väärin.

Edit: Liisa kirjoittikin näköjään myös aiheesta jo. Kommenttikeskustelusta tuli mieleeni, että siitä subjektiivisesta päivähoito-oikeudestahan mun piti vielä kans. Minä olen - ilmeisen monen kanssa eriävästi - sitä mieltä, että oikeutta pitäisi rajoittaa pieniltä (alle 3-vuotiailta) juurikin tarveperustaisesti. Esimerkiksi työnhaku vie aikaa, eikä onnistu lasten kanssa. Tarve siis on. Jos on (kuten eräät :) niin innokas, että tekee äitiyslomallaankin töitä, niin hei, totta kai hoitoa tarvitaan. Mutta jos kahden vanhemman tavisperheen ainoa peruste lasten hoitoon viemiselle on se, että pitää päästä vähän viettämään "omaa aikaa", niin tööt, väärä vastaus. Väkisinkin kyllä ihmettelen, että eivätkö nämä ihmiset oikeasti halua tavata omia lapsiaan? Voin olla väärässä, kun täältä osittain kotoa vielä huutelen, mutta käsittääkseni täyttä työviikkoa tekevä ei arkipäivisin ehdi kovinkaan monta valveillaolotuntia lastensa kanssa viettää. Että eikö vanhemmilla ole ikävä lapsiaan?

Välikausirajoitteinen tiedustelee

Tämän ostin.

Vaikka blogini on kovin tekstipitoinen, ei pidä erehtyä, olen kyllä kiinnostunut myös visuaalisista seikoista. Esimerkiksi omista ja lasteni vaatteista. Ensin mainituista ehkä joskus lisää, jos uskallan jatkaa Täti-ihmisen ostoshaasteen mukaisen excelin täyttämistä. Tässä kuussa oma ostoslista näyttää ainakin jollakin mittapuulla kohtuulliselta, mutta olenkin ovelasti siirtänyt materiankaipuuni lasten välikausitarpeiden täyttämiseen.

Pienempi saa periä isomman vanhat, kellarista löytyy varmaan haalaria ja kurahousua ja pipoa ja gorekenkää. Kunhan joku vaan joskus jaksaisi kaivautua sinne kaikkien vaatekassien keskelle. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti lapsiperheen tavarakaaoksesta, asiasta, joka ahdistaa myös minua säännöllisesti. Määrättömiä ovat ne tunnit, jotka käytän lajitellen vaatteita eri kokoisiin ja eri vuodenaikoihin sopiviin pikkuveljelle säilöttäviin ja kirppikselle matkaaviin. Kuskaan pussukoita kellariin ja takaisin ylös ja tuskailen. Aina, kun isompi erä kirppiskamaa on päätynyt kellariin, alkaa jostain löytyä tavaroita ja vaatteita, jotka olisivat myös kuuluneet sinne. Yksittäisiä asioita ei jaksa sinne asioikseen lähteä viemään, joten niitä keräillään sitten erinäisiin laatikoihin ja pusseihin, joita säilytetään saunassa ja muissa liikenevissä tiloissa. Systeemi on paitsi aikaavievä, myös epäkäytännöllinen, koska samankokoisia vaatteita on sadassa eri paikassa, minkä takia osa jää toisella kierroksella käyttämättä ja koska en vaan millään kykene muistamaan, mitä kätköissä oikein majailee.

Ja tämän.

Hankalaa hommassa on se, että pelkästään ulkovaatteita on älytön määrä, kun jokaiseen vuodenaikaan tarvitaan useampia settejä eri keliolosuhteisiin. Talvella on oltava lämmin ulkoiluasu ja loskakelin vaatetus ja mahdollisesti myös joku siistimpi takki-kengät-yhdistelmä ja asusteet päälle. Sitten alkaa se omituinen välikausi, kun naulakossa roikkuvat niin toppavaatteet kuin kuravaatteet ja kuorivaatteet ja fleecet ja toisaalta jo kevättakit ja trikoopipot. Kesällä tarvitaan tennareita ja kumppareita ja huppareita ja sateenkestäviä vaatteita. Ja yleensä suurin osa on esillä yhtä aikaa, koska jos pakkaat vaikka toppavaatteet pois, niin aivan varmasti sieltä puskee joku toukokuinen lumimyrsky ja saat kaivaa ne esille taas.

Mahdollisesti myös tämän.

Lisäksi en voi enkä edes halua säästää ihan kaikkea isoveljen vanhaa, joten kamat on lajiteltava myös sen mukaan, mitkä menevät kiertoon heti, mitkä vasta oltuaan pikkuveljen käytössä. Ikävä kyllä visuaalista silmääni on alkanut hieman häiritä se, jos lapset eivät soinnu toisiinsa. En halua heidän olevan toistensa täydellisiä kopioita, mutta olen joutunut myöntämään olevani sillä tavalla rajoittunut, että minua häiritsee, jos toisella on esim. luonnonmateriaaleja ja perusvärejä ja toisella neonvärejä ja kirkkaita kuoseja. Tämän vuoksi olen kehittänyt useammankin pakkomielteen, mm. että isomman on saatava ensi talveksi samanmerkkiset ulkovaatteet kuin pienemmälle on varastossa ja mahdollisesti nyt hankittavan välikausihaalarin olisi mieluiten soinnuttava yhteen pikkuveljen olemassa olevan haalarin kanssa. Onneksi kaapissa on jo jemmassa useampi pipopari samanlaisia, mutta erivärisiä tai -kuosisia pipoja, joilla pääsen toteuttamaan tätä symmetrian kaipuutani. (Joka kyllä oikeasti on varmaan taas joku sijaistoiminto sille, että gradu laiskottaa ja tulevaisuus ahdistaa.)

Olen tässä merkityksellisessä välikausiasiassa kuitenkin nyt suurten kysymysten äärellä, enkä pysty rauhoittumaan, ennen kuin olen selvittänyt seuraavat asiat:
1. Tarvitseeko kesällä nelivuotias vielä haalarin, vai riittääkö takki ja housut -setti?
2. Pitääkö paikkansa, että päiväkodissa suositaan haalarivaihtoehtoa? (Nakkien on tarkoitus aloittaa pk-uransa syksyllä, ja ennakoisin asiaa mieluusti jo nyt.)
3. Mihin niitä kuriksia tarvitaan? Tarvitaanko niitä esim. just siellä päiväkodissa?
4. Monetko ja millaiset kengät lapsi tarvitsee? Tennareita on odottamassa kahdet, mutta mitään järkeviä kenkiä ei. Goretex-nilkkurit? Kumpparit? Nahkakengät? En ole vieläkään löytänyt järkevää komboa, onko joku muu?
5. Millaisia hanskavaihtoehtoja tarvitaan? Välikausihanskat ainakin ja sitten neulehanskoja kuivemmille ilmoille. Mutta tarvitaanko kurahanskoja?
6. Milloin käytetään softshelltakkeja? Entäs windfleeceä? Tarvitaanko näitä erityisesti johonkin ja jos, mihin?


(Ja tähän joku kulutuskriittinen loppukaneetti: jaadijaadijaa. Plus todistelua siitä, että minulla on myös muita harrastuksia ja olen ihan älykäs ihminen: liirumlaarum. Noin.)

Kakskytkuus

Ruinasin Leopardikuningattarelta jo taannoin meemi-ikävuoden, ja sain kakskutosen. Ensimmäinen ajatus: mitä hittoa silloin tapahtui? Heti ensi hätään en muistanut lainkaan. Sehän on ollut siis vuosi ööh... 2007? Eikun siis 2005. Joo, just se, 2005. Ja siis arvatkaas mitä, minähän olen kirjoittanut blogia jo silloin, tai oikeammin olen aloittanut bloggaamisen toukokuussa 2005, kun olen ollut 26 vuotta ja yhden kuukauden! Hah! Joten helppohan mun oli mennä sinne virkistämään muistia, kyseinen blogi kun on edelleen olemassa, joskaan sitä ei ole päivitetty vuosiin.

Asuin tuolloin Etu-Töölössä, Runskilla viidennen kerroksen lautalattiaisessa pikkuyksiössä. Sinne ei ollut hissiä eikä ikkunaa voinut juurikaan pitää auki metelin takia, mutta se oli kovin soma ja hyvätunnelmainen pesänen. Mun turvapaikka. Ja sijainti oli loistava, kolmen minuutin matka töihin ja kaikki huvitukset kävelymatkan päässä. Tosin voi luoja ne portaat oli tuskalliset joskus, etenkin aamuyöllä korkkareissa. Ja lisäksi siellä oli lihavia, liukasliikkeisiä sokeritoukkia, joita säännöllisin väliajoin paniikissa Raidasin.

Tein osa-aikaisesti töitä pienessä viestintätoimistossa, ja yritin aloitella gradua. Nokkelaälyisimmät ehkä huomaavat, että se gradu ei koskaan valmistunut, ehe. Kävin myös mitä ilmeisimmin aivan älyttömästi baarissa. Elämä vaikuttaisi olleen lähinnä loputtomia baari-iltoja, hikistä Lostarin tanssilattiaa ja välissä pitkiä päiviä toimistossa, missä salamesetimme kollegan kanssa, kun hieman "persoonallinen" pomomme karsasti puhetta. Mitään työhön liittymätöntä ei voinut sanoa ääneen, ja työasioistakin uskalsi puhua vain harvoin ja harkitusti. Konttorinyherryksen vastapainoksi käytiin viinillä ja syötiin ulkona. Sunnuntaisin angstasin sinkkuuttani ja pelkäsin kissojen aikanaan nakertavan yksinäistä ruumistani, kun kukaan ei kaipaisi minua, mutta muuten oli lystiä. Kevyttä, huoletonta, kakskytjarisat-elämää.

Olin siis jo tavannut miehen, josta oli sittemmin tuleva aviomieheni ja lasteni isä. En vaan olisi todellakaan uskonut sitä silloin. Mieshän oli alun perin pomoni, ja koko homman oli tarkoitus olla lähinnä satunnainen huvitus. Oli kutkuttavaa herätä aamuisin samasta sängystä ja sitten mennä eri matkaa töihin samaan aamupalaveriin esittämään pomoa ja alaista. Tämä tapahtui vuoden 2004 alkupuolella, ja myöhemmin samana vuonna vaihdoimme molemmat työpaikkaa. Alkuvuoden 2005 mies asui Norjassa, jolloin tapasimme harvoin. Kesällä hän palasi Suomeen ja aloin taas heräillä säännöllisen epäsäännöllisesti täältä nykyisestä kodistani, mutta loppuvuodesta pistimme homman kokonaan jäähylle - tai siis oikeastaan erosimme, sikäli kuin ei-seurustelusta voi erota.

Vuoden 2005 syksyllä vaihdoin taas työpaikkaa, kun menin erään järjestön viestintäpäällikön äitiysloman sijaiseksi. Kaikki kuvitelmat opiskelusta (tai siitä, että kesän hillumisen jälkeen alkaisin muka tekemään jotain asian hyväksi) jäivät taas hyllylle, ja sukelsin täysipäiväiseen työelämään. Tässä työpaikassa kehitin mm. loputtoman ahdistuksen turhia kokouksia kohtaan, sillä istuin itse esimerkiksi joka toinen maanantaiaamu johtoryhmän kokouksessa ja joka toinen koko työporukan viikkokokouksessa pyörittämässä samoja asioita viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Kirjoitin joka ikisestä kokouksesta pöytäkirjan, joihin kopipeistasin samoja kohtia viikosta toiseen. Muuten työ oli ihan kiinnostavaa, mutta ihmisten kanssa en ollut ihan samalla aaltopituudella. Tai no, en vaan sietänyt suurinta osaa niistä 35 vuotta samassa työpaikassa homehtuneista besserwissereistä, joiden energia meni lähinnä keskinäisten kaunojensa hoivaamiseen ja yleiseen valittamiseen ihan kaikesta.

Haaveilin oikeasta parisuhteesta, muistaakseni tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ihan kaikki muut seurustelevat. Jos joku olisi sanonut minulle marraskuussa 2005, että tasan kolmen vuoden päästä pissit tikkuun ja elämäsi muuttuu, olisin nauranut itseni tärviölle. Olimme juuri sopineet miehen kanssa, että tämä oli sitten tässä. Lapsiajatukset tuntuivat tosi kaukaisilta jo elämäntilanteestakin johtuen, vaikka olin aina ajatellut, että kyllä minä joskus niitä lapsiakin haluan. Loppuvuodesta erotuskissa pyöriessä olin muutenkin kaihoisana, kun moni hyvä ystävä muutti ympäri maailmaa. Lisäksi pikkujouluilin ja etsin piikkikorkoisia kenkiä, jotka poraisivat asfalttiin reikiä. Kunhan siitä vähän tokenin, innostuin taas liikkumisesta ja poljin spinningpyörällä pois kaikkea päässäni vellovaa roinaa.

Marraskuinen eromme osoittautui lopulta aika lyhytaikaiseksi päätökseksi, ja palasimme yhteen muutaman kuukauden päästä, vähän ennen kuin täytin 27. Varsinaisen yhdessäolomme lasken alkaneen vasta siitä, vaikka takana oli silloin jo melkein parin vuoden harjoittelu. Mies otti yhteyttä juuri, kun kuvittelin päässeeni yli koko scheissesta ja olevani jo matkalla aivan uusille kalastusvesille. Menimme oluelle ja jotenkin päädyin tänne samaan osoitteeseen, jossa tätä nyt kirjoitan. En todellakaan aavistanut, mihin kevytkenkäisyyteni johtaisi, mutta ei kyllä kaduta pätkääkään. Kun juhlin Brysselissä 27. syntymäpäivääni, olin tosi onnellinen kaikesta. Miehestä, oluesta, simpukoista, ystävistä, elämästä. Paska talvi oli voitettu ja edessä oli kuuma kesä, josta tulikin sitten yksi elämäni parhaista.

Optimaalinen määrä ja vaihteluväli

Englannin Karoliina on ehkä mahdollisesti lipsauttanut, että saattaa olla tulossa tyttö. Tai sitten se oli vain huijausta. No sillä ei ole niin väliä, mutta kyllä taas riemastutti se Ilta-Sanomien kommenttiloota, jossa eräskin kertoi, miten on tekemällä tehnyt tyttöjä ruokavalion ja hedelmöityksen avulla, ja samalla tavalla tarkoituksella hän on tehnyt poikiakin, "mutta vain isän iloksi".

Samoin kuulin tässä taannoin naisesta joka odottaa neljättä (!) lastaan syntyväksi syksyllä, ja on huolissaan siitä, pääseekö ikinä pettymyksestä yli, jos vauva on poika. Hänellä on jo kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Kiesus mitä porukkaa. Eikö lähtökohtana pitäisi olla se, että haluaa LAPSEN, ei tyttöä tai poikaa? Ilmeisesti myös kaikkien naisten pitäisi haluta tyttö (ja oletettavasti miesten poika). Jos meille joskus tulisi kolmas lapsi, niin en osaa kuvitella sen olevan muuta kuin pieni poika, mutta ihan yhtä lailla omalta tuntuisi varmaan tyttökin. Mutta olennaista olisi se, että haluaisimme kolmannen lapsen.

Olen ymmärtänyt, että vatsansisäisen vauvan sukupuolen tiedusteleminen vanhemmilta on joistakin loukkaavaa. Minusta ei, sehän on sellaista small talkia, kun ei siitä vauvasta kovin paljon muuta voi siinä vaiheessa puhua. Vähän hankala kehua pitkiä ripsiä tai paksua tukkaa kun tyyppi on vielä pelkkä sikiö. Tosin hypoteettisella kolmannella kierroksella en varmaan edes ottaisi sukupuolesta selvää (edit: siis etukäteen), etten kuulisi yhtään pöljää kommenttia, jos (ja kun) se vauva olisi poika. Ehkäpä kukaan ei enää vauvan synnyttyä tulisi sanomaan, että voi että, ei sitä tyttöä sit, no ehkä vähän lohduttaa että voitte kierrättää samat vaatteet. Eikä ku onnea.

Eräs kaveri sai pitkän, pitkän odotuksen jälkeen kaksoset, tytön ja pojan. Tiesittekö, että se on vauvanteon jackpot? Yllättävän monen ihmisen mielestä on aivan valtavan hieno suoritus saada kerralla kaksi vauvaa ja vielä molempia sukupuolia. Koska kyllähän vain erinomaisen onnistuneet yksilöt voivat moisen uroteon suorittaa. Kovinkaan moni ihastelijoista vaan ei tiedä, miten pitkä ja lääketieteellinen prosessi tarvittiin näiden lasten syntymiseksi. Veikkaan, että ihan yksikin vauva ihan mitä vaan sukupuolta olisi ollut vanhemmille tismalleen yhtä suuri lahja ja kiitollisuuden aihe.

Mutta ok, selväksi on tullut, että lapsenteossa pitäisi pyrkiä molempiin sukupuoliin ja että jokainen nainen kaipaa sisimmässään salaa tyttöä. En tiedä, onko aistimani tyttöpaine seurausta siitä, että miehet eivät taida poikahaaveitaan blogeissa ja Vauvan av-palstalla vouhkata vai siitä, että itselläni ei sen lajin ihmeitä ole, mutta olen välillä suruissani pienten poikien puolesta, kun tuntuu, että tyttö on joidenkin naisten mielestä ainoa oikea merkki ja malli. Pojat laitetaan johonkin ihankiva-lokeroon, eikä yhtään nähdä, että lapset ovat ylipäätään kaikki yksilöitä ja erilaisia ja monesti aivan kaikkea muuta kuin ehkä olit kuvitellut. Vähän surettaa myös niiden pienten tyttöjen puolesta, jotka syntyvät näille "siis mä niin halusinkin just prinsessan kun pojille on niin rumia vaatteitakin" -nettiäideille, koska hieman epäilyttää, saavatko nämä tytöt olla sellaisia kuin haluavat.

Sopivan sukupuolijakauman lisäksi ilmeisesti nykyisin kuuluu hankkia lapset mahdollisimman tiiviillä ikäerolla. Sitten kuuluu vinkua, että on niin raskasta, kun on kaksi niin pientä lasta. Ja myös muistaa koko ajan korostaa, miten varmaan on meillä niin paljon raskaampaa kuin kellään muulla, koska nämä nyt tulivat niin lähekkäin. Minulla on näille ihmisille yksi sana: EHKÄISY. Ihan totta, kukaan ei pakota tekemään niitä lapsia 1,5 vuoden ikäerolla. Vaikka teillä meni eka kerralla puoli vuotta, ennen kuin tärppäsi, niin jos ette ole valmiita siihen, että saattaa napata saman tien, niin älkää herranjumala harrastako suojaamatonta seksiä! Ei voi tajuta! (Okei, tajuan vähän, jos ensimmäiseen tarvittiin lääketiedettä. Mutta jos lapsettomuuteen ei ole ollut mitään selkeää syytä, mikä ehdottoman varmasti estää raskaaksi tulemisen jatkossakin, niin kannattaa ehkä omistaa edes pieni ajatus sille, että se on mahdollista.)

Ja se ikäero. Arvatkaa mitä, joka ainoassa lasten ikäerossa on varmaan plussia ja miinuksia. On aivan turha tulla keräilemään mitään ylimääräisiä martsapisteitä, jos teillä on alle kaksi vuotta tai sitten jo viisi ja oli jo niin tottunut nukkumaan. Kellään, toistan KELLÄÄN, ei varmaan ole yhtään lasta ilman, että välillä hieman vituttaa. Ja itseasiassa vitutti minua kyllä ennen lapsiakin, ei se elo nyt mitään sateenkaaria ja yksisarvisia ollut aina silloinkaan. Ihme kilpailua tämäkin kyllä. Minullakin on yksi tuttu, joka on ihan varma, että niiden elämä on ollut paljon kamalampaa, koska lapsilla on joku pari kuukautta pienempi ikäero. No ihan näin meidän kesken, se ei johdu siitä. Se johtuu siitä, että sinä olet hoitanut lapset käytännössä yksin. Jumalauta jos mies on kuusi viikkoa viettämässä isäkuukautta ja sen ajan vanhempi lapsista on hoidossa ja pienempi koko ajan äitinsä kanssa, kun mies tapaa kavereitaan ja nukkuu puolille päivin, niin ehkä se vika ei ole siinä ikäerossa. Plus että edelleen, ei voinut olla kovin suuri yllätys, että suojaamattomasta yhdynnästä voi toden totta tulla raskaaksi, kun yksi todiste oli jo kovaäänisesti maailmassa.

P.S. Olen varma, että Iso-Britanniaan syntyy kruununprinsessa.

P.P.S. Uusi hoitaja oli tänään töissä ja homma vaikutti toimivan hyvin. Kun tulin kotiin, isompi kysyi, että miksi sinä nyt jo tulit, meillä on vielä kirja kesken, eikös sinun pitäisi vielä mennä kouluun.

P.P.P.S. Pikkunakkini on avannut sanaisen arkkunsa ihan kunnolla. Ipana iältään vuosi ja kahdeksan kuukautta sekä risat päälle on yllätyksekseni alkanut selvittää asioitaan sanallisesti kolmen, neljän sanan lauseilla ja laulaa pätkiä suosikkilauluistaan. Uudet sanat tarttuvat (ja epäilemättä myös katoavat) ihan käsittämätöntä tahtia. Omituisinta on kuitenkin se, että miten tuollainen rättänä voi tajuta jo sanoa että mamma kato ja pappa titta? Tai että takki päävve ja jacka på? Eihän se kai oikeasti vielä kielten eroa tajua, mutta kiehtovaa yhtä kaikki. Hienosti se jo osaa toivottaa "hyvää peppuyötä" kuten isoveljensä ja puhua piejusta ja kakkahoutusta. Kivasti tosiaan isoveli toimii roolimallina, ai että!

Hoidon tarpeessa

Luonnoksissa odottaa kaikenmaailman äitikortti- ja päivähoitopostauksia, mutta yksikään ei valmistu. Vituttaa niin että veri ei kierrä päässä, ei pysty kirjoittamaan mitään ajattelua vaativaa, ennen kuin saan tämän raivon purettua. Äsken just meni hermot tuohon saatanan ulinaan mikä noista kakaroista välillä lähtee, karkasin makuuhuoneeseen ja saatoin sulkea oven niin että meinasi karmit lähteä. (Tilanne etenee nykyisin liian usein seuraavasti: isompi ei nuku päiväunia -> nukahtaa sohvalle -> herää ja ulisee -> ei suostu kertomaan mikä hätänä, kunhan kiukuttelee -> pienempikin alkaa ulista -> missään ei ole järkeä -> huudetaan ja ulistaan -> minun muutenkin pinkeät hermoni antavat periksi ja räjähdän.)

Mies istuu siellä tyynenä kuin Buddha ja ehdottelee jotain legolinnoja, ärsyttää sekin. Helppohan se on olla tyyni ja rauhallinen aikuinen kun on ollut koko päivän töissä lepäämässä. No pitäisihän sinunkin olla opiskelemassa, sanoo nyt tarkkaavainen lukija. Vaan enpä ole, enkä ole ollut koko helmikuussa.

Ensinnäkin alkuperäinen lastenhoitajamme sai kaikenlaisia raskausvaivoja ja jäi sairaslomalle jo helmikuun alussa. Vittumaista hommassa oli se, että hänelle kirjoitettiin ensin viikko, sitten toinen ja lopulta kuukausi sairaslomaa. Ensimmäiseen kahteen viikkoon emme siis voineet tehdä mitään järjestelyjä, koska tilanne oli tiedossa vain viikon eteenpäin. Myös palkka eli yksityisen hoidon tuki juoksi hänelle ihan normaalisti.

Hoitajamme olisi halunnut purkaa työsopimuksen, koska ei halunnut jättää meitä veemäiseen tilanteeseen eli maksamaan ei mistään ilman tietoa siitä, palaako hän enää ollenkaan töihin ennen äitiyslomaa. Minä olisin halunnut purkaa työsopimuksen, koska minulla kuluu tässä koko ajan opintovapaa- ja opintotukikuukaudet, opinnot eivät edisty ja vaarana on myös joutua ns. kunnon kuseen, jos ei niitä pisteitä ala tippua rekisteriin. Lisäksi tuntuu melko epäreilulta, että me, yksityinen perhe, maksamme jonkun toisen sairastamisesta palkkaa ja hoidamme kuitenkin itse lapsemme.

Tyhmänä kuvittelimme, että jos molemmat haluavat purkaa sopimuksen, se on vaan ilmoitusluontoinen asia. Olimme väärässä. Lastenhoitajamme ei voinut irtisanoutua, koska jos sairausloma ei jatkuisi, hän joutuisi kolmen kuukauden karenssille ja olisi siis käytännössä täysin ilman tuloja. Me emme voineet irtisanoa häntä, koska meidät (minut) voitaisiin haastaa oikeuteen ja tuomita työsyrjintärikoksesta, sillä raskaana olevaa naista ei saa irtisanoa. Jos olisimme irtisanoneet hänet, emme olisi saaneet palkata uutta ihmistä samaan tehtävään yhdeksään kuukauteen. Kukaan Kelasta ei ottanut kantaa siihen, tehtäisiinkö siellä asiasta valitus, jos irtisanoisin hoitajan hoidon tarpeen loppumiseen vedoten (mikä sinänsä piti ihan paikkansa, meillä ei ollut tarvetta hoidolle, jota ei tapahdu) eikä ylipäätään yhtään mihinkään. Kun aloimme selvittämään asiaa Kelan kanssa, kävi ilmi, että tilanteen ongelmallisuus on kyllä tiedossa, mutta kukaan ei ole ajatellut asiaa. Aloin tuntea olevani jossain huonossa Kafka-filmatisoinnissa.

Sitten hoitajan sairauslomaa jatkettiin kuukaudella, jolloin hän jäi sairauspäivärahalle ja meidän palkanmaksuvelvollisuutemme siis loppui. (Työnantaja on velvollinen maksamaan palkkaa sairastumispäivältä ja sitä seuraaviin yhdeksään arkipäivään sisältyviltä työpäiviltä. Huomaatteko, osaan työlain melkein ulkoa.) Saimme luvan palkata sijaisen. Työsopimus voidaan kuitenkin tehdä vain varsinaisen hoitajamme sairasloman loppuun saakka, ts. kuukaudeksi. Oletettavasti alkuperäinen hoitajamme ei enää palaa töihin, mutta sataprosenttisen varmaa sairausloman jatko ei tietenkään ole.

Kauhealla hässäkällä saimme sitten uuden hoitajan töihin. (Sivumennen sanottuna aivan loistava miesehdokas oli tämän valitsemamme tytön kanssa loppusuoralla ihan tasoissa, mutta mahdollisuus aloittaa työt heti käänsi vaa'an jälkimmäisen hyväksi. Ei se mieshoitaja siis ollutkaan mahdoton ajatus, kuten ensiksi kuvittelin ajattelevani.)  Hän aloitti eilen. Ensinnäkin esikoinen kiukutteli aivan jumalattomasti, makaroonaili, nauroi minulle sellaista veemäistä hähhähhää-naurua päin naamaa, valitti, että entinen hoitajamme kyllä laittoi kengät jalkaan ja käyttäytyi muutenkin kuin paraskin kauhukakara. Ja nyt on siis kyse lapsesta, joka yleensä on hyvin vieraskorea ja herkkä ja empaattinen ja vilpitön ja käyttäytyy suht ihmisiksi julkisilla paikoilla tai vieraiden läsnäollessa. Sellaisesta, josta aina sanotaan, että kyllä teillä on sitten kiltti poika. Häpesin silmät päästäni. Nuorempi sen sijaan huusi vain ovelta, että HEIPPA MAMMA ja paineli uuden hoitajan kanssa pihalle.

Puistoreissu oli kuitenkin mennyt hyvin, kun minä en ollut paikalla. Vinkuminen toki jatkui, kun he palasivat sisälle, mutta jälkeenpäin esikoinen sanoi, että oli ollut kivaa ja tyttö oli leikkinyt heidän kanssaan.

Tänä aamuna puhelin soi. Varsinaisen lastenhoitajamme sairausloman sijainen on sairaana. Olen sanaton. Taas meni viikko hukkaan. Tutustuminen ja totuttelu täytyy aloittaa ensi viikolla taas nollasta. Mies on koko ensi viikon taas Norjassa, joten en pysty tekemään mitään iltaisinkaan. Olen siis pian ollut tästä vuodesta 2,5 kuukautta opintovapaalla, ja olen pystynyt käyttämään opintoihin yhteensä seitsemän päivää tammikuussa. Stressimittari vetelee punaisella. Tekisi mieli rääkyä ihan jokaiselle. En päässyt edes pilatekseen, kun miehellä oli joku meno (josta se ei tietenkään ollut muistanut ilmoittaa minulle, mikä vaan aina ärsyttää sekin - mikä helvetin oletus se on, että minä kykin täällä illatkin, häh?).

P.S. Oli tänään kyllä yksi hyväkin hetki. Käytiin kaupassa ja matkalla näimme ison kuorma-auton, jonka lavalla oli nosturi, joka nosteli jotain isoja säkkejä alas. Pienempi veteli sikeitä, isompi tuijotti nosturia ja minä annoin auringon paistaa kasvoilleni. Mikä ihana tunne! Ihan mindfulnessia! En ollut edes tajunnut, miten vähän aurinko on tänä talvena näyttäytynyt, ja miten paljon sitä olen ikävöin. Ja jos tälle positiiviselle linjalle lähdetään, niin ihanaa on myös tuo uusi vanha kauppahalli ihan vieressä, olen aivan rakastunut siihen. Lisäksi just tällä hetkellä tuossa vieressä leikkii autoillaan idyllisesti sulassa sovussa kaksi pörröpäämarakattiveljestä, joista pienempi hoilaa koko ajan, että pate tuooo, pohtin tuooo, pate tuoo, pate tuoo ja huutaa väliin että mamma kato, auto ajaa. Ja kohta mä vien ne kylpyyn ja sitten mieskin ehkä tulee jo  kotiin ja saa laittaa ne nukkumaan.Hah!)

P.P.S Maanantaina olin tosi mutsivireessä, käytiin puistossa (ja näin muuten oletettavasti joko aidon tai vale-Valeäidin :), leivottiin pullaa, ASKARRELTIIN ja opetin esikoista leikkimään nukella. Tänään se valitsi kaupassa neonpinkin kumitipun (älkää kysykö, olen ollut vähän epätasapainossa). Mutta siis hei vähänkö tehokasta tää mun tasa-arvokasvatus!

Kasvatuksesta, tytöistä ja pojista

Yleisön pyynnöstä siis jo kerran vahingossa keskeneräisenä julkaisemani, sitten paniikissa poistamani ja Liinan Google Readerista pelastama teksti. Pelottavaa kyllä, että hätäisellä enterin painalluksella eetteriin livahtanutta tekstiä ei tosiaan sitten saanut pois enää kokonaan, vaikka koko operaatioon meni noin puoli minuuttia!

Anyways, Bleuen ja Liinan blogeissa on käyty vilkasta kasvatuskeskustelua. Kommenttilaatikko tuntui liian pieneltä areenalta jäsentää keskustelun herättämiä ajatuksia, joten käytän sen sijaan tätä omaa virtuaalitilaani.

Kun odotin esikoistani, ajattelin (ja oletettavasti vaahtosinkin), miten en aio pukea poikaani vaaleansiniseen ja miten ärsyttää se, että pikkutytöt ja niiden tavarat ovat pelkkää hörhelöä ja pinkkiä. Sittemmin olen alkanut ajatella, että oikeastaan joku väreistä vaahtoaminen on vähän pönttöä. Siis että on oikeastaan yhtä hölmöä olla sitä mieltä, että tyttö on puettava pinkkiin kuin sitä mieltä, että tyttöä ei missään nimessä saa pukea pinkkiin koska tasa-arvo. Tai kuvitella että on parempi, että poika leikkii nukeilla kuin että poika leikkii autoilla. Minusta siinä nimenomaan vahvistetaan jakoa tyttöjen ja poikien leikkeihin, jos yritetään väkisin ohjata lapsi tekemään sitä vastakkaisen sukupuolen tyypilliseksi tekemiseksi oletettua asiaa.

Minä ajattelen, että enemmän kuin sillä, mitä lapset leikkivät, merkitystä on sillä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. On mielenkiintoinen ajatus, että lapsia pitää "opettaa" leikkimään. Sveitsiläisen Piaget'n mukaan lapsi tarvitsee aikuisen näyttämään, miten jollakin esineellä leikitään. Luulen, että se pätee myös muuhun kuin tarkoitukselliseen leikin opettamiseen: lapsi näkee, mitä aikuiset tekevät ja jäljittelee sitä. Esimerkiksi meidän esikoisemme alkoi leikkiä lääkärileikkiä lääkärikäyntien jälkeen. Näin ollen voisi kuvitella, että on ihan turha odottaa tyttärensä innostuvan autoleikistä jos ei itse koskaan tartu autonrattiin - semminkin kun sukupuoli-identiteetin kehitykseen ymmärtääkseni kuuluu, että lapsi alkaa jossain vaiheessa samaistua samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa.

Piaget'n leikin teoria tukee tätä ajatusta: hänen mukaansa leikkiessään yksilö sulauttaa kokemuksensa todellisuudesta ja olemassaolevan ajattelunsa tuttuun objektiin tai tilanteeseen. Eli siis suomeksi leikissä yhdistyvät se, mitä lapsi ajattelee ja se, mitä lapsi kokee tai näkee. Siksi on hassua vaahdota jostain väreistä tai leikeistä ainakaan ilman, että pysähtyy miettimään, millaisen naisen ja miehen mallin lapsi saa ympäristöstään. Ehkä ei ole niin vaarallista, vaikka poika haluaisi vain ajella niillä pikkuautoillaan ja leikkiä  hirviöleikkejä, jos hän kuitenkin näkee isänsä osallistuvan lasten hoitamiseen. Etenkin kun ilmeisesti jonkinlainen örinävaihe sotaleikkeineen kuuluu poikien kehitykseen samoin kuin prinsessavaihe tytöillä. Sitä paitsi tulihan meistä 70- ja 80-luvuilla kasvaneistakin näin tiedostavia, vaikka meitä ei tietoisesti kai ohjattukaan leikkimään vastakkaisen sukupuolen hommiksi miellettyjä leikkejä.

Itsehän olen ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että sen kaltainen feminismi, jossa pyritään siihen, että naiset voivat tehdä samoja asioita kuin miehet ja halveksitaan samalla perinteisiä naisellisia asioita, toimii itseään vastaan sillä perusteella, että perinteisten miesten asioiden arvottaminen korkeammalle (tavoiteltaviksi) vain vahvistaa patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä. (Ja terve muuten tuolle virkkeelle, ei ole selkokielestä tietoakaan.) Sen sijaan feminismi, joka pyrkii sukupuolten väliseen tasa-arvoon kenenkään omia tekemisiä tai haluja väheksymättä puolustaa kyllä edelleen paikkaansa ihan täällä meidän vapaassa Pohjolassakin.

Olen oikein tutkiskellut itseäni ja miettinyt, että olenko koskaan tuntenut, että en saisi tehdä jotain asiaa sukupuoleni vuoksi. Kaikesta päänsisäisestä kaivelusta huolimatta en keksi yhtään sellaista tilannetta. Lukiossa haaveilin huimasta urasta ja johtajan paikasta, enkä tullut edes ajatelleeksi, että se ei onnistuisi, koska olen nainen. En tiedä, johtuuko se sitten lapsuudenperheestä vai vain hyvin kehittyneestä itsetunnosta, tai toisaalta kai jälkimmäinenkin on myös ensimmäisen ansiota. Kuitenkin olen ollut leikki-iässä 80-luvulla, ja suosikkilelujani olivat Barbiet ja My Little Ponyt. Tosin haaveilin myös radio-ohjattavasta autosta, jota en koskaan saanut, mutta veikkaan se johtuvan enemmänkin siitä, että kaikkea ei voi saada kuin tietoisesta valinnasta - en koskaan saanut myöskään haaveilemaani nukkekotia.

Sen sijaan olen kyllä tuntenut sukupuoleni nahoissani - tai oikeastaan rinnoissani ja takapuolessani - työskennessäni aikanaan yökerhon baaritiskin takana. Ihan tavalliset suomalaiset miehet katsoivat oikeudekseen tarrata kiinni kuin entinen sika limppuun. Vaikka muuten esitin mielelläni hieman yksinkertaista blondia, noina kertoina ilmaisin kyllä varsin napakasti, mitä mieltä olin. Onnekseni olen saanut sekä niin hyvän itsetunnon että sen verran ison egon, että uskalsin sanoa ja myös tarvittaessa ihan fyysisesti osoittaa, että nyt näpit irti. Kaikki eivät uskalla tai osaa ja joskus tilannekin vaan joko yllättää tai pelottaa niin, että sen antaa mennä ohi. Itse olen monesti miettinyt, mitä nuo miehet ajattelisivat, jos joku kohtelisi heidän siskoaan tai tytärtään samalla tavalla.

Siksi yksi tärkeimmistä asioista, jonka toivon poikieni oppivan, on paitsi että naiset osaavat ajaa autoa, myös että naisia (niin kuin toki kaikkia ihmisiä) tulee kohdella kunnoittavasti. Meillä ei asu vain sukupuolettomia lapsia, vaan nimenomaan poikia, joista tulee toivottavasti jonain päivänä yhtä fiksuja miehiä kuin isänsä tai isoisänsä. Uskon myös, että poikien pitää saada leikkiä poikien leikkejä, mutta myös niitä tyttöjen leikkejä. Ja päinvastoin.

Sukupuolelle tyypillisten leikkien tukahduttaminen tai tietoinen vastakkaisten leikkien palkitseminen voi olla jopa haitaksi lapsen identiteetin kehitykselle, väittää ainakin Sinkkonen artikkelissaan (linkki tekstin lopussa). Sinkkosen mukaan "kolmen neljän vuoden iässä sekä tytöt että pojat elävät ns. fallista vaihetta. Monesti he toteuttavat leikeissään vanhempiensa pahimpia pelkoja stereotyyppisistä nais- ja mieskuvista. [...] Vielä muutama vuosi sitten tällaisten leikkien nähtiin olevan seurausta ympäristön tarjoamista yksipuolisista roolimalleista. Niillä on lapsille kuitenkin suuri psykologinen merkitys."

Sinkkosen artikkelin lopputulema tiivistää hyvin sen, miten itsekin ajattelen. Siis se, että "tytön arvostaminen tyttönä ja pojan poikana ei tarvitse merkitä vanhoihin roolistereotypioihin juuttumista, vaan se on merkittävä tuki koko lapsen itsetunnon kehitykselle. On onni, jos lapsi saa kasvaessaan osakseen sekä naisen että miehen rakkautta. Siten hän voi sisällyttää luontevasti persoonallisuuteensa myös vastakkaisen sukupuolen piirteitä tarvitsematta kokea minuuttaan uhatuksi."

Meillä asuu tällä hetkellä kaksi poikaa, jotka pärisevät, ärisevät, juoksevat ja kiljuvat, mutta myös pussaavat, halaavat ja itkevät. Isomman lempiväri on punainen, se ei suostu pukeutumaan verkkareihin, kysyy aina minulta, mikä paita sopisi näihin housuihin, tunnistaa kaikki automerkit ja on erityisen kiinnostunut lumitraktoreista ja leipomisesta. Pienempi taas tykkää myös niistä lumitraktoreista, kirjojen lukemisesta ja koirista. Ihan tasapainoisilta ne minusta vaikuttavat, mutta toki olen vähän jäävi arvioimaan.

P.S. Siitä autoilusta vielä: minun mummini on aikanaan maksanut minun ja siskoni ajokortit, koska hän halusi, että autoa ajamattomien naisten perinne loppuu meidän sukupolveemme. Miten kävi? Siskoni ei aja oikeastaan koskaan, ja minäkin hyvin harvoin. Havahduin tähän, kun kolmevuotiaani kysyi, että miksi äidit eivät aja autoa, miksi vain isät ajavat. Siitä sisuuntuneena autoilin lapset ja itseni Espoon perukoille kyläilemään, mistä esikoinen oli hyvin vaikuttunut, vaikka selvästi aluksi hän kyseenalaisti ajotaitoni. Hän nimittäin neuvoi hyvin huolekkaana, että auton avain kuuluu laittaa siihen ratin viereen ja sitten siitä pitää kääntää. Tämä urotekoni oli niin iso juttu, että kun mies palasi viikon työmatkaltaan, ensimmäinen asia, jonka poika hänelle kertoi, oli että PAPPA PAPPA, MAMMA KAN OCKSÅ KÖRA BIL. Mutta renkaita en kyllä ryhdy vaihtamaan enkä mitään öljyjä tarkistelemaan (tai mitä ikinä niille autoille nyt sitten tehdäänkään), en edes tasa-arvokasvatuksen nimissä.

P.P.S. Lähteet esim. täältä, täältä ja täältä. Viimeisimmässä linkissä on jo mainitsemani Sinkkosen artikkeli, jossa on aika paljon kiinnostavaa tietoa muutenkin asiasta innostuneille.

Hienotunteisuus on hyve

Mies palaa tänään puoliltaöin. Ystävänpäivän kunniaksi väsäsimme ipanoiden kanssa läjän übermakeita muffinsseja - ajattelin jättää yhden "muhhinssin" koristeltuna ja asianmukaisella saatteella varustettuna odottamaan kotiinpalaajaa.

Pieni ero tekee hyvää, vaikka arki ihan keskenään noiden sängyissään edelleen käkättävien riekkumakkaroiden kanssa onkin aika täyttä ilman toista aikuista. Jännä kyllä, toinen ei ärsytä ollenkaan niin paljon, kun välissä on pari tuhatta kilometriä. Onnistuin jopa kehittämään hieman romanttisviritteisiä ajatuksia, vaikka takki onkin tästä yksinhuoltajuudesta ja hoitajakuvion selvittelystä (aiheesta lisää myöhemmin) ja yhä jatkuvasta päämäärättömyyden aiheuttamasta ahdistuksesta melkoisen tyhjä.

Sitten selasin hetken Facebookia, ja huomasin miehen parhaan ystävän ja bestmanin ilmoittaneen olevansa parisuhteessa jonkun naisen kanssa, johon  hän on tutustunut toukokuussa. Avioeron harkinta-aika on hädin tuskin täynnä, ja vielä vuosi sitten ex-vaimo oli ihan vaimo vaan. Meidän häissä huhtikuun lopussa he olivat yhdessä, vaikka olivatkin muuttaneet vastikään erilleen. Takana on 19 yhteistä vuotta ja kaksi lasta. Kaikkia toisten ihmisten kuvioita en viitsi tässä rääpiä, mutta vituttaa jotenkin niin paljon, että sain ihan todella pidätellä itseäni, etten kommentoinut jotain pisteliästä.

Eihän asia oikeastaan minulle kuulu, paitsi siinä mielessä, että ex-vaimokin on esikoisemme kummi. Olen jo aiemmin ilmoittanut miehelle, että ainakaan toistaiseksi uudet naisystävät (saatoin kyllä käyttää jotain hieman vähemmän sivistynyttä ammattinimikettä) eivät ole meille tervetulleita. Sympatiani ovat ex-vaimon puolella, ja minua ei suoraan sanottuna huvita tutustua keneenkään muuhun. Varmaan se uusi on ihan kiva (vaikka tällä hetkellä rehellisesti sanottuna ajattelen, että paskat on, se on kuitenkin joku ällöttävä vinisevä lussu, jonka unelmien täyttymys on ryhtyä suomenruotsalaiseksi kotirouvaksi) ja eihän tämä tilanne sen vika ole, mutta valitettavasti en vaan kykene suhtautumaan tuohon ihmiseen neutraalisti. Ja toden totta toivoisin, että jos mies joskus menee sekaisin ja kohtelee minua ala-arvoisesti, on myös ihmisiä, jotka eivät unohda asiaa parissa kuukaudessa ja esitä, että on ihan normaalia, että viime vuonna uudenvuodenjuhlissa olin minä ja tänä vuonna joku fan Linda tai Mikaela.

Miehen kaveripiirin pariskunnista kaksi on eronnut reilun vuoden sisällä, ja molemmat miehet ovat jo uudessa suhteessa täysin avoimesti. Ehkä olen vanhanaikainen ja kapeakatseinen ja ties mitä, mutta minusta on vastenmielistä, että aikuiset ihmiset mainostavat jossain helvetin Facebookissa uusia suhteitaan, kun takana on tuore ja ainakin toisen osapuolen ja lasten kannalta rankka ero. Pankaa ketä huvittaa, mutta pitäkää se omana tietonanne. Voin vain kuvitella, miten mukava ystävänpäivä on ex-vaimolla, joka näkee Facebookista yhtä aikaa koko entisen yhteisen tuttavapiirin kanssa, että exä seukkaa. Hyi vittu.

Hävisi ne romanttiset fiiliksetkin sitten sen siliän tien. Ällöttää, että miehen paras ystävä, jota pidin ennen vanhaan yhtenä maailman mukavimmista ihmisistä, on nykyisin minusta omituinen, vittumainen ja tahditon. Ällöttää, että mies ei ota asiaan kantaa (lue: puhu ystävästään paskaa selän takana). Ällöttää, että ihmiset eivät voi pitää asioita omana tietonaan, en oikeasti edes haluaisi tietää. Ällöttää, että olen kerännyt asiasta kivan aggression, jonka varmaan puran mieheen jos en jo tänä yönä, niin viimeistään huomenna.

Ihmiset, älkää erotko. Mutta jos kuitenkin eroatte, niin yrittäkää silti hoitaa asiat edes kohtuullisen säädyllisesti. Ei niin, että retostelette uusia kumppaneita jossain Facebookissa. Miksi on niin vaikeaa olla hienotunteinen, etenkin kun itse ei edes ole se, joka tuli jätetyksi? Voitaisko haukkua kaikki sellaiset nyt kerralla, kiitos! (Mun oli pakko avautua tästä tänne, että en kaada koko kiehahdusta miehen niskaan heti, kun se astuu ovesta sisään. Pahoittelen, jos pilasin jonkun muun romanttiset ystävänpäiväfiilikset...!)

Lastenhoitajan palkkaaminen kotiin

Stella kysyi kommenteissa, miten yksityisen hoitajan palkkaaminen Kelan tuella toimii käytännössä. Jonkun verran hommaa siinä on, ja varsinkin Kelan kanssa (varmasti kaikkia suuresti hämmästyttäen) on saanut hieman jumpata välillä, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, "arki" pyörii melko pienellä vaivalla.

Ensinnäkin siis on palkattava hoitaja. Ensimmäisen hoitajamme löysimme ihan työvoimatoimiston sivujen kautta, sinne voi jättää ilmoituksen kuka vain. Netistä löytyy muitakin paikkoja, joista voi joko etsiä sopivaa hoitajaa tai jonne voi jättää oman ilmoituksensa, esimerkiksi Tendea, joka kuitenkin on työnantajalle (siis tässä tapauksessa hoitajaa etsivälle perheelle) maksullinen, jos haluaa olla yhteydessä sopiviin kandidaatteihin. Ilmoituksen jättäminen sinänsä ei maksa mitään, mutta eipä siitä kamalasti hyötyä ole, jos et saa yhteyttä hakijoihin.

Hoitajan kanssa on tehtävä työsopimus. Lisäksi työnantajaperheen tulee täyttää Kelan WH2-lomake (selvitys päivähoidon tuottajasta) omien tietojensa osalta. Hoitajan tulee varata tapaaminen alueen perhepäivähoidosta vastaavan henkilön kanssa, ja ottaa tapaamiseen mukaan kopio työsopimuksesta, rikosrekisteriote lasten kanssa työskentelyä varten sekä mainittu WH2-lomake täytettynä. Kaupungin edustaja länttää papereihin leimansa ja toimittaa ne eteenpäin Kelalle. (Näin toimitaan Helsingissä, olen ymmärtänyt, että käytännöt vaihtelevat kunnittain.)

Perheen on täytettävä myös hakemus yksityisen hoidon tuesta. Helpoimmin se onnistuu netissä, mutta toki on mahdollista toimittaa myös paperinen hakemuslomake Kelan toimistoon.

Yksityisen hoidon tukea maksetaan Helsingissä alle 3-vuotiaista vähintään 661,40 euroa/kk ja yli 3-vuotiaista vähintään 321,40 euroa/kk. Lisäksi on mahdollista saada tulosidonnaista lisää, kts. tarkemmin täältä. Summissa on mukana Helsingin kaupungin maksama Helsinki-lisä, joka on siis kuntakohtainen. Summa kannattaa tarkistaa työsopimusta tehtäessä - jos lastenhoitajan palkka koostuu vain yksityisen hoidon tuesta, tulee työsopimuksessa lukea, että palkka on (ainakin) kaikista hoitolapsista yhteensä maksettavan tuen suuruinen.

Täyden tuen saa, jos hoitoaika on vähintään 25 h viikossa. Meillä työsopimukseen on kirjattu juuri tuo 25 viikkotuntia, joka käytännössä jakautuu kolmelle päivälle. Viikottainen työaika ja sen jakautuminen on tietenkin työnantajaperheen/-perheiden ja hoitajan välinen asia, joten siitä voi sopia keskenään niin kuin parhaaksi näkee.

Kun Kela on saanut hakemuksen, kaupungin hyväksymän WH2-lomakkeen ja kopion työsopimuksesta, se tekee päätöksen yksityisen hoidon tuesta. Päätöksen saaminen on kestänyt vaihdellen yhdestä kolmeen viikkoon. Ainakin kahdesti on käynyt niin, että kun olimme palkanneet hoitajan yhdessä toisen perheen kanssa, meidän WH2-lomakkeemme oli kirjattu toisen perheen tietoihin. Kannattaa siis olla yhteydessä Kelaan, jos päätöstä ei ala parissa viikossa kuulua.

Kela maksaa tuen suoraan hoitajalle ja hoitaa myös verotuksen. Perheen vastuulle jää kuitenkin työnantajamaksuista huolehtiminen, vaikka hoitaja ei saisi muuta palkkaa kuin yksityisen hoidon tuen. Helpoiten se onnistuu Palkka.fi-palvelussa, jonne kotitaloustyönantaja voi kirjautua pankkitunnuksilla. Kannattaa käydä katsomassa ohjeet, joihin pääsee palvelun etusivulta: siellä opastetaan aika lailla kädestä pitäen, mitä tietoja palkanlaskentaan tarvitaan ja miten homma toimii.

Työnantajan pitää ottaa myös työntekijän tapaturmavakuutus, jonka saat mistä tahansa vakuutusyhtiöstä. Meillä se on Pohjolasta, kun omat vakuutukseni ovat siellä muutenkin. Jos hoitaja saa kuuden kuukauden aikana palkkaa (ml. yksityisen hoidon tuki) yli 7962 euroa (vuoden 2013 raja), pitää työnantajan tehdä TyEL-sopimus jonkun työeläkeyhtiön kanssa. Yhtiöllä ei vissiin ole kovin suurta merkitystä, kunhan jossain on. Meillä on Veritaksessa ja palvelu on ainakin ollut tosi hyvää. Jos palkkasumma on pienempi, voi TyEL-yhtiön valita tilapäisenä työnantajana itse Palkka.fi:ssä kuukausi-ilmoitusta tehdessään.

Työnantajamaksut pitää hoitaa kerran kuukaudessa. Itse esimerkiksi teen ilmoituksen yleensä aina heti kuukauden vaihduttua. Palkka.fi laskee kaikki maksut ja ne voi maksaa verkkopankissa heti siitä suoraan kopipeistaamalla viivakoodin pankkiohjelaaan.

Periaatteessa homma on siis iisipiisi ja helppo makkara. Olen silti onnistunut sotkemaan välillä jotain, maksanut maksuja tuplasti ja joltain kuulta taas en ollenkaan. Onneksi noissa työeläkeyhtiöissä tuntuu olevan ihan ymmärtäväistä väkeä töissä, ja verottaja taas on siitä kiva, että kyllä se lähettää postia, jos jossain asiassa tulee hutiloitua. Kelan kanssa sotkuja on ollut eniten, mutta niistäkin on selvitty.

Toivottavasti tästä on jollekin apua! Saa kysyä ja täydentää, jos tulee mieleen jotain. Mun uniset aivot ei nyt kykene tämän parempaan, menen nukkumaan.

Edit vähän myöhemmin: Stella kyseli kustannuksista, minkä onnellisesti unohdin postausta kirjoittaessani. Esimerkiksi me maksetaan maksuja kaikkiaan kahdesta lapsesta, joista toinen on yli kolme ja toinen alle, yhteensä noin 250 euroa kuussa. Yhdestä alle kolmevuotiaasta kulut olivat jotain 180 euron luokkaa, jos en ihan väärin muista. Varsin kohtuullista siis, ainakin ymmärtääkseni päiväkotimaksut eivät ole ainakaan pienemmät (?). Tosin hintaan ei tietenkään kuulu ruokaa tms. kuten päiväkodissa, mutta toisaalta aikaa, hermoja ja ehkä rahaakin säästyy, kun hoitaja tulee kotiin eikä lapsia tarvitse kuskata mihinkään.

Suurin miinus on varajärjestelmän puute, jos hoitaja sairastaa. Riippuu varmasti paljon työn laadusta (esim. mahdollisuudet etätyöhön ja muihin joustoihin), sosiaalisesta verkostosta (onko lähistöllä esim. eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka voivat jeesata tarvittaessa) ja vastaavista seikoista, kuinka iso ongelma se lopulta on. Meillä esimerkiksi hoito on voitu sairastapauksissa useimmiten järjestää kohtuullisin pienin järjestelyin, koska minä opiskelen ja aikatauluni ovat hyvin joustavat. Jos olisin töissä, tilanne olisi heti ihan erilainen.

Yyhooviikkoa odotellessa

Mies lähtee huomenna Norjaan palatakseen torstaina puolenyön maissa. Sehän tarkoittaa, että herra on seuraavan kerran lasten valveillaoloaikaan kotona perjantai-iltana. Olen luuhannut tänä viikonloppuna melko lailla perheestä erossa, mutta silti ahdistaa. Ja luuhasimme kahdestaankin miehen kanssa Farangissa illallisella. Ruoka oli todella hyvää, sellaista, että välillä oli laitettava silmät kiinni ja vain nautittava. Palvelu, joka sinänsä oli kyllä ystävällistä, ei toiminut ihan niin hyvin kuin tuon (hinta)tason ravintolassa pitäisi. Jos ateriasta juomineen maksaa sellaisen satasen ruokailijaa kohden, tulisi homman sujua ilman turhaa sähläystä.
Alkavalla viikolla ei ole rauhallisia aterioita ihan heti näköpiirissä. Lastenhoitaja on menossa huomenna lääkäriin ja saikku varmaan jatkuu. Eihän se toki tätä tahallaan tee, mutta ajoitus on syvältä. Mulla olisi menoa koko tiistain ja graduryhmän tapaaminen keskiviikkona ja muutenkin melkoisesti hoidettavia asioita, ja hoitajajärjestelyt eivät toden totta ole ihan yksinkertaisia. Joudun perumaan ja siirtämään ja järjestelemään ja se kiroiluttaa.

Uusi, työkykyinen hoitaja on haussa. Tendeasta tulee jatkuvasti ilmoituksia uusista viesteistä, mutta niitä lukeakseen pitäisi maksaa jäsenyydestä, vaikka ilmoituksen jättäminen oli ilmaista. Vähän ärsyttää, enkä ole vielä varma, kannattaako asian takia kaivaa kuvetta. Ainakin ensin tapaan erään toista kautta tulleen kiinnostava kandidaatin - kuka tietää, ehkä hän on juuri sellainen ihminen, jota haemme.

Sen selvittämistä varmaan helpottaisi, jos osaisin määritellä edes itselleni, millaista hoitajaa oikeastaan haemme. Ennen ajattelin, että mieluummin vähän kokeneempi kuin parikymppinen tyttönen  - tai poikanen, yllätyksekseni yhteydenottoja on tullut myös miespuolisilta hakijoilta. (Ja kaikista tasa-arvoisuuspyrkimyksistäni huolimatta huomaan suhtautuvani heihin hämmentävän epäillen, en vain osaa kuvitella meille kotiin ketään nuorta miestä lapsia hoitamaan. Älkää kivittäkö kovin kovaa, kiitos) Nyt olen vähän kallistumassa sille kannalle, että ehkä sittenkin mieluummin nuori ja innokas ihminen, jolle kaikki työkokemus on vielä tärkeää ja jolla riittää virtaa leikkiä lasten kanssa.

Aikaisemmin ajattelin myös, että väliäkö sillä, onko hoitajalla koulutusta. Nykyinen hoitajamme on opiskellut alaa ja ollut pitkään töissä kaupungilla samoissa hommissa. Sen kyllä huomaa, olen oppinut itsekin paljon seuratessani, miten hän toimii lasten kanssa. On jotenkin hienoa ja itselle kasvattavaa seurata, miten hommaansa perehtynyt ihminen esimerkiksi ohjaa lapsia omatoimisuuteen. Pedagoginen ote on jotenkin niin luonnollinen - sitä ei oikeastaan edes huomaa, mutta jos tilannetta tarkkailee pedagogisen näkökulman tiedostaen, se onkin läsnä koko ajan. Olen myös käynyt hoitajamme kanssa hyvin antoisia keskusteluja lapsista, lasten temperamenterista ja lastenkasvatuksesta, mikä tuskin onnistuisi ihan periusabiturientilta.

Toisaalta moni ammattilainen on jo itsekin perheellinen tai muuten sellaisessa elämäntilanteessa, että sitoumuksia on jo muuallekin. Minä haaveilen salaa, että löytäisimme jonkun, joka olisi valmis tekemään tarvittaessa myös ilta- ja viikonloppukeikkaa. Se taas kallistaa vaakaa jonkun nuoren opiskelijan puolelle.
En tiedä. Toivoisin, että joku tuntuisi heti oikealta. Tärkeintä nyt tietysti joka tapauksessa on se, että lapset viihtyvät hoitajan kanssa ja että me voimme jättää ipanat huoletta hänen kanssaan. Sitä taas ei voi oikein mitenkään aukottomasti paperilla todistaa, joten on luotettava myös kohtaamiseen perustuvaan intuitioon.

Toivottavasti intuitioni on vähän paremmassa jamassa kuin tämänhetkiset fiilikset muuten. Loska ärsyttää. Pöly ärsyttää. Gradu ärsyttää. Allerginen reaktio rakennekynsistä ärsyttää. Mies ärsyttää. Oma laiskuus yhdistettynä kärsimättömyyteen ärsyttää. Aloin jopa syödä macajauhetta, vaikka yleensä naureskelen kaikille superfoodeille. Kellertävä pulveri maistuu aivan kamalalta, mutta oli niin kallista, että pakotan itseni nielemään kaksi teelusikallista sekoitettuna milloin mihinkin. Ehkäpä aivan lähipäivinä saan hurjasti energiaa, libido alkaa kukoistaa, aineenvaihdunta vilkastuu, mieliala parantuu, vastustuskykyni peittoaa minkä vaan vatsapöpön ja räkätaudin, stressi ja uniongelmat häviävät, muisti terästyy ja keskittymiskykykin nousee yli keskiveromarakatin tason. Ja epäilemättä voitan myös lotossa ja keksin mitä haluan tehdä isona.

Macalla olisi nyt pikkuisen hoppu ryhtyä ihmetekoihin, sillä ylimääräiselle energialle, hyvälle ja tasapainoiselle mielentilalle kuin myös levolliselle unelle on tulevalla viikolla varsin paljon tilausta. Paitsi sen libidon kanssa nyt ei ole niin kiirettä tietysti. Vaikka kyllä sillekin on ehkä pian taas käyttöä, kun pikkuvelikin muutti lastenhuoneeseen. Olen vatvonut tuota lastenhuoneeseen siirtoa noin puoli vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mies sitten otti ja kärräsi sängyn seinän taakse. Se vei melkein kokonaisen minuutin. Lapsista samassa huoneessa nukkuminen on ainakin toistaiseksi hitti, mutta minä vielä totuttelen tyhjään paikkaan makuuhuoneessamme. Mulla on ikävä sitä pientä pyjamabanaania, enkä oikeasti ole yhtään harmissani, jos se jostain syystä muuttaa aamuyöllä kainaloon.

Hoitohuolia

Viime päivinä olen jännittänyt esikoisen ensimmäistä laskettelukokemusta, kellunut ilmeisesti pääkaupunkiseudun kaikkien muiden lapsiperheiden kanssa Mäkelänrinteessä, laskenut mäkeä Kaivarissa ja syönyt sitten keskivertolapsen pään kokoisen laskiaispullan, metsästänyt graduaineistoa (ei meinaa irrota mistään, kele), surffannut etsimässä juhlamekkoa maaliskuisiin häihin ja päättänyt, että en vaan voi ostaa kolttua, jonka merkki on Suoli. Olen myös käynyt hotjoogassa, koulussa ja lounastamassa, todennut Runebergin olleen epäilemättä tissimiehiä ja nauranut esikoiselle, jonka kanssa kävin seuraavan keskustelun:

- Mihin pappa meni?
- No sinne juristia tapaamaan.
- Miksi?
- Pitää hoitaa taloyhtiön asioita.
- No eikä menny! Se meni tapaamaan Miaa!
- ????
- Joojoo, pappa sanoi minulle että se menee tapaamaan yhtä Miaa!
- Ai ketä Miaa?
- No sellasta Peppu-Miaa! (Ja sit kauhia röhönauru päälle.)

Miehen kotiin palatessa kävi ilmi, että miehen tapaaman juristin nimi todella oli Mia, minkä mies oli ipanalle maininnut. Titteli kuitenkin oli varatuomari, ei "Peppu".

Kaiken kivan häsläämisen häiriöksi ilmaantui nyt kuitenkin hoitajaongelma, joka vaatii pikaista ratkaisua. Byyh.

Meillä on siis ollut kotona sama lastenhoitaja nyt kaksi vuotta kolmena arkipäivänä viikossa muutamien kuukausien kesätaukoja lukuunottamatta. Alunperin palkkasimme hänet neljäksi kuukaudeksi, kun Igge oli 1,5-vuotias ja olin itse muutaman kuukauden opintovapaalla kuopusta odottaessa. Syksyllä, kun vauva oli jo vähän isompi, hoitaja palasi meille töihin ja vei Igen sekä naapurintytön ulkoilemaan tai esimerkiksi museoon tai nukketeatteriin noin kolmesti viikossa. Oli ylellistä päästä vauvan kanssa kaksin neuvolaan ja muille asioille, joskin tavallaan myös melkein välttämätöntä, sillä meillä ei ole täällä lähietäisyydellä sellaisia isovanhempia tai muita sukulaisia/tuttavia, jotka voisivat päiväsaikaan auttaa edes hätätapauksissa.

Kun pienempi lapsista oli vuoden ja kolme kuukautta, jäin taas opintovapaalle. Molemmat pojat aloittivat hoitouransa, joskin melkoisen kevyesti. Hoitotunteja taisi silloin syyskuussa kertyä parikymmentä, kun hoitopäivät olivat kolmetuntisia kaksi tai kolme kertaa viikossa. Lokakuussakin hoitopäiviä oli vähän, olimme ainakin viikon mummu-ukkilassa ja taisi siinä olla jotain sairasteluakin. Marraskuussa oltiinkin sitten Aasiassa ja joulukuussa sairaina sekä hoitaja lomalla niin, että hoitopäiviä oli yhteensä vissiin viisi. Reissusta palatessa kuulimme myös, että hoitajamme on jäämässä äitiyslomalle viimeistään toukokuussa.

Tammikuussa oli tarkoitus aloittaa arki ja säännölliset hoitopäivät, kolme kertaa viikossa. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät kuitenkin sairastaessa, sekä hoitaja että me olimme vatsataudissa ja flunssassa kaikki vuoronperään. Sitten oli vähän normaalimpaa ehkä kaksi viikkoa, kunnes alkoivat uudet ongelmat: lastenhoitajamme sai ennenaikaisia supistuksia ja lopputuloksena nyt näyttää siltä, että joudumme keksimään uuden hoitoratkaisun.

Harmittaa ihan vietävästi. Hoitajamme kuuluu jo "kalustoon". Juomme usein aamulla yhdessä kahvit ennen kuin lähden yliopistolle. Lapset rakastavat häntä, ne eivät meinaa pysyä pöksyissään aamuisin kun ovikello soi. Hoitajamme on ystävällinen, kiva, luotettava ja tekee lasten kanssa vaikka mitä. Ei yhtään huvittaisi ryhtyä etsimään uutta ihmistä ja säätää hommaa uusiksi.

Mutta kun minkäs teet. Jos hoitajamme ei voi tehdä töitä kuin satunnaisesti, systeemi ei vastaa tarkoitustaan. Minulla on vain rajallisesti opintovapaata, joten sen riivatun gradun pitäisi edetä hyvää vauhtia. Mitä se ei luonnollisesti tee, jos olen kotona hoitamassa lapsia. Mieskin on työttömänä enää tämän viikon, joten siitä ei ole jatkossa tässä asiassa apua (ja tietysti hyvä niin, mutta just nyt olisi sopinut mainiosti, että uusi työ matkoineen olisi alkanut vasta maalikuussa).

Viimeksi laitoimme ilmoituksen työkkärin sivuille ja saimme parissa viikossa noin 60 hakemusta (!). Taso oli toki jokseenkin vaihteleva, enkä oikein jaksaisi sitä rumbaa nyt. Onko joku muuten käyttänyt esimerkiksi Hoitopaikka.netin tai Tendean välityspalstoja joko hoitajaa etsivän tai itse töitä hakevan roolissa? Vai mistä voisi löytää neljäksi kuukaudeksi kivan tyypin hoitamaan noita luonnollisesti suloisia ja kaikinpuolin ihania lapsia? Joku reipas abityttö tai loppuvaiheen lastenhoitaja-, LTO- tai vastaava opiskelija kävisi hyvin, mutta omaan tuttavapiiriin sellaisia ei juuri kuulu. Omat kaverit ovat jo kokopäivätöissä tai äitiyslomalla ja kavereiden ja sukulaisten lapset taas ovat joko vielä itsekin pieniä tai sitten jo samassa elämänvaiheessa kuin oma kaveripiirini.

No, toivomme, että homma suttaantuu jotenkin. Päiväkotipaikkaa ei tällä aikataululla saa, enkä oikeastaan haluaisikaan, kun kyse on näin lyhyestä ajasta. Riipii kyllä jo ihan lastenkin takia etsiä uusi hoitaja muutamaksi kuukaudeksi. Vaikka kai ne tottuvat. Itselläni kai tässä on eniten muutosvastarintaa. Olisin niin toivonut, että lapsilla olisi ollut se sama tuttu ihminen koko kevään, kun syksyllä anyway odottaa sitten dagishommat uusine ihmisineen. Se onkin sitten ihan oma muutosvastarinta-aiheensa, nimittäin mulle. Niin näen jo mun vauvat siellä kaikkien muiden lasten seassa urheina vilkuttamassa ja itseni nieleskelemässä huonosti piilotettuja kyyneleitä. Kuka niiden räkänenätkin sitten pyyhkii. Niisk.

Haasteissa vainko oot mun

Haastehommia taas. Vastailen näihin hitaasti mutta epävarmasti, vaikka niistä aina kovin ilahdun. Kysymyslistalla muisti ensiksi Valeäiti, kiitos sinne!

1. Synnytys vai 36 tunnin lento lapsi sylissä (kahdella vaihdolla)?

Paha! Siis synnytys ei ahdista yhtään, vaikka mun geeneillä se homma kestää helposti tuon 36 tuntia. Toisaalta palkintokin on tietysti ihan omaa luokkaansa, vaikka matkailua rakastankin. Just tällä hetkellä kuitenkin passaisi paremmin matkailu kuin vauva-arki, joten ehkä kuitenkin lento - jos siis palkintona olisi muutama viikko jossain palmun alla. Jos pitäisi vain muuten vaan lennellä, niin sitten synnytys.

2. Oksu+ripsa vai korvatulehduskierre?

Korvatulehdus ei toistaiseksi ole tarttunut minuun, joten puhtaasti itsekkäistä lähtökohdista valitsen sen. Ja kipulääkkeiden ja antibioottien ansiosta korvatulehduslapsi on ainakin meillä ollut yhtä nopeasti iskussa kuin vatsataudinkin jälkeen. Molemmista vaihtoehdoista meillä valitettavasti on ihan riittävästi kokemusta, jopa omakohtaista, tosin omasta korvakierteestäni en muista mitään.

3. Yliväsyneen lapsen nukuttaminen vai väkisin syöttäminen?

Nukuttaminen. Voi ottaa sen kainaloon ja mennä itsekin nukkumaan. Väkisin syöttäminen ei vaan onnistu millään.

4. Uhma vai eroahdistus?

Uhma on rasittavampi ja pidempi, mutta jotenkin myös kiehtovampi vaihe. Että kyllä mä sen uhman sitten kuitenkin valitsen.

 

5. Tahmascheissevaipan vaihto vai puurojen hinkkaaminen pöydästä?

Puurot. Terveisiä vaan kaikille esikoistaan odottaville, että se, joka väittää, että ei oman lapsen paska pahalta haise, valehtelee. Mulla on siihen puuron putsaukseen sitä paitsi ihan lyömätön metodi: myrkytön keittiöpuhdistussuihke + Viledan Active Scrub. Ei naarmuta, mutta poistaa myös ne pirulliset syöttötuoliin kuivuneet puuro-osumat.

 

6. Puisto vai mielikuvitusteekutsut?

Puisto. Siellä on tsägällä aikuisseuraa. Meillä ei ole teekutsuja, mutta mielikuvitusruokaa syön lähes päivittäin. Ja pyyhin lopuksi suuni pekonilla, sillä kolmevuotias on päättänyt, että Ikean kangaspekoni on servetti. (Mä muuten odotan, että me satuttaisiin haasteen antajan kanssa joskus samaan puistoon, kun ihan ilmeisesti asutaan aika lailla samoilla hoodeilla. Ehkä sitten, kun sinne puistoon tarkenee taas mennä!)

 

7. Hammas vai flunssa? 

Vetoan samaan seikkaan kuin korvatulehduskysymyksessä: hammas ei tartu. Joten se. Tässä eräänä päivänä huomasin, että pikkuveljellähän on suu täynnä hampaita. En osaa sanoa, onko se kiukutellut niitä - ei siksi, ettei se olisi kiukutellut, vaan puhtaasti siksi, että eipä ole tullut pitkään aikaan edes mieleen koko hammasvaihtoehto.

 

8. Imetysliivit vai äitiyshousut?

Tässä on kyllä kaksi erotiikan huipentumaa vastakkain. Vastaan kuitenkin äitiyshousut, koska niitä joutui käyttämään huomattavasti vähemmän aikaa.

 

9. Univelka vai päänsärky?

Jos päänsärky lähtee Buranalla, niin se. Univelkaan ei valitettavasti ole mitään lääkkeellistä lievitystä.

 

10. 8 tunnin yöunet vai (hyvästä) ravintolaillallisesta alkanut bileilta ilman krapulaa? 

No jälkimmäinen totta kai! En mä nyt niin mutsi ole, huh.

 

11. Blogit vai Ilta-Sanomien viihdeuutiset?

Blogit, vaikka seuraan kyllä molempia.

 

Ja sitten samaan maratonpostaukseen vielä vastaukset vähän myöhemmin kysymyksensä esittäneen FC:n haasteeseen.

 

1. Mikä on sun toteemieläin ja miksi juuri se eläin?

En ole ikinä jaksanut ottaa selvää, mikä on toteemieläin, joten ei mitään hajua. Mulla ei siis ole sellaista.

2. Mikä susta piti tulla isona? Tuliko?

Ihan ensimmäinen haaveammatti oli kuulemma "sairaalanhoitaja". Ei tullut sairaalan- eikä edes sairaanhoitajaa, ja muutenkin jätän hoivahommat suosiolla sellaisille, jotka ovat niissä parempia.

3. Mikä oli ensimmäinen työpaikkasi? Millainen kokemus se sinulle oli?

Jos ei lapsenlikkana toimimista lasketa, niin ihan ensimmäinen palkallinen (kesä)työ oli toimia kaupungin lastenleirin ohjaajana. Se oli kivaa, tunsin itseni kovin vastuulliseksi kypsässä 16 vuoden iässä.

4. Mitä mielestäsi onni on?

Luulen, että onni pakenee määritelmiä.

5. Lempi blogisi/bloggaajasi. Miksi?

Eniten tykkään tällä hetkellä äitiblogeista, joita kirjoittavat viisaat ja hauskat aikuiset naiset. En uskalla ryhtyä luetteloimaan, koska unohtaisin kuitenkin jonkun!

6. Mottosi elämässä

En ole mottoihminen, mutta joitakin elämänohjeita listasin edellisessä haastepostauksessa.

7. Millaisia asioita arvostat kumppanissa/kumppanissasi.

Esimerkiksi sitä, että vaikka hänellä olisi taustansa takia kaikki edellytykset siihen, että hänestä olisi tullut arrogantti kusipää, hän on päin vastoin vilpitön ja ystävällinen ihminen. Mies ei koskaan puhu pahaa kenestäkään selän takana eikä häntä tarvitse holhota missään sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi hän arvostaa minussa niitä asioita, joita haluan itsessäni arvostettavan, nauraa vitseilleni ja edelleen yllättää minut tietämällä joistain asioista enemmän kuin minä (mikä on ihan oikein kaltaiselleni besserwisserille). Ja on sillä myös ihan hyvä pylly.

8. Minkälainen on mielestäsi hyvä parisuhde?

Sellainen, jossa molemmilla on hyvä olla.

9. Mitkä kolme kotityötä haluaisit suosiolla jättää kumppanisi hoidettavaksi ( ne joilla ei kumppania ole voi miettiä tätä jo etukäteen)

Imurointi

Pyykinpesu

Tiskikoneen tyhjennys

10. Kumoa käsilaukkusi sisältö ulos ja kerro, mitä kaikkea käsilaukkusi sisälsi.

Käsilaukkuni on yleensä aika pieni, joten kamalasti siellä ei ole tavaraakaan. Esimerkiksi lompakkoa en käytä erikseen, kun tuo käsilaukku on oikeastaan lompakon kokoinen. Anyways, tässä inventaarion tulos: ajokortti, verkkopankkitunnukset, bonuskortti, pankkikortti, kansainvälinen matkavakuutuskortti, Motivuksen jumppakortti, Kela-kortti, Helene Rubinsteinen Eight Hour Cream -tuubi, huulirasva, kaksi korvatulppaa (edelleen mukana marraskuun pitkien lentojen jäämistönä), Diorin musta rajauskynä, kampa ja pari kuittia. Ulos lähtiessä laukkuun menee myös puhelin ja mahdollisesti yksi vaippa, jos pikkuveli on mukana.  

 

Tämä laukku on palvellut erinomaisesti myös hoitolaukkuna erotuksena esikoisen vauva-aikaan, jolloin rahtasin mukana valtaisaa hoitolaukkua täynnä tavaraa, jota en oikeastaan koskaan tarvinnut. Visa pelastaa hätätilanteissa, joita on ollut tasan yksi: kerran ihan vauvana pikkuveli rutisti kaupungilla nipat, jolloin sijoitin parikymppiä uuteen vaatekertaan. Olisin sen saattanut tehdä muutenkin, mutta olipa ainakin hyvä syy!

11. Linkitä loppuun biisi, joka kertoo jollakin tavalla sinusta.

http://www.youtube.com/watch?v=V8kiNMQIctg

 

Siinä! Nyt mun on juostava kirjastolle, joten kysymykset ja jatkohaasteet jää tekemättä. Mut ehkäpä myöhemmin, eihän sitä koskaan tiedä. Tässäkin lienee tarpeeksi lukemista yhdelle kertaa. :)

 

Hyviä uutisia, huonoa tuulta

Ensin hyvät uutiset: mies sai töitä. Viime perjantain Talouselämässä oli juttu työttömästä insinööristä, ja sen verran aihepiiri koskettaa, että äsken juttua lukiessa kyynelehdin, kun lopussa paljastui, että mies oli saanut uuden työpaikan haastattelun jälkeen. Duuni edellyttää jonkin verran matkustamista, lähinnä kotimaassa, mikä vähän mietityttää (lähinnä minua), mutta kun liksa on hyvinkin kohdallaan ja työnkuvakin on mieluisampi kuin edellisessä hommassa, niin eipä tässä tilanteessa ole varaa heittäytyä hankalaksi.

Muuten onkin sitten vähän alavireistä. En tiedä, mahdollista peeämässääkö tässä syyttäisi vai kuun asentoa. Ei vaan naurata, mutta vituttaa senkin edestä, vaikka viikonloppukin oli kiva. Käytiin Iggeläisen kanssa uimassa ja sunnuntaina oltiin koko perhe HopLopissa ja ravintolassa syömässä. HopLop-neitsyyteni meni kivuttomasti, siellä oli vähemmän ahdistavaa kuin olin antanut itseni uskoa. Ja ipanat olivat ihanan tohkeissaan. Hassua miten tuollaisista lapsiperheasioista, HopLopeista ja markettireissuista tulee turvallinen ja lämmin olo. On vaan ihanaa ostaa muiden lapsiperheiden kanssa lauantaina tortillatarpeita ja linnoittautua sitten kotiin. Ehkä me joskus vielä opitaan katsomaan Putousta (ja olen muuten sitä nyt pari kertaa katsonutkin, vaikka olenkin ihan jälkijunassa).

Tänään on sitten tapeltu kaikesta. Nukuttiin huonosti, kommunikoitiin väärin autonkäyttötarpeesta, taloyhtiön asiat kaatuu miehen niskaan. Paljastui, että mies on varannut taloyhtiön hallituksen kokouksen päällekäin sekä mun koulun että sopimani kaveritapaamisen kanssa. Ja sitä kokousta ei tietenkään voi siirtää, kun se koskee kolmea muutakin ihmistä, eikä lapsenvahtia tietenkään tällä varoajalla saa. Eikä täällä ole kyllä siivottukaan, joten ei tänne kehtaisi kovin tuntematonta päästääkään.

Ärsyttää se, että oletus on aina, että minulla ei ole mitään, mutta minä en voi sopia koskaan yhtään menoa kysymättä, käykö se. En voi valittaa, että en koskaan pääsisi mihinkään - pääsen kyllä ja käynkin, mutta vain, jos miehellä ei ole mitään. Miksi minä aina joustan ja sumplin ja peruutan ja järjestän? Ja sitten siihen vielä päälle marttyyrinä kiukuttelen. En tiedä, kenelle olisin kiukkuisempi, miehelle vai itselleni.

Muutenkin olen viime aikoina miettinyt aika lailla, että mitä tälle näköalattomalle ololle tekisi. Opinnot ovat ihan jees, mutta niiden loppu häämöttää. Tai opintovapaan nyt ainakin. Sitten pitäisi palata takaisin sinne, mistä lähdin neljä vuotta sitten, joskaan en ole lainkaan kärryillä, mikä paikka se nykyisin on. Unelmatyöni tuskin ainakaan, enkä siksikään oikein tiedä, mitä koko töihinpaluusta pitäisi ajatella. Miten edes opin siihen 8-16-elämään enää? Ahdistaa. vaikka samaan aikaan työhommat sinänsä kiehtovat. Seuraan hienoisella kateudella miehen ja muiden työpaikanvaihtoja (vaikka ne eivät aina omasta halusta tapahdukaan), ja tunnen olevani palkkakuopassa ja urakuopassa ja ties missä montussa. Minä joka sentään joskus kuvittelin olevani kunnianhimoinen.

Minulta puuttuu pidemmän tähtäimen päämäärä: en edelleenkään tiedä, mitä helvettiä haluaisin tehdä isona. En edes osaa päättää, missä haluaisin asua - kerrostalossa keskustassa vai väljemmin jossain Espoossa. Vai Helsingissä. Vai jossain muualla. Kaipaan tavoitteita ja suunnitelmia ja päämääriä ja haaveita, mieluiten yhteisiä. Jotain muutakin kuin pelkkää epämääräisyyttä. Ennen oli aina sentään edes se, että joskus vielä haluan lapsia ja naimisiin. No, ne on nyt toteutettu, tarvitaan jotain muuta, mutta mitä?

Mies sanoo vauhkoamistani kuunnellessaan, että palaset kyllä loksahtelevat kohdalleen. Mutta kun minä en kestä tällaista päämäärättömyyttä! Olen liian usein kiukkuinen ja alavireinen, kun valvon öisin vatvoen asioita, joille en edes tässä hetkessä mitään mahda. Haluaisin vatvoa niitä yhdessä, mutta emme ole oikein samalla sivulla tässä. Mies ei ymmärrä, miksi stressaan asioista, jotka ovat ajankohtaisia syksyllä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä. Minä en ymmärrä, miten voi elää ilman pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Paitsi onhan sillä sellainen, jos lasketaan, että se haluaa moottoripyörän ja mäyräkoiran. Ja sen vihaamani vanhempiensa kakkostalon. Mutta mistä minä haaveilen? Entä me yhdessä? Välillä ajattelen, että ehkä joskus muutaman vuoden päästä hankimme vielä sittenkin sen kolmannen lapsen, mutta lasten hankkiminen vastaukseksi tyhjyyteen ei ehkä ole ihan ideaali ratkaisu. Eikä ainakaan kovin kestävä koko elämänkaarta ajatellen. Tunnen itseni melkein murrosikäiseksi, sillä erotuksella, että en enää kuvittele, että kukaan ei ymmärtäisi miltä minusta tuntuu.

Olisinpa vähän kärsivällisempi. Se auttaisi siinäkin, että isompi lapsi on kuumeessa - sairastupa on siis taas pystyssä. Luvassa lienee levoton yö, joten lähden keräämään voimia. Tämä postaus kuvaa kyllä hienosti tämänhetkistä henkistä tilaani: ei päätä eikä häntää eikä varsinkaan mitään punaista lankaa. Paradoksaalista kyllä, uskon kaikesta huolimatta, että sekin vielä löytyy, kunhan tämä välivaihe loppuu ja olen taas aikuisten töissä. Kun vaan osaisi ottaa rennosti siihen asti.

Ich liebe dich, ohne dich sterbe ich

Leopardikuningatar, tuo viihdyttävä savolaissisar, lähetti Hupsilaan Liebster-tunnustuksen, kiitos siitä! Tunnustuksen saa jakaa blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Google-palkki näyttää viittäkymmentä, joten sinne mahtuu kyllä vielä, vinkvink! (Vaikka huono minä olen puhumaan - en ole kirjautunut lukijaksi yhteenkään blogiin, kun en ole saanut aikaiseksi ottaa selvää, miten homma toimii.)

Mutta tunnustukseen siis. Säännöt kuuluvat seuraavasti:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Tämä tulikin hoidettua jo heti kärkeen, mutta kiitoskiitos vielä!

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
Eiks tää nyt oo jo ollut kaikilla? Käsi ylös, jos et ole vielä saanut, niin listaan sinut tähän alle. Eiku edit, laitan sen tuosta lukijapalkista viidelle ekalle:
Marluska, Kukkavarvas, Jennijee, PeNa sekä no, Leopardikuningatar tähän ainakin on takuuvarmasti vastannut, Mintulla on varmaan yli 200 lukijaa joten tadaa, seuraavana on Wandabe. Siit sitten vaan, jos maistuu, mutta pakko ei oo.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan, että joskus saamme toisenlaisen maan.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Meillä asuvat hönöt (paitsi kiukutellessaan/ollessaan ärsyttäviä)
Kahvi
Verbaaliakrobatia
Oivallukset
Alelöydöt

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Tietokone
Hammasharja
Nauru
Pusu
Yksinolo

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Kjell Westö: Där vi en gång gått
Richard Sennett: Työn uusi järjestys eli miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta (ja tämä on kaltaiseltani porvarilta aika paljon)
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Agatha Christien Hercule Poirot -dekkarit

Oho, lähti vähän klassikkolinjalle kirjahyllyä tutkiessa - puolustaudun sillä, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin sykähdyttävää. Ei uppoa Pulkkiset, ei Oksaset. Hotakainen ja Nousiainen eivät naurata. Mitään kovin vaikeatajuista ei jaksa. Keskittymiskyky on nolla. Laiskottaa. Luen lähinnä chicklitiä ja naistenlehtiä, blogeja ja tenttikirjoja. Voi kun löytäisi jotain, josta saisi kiksit niin kuin lukiossa Kafkasta tai Waltarista! Vai onko se enää mahdollista?

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
Abba
Queen
Kent
Maarit
Madonna (paitsi ehkä nämä ihan uusimmat)

Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

Valuvalinjainen kashmirneuletakki (musta tai harmaa)
Etron mekko (jos sattuisi joskus löytymään alesta -70 %)
Vitran Uten silo -säilytin (valkoinen)
Vitran Eames -keinutuoli (ette ikinä arvaa! valkoinen!)
Ferm Livingin sohvatyynyt (värien päättäminen on kamalan vaikeaa)

Kauhean vaikea kyllä karsia viiteen. Minähän olen shoppailun suhteen enemmänkin innokas kuin ekologinen. Jonkinlaista järkeä haen pitämällä ihanuusexceliä, jotta en ostaisi älyttömyyksiä. 

Viisi lempiruokaasi:
Sushi (paitsi surimitäytteiset)
Libanonilainen (ooh, sitruunaa ja minttua ja valkosipulia ja ooh!)
Mummin karjalanpiirakat suoraan uunista
Mun Isin paistamat pihvit
Karkki (joskus sekin on ruokaa)

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Las Vegas
Argentiina
Japani
Uusi-Seelanti
Islanti

Ja siis tietysti melkein missä vaan, on ehkä saattanut käydä ilmi, että en ihan kamalasti vihaa matkustamista...

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Sosiaalinen
Määrätietoinen
Piiloherkkis
Kärsimätön
Älykäs (näin ainakin haluaisin uskoa)

Emmä tiiä, ihan kamalaa kuvailla itseään. Joku muu tekisi tämän paremmin.

Viisi asiaa, joista unelmoit:
Että voisin syödä lähes mitä huvittaa lihomatta
Itsekirjoittuva gradu
Innostava duuni
Matkat sinne sun tänne
Elämisen sietämätön keveys

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:
Muista mittakaava.
Älä ole pönttö.
Älä pihtaa. (Tai siis ole antelias, kuulostaa vaan raflaavammalta noin.)
Ole kiltti muille paitsi mulkuille.
Muista, että kukaan tuskin kuolinvuoteellaan harmittelee, että olisinpa siivonnut enemmän tai tehnyt töissä pidempiä päiviä.

Olen aika surkea missään elämänohjeissa. Minulla ei ole varastossa mitään kekseliästä mottoa ja muutenkin elämänohjeet ovat vähän arveluttavia. Näitä toivoisin itse osaavani noudattaa, ja uskallan ne jakaakin, koska tuskin kukaan noilla ainakaan kovin paljon pystyy pilaamaankaan!

Nyt v***u nukkumaan

Lapset vetelee sikeitä siististi omiin sänkyihinsä lajiteltuina kuin pienet, tyytyväiset porsaat. Mies tuhisee autuaana omalla patjanpuolikkaallaan. Mutta minä riivatun yökukku täällä vaan valvon vaikka kello on kaksi.

Missä mun unet on? Takana on kuitenkin viikonloppu, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt johtaa sietämättömän painaviin silmäluomiin. Valvoin myöhään perjantaina, nukuin huonosti ja vähän. Lähetin miehet maalle, tein melko saatanallisen tentin ja sitten perusteellisen tälläytymisprosessin jälkeen lähdin illanviettoon sellaisten naisten seurassa, joiden kanssa yhteistä historiaa on takana jo 15 vuotta.

Aloitimme drinkeillä Liberty or deathissä, se on ihana ja käyn siellä aina kun mahdollista. Sitten söimme ja järkytimme epäilemättä epähuomiossa jutuillamme tarjoilijaparkaamme legendaarisessa Kosmoksessa. Siinä tuli käsiteltyä tissinkohotusten periaatteet, lantionpohjalihasten jumppaohjeet, alkoholismi, pian 15 vuoden takaiset kokemukset samoista miehistä, eri miehistä, valtaisan varustelluista miehistä, osittain myös naisista ja hysteeriset muistot mm. siitä, miten aikoinani vein avuliaasti baarista palatessa kotona nukkuneelle silloiselle kämppikselleni (nykyiselle hyvälle ystävälleni ja kahden pienen pojan äidille) snägärijonosta löytämäni hollantilaispojan. Tuliaiseksi, ymmärrättehän! Toki läpi käytiin myös päivällisreseptit ja lasten sairastelut, sen verran keski-ikäistyneitä mekin jo olemme.

Jatkoimme vielä Aussie barin (ei istumapaikkoja, täyttä, nuoria ihmisiä) kautta Shakeriin (ihana inkiväärimojito, rauhallista), siitä Bäkkäriin (vähän turhan rokkia, kikatuttavannimisiä lökö-shotteja, illan kiukkuisin vessakohtaaminen) ja viimeiseksi vielä minnes muuallekaan kuin Looseen (jonotusaika 15:40:31 - otin aikaa, alakerrassa hyvät bileet, iloista ja ihanasti vähän Lostari-henkistä).

Sitten tulin kahden ystävän kanssa kotiin, juoruttiin vielä hetki ja vähän sisustettiin (tai siis suunniteltiin), kunnes viimein vähän vaille viisi otin leveän x-asennon keskelle parisänkyä ja laitoin silmät kiinni. Kun avasin ne seuraavan kerran, kello näytti 11.45! Eikä kukaan ollut herättänyt minua kertaakaan.

Koska (tai vaikka) mr. Kankkunenkaan ei kunnioittanut meitä läsnäolollaan, lähdimme vielä brunssille. Sitten tulin kotiin, hyvästelin seuraneitini ja asettauduin sohvannurkkaan katsomaan Hercule Poirot'ta. Nautin rauhasta ja ei minkään tekemisestä, kunnes illansuussa ovesta tupsahti kaksi pienempää ja yksi isompi rakas. Ne pienemmät piti sylitellä perusteellisesti siinä eteisen lattialla, voi mitä riemukkaita pikku olentoja ne ovat. Mun lapset. Mun!

Takana on siis ihana, hauska ja teoriassa väsyttävä viikonloppu, mutta miksi minä en vaan nuku? Argh!

PS. Toki uutisia on myös sairausrintamalta. Heti superdieetistä toivuttuani pienimmälle nousi kuume. Koska korvakuurin loppumisesta oli vasta muutama päivä, kuskasimme tyypin lääkäriin tarkastettavaksi. Samalla kurkattiin myös putkitetun veljen korviin. Pienempi pääsi puhtain paperein, mutta isompi on onnistunut kehittämään itselleen liimakorvan. Seuraavaksi suuntaamme siis korvalääkärille ja mahdollisesti uuteen putkitukseen. No, onneksi on vakuutus.

Superdieetti

Kaksitoista tuntia, miinus kaksi kiloa. Melko tehokasta. Luulen, että jää Juttakin kakkoseksi.

Mutta hei, onneksi mulla on työtön mies! Sain maata rauhassa kylppärin lattialla tekemässä kuolemaa ilman, että lapset olisivat jääneet heitteille. Sitä paitsi myös pyykkikori on mystisesti tyhjentynyt toipilasaikanani.

Elämä voittaa. Ja toki ovat pieniä murheita nämä tavalliset lastentaudit, näin juuri taas mainoksen Lastenklinikasta kertovasta ohjelmasta. Siinä on epäilemättä taas yksi ohjelma, jota kaltaiseni itkijänainen ei voi katsoa. Luulin, että herkistyminen helpottaisi hormonien tasauduttua, mutta kilin kassit. Olen nykyisin ihan toivoton. Padot aukeaa ihan älyttömistäkin asioista, saati sitten oikeasti sairaista lapsista.

Mistä tuli mieleeni asia, josta olen ottanut viime kuukausina kierroksia useampaankin otteeseen: miten voi olla mahdollista, että meiltä löytyy julkista rahaa vaikka Musiikkitaloon (kulttuuria mitenkään väheksymättä) mutta ei uuteen lastensairaalaan? Nythän varoja kerätään yksityiseltä puolelta (tai aiotaan kerätä, toiminta ei ole vielä kunnolla käynnissä). Vaikka periaatteessa vähän ärsyttää, että juuri tässä asiassa haetaan yksityistä rahaa (kyynikko minussa toteaa, että tietenkin, kun sairaille lapsille sitä on helpompi saada kuin vaikka sille Musiikkitalolle), niin jotenkin haluan kyllä tätä hanketta tukea. Kun vain keksisi, että miten.

Puolitoista, mikä ihana ikä

Mr. Määrätietoinen.

Miten olen voinut unohtaa, millaista on elämä puolitoistavuotiaan kanssa? Se ei kykene kunnolla ilmaisemaan sanallisesti, mitä haluaa, joten se kirkuu, heittelee tavaroita, kirkuu, lyö, potkii, puree, kirkuu ja hakkaa kirjaimellisesti päätään seinään tai lattiaan. Ja kirkuu sitten vähän lisää.

Yhtenä päivänä sillä menee hermot, jos "bana" tarjotaan kuoresta ja seuraavana, jos sama hedelmä tarjoillaan ilma kuorta. Se ei siedä, että sitä syötetään, paitsi silloin, kun et aikonutkaan, jolloin se kirkuu verisesti loukkaantuneena, kunnes tajuat, että se odottaa apua. Itse syöminen katkeaa heti, jos ruokaa tipahtaa pöydälle tai joutuu, auta armias, herran herkille sormille. Huuto jatkuu, kunnes palvelusväki (a.k.a mutsi) ehtii pyyhkimään ikävät tahrat. Tänään se sai raivarin kaupan kassajonossa, kun edellinen asiakas osti banaaneja, eikä herran vaativista BANA!-karjahduksista huolimatta antanut tyypille tuota keltaista herkkua.

Puolitoistavuotias pukee päälleen isoveljen kengät vääriin jalkoihin ja liian ison, silmille valuvan pipon. Sitten se tepastelee onnellisena, kunnes kompastuu ja kaatuu - ja alkaa huutaa. Tai sitten kenkä ei lähde potkimalla jalasta ja taas mekkaloidaan. Ilmeisesti kirkuminen on ainoa mahdollinen reaktio mihin tahansa isoon tai pieneen vastoinkäymiseen, olkoon vaikka kuinka itseaiheutettu tai sadas kerta samassa suossa.

Se roikkuu jatkuvasti lahkeessa. Eikä sille ajoittain kelpaa muut kuin "mamma", jota se huutelee tilanteen mukaan surkeana tai vaativasti. Mutta onhan se kiva, että vessaankin saa aina seuraa. Kahden minuutin poissaolon jälkeen puolitoistavuotias tervehtii äitiään kuin kadonneeksi luultua, epäuskoisen riemukas ilme naamalla, rynnäten pyyhkimään ikiräkäisen nenänsä siihen ainoaan vaatekappaleeseen, joka toistaiseksi oli välttynyt osumilta.

Viehätysvoimaansa se testailee häikäilemättä keneen vaan. Jos äiti kieltäytyy laittamasta Väppääjää (Risto Räppääjä), Kalle Ankaa, Tala Mäkuaata (Salama McQueen) tai Määmintollea (Mumintrollet) telkkariin (lähinnä koska ei sen keskittymiskyky kuitenkaan mihinkään lastenohjelmiin vielä kunnolla riitä), tassuttelee tyyppi ihan muina ukkeleina pahaa-aavistamattoman internetsin asentajamiehen tykö dvd tanassa ja alkaa molkottaa Väppääjää ja osoitella kohti telkkaria, hymyllä kuorrutettuna tietenkin.

Omaa kroppaa ja sen mahdollisuuksia pitää testailla kaikin mahdollisin tavoin. Kaikkialle voi kiivetä ja kaikkialla pitää rymytä, tai ainakin yrittää. Mitä sitten, että esimerkiksi lattialla istuvat tai sängyssään nukkuvat ihmiset eivät välttämättä innostu päällä tallustelevasta lapsesta. Tai että painimatsi pehmovirtahevon kanssa päättyy lähes tyrmäykseen, nimittäin lapsen, kun silmäkulma kolahtaa mehevästi sängynkulmaan. Tai että sohvassa pomppiminen päättyy pöydänreunaan kaatumiseen tai ikkunalaudalla juoksentelu jumiutumiseen sohvan ja seinän väliseen rakoon.

Parasta on tehdä mitä vaan isoveljen kanssa. Juosta huutaen kämppää päästä päähän, törmäten toisessa päässä ulko-oveen ja toisessa olohuoneen sohvaan. Tai hyppiä kilpaa, vaikka tasajalkahypyssä jää vielä pari toisen jalan varvasta maahan kiinni. Vauhdinotto tapahtuu kuitenkin syvästä kyykystä asti. Tanssiminen on myös ihanaa, ja kaikenlainen hilluminen. Ja asioiden tunkeminen sinne, mihin ne eivät kuulu - kaiuttimiimme on kadonnut lähipäivinä erinäinen määrä pikkuautoja, joiden ulos saaminen on edelleen vähän kyseenalaista. Toissapäivänä suljin kadonneen Stockan Masterin ja luulin lisäksi joutuvani hankkimaan uuden ajokortin, mutta isoveli löysi ne eilen olohuoneen maton alta, minne joku oli jemmannut ne oikein siististi vierekkäin.

Spagetiksi valahtamisen pikkuveli on osannut jo viime kesästä, mutta taito ei ole menettänyt viehätystään. Spagetoitumiseen ja siihen yhdistettyyn kirkumiseen johtaa milloin mikäkin vastoinkäyminen, esimerkiksi jos toinen lahje ylempänä kuin toinen tai lyhythihaisen t-paidan hihoja ei saa kiskottua ranteisiin asti. Tai jos kielletään puremasta, kaatamasta maitoa pöydälle tai mitä muita inhottavia pakotteita vanhemmat nyt lapselle keksivätkään asettaa. Eilen se puri minua käsivarteen, ja kun kiljaisin AU, se loukkaantui ja löi perään.

Mutta edelleen se myös tunkee pienen lämpimän kätensä kaula-aukkooni turvaa hakiessaan ja tarraa minuun kuin pieni marakatti. Nauraa koko naamallaan ja retkottaa väsymyksen iskiessä onnellisena sylissä sataprosenttisen rentona. Pussaa ja halaa ja on niin reipas, vaikka onkin vielä pikkuinen. Tietää, ketkä kuuluvat meidän perheeseen ja tuhlaa omiinsa kirkumisen lisäksi myös rakkautta. Se kuskaa itkevälle isoveljelle pipon piristykseksi ja paijaa väsynyttä pappaa. Antaa kuolaisia pusuja ja ylävitosia ja kikattaa hervottomasti kun sitä kutittaa kainalosta. Se riemastuu ikihyviksi, kun ovesta tulee joku omista ihmisistä ja mennä hönöttää muutenkin niin täydellisen omana itsenään, että eihän siitä voi olla tykkäämättä. Vaikka tällä kertaa jo tiedän, että se varsinainen uhma on vasta tulossa.

En kehtaa päivittää tätä Facebookiin

Tuossa näkyy meidänkin jalanjäljet. Todellisuus on tällä hetkellä ihan jotain muuta.

...mutta jonnekin mun on pakko kiroilla että voi vittu, vanhempi lapsi laattasi taas aamupäivällä pitkin ja poikin. Edellisestä kierroksesta on aikaa alle kuukausi, ja siihen väliin mahtui koko perheen sairastama mojova flunssa, joskin pienin oli ainoa, joka onnistui kehittämään korvatulehduksen ja kolme päivää kestäneen yli 40 asteen kuumeen.

Vuoraamme siis taas esikoisen oleskelupaikat paksuilla pyyhkeillä (helpompi pestä kuin patjat/peitot/sohva) ja asetamme lähistölle vadin, jos vaikka se ehtisi alle hyökyaallon iskiessä. Ja muistamme taas (myös mies, toivon) mopattuamme aamulla eteisen ja kylpyhuoneen kloriitilla, desinfioituamme ovenkahvat ja -pielet, vesihanat ynnä muut klähmäiset paikat, pestyämme sekä eteisen että kylpyhuoneen matot ja käytyämme suihkussa syöttötuoliin pelastettua pikkuveljeä lukuunottamatta, että villisti laattaavaa lasta ei kannata lähteä kuljettamaan yhtään mihinkään, vaan vahingot kannattaa yrittää minimoida yhteen paikkaan.

Lisäksi jäämme toki jännityksellä odottamaan, millä laajuudella tuho iskee tällä kertaa. Mukavana lisämausteena tässä on tietenkin se seikka, että miehellä olisi huomenna kolmas haastattelu yhteen työpaikkaan, joten oksentelu ei ole kovin toivottavaa. Toistaiseksi on ollut rauhallista, itse asiassa molemmat lapset nukkuvat päiväunia, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Täystyhjennys on ilmiselvästi uuvuttavaa hommaa.

Jos joku asia on tullut itselleni pienenä yllätyksenä lapsiperhe-elämässä, niin se on kyllä tämä helvetin sairastelun määrä. Kumma, miten se aina kesällä unohtuu. Paitsi, että lapset imevät itseensä ilmeisesti joka toisen ulkomaailmassa kiertävän basillin, sairastan myös itse joka jumalan lastentaudin, jonka ne kantavat kotiin. Eikä tähän näemmä tarvita edes päiväkotia, kyllä se vastustuskyvyn vahvistaminen (jona siis yritän itse tätä rallia ajatella) näemmä onnistuu myös kotihoidossa, jos vaan on muuten tapana liikkua lasten kanssa myös kodin ulkopuolella.

Sairastelusta puheenollen olen tässä mietiskellyt myös, että meinaako pikkuveli kehittää korvakierteen isoveljen ja vanhempiensa tapaan. Todennäköisyys ainakin on suuri. Jospa sille saataisiin ne putket vähän nopeammin, jos siltä näyttää. Isoveli nimittäin ehti syödä 10 kuukaudessa ainakin yhtä monta antibioottikuuria, kun tulehdus ei ikinä lähtenyt ilman eikä aina edes kertakuurilla.

Ja otsikkoon viitaten: en ole koskaan ihan ymmärtänyt, miksi ihmiset raportoivat sekä omat että lastensa taudit Facebookissa piinallisella tarkkuudella. Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että johonkin tätä turhaumaa pitää huutaa. Että ei saatana, ei taas aloiteta sitä oksentamista ja sontimista. Onneksi on tämä blogi.