Hilirimpsis

Ollaan mummulla ja ukilla, kun mies lähti Lappiin suksimaan. Lörövirus vei koko viime viikon, pienimmällä ei pysynyt viikkoon mikään kiinteä sisällä. Viikonloppuna oli tarkoitus raivata pyykkivuori ja pakata reissua varten, mutta suunnitelma meni uusiksi, kun kaasonpirulaiset herättivät lauantaina ja veivät mukanaan. Olin ihan pihalla, sillä kuvittelin, että ainakaan TÄNÄ viikonloppuna ei tapahdu mitään, kun mies on reissussa.

Sain reilun tunnin aikaa toipua hämmennyksestä, juoda kahvia, syöttää Lillabon ja pakata tavarat. Sitten otettiin piccoloskumppa tassuun ja taksi alle, ja minut vietiin dayspahan vartalohoitoon hierontoineen. Sieltä matka jatkui skumppabrunssille ravintola Sunniin, missä odotti parikymmentä ihanaa naista (mulla on aika laaja kaveripiiri). Sitten pääsin levyttämään ihan oikeaan studioon yhden Jenni Vartiaisen biisin, johon oli tehty uudet sanat vain minua varten. Se oli aika huikea kokemus, oli villiä kuulla itsensä ikään kuin ulkopuolisena. Ja goddamit mikä stadiässä mulla on, vaikka olenkin ihan muualta, huu. Loppuunhiotun biisin kuulen ilmeisesti sitten häissä.

Studiosession jälkeen suuntasin saatettuna kotiin syöttämään vauvaa ja tervehtimään mummun hoivissa olevia poikia. Pitstopin menimme yhden mainostoimiston saunatiloihin vetämään sushiöverit, saunomaan kaikkine morsiuskommervenkkeineen (löysin vielä seuraavana päivänä havunneulasen sieltä, minne aurinko ei paista) ja kaunistautumaan. Puolenyön maissa matka jatkui baariin shamppanjamaljoja nostelemaan ja sieltä vielä jatkoille yhden kaverin hotellihuoneeseen, joten kömmin kotiin siinä kuuden maissa.

Olen juhlista vieläkin ihan fiiliksissä. Sain juuri sitä, mitä toivoinkin: sopivasti ohjelmaa ja paljon rentoa yhdessäoloa tärkeiden ihmisten kanssa. Päivän aikana jokainen jakoi kanssani jonkun yhteisen muiston ja sain esimerkiksi ison läjän vanhoja valokuvia. Niiden äärellä - ja muutenkin - naurettiin, itkettiin, juoruttiin, muisteltiin vanhoja ja saatiin uusia muistoja. Ja juotiin kuplivaa, eh. Vitsit kuulkaa että olenkin onnistunut haalimaan ympärilleni loistonaisia!

Tiesin kyllä voivani luottaa kaasoihini siinä, että en joudu missään hassunhauskassa asussa myymään mätiä kananmunia. Kuulin omissani jutun miehestä, joka laitettiin pelkissä kalsareissa käsiraudoilla kiinni kolmosen ratikkaan. Kaverit menivät baariin ja tarkoitus oli hypätä oelastamaan polttarikalu, kun spåra seuraavan kerran kolistelisi kapakan ohi. Suunnitelmassa vain oli sellainen vika, että kyseinen vaunu jatkoi matkaansa varikolle, missä mies sitten hitsattiin irti kaiteesta. En ole oikein ikinä tajunnut näitä nolauspolttareita, jotka kai kuitenkin onneksi ovat jo katoavaa kansanperinnettä. Vai ovatko? Millaisissa polttareissa te olette olleet? Olivatko omasi onnistuneet vai eivät ja miksi? Tai jos et ole naimisissa, mitä toivot polttareiltasi vai jättäisitkö mieluiten juhlat väliin?

Täysin asiaan liittymättä vielä kuva Igestä. Tänään kun tyyppi meni päiväunille, kuulin sen touhuavan jotain melkoisen aikaa. Menin hetken päästä tsekkaamaan tilanteen. Löysin nalle kainalossa nukkuvan lapsen, joka oli riisunut päivävaatteensa ja pukenut ihan itse ylleen pyjaman ja vieläpä ihan oikein päin. En tiedä, minkä ihmeen takia, mutta näky oli varsin liikuttava. <3

Yäääk

Superduo.

Olen usein ajatellut lievää kauhua tuntien, millaista on, kun lapsiperheeseen iskee oikein kunnon vatsatauti. No nyt tiedän, vaikka mieluummin olisin vain pysynyt tietämättömässä tilassa. Se on KAMALAA. Olettaen, että ihminen ei kovasti nauti nestemäärien laskemisesta ja lasten kuivumisesta hermoilusta, oksennuksen ja paskan siivoamisesta, koko kämpässä leijailevasta vähemmän ruusuisesta tuoksusta, loputtomasta pyykkäyksestä, pintojen desinfioimisesta ja tietenkin siitä, että sairastuu lopulta itsekin maailmanlopun tyhjennykseen (nimim. -1,5 kg vuorokaudessa).

Show'n aloitti Lillabo myöhään torstai-iltana. Olin juuri sammuttanut valot puolenyön aikaan, kun pinnasängystä kuului omituista lorinaa. Ressukka siellä tyhjensi vatsalaukkunsa ympäri sänkyä, ja siitä eteenpäin riemua riitti tunnin välein koko yön. Lauantaina joukkoon liittyi Igge, joka otti ja oksensi pinaattilettunsa valkoiselle sohvalle ja papan iPadille. Igge sentään oppi nopeasti tunnistamaan, että "mamma, minulta tulee yääääk", joten vahingot jäivät kohtuullisiksi, jos vaan ehdimme vadin kanssa hätiin.

Tunti Igen jälkeen vuorossa olin minä ja ihan viimeiseksi varhain sunnuntaiaamuna mies. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä voin kertoa, että tyhjennys oli totaalinen ja ihan kaikkia mahdollisia reittejä. Enpä ole moista kokenut sitten lapsuusvuosien, voi jessus.

Lillabo käytettiin lauantaina lääkärissäkin, ja oletettavasti meillä on vieraisilla surullisenkuuluisa norovirus. Oireet ainakin täsmäävät kuumeineen päivineen. Nyt ollaan oletettavasti jo voiton puolella (peppar peppar ta i träd), joskin ensimmäisenä aloittanut Lillabo-reppana laattasi vielä tänäänkin. Yhdeksänkuinen on näinä päivinä palannut käytännössä täysimetykseen, mikä ei nyt ihan ollut se suunta, jota olin toivonut. Tänään sentään pieni määrä puuroa näyttäisi pysyneen sisällä, mutta aika pitkään tauti on kyllä kestänyt, kun tyyppi oksentaa jo viidettä päivää.

Koko huusholli haisee kotoisasti Kloriitilta, kun olen desinfioinut vessaa, keittiötä, valokatkaisimia, ovenkahvoja, kaukosäätimiä ja muita mahdollisia (ja myös mahdottomia) viruspesäkkeitä. Siivojakin tulee huomenna, joten hän saa vielä vedellä lattiat samalla aineella. Käsidesi on myös kovassa käytössä, vaikka tutkimusten mukaan siitä ei välttämättä ole juuri apua, mutta tuntuupa edes siltä, että tekisi jotain taudin leviämisen estämiseksi.

Jos nyt jotain positiivista hakemalla hakee, niin tokikin häätavoitepaino on huomattavasti viime viikkoa lähempänä. Tai niin no, ei ehkä se tavoite, jonka alunperin vuosi sitten asetin (öhöm), mutta kun pari viikkoa sitten päätin, että 3-4 kiloa olisi kiva tiputtaa, niin tämän pikadieetin ansiosta niistä on lähtenyt jo kaksi ja puoli. Tai siis tauti vei 1,5, joten kokonaisen kilon voi laskea ihan aidoksi pudotukseksi. Häihin on aikaa kuutisen viikkoa (kääk), joten vielä tässä ehtii vähän skarppaamaan. Ainakin toistaiseksi se on helppoa, kun mikään ruoka ei oikein houkuttele.

Olen ymmärtänyt, että tätä on liikkeellä. Antaa tulla kauhutarinoita, kuinka kauan tätä riemua oikein kestää? Miten olette suojanneet kotia villisti ympäriinsä oksentelevilta lapsilta? Milloin tänne uskaltaa kutsua vieraita, etteivät he saa mukaansa harvinaisen epämukavaa kotiinviemistä? Ja mitä ruokaa vauvalle uskaltaisi yrittää tarjota ensimmäiseksi, jos ja kun hän taas joskus syö jotain?

Kusti polkee ja kutsut kulkee

Hääkutsut ovat postissa ja osittain jo vastaanottajillaankin. Hämmentävää. Etiketin mukaan kutsut tulisi lähettää 6-8 viikkoa ennen hääpäivää (väittää ainakin netti, ja mitäs se ei tietäisi), ja häihin on nyt aikaa vajaat 7 viikkoa, joten ollaan ihan kohtuullisesti aikataulussa. Pikkuisen meinasi kyllä tiukkaa tehdä, kun yllätys, yllätys herra sulhanen ei saanut aikaiseksi etsiä omien sukulaistensa ja kavereidensa puuttuvia osoitteita. Koska kyllähän se kuitenkin vie ainakin kolme minuuttia näpytellä viesti "Hej, vad är er adress?" ja lähettää se kerralla niille, joiden osoite meiltä puuttuu. Aikaa herralla oli tämän vaativan toimen suorittamiseen kuitenkin melkein kolme kuukautta.

Ihan ite tein!

Kutsuimme juhliin noin 130 sukulaista ja ystävää. Vaikka olisikin varmaan paljon coolimpaa mennä naimisiin pienellä porukalla ja puolisalaa, niin me haluamme järjestää kerrankin kunnon juhlat. Lapsia emme kuitenkaan ole kutsuneet omiemme ja muutaman sukulaislapsen lisäksi jo ihan siitä syystä, että kaverimme ovat ilmeisen sikiävää sorttia, joilla on yhteensä yli 50 lasta. Päiväkotisimulaattori ei suoranaisesti vastaa käsitystämme hyvistä bileistä, eikä juhlapaikkaan edes mahdu niin monta ihmistä.

Jotenkin kuvittelin, että lapseton juhlinta ei olisi mikään issue, mutta ilmeisesti se on. Ainakin jos käy lukemassa Vauva-lehden keskustelupalstaa. En suosittele. En vaan todellakaan tajua, miten kukaan oikeasti voi loukkaantua siitä, että häihin kutsutaan vain aikuiset?

Pohdimme kovasti, miten ilmaisisimme, että lapset eivät pääsääntöisesti ole juhliimme tervetulleita. Kuvittelimme ihmisten tietävän, että kutsu koskee niitä, joiden nimi siinä lukee. Siis jos ei kutsussa lue "perheineen" tai lasten nimiä, niin lapsia ei ole kutsuttu. Yllätys, yllätys, oletuksemme oli virheellinen. Ensimmäinen soitti tänään, että siis niinku että onko lapset kutsuttu. No ei ole kun seliseli niitä olis niin monta. Pelkään, että näitä puheluita tulee vielä lisää.

Emme halunneet kuitenkaan ilmaista liian jyrkästi, että lapset eivät ehdottomasti, missään olosuhteissa ole tervetulleita. On tietenkin poikkeuksia. Ensinnäkin juhlissa ovat mukana omat lapsemme, jotka haluamme mukaan suureen päiväämme - tosin hekin lähtevät lastenvahdin kanssa kotiin illalla. (Me menemme hotellisviittiin, hurraa!) Lisäksi jo olemme kutsuneet jo mainitut sukulaislapset (kolme alle 5-vuotiasta ja yksi vauva), koska näiden potentiaaliset lapsenvahdit ovat juhlimassa itsekin ja no, koska he ovat sukua, eivät kavereita. Myös vauvat ovat tietenkin tervetulleita - ymmärrän, että on vaikea jättää vauvaa 12 tunniksi hoitoon, varsinkin jos imettää - ja yhden kaasoistani niukin naukin vuoden ikäinen tyttö on toivotettu tervetulleeksi osaksi päivää, koska he asuvat muualla, eikä täällä ole mahdollisuutta saada lasta hoitoon koko ajaksi.

Ilmeisesti olisi pitänyt kuitenkin kirjoittaa, että lapset ovat kivoja, mutta lähtökohtaisesti nämä juhlat on tarkoitettu aikuisille. Nyt vähän ahdistaa, että entäs jos siellä kohta onkin 50 lasta, jotka a) eivät mahdu minnekään ja b) pakottavat vanhempansa lähtemään kotiin heti illallisen jälkeen. Tai että joku vetää herneen nenään, kun paikalla on joitakin lapsia, mutta kaikkia ei ole kutsuttu.

Miten te olette ratkaisseet lapsikysymyksen häissä? Loukkaantuisitteko, jos lapsianne ei kutsuttaisi, mutta näkisitte vaikka hääparin omat lapset juhlissa? Onko oikeasti niin, että ihan täysjärkiset ihmiset kuvittelevat kutsun automaattisesti koskevan myös jälkikasvua, jos asiasta ei erikseen mainita?

Puuh, olisi ehkä pitänyt mennä naimisiin 10 vuotta sitten, kun tällaista ongelmaa ei olisi vielä ollut. Ehkä sillä salanaimisellakin on puolensa. Onneksi meidän ei sentään ole tarvinnut kutsua ketään, koska anoppi haluaa. On tällaisissa kohteliaan ystävällisissä, mutta etäisissä väleissä hyvätkin puolensa!

Tänään

Kuulin äsken makuuhuoneesta helistimen äänen. Menin, nostin unenlämpöisen lapseni syliini ja kiitin ketä tahansa jumalaa, kohtaloa, maailmankaikkeutta, ihan mitä vaan, joka on ollut minulle niin suosiollinen, että olen juuri tässä, juuri nyt.

Jotkut surut, vaikka ovatkin toisten, ovat liian suuria käsitettäväksi. Ei niistä pysty sanomaan mitään kuulostamatta banaalilta. Sitä vaan nielee palaa kurkussaan ja jatkaa tekemistään, miettii onko jääkaapissa maitoa, keittäisikö kahvia, milloin ehtisi suihkuun. Ja koko ajan jotain, sieluako sitten, särkee elämän hauraus ja epäreiluus.

Valivalivinkuvonku

Tänään on parempi päivä kuin pitkään aikaan. Aurinko paistaa, mies vei lapset ulos, minä saan nauttia poskiontelontulehduksestani ihan yksin ainakin hetken. Saisinpa joskus viettää oikeaa sairaslomaa. Linnoittautua sohvannurkkaan katsomaan daytimetelkkaria ja kylvää käytetyt nenäliinat surutta ympärilleen. Herkutella, kitistä ja nukkua vaikka viidet päiväunet.

Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.

Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.

Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.

Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.

Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.

Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.

Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.

Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.

Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.

Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.

No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.

Kärryhämmennys

Tässä elämäni parisuhdekriisin keskellä (toivon mukaan jo voiton puolella kuitenkin, kopkop) postaan tänne ihan perusvauvablogihuttua. Kaipaisin apua niinkin valtavaan ja perustavanlaatuiseen kysymykseen kuin että mitkähän rattaat meidän kannattaisi hankkia.

Tilanne on nimittäin se, että sinänsä hyvät Phil & Ted'sin Explorer -kärrymme hajosivat Kanarian-lennolla. Vakuutusyhtiö korvasi rattaiden koko hankintahinnan (väliin kehut Pohjolalle, päätös tuli vuorokaudessa ja korvaus kahdessa). Nyt meillä on siis rämät sisarusrattaat ja 550 euron ylimääräinen ratasbudjetti.

Ensin olin hankkimassa tilalle uusia samanlaisia. Sitten aloin miettiä, että Igge täyttää kesällä kolme ja kävelee jo nyt reippaasti pitkiäkin matkoja. Oletettavasti kävely onnistuu vielä paremmin, jahka tuo 2#%Y¤&%I:n lumi-/loskakaaos hellittää. P&T:t voisi mahdollisesti kikkailla vielä jollain tavalla käyttökelpoisiksi ainakin väliaikaisesti. Eli tarvitaanko me oikeastaan enää sisarusrattaita? Olisiko fiksumpaa ostaa nyt sittenkin ihan perusykkösrattaat Lillabota ajatellen ja luottaa siihen, että Igge kulkee jatkossa omin koivin tai seisomalaudalla? Kuvittelisin, että hätätapauksessa pienemmän voisi ehkä myös nakata Manducaan ja isomman kärryihin.

Tästä pääsemme sitten seuraavaan probleemaan: mitkä olisivat sitten sopivat rattaat? Eduksi olisivat ainakin seuraavat ominaisuudet:
- helppo ohjattavuus
- nopea kasata, menee pieneen tilaan
- kapeat ja sirot
- selkänojan saa makuuasentoon
- kiva ulkonäkö
- säädettävä työntöaisa
- hyvä tai edes kohtuullinen tavarakori
- mahdollisuus käyttää seisomalautaa

Voi pyrsy, pitääkö minun nyt ryhtyä taas guuggeloimaan ja vertailemaan miljardeja eri rattaita? Millaisia kulkupelejä teillä on? Osaisiko joku suositella jotain? Vai kannattaisiko sittenkin vaan hankkia uusi runko philandtedseihin ja työnnellä Lillabota niissä jäljellä oleva ratasaika (eli varmaan vielä pari vuotta)? Olen pihalla, apua!

Miten taas voi olla sunnuntai-ilta?

Tiedän, että lupasin pyhittää itselleni tänä viikonloppuna bloggausaikaa. Kävi sitten kuitenkin niin, että pyhitin itselleni perjantaina vähän baariaikaa ja koko lauantai meni ns. pelastusarmeijalle. Kaikki viikonlopun suoritteet (venemessut, pyykinpesu, kaupassakäynti, muffinsien leipominen) jäivät tälle päivälle ja nyt olisi jo syytä olla nukkumassa, että jaksan pirtein mielin suunnata aamulla hammaslääkäriin kahdeksaksi.

Käytiin siellä neuvolassa, ja todettiin, että hienosti kehittynyt pieni yksilö on tuo veikeä Lillabo-miekkonen. Pikkuisen ruipelo kyllä, painokäyrä suuntaa tuolla piirun alle 8 kilon lukemalla alaviistoon, mutta ei kuulemma syytä huoleen. Enkä kyllä - rasti seinään! - kerrankin ole edes ahdistunut, lähinnä kyselin, että olisko syytä olla, kun en millään jaksaisi. Tiedän, että olen tunkenut tyyppiin juuri sen verran ruokaa, kun herra on suostunut syömään, mutta minkäs teet, kun sapuska on alkanut upota sanottavasti vasta hiljattain. Neuvolantäti ja lääkärisetä (aivan hirmuisen komea ja miellyttävä sellainen muuten, setä on tässä hyvin harhaanjohtava nimitys) sanoivat, että nakeron aikainen liikkeellelähtö ja aktiivisuus vaikuttavat niin, että energiankulutus on kovaa ja että kylsesiitä, annatte vaan jatkossakin syödä niin paljon kuin ipanaan mahtuu.

Mitään erityistä huomautettavaa lääkärisetä ei löytänyt. Minun piti kysyä kaikenlaista, mutta olin herran viehättävyydestä niin hämilläni, että tuli mieleen yksi ainoa kysymys. Nimittäin se, että näyttävätkö lapseni perhekalleuden lääkärin silmään normaalikokoisilta. Jotenkin olen sellaistakin miettinyt, kun mies joskus epähuomiossa jotain höpisi, että voisithan sinä vauva tuotakin ruveta kasvattelemaan. Koska nämä omat lapseni ovat käytännössä ainoat poikavauvat, jotka olen nähnyt näinkin yksityiskohtaisesti, niin minulla ei tietenkään ole mitään vertailupohjaa asiassa. Lääkäriä vähän nauratti, mutta hän totesi kuitenkin hyvin vakuuttavasti, että äidin ei tarvitse huolehtia, vehkeet eivät missään tapauksessa ole alimittaiset.

Äidin huolet ovat moninaiset. Epäilemättä lääkärit kuitenkin kuulevat omituisempiakin huolia. Luulisin? Toivottavasti omituiset huolet, joista oikeastaan tietää, että ne ovat ihan turhia, eivät ole vain minun yksinoikeuteni.

Loma ja miten siltä palataan

Terveisiä Teneriffalta! Hengissä ollaan ja mukavaa oli. Myös kaikki kunnon Kanarian-matkan tuntomerkit täyttyivät, kuten se, että joku veti röökiä lentokoneen vessassa, matkustamossa taputettiin laskeutumisen jälkeen ja kohteessa yksi porukasta oksensi päälleen sekä koki lomaromanssin. Kohtasin myös jotenkin autuaasti unohtamani vitsauksen, ravintoloiden veemäiset sisäänheittäjät, ja olin vaihteeksi ajautua konfliktiin, koska juoksin ottamaan kiinni karkailevaa Iggeä sen sijaan, että olisin jäänyt tutkailemaan herran puoliväkisin tyrkyttämää ruokalistaa. (Kerran Thaimaassa eksyimme vastenmieliselle Patong Beachille, ja siellä jouduin ilmiriitaan erään basaarikaupustelijan kanssa, kun en jaksanut sietää törkeää käytöstä hiljaa ja kiltisti.)

Pingviini kohtaa lapsen.

Onneksi emme käyneet kyseisellä vähän vilkkaammalla rannalla kuin kerran, ja muuten olikin oikein leppoisaa. Vuokrattiin auto ja ajeltiin vuoristossa. Oksennusinsidentti aiheutui ilmeisesti yhdistelmästä liikaa nakkeja aamupalalla plus kiemuraiset tiet, ja päättyi siis siihen, että suuntasimme lähimmässä kaupungissa ostoskeskukseen etsimään Igelle uutta vaatekertaa. Igge kertoo tarinaa innokkaasti joka toiselle vastaantulijalle: "ajettiin papan Peat-autolla aika KOOOKEELLA, ja minulta tuli YÖÖÖÖÖK. laitettiin mamman paita päävve ja ottettiin kaukasta uuti paita ja houtut".

Igge vastasi myös reissun ainoasta lomaromanssista. Viimeisenä iltana palasimme hotellille yhdeksän maissa, ja hotellin baarissa oli vielä paljon lapsiperheitä. Tanssilattialla heilui erinäinen määrä pikkutyttöjä, ja yksi heistä kiinnitti Igen huomion. Tyttö oli luullakseni nelivuotias, pitkätukkainen ja keimaili röyhelöisessä flamencomekossaan. Igge katsoi näkyä hartaasti, ja sanoi minulle, että "mamma, tyttö on hiiiiieno".  Neitokainen ilmestyi nakottamaan Igen eteen, tapitti herraa silmiin ja otti kädestä kiinni. Pappaa tarvittiin hieman tulkiksi ja suostuttelemaan ujostelevaa kavaljeeria, mutta pian pariskunta pyöri villisti pitkin parkettia. Ja hyppi. Ja välillä juoksenteli. Igge halusi esitellä neidolle myös pikkuveljensä, joka puolestaan taputti riemuissaan isoveljen menestykselle naismaailmassa.

Paluu arkeen oli sitten sitäkin vittumaisempi, sillä heti paluuta seuraavana aamuna eli maanantaina mies lähti työpaikan kanssa Rukalle ja palaa vasta huomenna puoliltaöin. Igge ikävöi isäänsä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen, aamulla ensimmäinen kysymys on, että milloin pappa tulee ja öisinkin reppana on heräillyt itkeskelemään papan perään. Eilen illalla Igge sanoi, että kun pappa tulee, niin "titten kaikki lakattaa pappaa". Kerroin, että rakastaa voi, vaikka pappa ei ole paikalla, ja riemastutti pikkuihmistä kovasti. Tänään ukkeli sanoi isälleen puhelimessa, että "pappa kom hem ja vänta (på) dej hää hemma" ja sen lisäksi selvitti muutenkin päivän tapahtumia Koffin hevosten kohtaamisesta tädin vierailuun ja autoleikkeihin. Minusta on vaan ihan valtavan kiehtovaa, että tyyppi nykyisin selvittää pitkiä lauseita molemmilla kielillä ja vaihtaa kieltä lennosta.

Maailman muruisimmat lomavarpaat

Onneksi yksinhuoltajuus lähestyy loppuaan, sillä hermoni eivät ehkä kestäisi tätä kovin paljon pidempään. Nyt on taas vähän helpompi hengittää, kun tänään Igellä oli hoitopäivä ja siskokin tosiaan kävi viihdyttämässä meitä illalla. Eilen oli muutamakin hetki, kun haaveilin voivani karata kirkuen ovesta ja jättää koko sirkuksen. Esimerkiksi, kun puistossa sisään tullessa vauva huusi nälkäänsä ja Igge spagetoi muuten vaan. Tungin hädässä vauvaan sosetta (se muuten syö, siitä lisää tuonnempana!) ja sotkin koko hemmetin valkoisen villahaalarin oranssiin Hippiin (siinä on nyt sitten hieno hippihenkinen batiikkikuvio, eiku ha, vielä parempi: bataattikuvio) ja Igge liukastui tuolilla keikkuessaan ja kiljui ja kaadoin maitopurkin päälleni ja Igge kieltäytyi syömästä ja kunn yritin saada sitä potalle, se ei halunnut luopua vaipasta, vaan huusi ja kaikki vaan kiljuivat ja kiukuttelivat ja joka paikassa oli sotkua ja lopulta tein sen, mitä kypsä, tasapainoinen aikuinen tekee. Heittelin puoli paketillista Muumi-vaippoja pitkin kylppärin seiniä, karjuin, että kuljesittensaatanavaipoissavaikkaarmeijaan ja paiskasin oven kiinni jättäen lattialla kirkuvan kaksivuotiaan sinne sisälle. Eikä kyllä vieläkään kaduta, paljon.

Ennen kuin soitatte lastensuojeluun, niin kerrottakoon, että menin kyllä heti takaisin ja pyysin anteeksi huutamistani ja sitten halittiin ja sovittiin että ollaan kavereita. Vähän myöhemmin Igge muuten meni ottamaan itse vaipan pois, ja kun kehuin, että olipa hienosti tehty, ootpa reipas, niin se sanoi, että ei mamma, ei vielä reipas, vaan kohta. Hetken päästä ipana kävi hakemassa kaapista puhtaat kalsarit ja tuli sitten ilmoittamaan, että nyt minä olen reipas, anna hai faiv, mamma!

Illalla olinkin sitten vaan itkuinen, kun riitelin miehen kanssa puhelimessa (se raivostuttava nettishoppailua harrastamaton yksityisautoilija ei ymmärtänyt yhteiskunnallista sekä henkilökohtaista tuskaani lähipostimme lopettamisesta ja siirtämisestä jonnekin jumalan selän taakse Jätkäsaareen) ja lapset eivät suostuneet nukkumaan. Tai korjaus, nukahtivat kyllä joskus ysin aikaan, mutta heräsivät ikäjärjestyksessä nuoremmasta vanhempaan klo 22 ja 23. Olin juuri saanut tehtyä iltapalan ja istahdettua sohvalle, kun se riivatun kiljuminen alkoi taas. Lillabo ei suostunut nukahtamaan uudelleen ja Igge itki isänsä perään. Lopulta olimme kaikki kolme meidän sängyssämme, Igge jo rauhallisempana, mutta Lillabo rutisi nukkumaanmenoa vastaan. Tuskastuneena huokaisin, että mikä hitto suakin nyt vaivaa, mihin Igge totesi hyvin rauhallisesti, että "mamma, Lillabo on pikkuvauva, titä pitää paijata". Öh, kiva, kaksivuotias neuvoo minua lastenkasvatuksessa. Ja oli sitäpaitsi ihan oikeassa. Sitten lapset nukahtivat, ja minäkin torkuin varmistellen tietenkin koko ajan, että kumpikaan ei putoa sängystä. Mutta ainakin oli hiljaista.

YH-kaaokseeni aivan viaton gorilla.

Ja niin, Lillabo on nyt kahtena yönä syönyt joskus yhdentoista maissa ja seuraavan kerran aamuseitsemältä! Hallelujah! Lupiinille siis edellisen postauksen kommentteihin tiedoksi, että meillä ratkaisun avain oli miehen loma. Mies syötti aina ensin pökäleelle soseet ja vasta sitten kuvioihin astuin minä maidonhajuineni. Ilmeisesti tyyppi tajusi, että isältä ei tipu muuta ravintoa kuin sosetta ja on parempi syödä se kuin olla nälkäinen. Ja siis mitä ilmeisimmin eduksi oli myös se, että en hätäpäissäni langennut joka kerta antamaan maitoa nälkätilanteessa "ensiavuksi", kuten kotiolosuhteissa helposti käy.

Että jotain positiivistakin siis. Huomenna on Lillabon kahdeksankuukautisneuvola lääkäreineen päivineen. Päivittelen kuulumisia ja vastaan Sadun nakkaamaan Vuoden mutsi -haasteeseen jahka saan ukon kotiin. Onhan tässä taas tullut hankittua painavaa matskua tittelin tueksi. Kun mies palaa, sanon sille Iggeä lainaten, että höödu pappa ukkeli, nyt tää mutsi lähtee katsastelemaan hääkutsuasioita ja bloggaa rauhassa ja kaupan päälle nukkuu ainakin yhden yön tulpat korvissa sohvalla. (Okei, Igge ei kyllä puhunut noista hääkutsuista ja muista, mutta aloitus oli siltä.) Kyl tää tästä taas, eikö?

Ja niin, kysymys vielä: mitä teen, kun lapsi vastustaa vaipasta luopumista? Vahinkoja ei tapahdu, jos vaan jotenkin saadaan ne kalsongit jalkaan. Tyyppi siis tietää kyllä, miten homma toimii. Jostain syystä vaipasta vieroittaminen on vaan vaikeampaa kuin tutista luopuminen aikanaan, ja olen aivan kypsä siihen kirottuun räyhään joka jumalan kerta, kun unilta herättäessä tai sisään tultaessa olisi aika heittää vaippa jonkkaan. Lisäksi ihmettelen, että saako lapsi jonkun kamalan trauman, jos sen pakottaa? Ja kolmanneksi: miten vieroitetaan lapsi pottapalkinnoista? Kiitos jo etukäteen!

Hui kauheeta!

Tässä oli kuva pelottavasta möröstä, joka ei ole yhtään kijtti ja jota kuulemma KAIKKI peekää, mukaanlukien keltainen auto. Tabletti vaan teki kuvasta niin onnettoman pienen, ettei siitä saanut mitään selvää. Palautan kuvituksen, jahka saan homman toimimaan.

Muuten kuuluu sairastamista, vaalikeskustelutympiintymistä, palelemista, univelkaa ja ahdistusta. Avioehdon osalta sen sijaan kuuluu positiivista selkiintymistä, sillä kävimme tapaamassa asianajajaa ja hän oli yhtä mieltä siitä, että on oikeudenmukaista huomioida kotonaolovuodet jotenkin. Kuulemma näin usein tehdäänkin. Ehtoon kirjataan nyt siis jotakuinkin niin, että avioerotilanteessa viidesosa nykyisestä asunnostamme on yhteistä omaisuutta, johon minulla on avio-oikeus - ts. 10 prosenttia kuuluu minulle. Tämä pätee myös tulevissa asunnoissamme, vaikka ostaisimme sen yhdessä. Osuus on laskettu kutakuinkin yhtä suureksi kuin olisin voinut maksaa tuloistani lainaa, jos olisin ollut töissä. Näin menettelemällä verottajakin on tyytyväinen, ts. en joudu maksamaan mitään ylimääräisiä veroja.

Kuten edellisen postauksen kommenteissa kävi ilmi, jouduin triplaamaan panokseni tällä toisella kierroksella. Vaikka Igge totesikin eilen, että tuo on ihan höpejö, kun näki Saulin telkkarissa. Minusta Niinistön kokemus ja osaaminen vain ovat kaiken kaikkiaan melkoisesti vahvemmalla pohjalla kuin Haavistolla, vaikka miten päin asiaa kääntelin. Kärjistetysti pidän henkilökohtaisesti tärkeämpänä, että Suomen presidentti tuntee hyvin EU:n ja Venäjän kuin Sudanin tilanteen.

En jaksa tylsistyttää ketään sen syvällisemmällä analyysillä, mutta todettakoon, että eniten vaakakupissa painoi loppujen lopuksi ihan ikioma arvioni siitä, kumpi hyvistä kandidaateista sopii paremmin presidentin tehtävään tässä maailmantilanteessa ja kummalla on uskoakseni enemmän annettavaa muissa tehtävissä. Kuuden tai kahdentoista vuoden päästä tilanne voi olla taas ihan toinen, ja mielelläni näkisin Haaviston näissä skaboissa uudelleenkin, kun kuitenkin tykkään tyypistä. Paradoksaalista kyllä, symppiskomppaan Haavistoa melkein enemmän kuin häntä äänestäessäni, mutta ei tunnu oikealta äänestää vain kivaa ja mukavaa. Ja toisaalta kuva Niinistöstäkin on parantunut, esimerkiksi tämänpäiväisessä Hesarin tentissä herrat olivat jotenkin molemmat niin mukavia. Melkein tuntui, että he olivat valmiita tarvittaessa puolustamaan toisiaan toimittajia vastaan. Liikkistä.

Pakko on vielä kommentoida vähän tätä nk. loanheittoa. Epäilemättä Niinistön kannattajissa on melkoisia tursakkeita rasvaisine ja mauttomine mielipiteineen, mutta yleisesti ottaen oma kaveripiirini on ilmeisesti niin sivistynyttä, että mitään homoläppää harvempi lähtee julkisesti huutelemaan. Nämä ala-arvoisia typeryyksiä laukovat tyypit tuskin itsekään luokittelevat itseään kovin suvaitsevaisiksi edelläkävijöiksi. Sen sijaan jostain syystä jotkut älykkäinä itseään pitävät ihmiset katsovat, että on ihan ookoo pilkata Jenni Haukion persoonaa ja olemusta. Olen tässä pohtinut, että jos Niinistön puoliso olisi 20 vuotta nuorempi ecuadorilainen parturi-kampaaja, niin pidettäisiinkö sitä sitten edistyksellisen ja modernin parisuhteen perikuvana? Vai onko niin, että edistyksellisyyteen riittää pelkästään se, että molemmat puolisot ovat samaa sukupuolta? Minä en lähtisi kumpaakaan dumaamaan, kun en puoliskoja tunne. Haluan uskoa, ettei kumpikaan ehdokkaista jakaisi elämäänsä minkään aivottoman koristeen kanssa.

Vaan se siitä, sillä minullahan on jo numero on lapussa, lappu kuoressa ja kuori toisessa kuoressa. Mietin siinä ennakkoäänestäessäni, että aika tavalla joutuvat kyllä tekemään hommia ne ääntenlaskijat, kun jokainen ennakkoääni on pakattu kahteen kirjekuoreen. Jonkun ajan päästä kansakunnalla on joka tapauksessa taas uudet puheenaiheet, ja presidenttinä oletettavasti Niinistö. Ne on ne kansan syvät rivit, joita nyt sitten näemmä itsekin edustan. Kaikkeen sitä joutuu, kun vanhaksi elää. Harmittaa vähän, että itse huipennus jää näkemättä, sillä lennähdämme sunnuntaina aamulla eksoottiselle Teneriffan saarelle. (Tässä kappaleessa on kyllä paljon pelottavaa, Niinistön äänestäminen JA Kanarian-matka. Olen varsinainen trendsetteri ja edelläkävijä, voi luoja.)

Valohoito tulee joka tapauksessa todella tarpeeseen, sillä parin viikon flunssaputki on verottanut allekirjoittaneen yöunia  riippumatta siitä, kuka on sairastusvuorossa. Lillabo nukkuu edelleen pääosin miehen ja minun välissä, vaikka nyt mobiliteetti ja potkujen voimakkuus alkavat olla sitä luokkaa, että siirtymä omaan sänkyyn tuntuu houkuttelevalta. Ongelmana vain on se, että tyyppi hylkii edelleen ruokaa melkein kaikissa olomuodoissa ja syö ilmeisesti siksi myös yöllä 2-3 tunnin välein. Believe me, yritän tunkea sille sosetta ja pyrettä ja sormiruokaa ja hanhenmaksapalleroita ja whatnot niin paljon kuin herra suostuu ottamaan, mutta määrät ovat kovin vaatimattomia. Viime yönä mahdollisesti hieman kilahdin ja herätin koko huushollin karatessani makuuhuoneesta olkkariin huutamaan, että saatana mun on pakko saada joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Kypsää ja aikuismaista käytöstä, eh. Täytynee ryhtyä jossain vaiheessa jonkinlaisiin unikoulullisiin toimenpiteisiin, kunhan tervehdymme ja palaamme arkeen reissun jälkeen. Tai jotain. En tiiä, en kykene ajattelemaan selkeästi.

Huolestuttaa tuo vauvalaisen sapuskointi vähän siinäkin mielessä, että kolmen kuukauden päästä pitäisi astella sinne alttarille ja ei huvittaisi pelätä tahroja satiinissa (tai paperilla älä siis suutu ei niistä asiat miksikään muutu). Eikä nyöritellä mekkoa ylös alas syöttötoimenpiteitä varten. Painajaisissani se repii lopulta karjuen organzaa rinnuksiltani ja joudun imettämään sitä jossain ahtaassa vessakopissa pitsikirjaillut helmat terveyssideroskiksessa. Haluan myös viettää hääyöni hotellissa kaksin miehen kanssa, joten yösyötöistäkin olisi päästävä eroon. Kai tästäkin voi jonkinlaisen häästressin kehittää!

Kenen joukoissa seisoisin?

Minulla on vaaliongelma. En tiedä, ketä äänestäisin toisella kierroksella, vaikka ensimmäisen kierroksen ehdokkaani mukana onkin.

Kuva täältä.

Haluaisin kovasti tukea Haavistoa ehdoitta, mutta joku siinä mättää. Se ei ole se vihreys, siitä olen päässyt yli. Jonkinlainen pehmeys ehkä? Olen myös taipuvainen ajattelemaan, niin ikuisuusopiskelija kuin itse olenkin, että presidentinvirassa toimivalla henkilöllä olisi hyvä olla suoritettuna muukin koulutus kuin ylioppilastutkinto. Haavisto on profiloitunut rauhanrakentajana, ja hänellä on erinomainen kansainvälinen kokemus "alalta". Toisaalta presidentin on hyvä ymmärtää erinomaisesti suomalaista yhteiskuntaa suhteessa globaaliin maailmaan monella tasolla, ja minun silmissäni Niinistö vetää laaja-alaisuudessa pidemmän korren.

Sen lisäksi Niinistössä viehättää ehkä juuri se, mitä Haavistosta näin median perusteella puuttuu, kutsuisiko sitä nyt sitten johtajuudeksi vai jämäkkyydeksi vai miksi. Toisaalta Sale taas on pahimmillaan ärsyttävän yrmy ja ylimielisen oloinen. Jotkut lausunnot särähtävät korvaan turhankin konservatiivisina, tosin en ole varma, kuinka paljon on kyse hänen omasta ajattelustaan ja kuinka paljon siitä, että hän ei halua ärsyttää liikaa vanhempaa äänestäjäkuntaa. Niinistöllä on myös se loppututkintokin plakkarissa.

Minusta presidentillä on sisäpolitiikassa lähinnä mielipidevaikuttajan rooli ja hänen tärkein tehtävänsä on ulkopolitiikan johtaminen ja Suomen edustaminen ulkomailla. Molemmilla finalisteilla on ulkopoliitikassa loppujen lopuksi aika samankaltainen, avoin linja. On ilahduttavaa, että suomalaiset valitsivat kärkikaksikkoon kaksi tällaista poliitikkoa, vaikka tarjolla oli sulkeutuneempaakin meininkiä.
Se, mikä minua nyt eniten ahdistaa, on Haaviston leirissä ainakin henkilökohtaisen somekokemuksen perusteella orastava uhmakas loanheittomieliala. Niinistön vaimo esimerkiksi on lytätty varsin henkilökohtaisella tasolla, mikä minusta edustaa kaikkea muuta kuin Haavisto itse. Jotenkin ikävästi "keskustelun" kaiuista tulee välillä mieleen eräskin taannoinen eduskuntavaalivoitto.

Toisaalta taas en pysty ollenkaan seuraamaan keskusteluja, joissa Haaviston kohdalla keskitytään lähinnä tämän homouteen. Naiivi minä kun kovasti toivoisi, että ketään ei jätettäisi valitsematta mihinkään virkaan sen perusteella, kenen kanssa hän harrastaa seksiä. Tästä aiheesta otan varsin herkästi kipinää myös reaalimaailman keskusteluissa.

Molemmilla ehdokkailla on omat kompastuskivensä. Niinistön vaarana on ylimielisyys ja ennenaikainen voitonvarmuus: fiksuinta, mitä hän voi tehdä, on myöntää avoimesti, että Haavisto on tiukka vastus, koska näin epäilemättä on. Toivottavasti yrmy löytäisi itsestään myös vähän lämpimämmän ja rennomman puolen, inhimillisyydellä kun on iso rooli erityisesti tällaisessa henkilövaalissa. (Sivumennen sanoen Lipponen onnistui tässä mielestäni hyvin, ja niin epädemari kuin olenkin, onnistuin jopa tuntemaan jonkinlaista myötätuntoa häntä kohtaan, kun äänisaalis jäi niin vaatimattomaksi.)

Haavisto taas nousee tai kaatuu pitkälti kannattajiensa mukana. Noustakseen presidentiksi hän tarvitsee myös muiden kuin aidosti tai wannabe-punavuorelaisten hipsterien äänet, ja siksi kannattajien olisi syytä varoa nostamasta itseään voimakkaasti muiden yläpuolelle. Siinä, missä Niinistön suurin uhka on hänen oma ylimielisyytensä, Haaviston nousu voi tyssätä kannattajien ylimielisyyteen.

Itse äänestin ensimmäisellä kierroksella Haavistoa protestiksi persu-Suomelle. Nyt en ole enää varma, juuri tällä hetkellä tuntuu, että saatan vaihtaa leiriä. Tällä kertaa protestiksi kannattajien omahyväisyydelle ja vastapuolen pilkkaamiselle. Äänestäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos toisella kierroksella olisi ollut vastassa Väyrynen - melkein riippumatta siitä, kuka se toinen kandidaatti olisi.

Kenestä sinun mielestäsi pitäisi tulla uusi pressa ja miksi? Tässä olisi hyvä mahdollisuus vakuuttaa ainakin yksi kahden vaiheilla heiluva äänestäjä.

P.S. Erinomaisesti aiheesta on muuten kirjoittanut Topias Kaikki elämästä -blogissa, montakin kertaa. Niin tuosta homoudesta (ihan loistava kirjoitus) kuin nyt tästä "vastajytkystä". Lukekaa, ihmiset!

P.P.S. Oh, unohdin melkein, että tämä on äitiblogi! Valitan mahdollista pettymystänne ja korjaan heti tilannetta raportoimalla seuraavaa: Igellä on kurkunpääntulehdus, Lillabolla puolestaan uusi passi, uusi hammas sekä haparoiva konttaustaito. Pikkuveli on ehkä vähän voitolla.

Kotiäitivuosien hinta?

Olin kuullut, että kotona lasten kanssa vietetyistä vuosista on joskus maksettu korvausta avioeron yhteydessä ihan tuomioistuimen päätöksellä. Nykyään kompensaatioon voi olla oikeutettu myös avoliiton päättyessä, jos se on kestänyt yli viisi vuotta tai parilla on yhteisiä lapsia.

Tämä nousi esille, kun mietin avioehtoasiaa. Jotenkin kuvittelin, että eipä siinä minun kohdallani kovin suurista summista kuitenkaan voi olla kyse. Kun mies oli vähän sitä mieltä, että kotiäitivuosien korvaaminen perustuu vain tunteisiin, ei taloudellisiin faktoihin, päätin huvikseni laskea, paljonko miinukselle tuloni jäävät, kun olen kotona lasten kanssa enkä paiski hommia aikuisten töissä.

Laskin siis, mitä olisin tienannut kolmessa vuodessa (tulen olemaan kotona yhteensä noin kolme vuotta - opintovapaatani en näihin sisällyttänyt, vaikka siitäkin osa menee lastenhoitoon), jos olisin saanut palkkaa suunnilleen sen, mitä kanssani samalla tittelillä samassa firmassa tienataan. Tarkistin, mikä olisi ollut veroprosenttini ja vähensin summasta verot. Laskin myös yhteen käteen saamani äitiys- ja vanhempainpäivärahat sekä kotihoidontuen. Vähensin tämän summan palkkalaskelmasta, ja arvatkaa huviksenne, paljonko erotus on.

YLI SEITSEMÄNKYMMENTÄ TUHATTA (70 000) EUROA.

Oho.

Tietenkään kaikkea ei voi mitata rahassa. Tietenkin mies on maksanut huushollimme kuluista enemmän. Tietenkin tämä on myös oma valintani. Ja kyllä, tiedän, että pestini on kohtuullisen hyvätuloinen, mutta ei se liksa mikään poikkeuksellisen korkea ole.

Joka tapauksessa ei kai ole ihan kamalan epäoikeudenmukaista vaatia panostuksesta jotain hyvitystä, jos liitto päättyy eroon? Helvetti vieköön, kyllä pitäisi olla laissa säädetty, että kotona olleelle vanhemmalle kuuluu automaattisesti joku hyvitys, jos toinen menee ja jättää toisen rannalle ruikuttamaan. Mitenköhän näitä summia on laskettu oikeuden päätöksissä?

Tässä laskelmassa ei ole edes huomioitu mahdollisia ylennyksiä, palkankorotuksia ja muita vastaavia seikkoja. Silti summa on kai vähintäänkin merkittävä. Tai en tiedä teistä, mutta minusta se on aika lailla tähtitieteellinen.

Minun oli tarkoitus ostaa syksyllä 2008 asunto ja laittaa se vuokralle, mutta sitten pissin tikkuun ne kuuluisat viivat. Laitoin suunnitelman jäihin toistaiseksi. Nyt snadisti harmittaa. Olisin vallan mainiosti voinut maksaa lainanlyhennykset vuokratuloilla ja vanhempainrahalla ja tarvittaessa pyytää mieheltä ihan hyvällä omallatunnolla avustusta.

No, lakkaanpa ainakin potemasta huonoa omaatuntoa siitä, että mies on maksanut silmälasini sekä viime vuosien ulkomaanmatkat. Ei tämä ole ihan ilmaiseksi tullut minullekaan.

Sanottakoon nyt vielä, että en vaihtaisi näitä vuosia 75 000 euroon. Voin kuitenkin vannoa, että kyllä noin hypoteettisesti vituttaisi, jos mies lähtisi jonkun lumpun matkaan ja huomaisin olleeni lähinnä ilmainen lapsenvahti ja kotiapulainen. No, siis vituttaisi varmaan muutenkin, mutta eipä se ainakaan vähentäisi katkeruutta.

Mutta miten tämä sitten pitäisi ottaa huomioon avioehdossa? Mikä on kohtuullista? Miksi hitossa en ole tajunnut aikaisemmin miettiä tätäkään asiaa? Jotenkin olen elänyt vaan siinä ajatuksessa, että kaikki lutviutuu ja onhan meitä tässä kaksi aikuista. Kahden lapsen, tulevan avioliiton ja myös muutamatkin lähipiirin eroprosessin seurauksena minulle on pikkuhiljaa valjennut, että tässä elämäntilanteessa pitäisi varmaan ajatella myös ikävimpiä skenaarioita. Vaikka se onkin ahdistavaa.

Kunnes tuomari meidät erottaa

Kuten tässä on tullut ilmi, minun ja miehen, elämäni valon ja lasten isän, on tarkoitus astella alttarille huhtikuun lopussa. Kaiken romanttisen häähöpinän keskellä pitäisi hoitaa kuntoon myös yksi jotenkin ikäväsävyinen paperi: avioehtosopimus.

Tällä hetkellä mies on minua selvästi varakkaampi, ja vaikka oletettavaa on, että tilit jonkin verran tasaantuvat tulevaisuudessa, tulemme epäilemättä esimerkiksi asumaan lähimmät parikymmentä vuotta miehen pääosin omistamassa asunnossa. Vaikutusta koko kuvioon on perintötekijöiden lisäksi tietenkin myös sillä, että mies on minua kahdeksan vuotta vanhempi eikä ole taloudellisessa mielessä "tuhlannut" hyviä ansaintavuosia kotona lasten kanssa kuten minä.

Perinteisesti kai avioehtopaperissa sovitaan suunnilleen, että kumpikin saa avioliiton päättyessä pitää sen, mitä on siihen tuonut ja avioliiton aikana mahdollisesti saamansa perinnöt ja lahjat sekä näillä hankitut asiat. Palkkatuloilla jne. hankittu omaisuus on sitten yhteistä ja pannaan erotilanteessa puoliksi.

Minä en vaan ihan tiedä, mitä ajattelisin tästä. Jos kävisi niin ikävästi, että eroaisimme joskus, niin miten sitten todistetaan, että mitkä asiat on hankittu palkkatuloilla ja mitä ei? Sanotaan, että olemme vaikka ostaneet asunnon, josta mies omistaa suurimman osan. Miten estetään se, että ei käy niin, että mies onkin yllättäen oikeutettu puolikkaaseen minun osuudestani (koska se on maksettu palkasta), mutta minulla ei ole oikeutta hänen omaisuuteensa, jos hän väittää maksaneensa sen perintörahoilla tai pääomatuloilla?

En tietenkään ole naimassa miestä erotakseni hänestä, mutta jos jotain olen elämästä oppinut, niin sen, että on typerää olla varautumatta pahimpaan. En halua joutua sellaiseen tilanteeseen, että mies ilmoittaa minulle 20 avioliittovuoden jälkeen, että tämä oli tässä ja heittää minut kaupan päällisiksi pihalle, koska minulla ei ole oikeutta omaan kotiini. Että kiitos vaan sinulle, kun toimit ilmaisena lapsenvahtina ja kotiapulaisena, mutta nyt olet omillasi, terve. Tällaisiakin tarinoita kun kuulee, ja minusta olisi naiivia kuvitella, että meille ei voi käydä niin. Tarkoitan, että kaikkemme teemme – tästä olemme sentään yhtä mieltä – että emme sellaiseen tilanteeseen päädy, mutta mitä vaan voi tapahtua.

Nykyisen lainsäädännön mukaanhan minulla olisi nyt erotessamme oikeus puoleen irtaimistosta ja oletettavasti myös jonkinlaiseen kompensaatioon siitä ajasta, jonka olen ollut kotona lasten kanssa. Minusta avioehto edellä selitetyn sisältöisenä huonontaisi tilannettani. Lisäksi avioehdossa pitäisi kai ottaa huomioon myös se, että lain mukaan avioliitto päättyy myös silloin, jos toinen osapuolista ns. heittää lusikan nurkkaan.

Tavallaan vähän jopa naurattaa, kun näyttää siltä, että emme saa avioliittoa edes solmittua ilman juristeja. Toivoa sopii, ettemme koskaan joudu eroamaan, koska epäilemättä siihen tarvittaisiin kokonainen lakimiesarmeija. Jonkinlaiseen sopimukseen meidän on kuitenkin päästävä, ja sen pitäisi olla sellainen, jonka molemmat hyväksyvät ja joka ei anna kummallekaan liian suurta valtaa toisen yli. Minusta esimerkiksi sellainen tilanne, että toinen voisi erotilanteessa heittää toisen pihalle ilman mitään korvausta, on valta-asetelmana epäreilu.

Mitä mieltä olette? Onko avioehto turha? Jos olet naimisissa, oletteko tehneet avioehdon ja jos, niin millaisen? Tai oletko ajatellut tekeväsi avioehtosopimuksen, jos joskus menet naimisiin? Miten avioliiton päättyminen eroon tai kuolemaan pitäisi huomioida vai pitäisikö? Onko toisen osapuolen hyväksikäyttöä vaatia osaa hänen omaisuudestaan tai ainakin oikeutta jäädä yhteiseen kotiin avioliiton päättyessä? Ja kannattaako naimisiin ylipäätään mennä vai pitäisikö vain suosiolla jatkaa avoliitossa ja olla tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen?

Kuvitettu vuosi 2011

Harvinaista herkkua (?), mutta kerralla sitten vähän enemmän. Arvannette, mitkä ovat vuoden highlightit, vaikka niitä ei tässä olekaan erityisesti korostettu!

Vielä ehdin!

Nimittäin huitaisemaan yhden tekstin tälle vuodelle. Tänään iski yhtäkkiä päähän se, että tämä 2011 on ihan oikeasti pian paketoitu, nipsnaps, poikki, heippa. Häh? Taas uusi vuosi?

Uutenavuonnahan on tapana tehdä lupauksia. Minä lupaan seuraavia asioita:

1) En ole yhtään päivää raskaana - ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2007.
2) Menen naimisiin. Luultavasti lasteni isän kanssa. Ei siis luultavasti siksi, että lasteni isästä olisi epäselvyyttä, vaan siksi, että mistäs sitä ihan varmaksi tietää ennen papin aamenta, kuinka paljon hermo hirttää kiinni.
3) En kiirehdi töihin, vaikka vähän mieli sinne aikuisten maailmaan vipattaa, vaan otan ilon irti tästä mahdollisesti viimeisestä tilaisuudestani elää näin. Opiskelen syksyllä sen verran ja sitä, mitä huvittaa.
4) Käytän joululahjaksi saamani kymmenen kerran joogakortin ennen kesää.

Jos pitäisi lyödä vetoa, niin sanoisin, että ainoastaan kohta 4 voi tehdä tiukkaa. Mutta yritän parhaani!

Loppuun vielä yhteenveto joulusta. Oli mukavaa ja ruokaisaa ja lämmintä, mummun ja ukin täysihoitola lapsenvahtipalveluineen on kyllä aivan yliveto. Harmi, että matkaa on se melkein 400 kilometriä. Kävimme miehen kanssa joulupäivänä jopa yössäkin ja kotiuduimme vasta neljältä! Huutomerkki!

"Ito tonttu" oli vähän pelottava, mutta silti Igge tiivisti joulun kolme kivointa asiaa sanoilla "paketti ja paketti ja paketti". Lääkärilaukku, magneettikirjaimet ja automerkkejä esittelevä kirja ovat juuri nyt erittäin pop. Lillabo vaan myhäili ja puski joulun kunniaksi läpi ensimmäisen hampaan. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Nyt pakettien sijaan raketteja, hyvää uutta vuotta!

Räntää päässä ja puolen vuoden tunnelmia

Ääni ei kulje, pää on räynnä räntää, lapsetkin sairastaa ja yskii yöt silloin, kun en itse sitä tee. Kuume sentään tuntuu laskeneen, eilen oli sitäkin. Ulkona sataa enimmäkseen vettä, joskin välillä aurinko paistaa ilmeisesti ihan vain vittuillakseen, kun olemme jumissa sisällä. Sisäilyn ansiosta olen kuitenkin saanut tehtyä ison osan jouluostoksista verkossa, ja nyt vain odottelen, että Posti-Pate oveen koputtaa ja itse kirjeen saan.

Pohti-Pate on muuten suuressa suosiossa, niin suuressa, että Igge pussaili juuri Paten kuvaa dvd-brosyyrissä. Minä kun luulin, että paperitähtien pussailu on enemmänkin teinityttöjen heiniä! Aika usein meillä kuuluu myös laulu: pohtin tuo, pohtin tuo, pohtin tuo Pate jokaiten luo, oveen koputetaan, pohtin tuo, pohtin tuo jne. Muita bravuureja ovat muun muassa "kengän kannat kookookoo", "ihhahhaa, ihhahhaa, hepo taa" ja "tuntuntuntun ja lähtee tinittä maata päin".Millähän logiikalla määrätyt laulunpätkät jäävät päähän ja toiset eivät? Kun eivät ne minusta ainakaan ihan yksyhteen tällaista aikuisen korvamatologiikkaa noudata.

Huvittavaa - ja vähän pelottavaa - on seurata brändien syöksyä pienen ihmisen elämään. Posti-Pate on sentään aika kevyttä keittoa verrattuna vaikkapa toiseen suureen suosikkiin, "Talama Mäkviiniin". Iloinen autonnaama on niin tuotteistettu, että hirvittää. Salama McQueen -teemalla löytyy tavallisten lelujen lisäksi myös mm. nenäliinoja ja makaronia. Ja kaikesta kauhistelustani huolimatta meilläkin on Salama McQueen -joulukalenteri (käytetään aamupotalle lahjomiseen), -suihkugeeli, -muki, -legoja sekä yksi pari ko. teeman mukaisia sukkia. Osan näistä olen sitä paitsi ostanut ihan itse, kun Igen innostus on vaan niin liikuttavaa. Näin minuakin viedään, voi ohhoh.

Myös pienemmällä on yksi oma punainen pehmoauto. Mies hankki sen houkuttimeksi taannoin, kun kääntyminen ei oikein innostanut pikkuveljeä. Ensin into lopahti sängyltä putoamiseen, sitten ilmeisesti lähinnä mukavuudenhaluun. Kuvaavaa on, että Lillabo alkoi kääntyä ensin vatsaltaan selälleen, kun sillä tavalla on kivempi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hiljattain se vatsalleenkääntymisintokin löytyi taas, ja samaan syssyyn tuntui tapahtuvan muutenkin loikka liikkumisasioissa. Into on kova ja kroppakin nousee aika hyvin maasta, mutta pakki on jumittunut päälle, ihan kuin isoveljellään. Näin ollen tiedän myös, että tästä saattaa hyvinkin mennä vielä pari kuukautta, ennen kuin vauhti löytyy kunnolla. Iggehän jätti koko ryömimisvaiheen väliin ja lähti suoraan konttaamaan muutama päivä 8-kuukautispäivän jälkeen.

Jotenkin en tältä Lillabolta oikein edes vielä odotakaan kovin kummoisia suorituksia. En meinaa millään sisäistää, että tyyppi on ylihuomenna puolivuotias, vaikka puolivuotisneuvolassakin käytiin eilen. Täti kirjoitti jotakuinkin näin: "Kasvu hyvää. Touhukas. Lelu vaihtuu kädestä käteen. Kääntyy. Ärisee veljensä kanssa. Nuhassa." Jotenkin tulin tekstistä hyvälle tuulelle, nuhasta huolimatta. Pienet on ilot!

Kasvusta tuli mieleeni, että ruoka-asiat vaivaavat tämän tyypin kanssa enemmän kuin isoveljen. Siis vaikka alku oli helpompaa, niin nyt pieneksi probleemaksi on noussut se, että soseet uppoavat vähintäänkin vaihtelevasti. Luin juuri, että Igge veteli puolivuotiaana pari purkkia päivässä ja puurot ja maidot päälle. Lillabon kanssa toki harjoittelukin aloitettiin myöhemmin, mutta toistaiseksi määrä saattaa hyvinkin jäädä muutamaan hulluun lusikalliseen. Eikä sille kannata yrittää sitä maitoakaan tarjota, jos se ei ole nälkäinen - siitä seuraa Karmea Raivari. Vaan minkäs teet, kun lapsi ei enempää syö ja yönsäkin nukkuu hyvin, oikeastaan lähes poikkeuksetta yhdellä herätyksellä.

Onneksi sentään toistaiseksi on pysytty about omalla käyrällä, nyt painoa oli noin 7,5 kiloa ja pituutta 68 ja risat. Tosi samankokoisia nämä meidän pökäleet ovat, ja kai minunkin nyt vain olisi syytä hyväksyä, että meidän lapsemme eivät kuulu näihin jykeviin kymmenen kilon puolivuotiaisiin. Mikähän siinäkin ahdistaa, varsinkin kun tiedän, että toiset taas tuskailevat sen kanssa, että kaikki ihmettelevät vauvan isoa kokoa. Minua taas ärsyttää se ajoittainen "teilläpä onkin hoikka poika" -hämmästely ja tekisi mieleni huutaa, että KYLLÄ MINÄ ANNAN SILLE RUOKAA NIIN PALJON KUIN SE SYÖ ja näyttää käyrät, että tuossa se menee vain ihan himpun verran nollan alapuolella, että kyllä se aivan normaali on. Oikeastihan nämä pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa, kun kyse on kuitenkin enemmän sellaisesta smalltalkista. Sitä paitsi välillä näitä meidänkin rimpuloita on ihmetelty suuriksi ikäisikseen, joten taitaa olla katsojan silmässä koko dilemma. Tai äidin päässä.

Siellä äidin päässä on muutenkin ollut erilaista dilemmaa viime aikoina, pahoittelen tätä blogihiljaisuuttakin nyt samaan syssyyn. Tuorein oli aikamoinen parisuhdekriisi, joka aiheutui siitä, että (suomenruotsalainen) patriarkaatti ei ole minusta toimiva malli parisuhteessa. Mies on ajattelemattomuuttaan sössinyt asiat sopimalla pappansa kanssa meidän perheemme vapaa-aikaan ratkaisevasti vaikuttavista järjestelyistä keskustelematta minun kanssani. Kävimme useamman vuorokauden periaatteellista keskustelua, jonka sävy vaihteli marttyyriudesta vittuiluun ja haikeudesta suoraan huutoon.

Hurraa sille, että olen sittenkin valinnut oikein, ja mies myönsi lopulta olleensa ajattelematon ja pyysi anteeksi toimintaansa. Vielä piti kuitenkin vuorokausi vääntää rautalankaa, ennen kuin se uskalsi soittaa isälleen ja sanoa, että teki hätiköidyn päätöksen ja pyysi timeoutia, jotta ehdimme keskustelemaan asiasta kotona. Minä tuskin olen juuri nyt kovin suuressa suosiossa, mutta onneksi miehen perheen kulttuuriin kuuluu myös ikävien asioiden lakaiseminen maton alle ja poskisuudelmointi kaikesta huolimatta. (Tämä oli tällainen lempeän sarkastinen kommentti.) Eikä minua suuresti moinen huoleta, lähinnä vähän naurattaa. Onnekseni itsetuntoni ja itsekunnioitukseni eivät tarvitse pönkityksekseen kiltin pikkuvaimon mainetta.

Nyt pitäisi kirjoittaa joulukortit, kun vielä ehtii. Miten hitto tämäkin aina jää viimeiseen päivään? En ole muuten kovin innokas askartelemaan, mutta jostain syystä olen vuosia tehnyt joulukortit itse. Kortitamme lähinnä sukulaisia ja kauempana asuvia kavereita, ja tämän lapsikortti vai ei -dilemman (joka minusta on hieman koominen) olen ratkaissut laittamalla sukulaisten ja muiden kiinnostuneiden kortin väliin valokuvan jälkikasvusta.

Henkilökohtaisesti en kyllä oikeastaan tajua koko joulukorttikeskustelua. Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, että joulukortit ovat edelleen "jouluisin lähetettäviä tervehdyksiä, joissa toivotetaan hyvää joulua. Useasti joulukorteissa toivotetaan myös hyvää uutta vuotta." Kamalaa piilovittuilua ja ihmisten kiusaamista, ihan selvästi. Ja nimenomaan juuri sinulle, hyvä vastaanottaja, kyllä, olen askarrellutpaskarrellut nämä 35 tismalleen samanlaista korttia ihan vain vittuillakseni sinulle tai vaihtoehtoisesti kiusatakseni sinua lapseni/kissani/koirani/puolisoni (no, tarkalleen ottaen legoukkoni) kuvalla. Tosin meidän tämän vuoden korteissa on kuusi. Vaikka varmaan siitäkin voi mielensä joku pahoittaa?

Mokomakin ilonpilaaja

Käytiin kavereiden kanssa eräässäkin punavuorelaisessa sisustuskauppaslashlounaspaikassa lounastamassa. Varasimme kabinetin, ettemme häslää lounasruokailevien työtätekevien kansalaisten keskellä. Ja myöskin siksi, että kabinetin vieressä on leikkipaikka, kuuluihan seurueeseen neljän aikuisen lisäksi neljä kaksivuotiasta ja neljä vauvaa.

Söimme, juorusimme, komensimme lapsia, hoidimme vauvoja kollektiivisesti. Muttamutta, kävi iso virhe: emme huomanneet, että leikkipaikan piirustusvälineissä oli tusseja ja että lapset JÄTTIVÄT KORKIT AUKI. Paikan näpsäkkä myyjätär kävi ojentamassa meitä aiheesta varsin tympeästi. Pahoittelimme rikosta ja laitoimme kuuliaisesti korkit kiinni. Keräsimmepä vielä kynät lasten ulottumattomiin. Vaan kyseinen myyjätär ei ollut tähän tyytyväinen. Hän kävi useampaan kertaa kurkistelemassa nurkan takaa, josko löytyisi jotain huomautettavaa. Pidimme kuitenkin huolen, että lapset eivät esimerkiksi koskeneet myytäviin tavaroihin. Onneksi neitokainen keksi sentään jotain: jossain vaiheessa hän kävi ilmoittamassa, että nyt kyllä lähtee lapsista liikaa meteliä.

Totta on, että ihan hiljaa lapset eivät olleet. Välillä äänet nousivat, olihan siinä neljä vilkasta nappulaa pyörimässä. Mutta eivät he kuitenkaan kiljuneet, räyhänneet tai heitelleet tavaroita, kunhan leikkivät. Emme edes olleet varsinaisessa ravintolassa häiritsemässä normaali-ihmisiä vaan kaupan peränurkassa. Jäin miettimään, että minkä hemmetin takia sinne on se leikkipaikka kyhätty, jos siellä ei saa leikkiä?

Sitäkin mietin, että miksi asenne lapsia kohtaan on niin harmittavan usein tuollainen. Etsimällä etsitään jotain huomautettavaa ja käninän aihetta. Jossain muualla maailmassa ehkä myyjätär olisi tullut ja näyttänyt vaikka itse, että hei katsokaas kun nämä kynät kuivuvat, laitetaas korkit kiinni. Kysellyt ehkä, että mikäs sinun nimesi on ja sanonut, että onpas sulla siinä hieno auto. Tai ainakin kohdellut lapsia ihmisinä eikä pelkkinä häiriötekijöinä.

Me äidit, hyvin toimeentulevat, maksavat asiakkaat, joilla on aikaa istuskella lounaalla ja sisustaa kotia, olisimme kertoneet eteenpäin, miten mukava tunnelma ko. paikassa oli ja menneet sinne uudelleenkin. Hankkineet samalla ainakin nyt niitä keittiöpyyhkeitä ja ehkäpä pellavalakanat, ja neuvotelleet kotona jopa siitä ylihinnoitellusta, mutta viehättävästä kaapista.

Nyt vaan ärsyttää koko mesta. Pitäköön tunkkinsa. Ja yleisesti ottaen harmittaa ihan vietävästi, että tuollaiseen edelleen törmää, vaikka kovasti haluaisin pitää Suomea lapsiystävällisenä maana ja periaatteessa vastustan sitä muualla on kaikki paremmin -marinaa (koska niin ei ole). Minä en todellakaan vaadi mitään erityiskohtelua enkä odota, että kaikki myyjät ja tarjoilijat ja ohikulkijat lepertelevät lapsilleni ja kehuvat heitä minulle (vaikka ei siitä tietysti haittaakaan ole). Pieni annos palveluhenkisyyttä myös näitä tulevia kuluttajia kohtaan ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Tai jos ei muuta, niin ihan normaalia kohteliaisuutta.

Päivän kruunasi se, että jäimme jotenkin hassusti vähän tientukkeeksi jalkakäytävälle, kun innostuimme toisen vaunuihmisen kanssa höpöttämään jostain asiasta äks. Huomasimme asian, kun näimme kiireisen herran tulevan tuhisten meitä kohti, ja siirsimme vaunut tieltä vähän naureskellen, että oi anteeksi, eipä tajuttu että jäätiin tähän vähän huonosti. Miten tähän reagoi mies? No sanoo, että "saatanan idiootit kun pitää tukkia koko katu perkele".

Jep. Helvetin hauskaa päivää sinullekin.

Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Herrat Hömppä ja Tirsa

Mama M heitti edelliseen postaukseen hyvän kysymyksen lasten temperamentti- ja luonne-eroista. Senkin takia hatunnoston arvoinen suoritus, että useimmilla on ideat vissiin yhtä vähissä kuin minulla. (Edit: Tulihan sinne sitten muitakin ideoita, kun maltoin odotella. Tusen tack!) Jotenkin en oikein kunnolla muista enää, millainen Igge oli viisi-kuusikuukautisena, vaikka kuinka yritin verestää muistiani vanhoilla blogikirjoituksilla. Aiheesta sukeutuikin ihan kiintoisa keskustelu miehen kanssa - hassua, miten samalla ja kuitenkin eri tavalla muistamme asioita.

Siitä olimme yhtä mieltä, että pikkuveli, herra Tirsa (joka ei siis nuku yötä lukuunottamatta lainkaan yli tunnin unia, vaikka eipä sitä kyllä vauvana tehnyt Iggekään), on lungimpi kaveri kuin veljensä herra Hömppä. Lillabo viuhtoo kyllä hurjasti ja on monella tavalla aktiivinen, mutta hän ei menetä hermojaan kovin nopeasti. Räyhääminenkin alkaa aluksi pienillä kierroksilla eikä kertalaakista satanen lasissa kuten veljellään oli (muistaakseni) tapana. Isoveljellä on myös enemmän taipumusta hosumiseen. Lisäksi Igge oli vauvana varautuneempi ja reagoi ehkä herkemmin ympäristönvaihdoksiin ja uusiin ihmisiin, Lillabo on ainakin toistaiseksi sosiaalisempi ja aurinkoisempi.

Temperanttien ero näkyy esimerkiksi herätessä. Igge ei varmaan ikinä herännyt niin, että en olisi huomannut, vaan ilmoitti heräämisestään aina kovaäänisesti. Lillabo taas saattaa löytyä sängystä/sitteristä/sohvalta/muusta nukkumapaikasta täysin pirteänä leikkimässä varpaillaan ilman, että sieltä on kuulunut äännähdystäkään. Kun tyyppi tajuaa tulleensa huomatuksi, kasvoille leviää ilahtunut Hangon keksi -hymy: "huippua, muistitte siis että mäkin oon täällä!"

On kiinnostavaa nähdä, mitem Lillabon persoona kehittyy, kun oma tahto alkaa tulla vahvemmin esille. Igge on muuttunut aika lailla, esimerkiksi vauvamuskarissa hän oli vielä mieluummin sylissä ja tarkkaili muita. Edelleen Igellä kestää usein vieraissa ympyröissä hetken, ennen kuin kone ihan lämpenee, mutta sitten mennään kyllä aivan ränttättää ja täyttä vauhtia. Hyvällä tuulella ollessaan Igge ottaa innokkaasti kontaktia muihin lapsiin esimerkiksi puistossa, etenkin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua kaveria. Toisaalta taas Igen paras kaveri, naapurin samanikäinen tyttö, oli vauvana rohkeampi kuin Igge mutta nykyisin taas leikkii mieluiten joko Igen kanssa tai itsekseen eikä niinkään etsi uusia leikkikavereita. Huvittavaa on, että tyttö on myös selvästi mustasukkainen Igestä: kun tämä yritti leikkiä parin muun samanikäisen neitokaisen kanssa, päättäväinen tyttö otti herraa kädestä kiinni ja veti sen mukanaan toiselle puolelle puistoa. Nykyisinkin tyttö on kuitenkin Iggeä räyhäkkäämpi tinttarella, joten jotain siitä vauva-ajan persoonallisuudesta on jäljellä.

Välillä on muuten raastavaa seurata, miten erityisesti isommat lapset kylmästi ignooraavat puistossa mukaan leikkiin pyrkivän Iggeläisen. Olen yrittänyt kylmettää itseni, koska ihan samalla tavalla Igge ystävineen "syrjii" toisinaan muita. Meidän puistossamme ulkoilevat myös läheisen dagiksen lapset, ja heillä on tietenkin omat kuvionsa tuttujen kavereiden kanssa. Melkoiset viidakon lait siellä kyllä pätevät erityisesti, kun isolla osalla lapsista ei ole omaa vanhempaa tai muuta hoitajaa seuraamassa touhuja kovin intensiivisesti. Dagistädit tekevät, minkä ehtivät ja huomaavat, mutta eiväthän he mitenkään voi pitää jatkuvasti silmällä jokaista lasta.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä antaa lasten selvitellä suhteitaan keskenään, kunhan vaan joku katsoo päältä, ettei homma lähde lapasesta. Ja minusta vieraillekin lapsille voi sanoa, jos he vaikkapa tönivät tai repivät tavaroita käsistä - sanon itse, enkä loukkaannu, jos joku ojentaa asiallisesti Iggeä, koska ei se todellakaan mikään pyhimys ole sekään. Vielä kun oppisi itse elämään sen nolotuksen kanssa, kun oma pikku kullanmuru käy tyrkkäämässä toisen lapsen kumoon tai yrittää ratkaista erimielisyyden läimäisemällä toista lapiolla. Aina tekisi mieli selittää, että ei meillä lyödä eikä tönitä kotona, eikä se nyt yleensä tällä tavalla, voivoivoi. Tavallaan olen kuitenkin vähän ylpeä, kun tyyppi on oppinut puolustamaan reviiriään, sillä jossain vaiheessa se antoi toisten kävellä ylitseen minusta turhankin lauhkeasti. Välillä vähän huvittaakin seurata, miten pikkupojat kukkoilevat toisilleen, minun pikku pimpulanikin siellä toisten seassa röyhistelemässä, että menetkös siitä, hah.

Anyways, luonneasiaan palatakseni Igge on ulkopuolisille aikuisille yleensä kiltti. Ei kuulemma kiukuttele hoitajallemmekaan, ellei ole tosi paha mieli. Vanhemmille uhmatuskaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin turvallista purkaa, se ei todellakaan tuota mitään vaikeuksia. Tällä hetkellä Igen persoonaa värittää siis kiukuttelu ja kieltäytyminen, Eikäpoika on kylässä lähes joka päivä. Se kiristää allekirjoittaneen pinnaa välillä todella äärimmilleen, varsinkin, jos pitäisi ehtiä jonnekin. Kiire ja uhmaikäinen lapsi eivät sovi yhteen. Miten ihmeessä tuollaisen saa raahattua aamulla ajoissa hoitoon ilman väkivaltaa, jos pitäisi itse vielä ehtiä vaikka töihin?

Hyvällä tuulella ollessaan Igge taas on vilpitön, kiltti, leikkisä ja utelias hömppä, joka höpöttää melkein lakkaamatta. Hän on myös kovin reipas: vilkuttelee minulle heipat ja juoksee kohti uusia seikkailuja. On riemukasta seurata, miten kaksivuotias ei vaan kykene olemaan hypähtelemättä ja pompahtelematta, kun hyvä mieli vaan kuplii yli. Lillabo puolestaan nauraa rätkättää ihailevasti melkein mille tahansa Igen tekosille: ei haittaa, vaikka Igge loikoilisi pötkylän päällä tai työntäisi sormen nenään, kaikki on vaan übersiistiä.

Lillabo on jotenkin koominen tyyppi. Esimerkiksi sopii kääntyminen: halutessaan tyyppi kyllä mätkähtää mahalleen, mutta yritäpä mennä väkisin tönimään - se vänkää vastaan kaikin voimin. Ja jos käännät sen vastoin tahtoaan, niin se ketkahtaa takaisin selälleen. Igen muistan saaneen joka kerta kamalan kohtauksen, kun pää kolahti selälleen kääntyessä lattiaan, mutta Lillabota moinen vaan naurattaa. Erityisen hyvällä tuulella ollessaan pökäle päristelee pitkät tovit ja seuraa ympäristöään jotenkin hyväntahtoisen huvittuneesti.

Summa summarum, toistaiseksi on vähän hankalaa sanoa, mitä näistä poikasista isompana tulee. Tällä hetkellä selkeät erot ovat ehkä enemmän tilanteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä, kun toisen olemista värittää vahvasti uhma ja toisen taas - no, vauvuus. Huikeita tyyppejä ne ovat minusta kuitenkin molemmat, oho!

Haikeiluttaa

Marraskuu lienee hiipinyt sisääni, kun olo on niin alavireinen. Joka puolella poksuu, vauvoja syntyy pokspokspoks sinne ja tänne, ja minua vähän haikeiluttaa. Minun vauvani on jo niin iso, viisikuinen. Se on syönyt jo vähän persikkaa ja päärynää ja bataattia, ja kai tässä pikkuhiljaa olisi syytä ryhtyä ahkeramminkin syömispuuhiin, kun vain saisi aikaiseksi. Soselusikka tuli esiteltyä alunperin vähän pakkotilanteessa, kun minulla oli kallis konserttilippu ja pullo ei uponnut. Halusin varmistaa, että hätätapauksessa pipale saisi edes jotain sapuskaa. Ruoan suosio vaihtelee, tällä tapauksella jutun juju näyttää olevan siinä, että heti maidon päälle ei kannata tarjoilla muuta. Pikkuhiljaa siis.

Viikkoa vaille viisikuinen painoi himpun verran päälle seitsemän kiloa ja oli 67 (tai mahdollisesti 68, muistini pätkii) senttiä pitkä. Taitava käsistään ja sen verran mukavuudenhaluinen, ettei käänny, ellei huvita, vaikka osaakin. Useinkaan ei huvita, koska vastustamattomalla hymyllä saa kuitenkin lopulta sen kaipaamansa lelun. Nauraa rätkättää iloisimmin isoveljen tempuille ja yrittää hurjasti rähisten edetä lattialla päätyen useimmiten taaksepäin, mistä aiheutuu hirmuinen turhautumishuuto. Istuessa selkä on jo melkoisen suorana ja pian saisi kuulemma ryhtyä syöttötuoliharjoituksiin. Ihanaihanaihana vauva, miten siitä tulikin noin mainio? En lainkaan muista, että olisin ollut aivan näin pähkinöinä pikku-Igestä, tai ehkä olin, mutta eri tavalla - hermostuneemmin, puustapudonneemmin, vähän vielä pihalla. Muistan tunteneeni lähinnä kiusaantuneisuutta, kun muut äidit puhuivat pötköilleen vaipanvaihtotilanteissa ja minä vaan tuijotin seinää enkä osannut sanoa mitään tuntematta itseäni vähän pöhköksi. Lillabon kanssa ei ole ollut samaa hämillisyyttä: en ole joutunut tottumaan uuteen, mullistavaan identiteettiin ja "nonni, vaihdetaas sun vaippa, hei tyyppi, kukkuu, älä räyhää, sit vielä pöksyt jalkaan" -höpinä on irronnut alusta asti ihan luonnostaan.

Isoveli Iggeläinen on luopunut unitutista. Perinteinen lahjonta toimi: lupasimme vastalahjaksi elokuvaillan "Talama Mäkviiniä" katsoen. Haimme yhdessä kaupasta sen ykkösversion, kun kakkonen on kuulemma turhan väkivaltainen pienille ihmisille. Tutista luopumisen jälkeen valvoimme viikon, mutta aiheuttajaksi paljastui lopulta jo hellittämässä oleva korvatulehdus eikä ehkä niinkään tutti-ikävä. Minä olen ollut melko lailla zombie, en ole tottunut tällaiseen kukkumiseen. Mahdollisesti saatoin eräänä yönä vähän nyrkkeillä seinän kanssa ja sanoa muutaman ruman sanan, perkeleenperkeleenperkele, ennen kuin saavutin jälleen tyyneyden.

Kun en ole riehunut turhautumistani, olen miettinyt ainakin ammatinvalintaa ja pitsimekkoja ja Kanarian-matkailua ja hyviä hiilareita. Istunut aikuisten kanssa uudistamassa konseptia ja lyönyt ipanan kanssa ylävitosia onnistuneista pottapissoista. Tykännyt rutiinien rytmittämistä päivistä, meikannut joka päivä leikkipuistoon, hermostunut uhmaikäisen ulinaan, valittanut jumittavaa iskiashermoa, sauvakävellyt Kaivarissa, ostanut merkkilaukun ja pakannut pois melkein kaikki 62-senttiset vauvanvaatteet. Pohtinut, että jos joku perustaisi Naamakirjaan ryhmän nimeltä "Äänestän, vaikka en kerrokaan siitä Facebookissa", niin liittyisin siihen jo nyt tammikuuta silmälläpitäen ja että onko vain sattumaa, että kaupoissa on aiempaa enemmän kynsikkäitä kosketusnäyttöpuhelimien yleistyttyä. Että ei kai ihme, kun blogikin päivittyy niin harvakseltaan. Ei tältä kaikelta elämältä tahdo ehtiä.

Huvittaisi kuitenkin kirjoittaa vähän useammin. Itse asiassa ottaisin ilolla vastaan ideoita, jos tulee mieleen joku aihe, josta haluaisit lukea. Tai kysy jotain, vaikka pientäkin asiaa. Lupaan vastata parhaani mukaan.

Iso Ii, toinen kierros

Soselusikan jo killuessa uhkaavasti Lillabon yläpuolella lienee hyvä ajankohta avautua vauvan alkukuukausien ruokinnasta. Jotenkin tämäkin aihe on omassa päässäni kärsinyt jonkinlaisen inflaation - en jaksa enää ottaa asiasta ihan niin kovia kierroksia kuin aikaisemmin. Mutta jotain sentään haluan tästäkin vielä kirjata.

Igen kanssahan syömishommat olivat ensimmäiset 6-7 viikkoa yhtä helvettiä. Lapsi oli alussa väsynyt ja huono syömään enkä minäkään tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Ensimmäisten päivien karikoita paikattiin sitten useampi viikko hillittömällä pumppauksella, pullolisällä, itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Lopulta homma sujui ihan hyvin, mutta en koskaan pitänyt imetystä mitenkään erityisen miellyttävänä toimenpiteenä.

Lillabo oli syntyessään jo ihan eri maata: virkeä ja innokas. Osastollakin sain ihan erilaista ohjausta, vauvaa neuvottiin pitämään mahdollisimman paljon siellä rumakuvioisen sairaalakaavun alla eikä kukaan tullut länttäämään väliin rintakumia heti, kun ensimmäinen yritys oli vähän sinne päin. Jotenkin tällä kertaa kätilöt osasivat olla ihan alussa rinnallani (hehe) tukemassa eivätkä yläpuolellani besserwisseröimässä ja aiheuttamassa syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Ja tietysti sekin helpotti, että vaikka vauva vasta opetteli, minä en ollut ensikertalainen.

Kaiken kaikkiaan homma on sujunut tällä kertaa aika iisisti. En voi sanoa, että se olisi edes ollut kovin kivuliasta missään vaiheessa muista ongelmista puhumattakaan. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat jopa hämmentävän helppoja. Sitten tapahtui kaikenlaista: tuli flunssaa ja mahavaivaa ja rokotuksia ja ties mitä yleistä räyhäämistä. Minä ahdistuin ja tuputin, vauva suuttui ja söi entistä huonommin. Paino on kuitenkin noussut ihan kohtuullisesti ja lapsi kukoistaa ja kujertaa. Kiinteiden aloittamisella ei siis painon takia olisi kiirettä, mikä tuntuu oikeastaan aika mukavalta.

Sen sijaan soselusikan esittelemisen puolesta puhuu eräs toinen seikka: pullosta kieltäytyminen. Eilen illalla olin ystäväni tohtorijuhlissa. Juhlittuani kokonaiset tunnin ja 15 minuuttia (eli suunnilleen saman ajan, jonka käytin juhliin valmistautumiseen), puhelin soi. Mies, joka ei IKINÄ soita, että tule kotiin, en pärjää, soitti, että tule kotiin, en pärjää. Lillabo, joka ei ole koskaan kieltäytynyt pullosta, kieltäytyi pullosta ja oli huutanut jo puolisen tuntia varsin raastavasti. Ei auttanut kuin kiittää ja kipittää kotiin. Voi luoja millä tarmolla pieni ihminen tarrasi minuun kiinni. Nälän karkottuakaan en olisi saanut poistua edes vessaan puhdistautumaan huolella väsätystä juhlalookista. (Vieläkin vähän harmittaa kaikki turha vaiva, perkele.) Joko se eroahdistus alkaa tässä iässä? En muista enää.

On tietenkin ihanaa olla tarvittu, mutta minusta korvaamattomuus on kovin ahdistava taakka. Tähän mennessä olen ollut poissa yli yhden ruokailuvälin kolme kertaa, ja syömisessä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt pullonperhana ei kuitenkaan näytä uppoavan, minkä vuoksi alan kallistua sille kannalle, että Lillabo saa sosetta systeemiin jo lähipäivinä.

Tavallaan maitovauva-ajan loppuminen tuntuu vähän haikealta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Minua tämä pelkkä rintaruokinta on ahdistanut ajoittain oikeastaan koko ajan. Ahdistaa tuputtaa, kun toinen ei suostu syömään enempää. Ahdistaa, kun se laattaa huijattuani sen syömään liikaa. Ahdistaa miettiä, että syökö se tarpeeksi. Ahdistaa, kun ravinnonsaanti on minun varassani.

Minusta on aina ollut jotenkin kiusallista, kun hormonihöyryiset äidit puhkuvat maidontuotannollaan ja lastensa kasvulla. Luulin sen johtuvan jotenkin Igen imetystraumoista mutta en vaan ymmärrä vieläkään. Minusta ei ole luontevaa keskustella maidonerityksestäni lähes vieraiden ihmisten kanssa tai edes puhua siitä, että imetän - mieluummin vaan totean syöttäväni vauvan. Saati sitten että puhuisin jostain "tisumaidosta", yrgh. En oikein kestä edes sitä, että joku tuntematon äiti puhuu "tisseistään". Ja sanonpa tähän senkin, että minusta on hämmentävää, jos aivan vieraan naisen nänni tuijottaa minua silmiin ravintolassa, kun yritän syödä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pikkuvauvoja imetetään julkisilla paikoilla (olenhan tehnyt sitä itsekin!), mutta minusta sen voi tehdä diskreetisti. Esimerkiksi vetää paidan takaisin päälle, jos vauva alkaa tehdä jotain muuta kuin syödä. Taaperoikäisen imettämistä ravintolassa en tajua lainkaan: isommalla lapsella tuskin on niin äkillinen maidontarve, etteikö hommaan löytyisi jotain muuta paikkaa. Olen vaan niin rajoittunut ihminen, että minusta on hankalaa syödä muina miehinä pullaa, jos nainen istuu vieressäni yläosattomissa ja yrittää houkutella ympäriinsä juoksentelevaa taaperoaan ottamaan huikkaa.

Seuraa pakollinen selitysosio: en ole millään muotoa imetysvastainen. On hienoa, että Lillabon kanssa homma on toistaiseksi toiminut. Joskus imetys on jopa ihan mukavaa, erityisesti silloin, kun pääsen sen varjolla luistamaan vaikka jostain epämiellyttävästä kotihommasta. Epäilemättä äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle ja jaadijaadi. Toivon myös, että imetys jatkuisi lähelle vuoden ikää ja epäilemättä surisin, jos se jostain syystä loppuisi kovin aikaisin. Mutta silti jo odotan kovasti aikaa, jolloin Lillabon ravinnonlähteet ovat huomattavasti moninaisemmat. Ja se aika on - onneksi ja hui kääk - melko lähellä.

Voi tentään!

Otsikon mukaisesti päivittelee milloin mitäkin Igge, kun taas äitinsä ei paljon päivittele, ainakaan blogiaan. Jonkinlainen hyytyminen vaivaa edelleen. En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin, kun pelkkä lapsiperhearjen kuvaus tuntuu itsensä toistamiselta ja vaikka päässä kipunoi milloin mikäkin aihe, mukavuudenhalu voittaa. Mukavuudenhalu erityisesti siinä mielessä, että en luota jaksavani kovin kiistanalaisista aiheista mahdollisesti seuraavaa jankkaamista eikä minulla toisaalta ole aikaa tai normaalitilaisia aivoja sanamuotojen tarkkaakin tarkempaan harkintaan. Huomaan internetin turhauttavimman ominaisuuden rajoittavan kirjoitusintoa - vai liekö kyse ihmisten turhauttavimmasta ominaisuudesta, nimittäin siitä, että kaikki eivät aina heti huomaa minun olevan oikeassa?

Lillabo täytti neljä kuukautta, ja suuresti etukäteen pelkäämäni neuvolan käyrät olivat tyytyväisiä (paino n. 6,6 kiloa ja pituus reilut 64 senttiä). Helpotusten helpotus. Soseilla ei siis ole hoppua, mutta sadan prosentin ravintovastuuseen kyllästynyt äiti aikoo silti myrkyttää lapsensa koiranruoalla Piltillä lähiviikkoina, kunhan saa aikaiseksi. Nyt vauvaa vaivaa kipeä kurkku ja lääkärin arvion mukaan enterovirus, joten odottelemme hieman terveempiä päiviä. Yskästä huolimatta tyyppi on edelleen elämäänsä varsin tyytyväisen oloinen pieni ihminen. Ja jotenkin niin valtavan ihana, en lainkaan muista, että olisin nauttinut Igen vauvuudesta samalla tavalla. Toivottavasti vauvakaan ei vallan vihaa minua, vaikka tänään unohdin sen sängynlaidalle ja se tipahti pää edellä parkettiin.

Muuten tunnen itseni välillä aivan supernaiseksi, kun hallitsen arkea vips vaan, ulkoilemme tarpeeksi, tapaan ihmisiä, saan molemmat yhtä aikaa päiväunille, keitän kahvia, kokkaan jotain kunnollista ruokaa, laitan tukan ja meikkiä, istun aurinkoisessa keittiössä ja ihastelen omaa tehokkuuttani. Oikein hyvinä päivinä (tai no, viikkoina) olemme jopa onnistuneet harjoittamaan esiaviollisia iloja, mistä tekisi melkein mieli ilmoittaa Facebookissa, mutta melkeinhän tämä blogi ajaa saman asian.

Toisina päivinä taas olen silmiäkirvelevän väsynyt, ulkona sataa jotain roinaa vaakasuoraan, sotken omatkin vaatteeni kun siivoan vauvan falskannutta kakkavaippaa, Igge uhmakiukkuaa, menetän hermoni, kutsun uhmaikäistä helvetin ärsyttäväksi, riitelen miehen kanssa, kahvi jäähtyy kuppiin ja yksi perkeleen lasagnekin unohtuu uuniin ja kärähtää.

Arvatkaa millainen päivä tänään oli.