Lastenhoitajan palkkaaminen kotiin

Stella kysyi kommenteissa, miten yksityisen hoitajan palkkaaminen Kelan tuella toimii käytännössä. Jonkun verran hommaa siinä on, ja varsinkin Kelan kanssa (varmasti kaikkia suuresti hämmästyttäen) on saanut hieman jumpata välillä, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, "arki" pyörii melko pienellä vaivalla.

Ensinnäkin siis on palkattava hoitaja. Ensimmäisen hoitajamme löysimme ihan työvoimatoimiston sivujen kautta, sinne voi jättää ilmoituksen kuka vain. Netistä löytyy muitakin paikkoja, joista voi joko etsiä sopivaa hoitajaa tai jonne voi jättää oman ilmoituksensa, esimerkiksi Tendea, joka kuitenkin on työnantajalle (siis tässä tapauksessa hoitajaa etsivälle perheelle) maksullinen, jos haluaa olla yhteydessä sopiviin kandidaatteihin. Ilmoituksen jättäminen sinänsä ei maksa mitään, mutta eipä siitä kamalasti hyötyä ole, jos et saa yhteyttä hakijoihin.

Hoitajan kanssa on tehtävä työsopimus. Lisäksi työnantajaperheen tulee täyttää Kelan WH2-lomake (selvitys päivähoidon tuottajasta) omien tietojensa osalta. Hoitajan tulee varata tapaaminen alueen perhepäivähoidosta vastaavan henkilön kanssa, ja ottaa tapaamiseen mukaan kopio työsopimuksesta, rikosrekisteriote lasten kanssa työskentelyä varten sekä mainittu WH2-lomake täytettynä. Kaupungin edustaja länttää papereihin leimansa ja toimittaa ne eteenpäin Kelalle. (Näin toimitaan Helsingissä, olen ymmärtänyt, että käytännöt vaihtelevat kunnittain.)

Perheen on täytettävä myös hakemus yksityisen hoidon tuesta. Helpoimmin se onnistuu netissä, mutta toki on mahdollista toimittaa myös paperinen hakemuslomake Kelan toimistoon.

Yksityisen hoidon tukea maksetaan Helsingissä alle 3-vuotiaista vähintään 661,40 euroa/kk ja yli 3-vuotiaista vähintään 321,40 euroa/kk. Lisäksi on mahdollista saada tulosidonnaista lisää, kts. tarkemmin täältä. Summissa on mukana Helsingin kaupungin maksama Helsinki-lisä, joka on siis kuntakohtainen. Summa kannattaa tarkistaa työsopimusta tehtäessä - jos lastenhoitajan palkka koostuu vain yksityisen hoidon tuesta, tulee työsopimuksessa lukea, että palkka on (ainakin) kaikista hoitolapsista yhteensä maksettavan tuen suuruinen.

Täyden tuen saa, jos hoitoaika on vähintään 25 h viikossa. Meillä työsopimukseen on kirjattu juuri tuo 25 viikkotuntia, joka käytännössä jakautuu kolmelle päivälle. Viikottainen työaika ja sen jakautuminen on tietenkin työnantajaperheen/-perheiden ja hoitajan välinen asia, joten siitä voi sopia keskenään niin kuin parhaaksi näkee.

Kun Kela on saanut hakemuksen, kaupungin hyväksymän WH2-lomakkeen ja kopion työsopimuksesta, se tekee päätöksen yksityisen hoidon tuesta. Päätöksen saaminen on kestänyt vaihdellen yhdestä kolmeen viikkoon. Ainakin kahdesti on käynyt niin, että kun olimme palkanneet hoitajan yhdessä toisen perheen kanssa, meidän WH2-lomakkeemme oli kirjattu toisen perheen tietoihin. Kannattaa siis olla yhteydessä Kelaan, jos päätöstä ei ala parissa viikossa kuulua.

Kela maksaa tuen suoraan hoitajalle ja hoitaa myös verotuksen. Perheen vastuulle jää kuitenkin työnantajamaksuista huolehtiminen, vaikka hoitaja ei saisi muuta palkkaa kuin yksityisen hoidon tuen. Helpoiten se onnistuu Palkka.fi-palvelussa, jonne kotitaloustyönantaja voi kirjautua pankkitunnuksilla. Kannattaa käydä katsomassa ohjeet, joihin pääsee palvelun etusivulta: siellä opastetaan aika lailla kädestä pitäen, mitä tietoja palkanlaskentaan tarvitaan ja miten homma toimii.

Työnantajan pitää ottaa myös työntekijän tapaturmavakuutus, jonka saat mistä tahansa vakuutusyhtiöstä. Meillä se on Pohjolasta, kun omat vakuutukseni ovat siellä muutenkin. Jos hoitaja saa kuuden kuukauden aikana palkkaa (ml. yksityisen hoidon tuki) yli 7962 euroa (vuoden 2013 raja), pitää työnantajan tehdä TyEL-sopimus jonkun työeläkeyhtiön kanssa. Yhtiöllä ei vissiin ole kovin suurta merkitystä, kunhan jossain on. Meillä on Veritaksessa ja palvelu on ainakin ollut tosi hyvää. Jos palkkasumma on pienempi, voi TyEL-yhtiön valita tilapäisenä työnantajana itse Palkka.fi:ssä kuukausi-ilmoitusta tehdessään.

Työnantajamaksut pitää hoitaa kerran kuukaudessa. Itse esimerkiksi teen ilmoituksen yleensä aina heti kuukauden vaihduttua. Palkka.fi laskee kaikki maksut ja ne voi maksaa verkkopankissa heti siitä suoraan kopipeistaamalla viivakoodin pankkiohjelaaan.

Periaatteessa homma on siis iisipiisi ja helppo makkara. Olen silti onnistunut sotkemaan välillä jotain, maksanut maksuja tuplasti ja joltain kuulta taas en ollenkaan. Onneksi noissa työeläkeyhtiöissä tuntuu olevan ihan ymmärtäväistä väkeä töissä, ja verottaja taas on siitä kiva, että kyllä se lähettää postia, jos jossain asiassa tulee hutiloitua. Kelan kanssa sotkuja on ollut eniten, mutta niistäkin on selvitty.

Toivottavasti tästä on jollekin apua! Saa kysyä ja täydentää, jos tulee mieleen jotain. Mun uniset aivot ei nyt kykene tämän parempaan, menen nukkumaan.

Edit vähän myöhemmin: Stella kyseli kustannuksista, minkä onnellisesti unohdin postausta kirjoittaessani. Esimerkiksi me maksetaan maksuja kaikkiaan kahdesta lapsesta, joista toinen on yli kolme ja toinen alle, yhteensä noin 250 euroa kuussa. Yhdestä alle kolmevuotiaasta kulut olivat jotain 180 euron luokkaa, jos en ihan väärin muista. Varsin kohtuullista siis, ainakin ymmärtääkseni päiväkotimaksut eivät ole ainakaan pienemmät (?). Tosin hintaan ei tietenkään kuulu ruokaa tms. kuten päiväkodissa, mutta toisaalta aikaa, hermoja ja ehkä rahaakin säästyy, kun hoitaja tulee kotiin eikä lapsia tarvitse kuskata mihinkään.

Suurin miinus on varajärjestelmän puute, jos hoitaja sairastaa. Riippuu varmasti paljon työn laadusta (esim. mahdollisuudet etätyöhön ja muihin joustoihin), sosiaalisesta verkostosta (onko lähistöllä esim. eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka voivat jeesata tarvittaessa) ja vastaavista seikoista, kuinka iso ongelma se lopulta on. Meillä esimerkiksi hoito on voitu sairastapauksissa useimmiten järjestää kohtuullisin pienin järjestelyin, koska minä opiskelen ja aikatauluni ovat hyvin joustavat. Jos olisin töissä, tilanne olisi heti ihan erilainen.

Yyhooviikkoa odotellessa

Mies lähtee huomenna Norjaan palatakseen torstaina puolenyön maissa. Sehän tarkoittaa, että herra on seuraavan kerran lasten valveillaoloaikaan kotona perjantai-iltana. Olen luuhannut tänä viikonloppuna melko lailla perheestä erossa, mutta silti ahdistaa. Ja luuhasimme kahdestaankin miehen kanssa Farangissa illallisella. Ruoka oli todella hyvää, sellaista, että välillä oli laitettava silmät kiinni ja vain nautittava. Palvelu, joka sinänsä oli kyllä ystävällistä, ei toiminut ihan niin hyvin kuin tuon (hinta)tason ravintolassa pitäisi. Jos ateriasta juomineen maksaa sellaisen satasen ruokailijaa kohden, tulisi homman sujua ilman turhaa sähläystä.
Alkavalla viikolla ei ole rauhallisia aterioita ihan heti näköpiirissä. Lastenhoitaja on menossa huomenna lääkäriin ja saikku varmaan jatkuu. Eihän se toki tätä tahallaan tee, mutta ajoitus on syvältä. Mulla olisi menoa koko tiistain ja graduryhmän tapaaminen keskiviikkona ja muutenkin melkoisesti hoidettavia asioita, ja hoitajajärjestelyt eivät toden totta ole ihan yksinkertaisia. Joudun perumaan ja siirtämään ja järjestelemään ja se kiroiluttaa.

Uusi, työkykyinen hoitaja on haussa. Tendeasta tulee jatkuvasti ilmoituksia uusista viesteistä, mutta niitä lukeakseen pitäisi maksaa jäsenyydestä, vaikka ilmoituksen jättäminen oli ilmaista. Vähän ärsyttää, enkä ole vielä varma, kannattaako asian takia kaivaa kuvetta. Ainakin ensin tapaan erään toista kautta tulleen kiinnostava kandidaatin - kuka tietää, ehkä hän on juuri sellainen ihminen, jota haemme.

Sen selvittämistä varmaan helpottaisi, jos osaisin määritellä edes itselleni, millaista hoitajaa oikeastaan haemme. Ennen ajattelin, että mieluummin vähän kokeneempi kuin parikymppinen tyttönen  - tai poikanen, yllätyksekseni yhteydenottoja on tullut myös miespuolisilta hakijoilta. (Ja kaikista tasa-arvoisuuspyrkimyksistäni huolimatta huomaan suhtautuvani heihin hämmentävän epäillen, en vain osaa kuvitella meille kotiin ketään nuorta miestä lapsia hoitamaan. Älkää kivittäkö kovin kovaa, kiitos) Nyt olen vähän kallistumassa sille kannalle, että ehkä sittenkin mieluummin nuori ja innokas ihminen, jolle kaikki työkokemus on vielä tärkeää ja jolla riittää virtaa leikkiä lasten kanssa.

Aikaisemmin ajattelin myös, että väliäkö sillä, onko hoitajalla koulutusta. Nykyinen hoitajamme on opiskellut alaa ja ollut pitkään töissä kaupungilla samoissa hommissa. Sen kyllä huomaa, olen oppinut itsekin paljon seuratessani, miten hän toimii lasten kanssa. On jotenkin hienoa ja itselle kasvattavaa seurata, miten hommaansa perehtynyt ihminen esimerkiksi ohjaa lapsia omatoimisuuteen. Pedagoginen ote on jotenkin niin luonnollinen - sitä ei oikeastaan edes huomaa, mutta jos tilannetta tarkkailee pedagogisen näkökulman tiedostaen, se onkin läsnä koko ajan. Olen myös käynyt hoitajamme kanssa hyvin antoisia keskusteluja lapsista, lasten temperamenterista ja lastenkasvatuksesta, mikä tuskin onnistuisi ihan periusabiturientilta.

Toisaalta moni ammattilainen on jo itsekin perheellinen tai muuten sellaisessa elämäntilanteessa, että sitoumuksia on jo muuallekin. Minä haaveilen salaa, että löytäisimme jonkun, joka olisi valmis tekemään tarvittaessa myös ilta- ja viikonloppukeikkaa. Se taas kallistaa vaakaa jonkun nuoren opiskelijan puolelle.
En tiedä. Toivoisin, että joku tuntuisi heti oikealta. Tärkeintä nyt tietysti joka tapauksessa on se, että lapset viihtyvät hoitajan kanssa ja että me voimme jättää ipanat huoletta hänen kanssaan. Sitä taas ei voi oikein mitenkään aukottomasti paperilla todistaa, joten on luotettava myös kohtaamiseen perustuvaan intuitioon.

Toivottavasti intuitioni on vähän paremmassa jamassa kuin tämänhetkiset fiilikset muuten. Loska ärsyttää. Pöly ärsyttää. Gradu ärsyttää. Allerginen reaktio rakennekynsistä ärsyttää. Mies ärsyttää. Oma laiskuus yhdistettynä kärsimättömyyteen ärsyttää. Aloin jopa syödä macajauhetta, vaikka yleensä naureskelen kaikille superfoodeille. Kellertävä pulveri maistuu aivan kamalalta, mutta oli niin kallista, että pakotan itseni nielemään kaksi teelusikallista sekoitettuna milloin mihinkin. Ehkäpä aivan lähipäivinä saan hurjasti energiaa, libido alkaa kukoistaa, aineenvaihdunta vilkastuu, mieliala parantuu, vastustuskykyni peittoaa minkä vaan vatsapöpön ja räkätaudin, stressi ja uniongelmat häviävät, muisti terästyy ja keskittymiskykykin nousee yli keskiveromarakatin tason. Ja epäilemättä voitan myös lotossa ja keksin mitä haluan tehdä isona.

Macalla olisi nyt pikkuisen hoppu ryhtyä ihmetekoihin, sillä ylimääräiselle energialle, hyvälle ja tasapainoiselle mielentilalle kuin myös levolliselle unelle on tulevalla viikolla varsin paljon tilausta. Paitsi sen libidon kanssa nyt ei ole niin kiirettä tietysti. Vaikka kyllä sillekin on ehkä pian taas käyttöä, kun pikkuvelikin muutti lastenhuoneeseen. Olen vatvonut tuota lastenhuoneeseen siirtoa noin puoli vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mies sitten otti ja kärräsi sängyn seinän taakse. Se vei melkein kokonaisen minuutin. Lapsista samassa huoneessa nukkuminen on ainakin toistaiseksi hitti, mutta minä vielä totuttelen tyhjään paikkaan makuuhuoneessamme. Mulla on ikävä sitä pientä pyjamabanaania, enkä oikeasti ole yhtään harmissani, jos se jostain syystä muuttaa aamuyöllä kainaloon.

Hoitohuolia

Viime päivinä olen jännittänyt esikoisen ensimmäistä laskettelukokemusta, kellunut ilmeisesti pääkaupunkiseudun kaikkien muiden lapsiperheiden kanssa Mäkelänrinteessä, laskenut mäkeä Kaivarissa ja syönyt sitten keskivertolapsen pään kokoisen laskiaispullan, metsästänyt graduaineistoa (ei meinaa irrota mistään, kele), surffannut etsimässä juhlamekkoa maaliskuisiin häihin ja päättänyt, että en vaan voi ostaa kolttua, jonka merkki on Suoli. Olen myös käynyt hotjoogassa, koulussa ja lounastamassa, todennut Runebergin olleen epäilemättä tissimiehiä ja nauranut esikoiselle, jonka kanssa kävin seuraavan keskustelun:

- Mihin pappa meni?
- No sinne juristia tapaamaan.
- Miksi?
- Pitää hoitaa taloyhtiön asioita.
- No eikä menny! Se meni tapaamaan Miaa!
- ????
- Joojoo, pappa sanoi minulle että se menee tapaamaan yhtä Miaa!
- Ai ketä Miaa?
- No sellasta Peppu-Miaa! (Ja sit kauhia röhönauru päälle.)

Miehen kotiin palatessa kävi ilmi, että miehen tapaaman juristin nimi todella oli Mia, minkä mies oli ipanalle maininnut. Titteli kuitenkin oli varatuomari, ei "Peppu".

Kaiken kivan häsläämisen häiriöksi ilmaantui nyt kuitenkin hoitajaongelma, joka vaatii pikaista ratkaisua. Byyh.

Meillä on siis ollut kotona sama lastenhoitaja nyt kaksi vuotta kolmena arkipäivänä viikossa muutamien kuukausien kesätaukoja lukuunottamatta. Alunperin palkkasimme hänet neljäksi kuukaudeksi, kun Igge oli 1,5-vuotias ja olin itse muutaman kuukauden opintovapaalla kuopusta odottaessa. Syksyllä, kun vauva oli jo vähän isompi, hoitaja palasi meille töihin ja vei Igen sekä naapurintytön ulkoilemaan tai esimerkiksi museoon tai nukketeatteriin noin kolmesti viikossa. Oli ylellistä päästä vauvan kanssa kaksin neuvolaan ja muille asioille, joskin tavallaan myös melkein välttämätöntä, sillä meillä ei ole täällä lähietäisyydellä sellaisia isovanhempia tai muita sukulaisia/tuttavia, jotka voisivat päiväsaikaan auttaa edes hätätapauksissa.

Kun pienempi lapsista oli vuoden ja kolme kuukautta, jäin taas opintovapaalle. Molemmat pojat aloittivat hoitouransa, joskin melkoisen kevyesti. Hoitotunteja taisi silloin syyskuussa kertyä parikymmentä, kun hoitopäivät olivat kolmetuntisia kaksi tai kolme kertaa viikossa. Lokakuussakin hoitopäiviä oli vähän, olimme ainakin viikon mummu-ukkilassa ja taisi siinä olla jotain sairasteluakin. Marraskuussa oltiinkin sitten Aasiassa ja joulukuussa sairaina sekä hoitaja lomalla niin, että hoitopäiviä oli yhteensä vissiin viisi. Reissusta palatessa kuulimme myös, että hoitajamme on jäämässä äitiyslomalle viimeistään toukokuussa.

Tammikuussa oli tarkoitus aloittaa arki ja säännölliset hoitopäivät, kolme kertaa viikossa. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät kuitenkin sairastaessa, sekä hoitaja että me olimme vatsataudissa ja flunssassa kaikki vuoronperään. Sitten oli vähän normaalimpaa ehkä kaksi viikkoa, kunnes alkoivat uudet ongelmat: lastenhoitajamme sai ennenaikaisia supistuksia ja lopputuloksena nyt näyttää siltä, että joudumme keksimään uuden hoitoratkaisun.

Harmittaa ihan vietävästi. Hoitajamme kuuluu jo "kalustoon". Juomme usein aamulla yhdessä kahvit ennen kuin lähden yliopistolle. Lapset rakastavat häntä, ne eivät meinaa pysyä pöksyissään aamuisin kun ovikello soi. Hoitajamme on ystävällinen, kiva, luotettava ja tekee lasten kanssa vaikka mitä. Ei yhtään huvittaisi ryhtyä etsimään uutta ihmistä ja säätää hommaa uusiksi.

Mutta kun minkäs teet. Jos hoitajamme ei voi tehdä töitä kuin satunnaisesti, systeemi ei vastaa tarkoitustaan. Minulla on vain rajallisesti opintovapaata, joten sen riivatun gradun pitäisi edetä hyvää vauhtia. Mitä se ei luonnollisesti tee, jos olen kotona hoitamassa lapsia. Mieskin on työttömänä enää tämän viikon, joten siitä ei ole jatkossa tässä asiassa apua (ja tietysti hyvä niin, mutta just nyt olisi sopinut mainiosti, että uusi työ matkoineen olisi alkanut vasta maalikuussa).

Viimeksi laitoimme ilmoituksen työkkärin sivuille ja saimme parissa viikossa noin 60 hakemusta (!). Taso oli toki jokseenkin vaihteleva, enkä oikein jaksaisi sitä rumbaa nyt. Onko joku muuten käyttänyt esimerkiksi Hoitopaikka.netin tai Tendean välityspalstoja joko hoitajaa etsivän tai itse töitä hakevan roolissa? Vai mistä voisi löytää neljäksi kuukaudeksi kivan tyypin hoitamaan noita luonnollisesti suloisia ja kaikinpuolin ihania lapsia? Joku reipas abityttö tai loppuvaiheen lastenhoitaja-, LTO- tai vastaava opiskelija kävisi hyvin, mutta omaan tuttavapiiriin sellaisia ei juuri kuulu. Omat kaverit ovat jo kokopäivätöissä tai äitiyslomalla ja kavereiden ja sukulaisten lapset taas ovat joko vielä itsekin pieniä tai sitten jo samassa elämänvaiheessa kuin oma kaveripiirini.

No, toivomme, että homma suttaantuu jotenkin. Päiväkotipaikkaa ei tällä aikataululla saa, enkä oikeastaan haluaisikaan, kun kyse on näin lyhyestä ajasta. Riipii kyllä jo ihan lastenkin takia etsiä uusi hoitaja muutamaksi kuukaudeksi. Vaikka kai ne tottuvat. Itselläni kai tässä on eniten muutosvastarintaa. Olisin niin toivonut, että lapsilla olisi ollut se sama tuttu ihminen koko kevään, kun syksyllä anyway odottaa sitten dagishommat uusine ihmisineen. Se onkin sitten ihan oma muutosvastarinta-aiheensa, nimittäin mulle. Niin näen jo mun vauvat siellä kaikkien muiden lasten seassa urheina vilkuttamassa ja itseni nieleskelemässä huonosti piilotettuja kyyneleitä. Kuka niiden räkänenätkin sitten pyyhkii. Niisk.

Haasteissa vainko oot mun

Haastehommia taas. Vastailen näihin hitaasti mutta epävarmasti, vaikka niistä aina kovin ilahdun. Kysymyslistalla muisti ensiksi Valeäiti, kiitos sinne!

1. Synnytys vai 36 tunnin lento lapsi sylissä (kahdella vaihdolla)?

Paha! Siis synnytys ei ahdista yhtään, vaikka mun geeneillä se homma kestää helposti tuon 36 tuntia. Toisaalta palkintokin on tietysti ihan omaa luokkaansa, vaikka matkailua rakastankin. Just tällä hetkellä kuitenkin passaisi paremmin matkailu kuin vauva-arki, joten ehkä kuitenkin lento - jos siis palkintona olisi muutama viikko jossain palmun alla. Jos pitäisi vain muuten vaan lennellä, niin sitten synnytys.

2. Oksu+ripsa vai korvatulehduskierre?

Korvatulehdus ei toistaiseksi ole tarttunut minuun, joten puhtaasti itsekkäistä lähtökohdista valitsen sen. Ja kipulääkkeiden ja antibioottien ansiosta korvatulehduslapsi on ainakin meillä ollut yhtä nopeasti iskussa kuin vatsataudinkin jälkeen. Molemmista vaihtoehdoista meillä valitettavasti on ihan riittävästi kokemusta, jopa omakohtaista, tosin omasta korvakierteestäni en muista mitään.

3. Yliväsyneen lapsen nukuttaminen vai väkisin syöttäminen?

Nukuttaminen. Voi ottaa sen kainaloon ja mennä itsekin nukkumaan. Väkisin syöttäminen ei vaan onnistu millään.

4. Uhma vai eroahdistus?

Uhma on rasittavampi ja pidempi, mutta jotenkin myös kiehtovampi vaihe. Että kyllä mä sen uhman sitten kuitenkin valitsen.

 

5. Tahmascheissevaipan vaihto vai puurojen hinkkaaminen pöydästä?

Puurot. Terveisiä vaan kaikille esikoistaan odottaville, että se, joka väittää, että ei oman lapsen paska pahalta haise, valehtelee. Mulla on siihen puuron putsaukseen sitä paitsi ihan lyömätön metodi: myrkytön keittiöpuhdistussuihke + Viledan Active Scrub. Ei naarmuta, mutta poistaa myös ne pirulliset syöttötuoliin kuivuneet puuro-osumat.

 

6. Puisto vai mielikuvitusteekutsut?

Puisto. Siellä on tsägällä aikuisseuraa. Meillä ei ole teekutsuja, mutta mielikuvitusruokaa syön lähes päivittäin. Ja pyyhin lopuksi suuni pekonilla, sillä kolmevuotias on päättänyt, että Ikean kangaspekoni on servetti. (Mä muuten odotan, että me satuttaisiin haasteen antajan kanssa joskus samaan puistoon, kun ihan ilmeisesti asutaan aika lailla samoilla hoodeilla. Ehkä sitten, kun sinne puistoon tarkenee taas mennä!)

 

7. Hammas vai flunssa? 

Vetoan samaan seikkaan kuin korvatulehduskysymyksessä: hammas ei tartu. Joten se. Tässä eräänä päivänä huomasin, että pikkuveljellähän on suu täynnä hampaita. En osaa sanoa, onko se kiukutellut niitä - ei siksi, ettei se olisi kiukutellut, vaan puhtaasti siksi, että eipä ole tullut pitkään aikaan edes mieleen koko hammasvaihtoehto.

 

8. Imetysliivit vai äitiyshousut?

Tässä on kyllä kaksi erotiikan huipentumaa vastakkain. Vastaan kuitenkin äitiyshousut, koska niitä joutui käyttämään huomattavasti vähemmän aikaa.

 

9. Univelka vai päänsärky?

Jos päänsärky lähtee Buranalla, niin se. Univelkaan ei valitettavasti ole mitään lääkkeellistä lievitystä.

 

10. 8 tunnin yöunet vai (hyvästä) ravintolaillallisesta alkanut bileilta ilman krapulaa? 

No jälkimmäinen totta kai! En mä nyt niin mutsi ole, huh.

 

11. Blogit vai Ilta-Sanomien viihdeuutiset?

Blogit, vaikka seuraan kyllä molempia.

 

Ja sitten samaan maratonpostaukseen vielä vastaukset vähän myöhemmin kysymyksensä esittäneen FC:n haasteeseen.

 

1. Mikä on sun toteemieläin ja miksi juuri se eläin?

En ole ikinä jaksanut ottaa selvää, mikä on toteemieläin, joten ei mitään hajua. Mulla ei siis ole sellaista.

2. Mikä susta piti tulla isona? Tuliko?

Ihan ensimmäinen haaveammatti oli kuulemma "sairaalanhoitaja". Ei tullut sairaalan- eikä edes sairaanhoitajaa, ja muutenkin jätän hoivahommat suosiolla sellaisille, jotka ovat niissä parempia.

3. Mikä oli ensimmäinen työpaikkasi? Millainen kokemus se sinulle oli?

Jos ei lapsenlikkana toimimista lasketa, niin ihan ensimmäinen palkallinen (kesä)työ oli toimia kaupungin lastenleirin ohjaajana. Se oli kivaa, tunsin itseni kovin vastuulliseksi kypsässä 16 vuoden iässä.

4. Mitä mielestäsi onni on?

Luulen, että onni pakenee määritelmiä.

5. Lempi blogisi/bloggaajasi. Miksi?

Eniten tykkään tällä hetkellä äitiblogeista, joita kirjoittavat viisaat ja hauskat aikuiset naiset. En uskalla ryhtyä luetteloimaan, koska unohtaisin kuitenkin jonkun!

6. Mottosi elämässä

En ole mottoihminen, mutta joitakin elämänohjeita listasin edellisessä haastepostauksessa.

7. Millaisia asioita arvostat kumppanissa/kumppanissasi.

Esimerkiksi sitä, että vaikka hänellä olisi taustansa takia kaikki edellytykset siihen, että hänestä olisi tullut arrogantti kusipää, hän on päin vastoin vilpitön ja ystävällinen ihminen. Mies ei koskaan puhu pahaa kenestäkään selän takana eikä häntä tarvitse holhota missään sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi hän arvostaa minussa niitä asioita, joita haluan itsessäni arvostettavan, nauraa vitseilleni ja edelleen yllättää minut tietämällä joistain asioista enemmän kuin minä (mikä on ihan oikein kaltaiselleni besserwisserille). Ja on sillä myös ihan hyvä pylly.

8. Minkälainen on mielestäsi hyvä parisuhde?

Sellainen, jossa molemmilla on hyvä olla.

9. Mitkä kolme kotityötä haluaisit suosiolla jättää kumppanisi hoidettavaksi ( ne joilla ei kumppania ole voi miettiä tätä jo etukäteen)

Imurointi

Pyykinpesu

Tiskikoneen tyhjennys

10. Kumoa käsilaukkusi sisältö ulos ja kerro, mitä kaikkea käsilaukkusi sisälsi.

Käsilaukkuni on yleensä aika pieni, joten kamalasti siellä ei ole tavaraakaan. Esimerkiksi lompakkoa en käytä erikseen, kun tuo käsilaukku on oikeastaan lompakon kokoinen. Anyways, tässä inventaarion tulos: ajokortti, verkkopankkitunnukset, bonuskortti, pankkikortti, kansainvälinen matkavakuutuskortti, Motivuksen jumppakortti, Kela-kortti, Helene Rubinsteinen Eight Hour Cream -tuubi, huulirasva, kaksi korvatulppaa (edelleen mukana marraskuun pitkien lentojen jäämistönä), Diorin musta rajauskynä, kampa ja pari kuittia. Ulos lähtiessä laukkuun menee myös puhelin ja mahdollisesti yksi vaippa, jos pikkuveli on mukana.  

 

Tämä laukku on palvellut erinomaisesti myös hoitolaukkuna erotuksena esikoisen vauva-aikaan, jolloin rahtasin mukana valtaisaa hoitolaukkua täynnä tavaraa, jota en oikeastaan koskaan tarvinnut. Visa pelastaa hätätilanteissa, joita on ollut tasan yksi: kerran ihan vauvana pikkuveli rutisti kaupungilla nipat, jolloin sijoitin parikymppiä uuteen vaatekertaan. Olisin sen saattanut tehdä muutenkin, mutta olipa ainakin hyvä syy!

11. Linkitä loppuun biisi, joka kertoo jollakin tavalla sinusta.

http://www.youtube.com/watch?v=V8kiNMQIctg

 

Siinä! Nyt mun on juostava kirjastolle, joten kysymykset ja jatkohaasteet jää tekemättä. Mut ehkäpä myöhemmin, eihän sitä koskaan tiedä. Tässäkin lienee tarpeeksi lukemista yhdelle kertaa. :)

 

Hyviä uutisia, huonoa tuulta

Ensin hyvät uutiset: mies sai töitä. Viime perjantain Talouselämässä oli juttu työttömästä insinööristä, ja sen verran aihepiiri koskettaa, että äsken juttua lukiessa kyynelehdin, kun lopussa paljastui, että mies oli saanut uuden työpaikan haastattelun jälkeen. Duuni edellyttää jonkin verran matkustamista, lähinnä kotimaassa, mikä vähän mietityttää (lähinnä minua), mutta kun liksa on hyvinkin kohdallaan ja työnkuvakin on mieluisampi kuin edellisessä hommassa, niin eipä tässä tilanteessa ole varaa heittäytyä hankalaksi.

Muuten onkin sitten vähän alavireistä. En tiedä, mahdollista peeämässääkö tässä syyttäisi vai kuun asentoa. Ei vaan naurata, mutta vituttaa senkin edestä, vaikka viikonloppukin oli kiva. Käytiin Iggeläisen kanssa uimassa ja sunnuntaina oltiin koko perhe HopLopissa ja ravintolassa syömässä. HopLop-neitsyyteni meni kivuttomasti, siellä oli vähemmän ahdistavaa kuin olin antanut itseni uskoa. Ja ipanat olivat ihanan tohkeissaan. Hassua miten tuollaisista lapsiperheasioista, HopLopeista ja markettireissuista tulee turvallinen ja lämmin olo. On vaan ihanaa ostaa muiden lapsiperheiden kanssa lauantaina tortillatarpeita ja linnoittautua sitten kotiin. Ehkä me joskus vielä opitaan katsomaan Putousta (ja olen muuten sitä nyt pari kertaa katsonutkin, vaikka olenkin ihan jälkijunassa).

Tänään on sitten tapeltu kaikesta. Nukuttiin huonosti, kommunikoitiin väärin autonkäyttötarpeesta, taloyhtiön asiat kaatuu miehen niskaan. Paljastui, että mies on varannut taloyhtiön hallituksen kokouksen päällekäin sekä mun koulun että sopimani kaveritapaamisen kanssa. Ja sitä kokousta ei tietenkään voi siirtää, kun se koskee kolmea muutakin ihmistä, eikä lapsenvahtia tietenkään tällä varoajalla saa. Eikä täällä ole kyllä siivottukaan, joten ei tänne kehtaisi kovin tuntematonta päästääkään.

Ärsyttää se, että oletus on aina, että minulla ei ole mitään, mutta minä en voi sopia koskaan yhtään menoa kysymättä, käykö se. En voi valittaa, että en koskaan pääsisi mihinkään - pääsen kyllä ja käynkin, mutta vain, jos miehellä ei ole mitään. Miksi minä aina joustan ja sumplin ja peruutan ja järjestän? Ja sitten siihen vielä päälle marttyyrinä kiukuttelen. En tiedä, kenelle olisin kiukkuisempi, miehelle vai itselleni.

Muutenkin olen viime aikoina miettinyt aika lailla, että mitä tälle näköalattomalle ololle tekisi. Opinnot ovat ihan jees, mutta niiden loppu häämöttää. Tai opintovapaan nyt ainakin. Sitten pitäisi palata takaisin sinne, mistä lähdin neljä vuotta sitten, joskaan en ole lainkaan kärryillä, mikä paikka se nykyisin on. Unelmatyöni tuskin ainakaan, enkä siksikään oikein tiedä, mitä koko töihinpaluusta pitäisi ajatella. Miten edes opin siihen 8-16-elämään enää? Ahdistaa. vaikka samaan aikaan työhommat sinänsä kiehtovat. Seuraan hienoisella kateudella miehen ja muiden työpaikanvaihtoja (vaikka ne eivät aina omasta halusta tapahdukaan), ja tunnen olevani palkkakuopassa ja urakuopassa ja ties missä montussa. Minä joka sentään joskus kuvittelin olevani kunnianhimoinen.

Minulta puuttuu pidemmän tähtäimen päämäärä: en edelleenkään tiedä, mitä helvettiä haluaisin tehdä isona. En edes osaa päättää, missä haluaisin asua - kerrostalossa keskustassa vai väljemmin jossain Espoossa. Vai Helsingissä. Vai jossain muualla. Kaipaan tavoitteita ja suunnitelmia ja päämääriä ja haaveita, mieluiten yhteisiä. Jotain muutakin kuin pelkkää epämääräisyyttä. Ennen oli aina sentään edes se, että joskus vielä haluan lapsia ja naimisiin. No, ne on nyt toteutettu, tarvitaan jotain muuta, mutta mitä?

Mies sanoo vauhkoamistani kuunnellessaan, että palaset kyllä loksahtelevat kohdalleen. Mutta kun minä en kestä tällaista päämäärättömyyttä! Olen liian usein kiukkuinen ja alavireinen, kun valvon öisin vatvoen asioita, joille en edes tässä hetkessä mitään mahda. Haluaisin vatvoa niitä yhdessä, mutta emme ole oikein samalla sivulla tässä. Mies ei ymmärrä, miksi stressaan asioista, jotka ovat ajankohtaisia syksyllä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä. Minä en ymmärrä, miten voi elää ilman pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Paitsi onhan sillä sellainen, jos lasketaan, että se haluaa moottoripyörän ja mäyräkoiran. Ja sen vihaamani vanhempiensa kakkostalon. Mutta mistä minä haaveilen? Entä me yhdessä? Välillä ajattelen, että ehkä joskus muutaman vuoden päästä hankimme vielä sittenkin sen kolmannen lapsen, mutta lasten hankkiminen vastaukseksi tyhjyyteen ei ehkä ole ihan ideaali ratkaisu. Eikä ainakaan kovin kestävä koko elämänkaarta ajatellen. Tunnen itseni melkein murrosikäiseksi, sillä erotuksella, että en enää kuvittele, että kukaan ei ymmärtäisi miltä minusta tuntuu.

Olisinpa vähän kärsivällisempi. Se auttaisi siinäkin, että isompi lapsi on kuumeessa - sairastupa on siis taas pystyssä. Luvassa lienee levoton yö, joten lähden keräämään voimia. Tämä postaus kuvaa kyllä hienosti tämänhetkistä henkistä tilaani: ei päätä eikä häntää eikä varsinkaan mitään punaista lankaa. Paradoksaalista kyllä, uskon kaikesta huolimatta, että sekin vielä löytyy, kunhan tämä välivaihe loppuu ja olen taas aikuisten töissä. Kun vaan osaisi ottaa rennosti siihen asti.

Ich liebe dich, ohne dich sterbe ich

Leopardikuningatar, tuo viihdyttävä savolaissisar, lähetti Hupsilaan Liebster-tunnustuksen, kiitos siitä! Tunnustuksen saa jakaa blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Google-palkki näyttää viittäkymmentä, joten sinne mahtuu kyllä vielä, vinkvink! (Vaikka huono minä olen puhumaan - en ole kirjautunut lukijaksi yhteenkään blogiin, kun en ole saanut aikaiseksi ottaa selvää, miten homma toimii.)

Mutta tunnustukseen siis. Säännöt kuuluvat seuraavasti:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Tämä tulikin hoidettua jo heti kärkeen, mutta kiitoskiitos vielä!

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
Eiks tää nyt oo jo ollut kaikilla? Käsi ylös, jos et ole vielä saanut, niin listaan sinut tähän alle. Eiku edit, laitan sen tuosta lukijapalkista viidelle ekalle:
Marluska, Kukkavarvas, Jennijee, PeNa sekä no, Leopardikuningatar tähän ainakin on takuuvarmasti vastannut, Mintulla on varmaan yli 200 lukijaa joten tadaa, seuraavana on Wandabe. Siit sitten vaan, jos maistuu, mutta pakko ei oo.

3. Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan, että joskus saamme toisenlaisen maan.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Meillä asuvat hönöt (paitsi kiukutellessaan/ollessaan ärsyttäviä)
Kahvi
Verbaaliakrobatia
Oivallukset
Alelöydöt

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Tietokone
Hammasharja
Nauru
Pusu
Yksinolo

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Kjell Westö: Där vi en gång gått
Richard Sennett: Työn uusi järjestys eli miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta (ja tämä on kaltaiseltani porvarilta aika paljon)
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Agatha Christien Hercule Poirot -dekkarit

Oho, lähti vähän klassikkolinjalle kirjahyllyä tutkiessa - puolustaudun sillä, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin sykähdyttävää. Ei uppoa Pulkkiset, ei Oksaset. Hotakainen ja Nousiainen eivät naurata. Mitään kovin vaikeatajuista ei jaksa. Keskittymiskyky on nolla. Laiskottaa. Luen lähinnä chicklitiä ja naistenlehtiä, blogeja ja tenttikirjoja. Voi kun löytäisi jotain, josta saisi kiksit niin kuin lukiossa Kafkasta tai Waltarista! Vai onko se enää mahdollista?

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
Abba
Queen
Kent
Maarit
Madonna (paitsi ehkä nämä ihan uusimmat)

Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

Valuvalinjainen kashmirneuletakki (musta tai harmaa)
Etron mekko (jos sattuisi joskus löytymään alesta -70 %)
Vitran Uten silo -säilytin (valkoinen)
Vitran Eames -keinutuoli (ette ikinä arvaa! valkoinen!)
Ferm Livingin sohvatyynyt (värien päättäminen on kamalan vaikeaa)

Kauhean vaikea kyllä karsia viiteen. Minähän olen shoppailun suhteen enemmänkin innokas kuin ekologinen. Jonkinlaista järkeä haen pitämällä ihanuusexceliä, jotta en ostaisi älyttömyyksiä. 

Viisi lempiruokaasi:
Sushi (paitsi surimitäytteiset)
Libanonilainen (ooh, sitruunaa ja minttua ja valkosipulia ja ooh!)
Mummin karjalanpiirakat suoraan uunista
Mun Isin paistamat pihvit
Karkki (joskus sekin on ruokaa)

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Las Vegas
Argentiina
Japani
Uusi-Seelanti
Islanti

Ja siis tietysti melkein missä vaan, on ehkä saattanut käydä ilmi, että en ihan kamalasti vihaa matkustamista...

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Sosiaalinen
Määrätietoinen
Piiloherkkis
Kärsimätön
Älykäs (näin ainakin haluaisin uskoa)

Emmä tiiä, ihan kamalaa kuvailla itseään. Joku muu tekisi tämän paremmin.

Viisi asiaa, joista unelmoit:
Että voisin syödä lähes mitä huvittaa lihomatta
Itsekirjoittuva gradu
Innostava duuni
Matkat sinne sun tänne
Elämisen sietämätön keveys

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:
Muista mittakaava.
Älä ole pönttö.
Älä pihtaa. (Tai siis ole antelias, kuulostaa vaan raflaavammalta noin.)
Ole kiltti muille paitsi mulkuille.
Muista, että kukaan tuskin kuolinvuoteellaan harmittelee, että olisinpa siivonnut enemmän tai tehnyt töissä pidempiä päiviä.

Olen aika surkea missään elämänohjeissa. Minulla ei ole varastossa mitään kekseliästä mottoa ja muutenkin elämänohjeet ovat vähän arveluttavia. Näitä toivoisin itse osaavani noudattaa, ja uskallan ne jakaakin, koska tuskin kukaan noilla ainakaan kovin paljon pystyy pilaamaankaan!

Nyt v***u nukkumaan

Lapset vetelee sikeitä siististi omiin sänkyihinsä lajiteltuina kuin pienet, tyytyväiset porsaat. Mies tuhisee autuaana omalla patjanpuolikkaallaan. Mutta minä riivatun yökukku täällä vaan valvon vaikka kello on kaksi.

Missä mun unet on? Takana on kuitenkin viikonloppu, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt johtaa sietämättömän painaviin silmäluomiin. Valvoin myöhään perjantaina, nukuin huonosti ja vähän. Lähetin miehet maalle, tein melko saatanallisen tentin ja sitten perusteellisen tälläytymisprosessin jälkeen lähdin illanviettoon sellaisten naisten seurassa, joiden kanssa yhteistä historiaa on takana jo 15 vuotta.

Aloitimme drinkeillä Liberty or deathissä, se on ihana ja käyn siellä aina kun mahdollista. Sitten söimme ja järkytimme epäilemättä epähuomiossa jutuillamme tarjoilijaparkaamme legendaarisessa Kosmoksessa. Siinä tuli käsiteltyä tissinkohotusten periaatteet, lantionpohjalihasten jumppaohjeet, alkoholismi, pian 15 vuoden takaiset kokemukset samoista miehistä, eri miehistä, valtaisan varustelluista miehistä, osittain myös naisista ja hysteeriset muistot mm. siitä, miten aikoinani vein avuliaasti baarista palatessa kotona nukkuneelle silloiselle kämppikselleni (nykyiselle hyvälle ystävälleni ja kahden pienen pojan äidille) snägärijonosta löytämäni hollantilaispojan. Tuliaiseksi, ymmärrättehän! Toki läpi käytiin myös päivällisreseptit ja lasten sairastelut, sen verran keski-ikäistyneitä mekin jo olemme.

Jatkoimme vielä Aussie barin (ei istumapaikkoja, täyttä, nuoria ihmisiä) kautta Shakeriin (ihana inkiväärimojito, rauhallista), siitä Bäkkäriin (vähän turhan rokkia, kikatuttavannimisiä lökö-shotteja, illan kiukkuisin vessakohtaaminen) ja viimeiseksi vielä minnes muuallekaan kuin Looseen (jonotusaika 15:40:31 - otin aikaa, alakerrassa hyvät bileet, iloista ja ihanasti vähän Lostari-henkistä).

Sitten tulin kahden ystävän kanssa kotiin, juoruttiin vielä hetki ja vähän sisustettiin (tai siis suunniteltiin), kunnes viimein vähän vaille viisi otin leveän x-asennon keskelle parisänkyä ja laitoin silmät kiinni. Kun avasin ne seuraavan kerran, kello näytti 11.45! Eikä kukaan ollut herättänyt minua kertaakaan.

Koska (tai vaikka) mr. Kankkunenkaan ei kunnioittanut meitä läsnäolollaan, lähdimme vielä brunssille. Sitten tulin kotiin, hyvästelin seuraneitini ja asettauduin sohvannurkkaan katsomaan Hercule Poirot'ta. Nautin rauhasta ja ei minkään tekemisestä, kunnes illansuussa ovesta tupsahti kaksi pienempää ja yksi isompi rakas. Ne pienemmät piti sylitellä perusteellisesti siinä eteisen lattialla, voi mitä riemukkaita pikku olentoja ne ovat. Mun lapset. Mun!

Takana on siis ihana, hauska ja teoriassa väsyttävä viikonloppu, mutta miksi minä en vaan nuku? Argh!

PS. Toki uutisia on myös sairausrintamalta. Heti superdieetistä toivuttuani pienimmälle nousi kuume. Koska korvakuurin loppumisesta oli vasta muutama päivä, kuskasimme tyypin lääkäriin tarkastettavaksi. Samalla kurkattiin myös putkitetun veljen korviin. Pienempi pääsi puhtain paperein, mutta isompi on onnistunut kehittämään itselleen liimakorvan. Seuraavaksi suuntaamme siis korvalääkärille ja mahdollisesti uuteen putkitukseen. No, onneksi on vakuutus.

Superdieetti

Kaksitoista tuntia, miinus kaksi kiloa. Melko tehokasta. Luulen, että jää Juttakin kakkoseksi.

Mutta hei, onneksi mulla on työtön mies! Sain maata rauhassa kylppärin lattialla tekemässä kuolemaa ilman, että lapset olisivat jääneet heitteille. Sitä paitsi myös pyykkikori on mystisesti tyhjentynyt toipilasaikanani.

Elämä voittaa. Ja toki ovat pieniä murheita nämä tavalliset lastentaudit, näin juuri taas mainoksen Lastenklinikasta kertovasta ohjelmasta. Siinä on epäilemättä taas yksi ohjelma, jota kaltaiseni itkijänainen ei voi katsoa. Luulin, että herkistyminen helpottaisi hormonien tasauduttua, mutta kilin kassit. Olen nykyisin ihan toivoton. Padot aukeaa ihan älyttömistäkin asioista, saati sitten oikeasti sairaista lapsista.

Mistä tuli mieleeni asia, josta olen ottanut viime kuukausina kierroksia useampaankin otteeseen: miten voi olla mahdollista, että meiltä löytyy julkista rahaa vaikka Musiikkitaloon (kulttuuria mitenkään väheksymättä) mutta ei uuteen lastensairaalaan? Nythän varoja kerätään yksityiseltä puolelta (tai aiotaan kerätä, toiminta ei ole vielä kunnolla käynnissä). Vaikka periaatteessa vähän ärsyttää, että juuri tässä asiassa haetaan yksityistä rahaa (kyynikko minussa toteaa, että tietenkin, kun sairaille lapsille sitä on helpompi saada kuin vaikka sille Musiikkitalolle), niin jotenkin haluan kyllä tätä hanketta tukea. Kun vain keksisi, että miten.

Puolitoista, mikä ihana ikä

Mr. Määrätietoinen.

Miten olen voinut unohtaa, millaista on elämä puolitoistavuotiaan kanssa? Se ei kykene kunnolla ilmaisemaan sanallisesti, mitä haluaa, joten se kirkuu, heittelee tavaroita, kirkuu, lyö, potkii, puree, kirkuu ja hakkaa kirjaimellisesti päätään seinään tai lattiaan. Ja kirkuu sitten vähän lisää.

Yhtenä päivänä sillä menee hermot, jos "bana" tarjotaan kuoresta ja seuraavana, jos sama hedelmä tarjoillaan ilma kuorta. Se ei siedä, että sitä syötetään, paitsi silloin, kun et aikonutkaan, jolloin se kirkuu verisesti loukkaantuneena, kunnes tajuat, että se odottaa apua. Itse syöminen katkeaa heti, jos ruokaa tipahtaa pöydälle tai joutuu, auta armias, herran herkille sormille. Huuto jatkuu, kunnes palvelusväki (a.k.a mutsi) ehtii pyyhkimään ikävät tahrat. Tänään se sai raivarin kaupan kassajonossa, kun edellinen asiakas osti banaaneja, eikä herran vaativista BANA!-karjahduksista huolimatta antanut tyypille tuota keltaista herkkua.

Puolitoistavuotias pukee päälleen isoveljen kengät vääriin jalkoihin ja liian ison, silmille valuvan pipon. Sitten se tepastelee onnellisena, kunnes kompastuu ja kaatuu - ja alkaa huutaa. Tai sitten kenkä ei lähde potkimalla jalasta ja taas mekkaloidaan. Ilmeisesti kirkuminen on ainoa mahdollinen reaktio mihin tahansa isoon tai pieneen vastoinkäymiseen, olkoon vaikka kuinka itseaiheutettu tai sadas kerta samassa suossa.

Se roikkuu jatkuvasti lahkeessa. Eikä sille ajoittain kelpaa muut kuin "mamma", jota se huutelee tilanteen mukaan surkeana tai vaativasti. Mutta onhan se kiva, että vessaankin saa aina seuraa. Kahden minuutin poissaolon jälkeen puolitoistavuotias tervehtii äitiään kuin kadonneeksi luultua, epäuskoisen riemukas ilme naamalla, rynnäten pyyhkimään ikiräkäisen nenänsä siihen ainoaan vaatekappaleeseen, joka toistaiseksi oli välttynyt osumilta.

Viehätysvoimaansa se testailee häikäilemättä keneen vaan. Jos äiti kieltäytyy laittamasta Väppääjää (Risto Räppääjä), Kalle Ankaa, Tala Mäkuaata (Salama McQueen) tai Määmintollea (Mumintrollet) telkkariin (lähinnä koska ei sen keskittymiskyky kuitenkaan mihinkään lastenohjelmiin vielä kunnolla riitä), tassuttelee tyyppi ihan muina ukkeleina pahaa-aavistamattoman internetsin asentajamiehen tykö dvd tanassa ja alkaa molkottaa Väppääjää ja osoitella kohti telkkaria, hymyllä kuorrutettuna tietenkin.

Omaa kroppaa ja sen mahdollisuuksia pitää testailla kaikin mahdollisin tavoin. Kaikkialle voi kiivetä ja kaikkialla pitää rymytä, tai ainakin yrittää. Mitä sitten, että esimerkiksi lattialla istuvat tai sängyssään nukkuvat ihmiset eivät välttämättä innostu päällä tallustelevasta lapsesta. Tai että painimatsi pehmovirtahevon kanssa päättyy lähes tyrmäykseen, nimittäin lapsen, kun silmäkulma kolahtaa mehevästi sängynkulmaan. Tai että sohvassa pomppiminen päättyy pöydänreunaan kaatumiseen tai ikkunalaudalla juoksentelu jumiutumiseen sohvan ja seinän väliseen rakoon.

Parasta on tehdä mitä vaan isoveljen kanssa. Juosta huutaen kämppää päästä päähän, törmäten toisessa päässä ulko-oveen ja toisessa olohuoneen sohvaan. Tai hyppiä kilpaa, vaikka tasajalkahypyssä jää vielä pari toisen jalan varvasta maahan kiinni. Vauhdinotto tapahtuu kuitenkin syvästä kyykystä asti. Tanssiminen on myös ihanaa, ja kaikenlainen hilluminen. Ja asioiden tunkeminen sinne, mihin ne eivät kuulu - kaiuttimiimme on kadonnut lähipäivinä erinäinen määrä pikkuautoja, joiden ulos saaminen on edelleen vähän kyseenalaista. Toissapäivänä suljin kadonneen Stockan Masterin ja luulin lisäksi joutuvani hankkimaan uuden ajokortin, mutta isoveli löysi ne eilen olohuoneen maton alta, minne joku oli jemmannut ne oikein siististi vierekkäin.

Spagetiksi valahtamisen pikkuveli on osannut jo viime kesästä, mutta taito ei ole menettänyt viehätystään. Spagetoitumiseen ja siihen yhdistettyyn kirkumiseen johtaa milloin mikäkin vastoinkäyminen, esimerkiksi jos toinen lahje ylempänä kuin toinen tai lyhythihaisen t-paidan hihoja ei saa kiskottua ranteisiin asti. Tai jos kielletään puremasta, kaatamasta maitoa pöydälle tai mitä muita inhottavia pakotteita vanhemmat nyt lapselle keksivätkään asettaa. Eilen se puri minua käsivarteen, ja kun kiljaisin AU, se loukkaantui ja löi perään.

Mutta edelleen se myös tunkee pienen lämpimän kätensä kaula-aukkooni turvaa hakiessaan ja tarraa minuun kuin pieni marakatti. Nauraa koko naamallaan ja retkottaa väsymyksen iskiessä onnellisena sylissä sataprosenttisen rentona. Pussaa ja halaa ja on niin reipas, vaikka onkin vielä pikkuinen. Tietää, ketkä kuuluvat meidän perheeseen ja tuhlaa omiinsa kirkumisen lisäksi myös rakkautta. Se kuskaa itkevälle isoveljelle pipon piristykseksi ja paijaa väsynyttä pappaa. Antaa kuolaisia pusuja ja ylävitosia ja kikattaa hervottomasti kun sitä kutittaa kainalosta. Se riemastuu ikihyviksi, kun ovesta tulee joku omista ihmisistä ja mennä hönöttää muutenkin niin täydellisen omana itsenään, että eihän siitä voi olla tykkäämättä. Vaikka tällä kertaa jo tiedän, että se varsinainen uhma on vasta tulossa.

En kehtaa päivittää tätä Facebookiin

Tuossa näkyy meidänkin jalanjäljet. Todellisuus on tällä hetkellä ihan jotain muuta.

...mutta jonnekin mun on pakko kiroilla että voi vittu, vanhempi lapsi laattasi taas aamupäivällä pitkin ja poikin. Edellisestä kierroksesta on aikaa alle kuukausi, ja siihen väliin mahtui koko perheen sairastama mojova flunssa, joskin pienin oli ainoa, joka onnistui kehittämään korvatulehduksen ja kolme päivää kestäneen yli 40 asteen kuumeen.

Vuoraamme siis taas esikoisen oleskelupaikat paksuilla pyyhkeillä (helpompi pestä kuin patjat/peitot/sohva) ja asetamme lähistölle vadin, jos vaikka se ehtisi alle hyökyaallon iskiessä. Ja muistamme taas (myös mies, toivon) mopattuamme aamulla eteisen ja kylpyhuoneen kloriitilla, desinfioituamme ovenkahvat ja -pielet, vesihanat ynnä muut klähmäiset paikat, pestyämme sekä eteisen että kylpyhuoneen matot ja käytyämme suihkussa syöttötuoliin pelastettua pikkuveljeä lukuunottamatta, että villisti laattaavaa lasta ei kannata lähteä kuljettamaan yhtään mihinkään, vaan vahingot kannattaa yrittää minimoida yhteen paikkaan.

Lisäksi jäämme toki jännityksellä odottamaan, millä laajuudella tuho iskee tällä kertaa. Mukavana lisämausteena tässä on tietenkin se seikka, että miehellä olisi huomenna kolmas haastattelu yhteen työpaikkaan, joten oksentelu ei ole kovin toivottavaa. Toistaiseksi on ollut rauhallista, itse asiassa molemmat lapset nukkuvat päiväunia, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Täystyhjennys on ilmiselvästi uuvuttavaa hommaa.

Jos joku asia on tullut itselleni pienenä yllätyksenä lapsiperhe-elämässä, niin se on kyllä tämä helvetin sairastelun määrä. Kumma, miten se aina kesällä unohtuu. Paitsi, että lapset imevät itseensä ilmeisesti joka toisen ulkomaailmassa kiertävän basillin, sairastan myös itse joka jumalan lastentaudin, jonka ne kantavat kotiin. Eikä tähän näemmä tarvita edes päiväkotia, kyllä se vastustuskyvyn vahvistaminen (jona siis yritän itse tätä rallia ajatella) näemmä onnistuu myös kotihoidossa, jos vaan on muuten tapana liikkua lasten kanssa myös kodin ulkopuolella.

Sairastelusta puheenollen olen tässä mietiskellyt myös, että meinaako pikkuveli kehittää korvakierteen isoveljen ja vanhempiensa tapaan. Todennäköisyys ainakin on suuri. Jospa sille saataisiin ne putket vähän nopeammin, jos siltä näyttää. Isoveli nimittäin ehti syödä 10 kuukaudessa ainakin yhtä monta antibioottikuuria, kun tulehdus ei ikinä lähtenyt ilman eikä aina edes kertakuurilla.

Ja otsikkoon viitaten: en ole koskaan ihan ymmärtänyt, miksi ihmiset raportoivat sekä omat että lastensa taudit Facebookissa piinallisella tarkkuudella. Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että johonkin tätä turhaumaa pitää huutaa. Että ei saatana, ei taas aloiteta sitä oksentamista ja sontimista. Onneksi on tämä blogi.

Vuosi 2012 hervottoman kokoisessa pähkinänkuoressa

Vuosikatsaus 2012 kuvina.

Viimeiset kolme viikkoa pähkinänkuoressa: lapsi laattaa, aikuinen laattaa, toinen lapsi laattaa, kaikilla on vatsa sekaisin, lapsi ei syö, joulu, aikuista närästää, aikuinen flunssassa, uusivuosi, lapsi (pienempi) yskii yöt, samalla lapsella on 40 astetta kuumetta, edelleen samalla lapsella on korvatulehdus. Nyt epäilen, että vietämme pientä välivaihetta ennen kuin isomman räkis iskee päälle täydellä teholla.

Jossain välissä olen yrittänyt täytellä Lupiinista törkeästi lainaamaani vuosikatsausta, jonka muistelen tehneeni joskus aiemminkin. Here goes. Ja luvassa on muuten sitten valtava maratonpostaus, kirjoitan nyt sitten koko rahan edestä kun olen ollut niin kauan hiljaa!

1.    Mitä sellaista teit vuonna 2012, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin ja vaihdoin nimeä. 

2.    Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Piti oikein tarkistaa, että mitä tuli luvattua. Lupasin seuraavaa:
1)    En ole yhtään päivää raskaana - ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2007. Tsek. Ei vaaraa.
2)     Menen naimisiin. Tsek.
3)     En kiirehdi töihin, vaikka vähän mieli sinne aikuisten maailmaan vipattaa, vaan otan ilon irti tästä mahdollisesti viimeisestä tilaisuudestani elää näin. Opiskelen syksyllä sen verran ja sitä, mitä huvittaa. Tsek. Kävin ruotsinkurssilla (hakemassa helppoja opintopisteitä), menin kesken jääneiden gradujen elvytysryhmään ja tein vähän sosiaalipsykaa.
4)     Käytän joululahjaksi saamani kymmenen kerran joogakortin ennen kesää.  Ylläri, tästä jäi pari kertaa käyttämättä. Ennen häitä olin ahkera, mutta sitten tuli laiskuus ja kesä ja kylläpä sen muuten vyötärönauhasta huomaakin. Kokonaisuudessaan vuosi 2012 oli kuitenkin liikunnallisempi kuin pitkään aikaan, sillä se sisälsi muutakin kuin pelkkää arkiliikuntaa.

Minusta 75 % on kuitenkin aika hyvin. Joten voin ihan hyvin lupailla täksi vuodeksikin jotain. Koska minulla ei enää ole vauva-nimistä tekosyytä, panoksetkin kovenee. Lupaan siis:
1)    Tehdä graduni valmiiksi.
2)    Palata syksyllä töihin.
3)    Yrittää innostua kuntosalilla käymisestä ja vähentää sokerinsyöntiä.
4)    Jäkättää vähemmän.
5)    Hävetä vähemmän (tästä lisää myöhemmin).

3.    Synnyttikö kukaan läheisesi?
Vauvojahan syntyy nykyisin kaveri- ja tuttavapiiriin aivan jatkuvasti, joskin viime vuoden läheisin synnyttäjä suoriutui hommastaan jo tammikuun alussa. Tänään juhlittiin samaista, nyt siis yksveetä ukkelia. Omituinen juttu muuten, että viimeisen parin vuoden aikana ystävä-/tuttavapiiriin syntyneet pikkusisarukset ovat lähes poikkeuksetta poikia: viidestätoista yksi on tyttö!

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Viime vuodet ovat olleet iloisten perheuutisten aikaa, mutta (inho)realisti minussa muistuttaa, että näin ei jo ihan luonnollisista syistä voi jatkua loputtomiin. Odotan kauhulla ikävää puhelua, vaikka tiedän, että ahdistumisessa ja pelkäämisessä ei ole mitään järkeä.

5. Missä maissa kävit?
Järjestyksessä: Espanja (Kanariansaaret), Ruotsi, Singapore, Malesia. Niin ja juhannuksena oltiin Ahvenanmaalla, sielläkin tuntuu aina kuin olisi ulkomailla. Matkakuume nostaa silti taas päätään, tänä vuonna haaveilen pääseväni jonkun kaverin kanssa New Yorkiin ja kesällä olis yhdet häät Ranskassa ja sitten tahtoisin vielä johonkin perhelomalle kesällä ja olishan se ihanaa taas paeta marraskuuta ja on se Etelä-Amerikkakin vielä ihan kokonaan käymättä ja ja ja… Ikävä kyllä viime vuosi oli häineen ja matkusteluineen ehkä kallein ikinä, joten ellei rouva Fortuna ala kovin potkimaan esim. lottovoiton muodossa, joutunen tyytymään hieman pienimuotoisempaan matkailuun.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013, jota puuttui vuodesta 2012?
Vauvan. VITSIVITSI! Palkallisia töitä. Pidempää pinnaa. Makuuhuoneemme takaisin vain aikuisille.

7. Mitkä vuoden 2012 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.4. Se oli kaunis, kirkas kevätpäivä ja vietimme ihanat häät. Tunsin itseni kauniiksi ja onnelliseksi koko päivän. Olin ja olen tosi kiitollinen tästä omasta perheestäni ja kaikista niistä ihanista ihmisistä, jotka juhlivat kanssamme. Tänään katsoin Satuhäitä, jotka oli vietetty samana päivänä kuin omamme (vaikka oli kyllä aika laimea jakso, höh), mutta muistelin kaihoisan onnellisena omaani. Sitä edellispäivää, kun kaikki alkoivat saapua kaupunkiin ja juhlapaikan palaveria ja yhtä rauhoittavaa olutta sen jälkeen ja yöllisiä valssiharjoituksia ja aamun valoa ja kampaajaa ja shamppanjaa ja kaikkia ihmisiä ja etkoja hotellin sviitissä ja miten bestmanin autossa soi goin’ to the chapel and  we’re gonna get married ja kanttorin myöhästymistä ja ratikka-ajelua ja puheita ja naurua ja kyyneleitä ja tunnelmaa ja vaan sitä koko päivän mielettömän hyvää flow’ta. Niisk.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Pääsimme yli parisuhdekriisistä ja järjestin siinä sivussa 120 vieraan häät.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Kiriherkkyys. Jäkättäminen. Kaaoksen ja keskeneräisyyden sietokyvyn puute. Miehen alentuva neuvominen lastenkasvatuksessa. Se jo mainittu kiristävä vyötärönauha.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Minulla oli lukematon määrä flunssia ja kaksi vatsatautia. Peruslastentauteja siis. Lisäksi olen allergisoitunut jollekin ruoka-aineelle, mutta en ole vielä ihan varma, mille. Yritän olla tunnustamatta tätä tosiasiaa varsin näkyvistä ihoreaktioista huolimatta, koska en vaan jaksaisi olla allerginen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pikkuveli on kovin koomisessa iässä, ja jotenkin tosi huvittava tyyppi muutenkin. Se on vaan sellainen pieni elämäntapataiteilija.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun harvemmin kenenkään käytöksestä, typerehtivät ihmiset saavat minut enemmänkin raivostumaan. Sen sijaan uutiset masensivat useinkin, välillä tuntui, että en uskalla lukea muuta kuin Viihde-osiota.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Häät ja marraskuinen matka olivat ehkä suurimmat yksittäiset menoerät. Lapsiin meni epäilemättä myös melkoisesti rahaa, välipaloista välikausihaalareihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kaukomatkasta. Häistäkin ainakin välillä, kun kehtasin. Joo ja opiskeluhommista!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2012?
Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, jonka pääsin levyttämään polttareissani uusin sanoin. Posti-Paten tunnuskappale, jota pikkuveli alkoi hyräillä jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Ja varmaan näistä pikkulapsivuosista yli päätään muistuttaa aina Sininen uni, jonka laulan esikoiselle joka ikinen ilta.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Olin jopa ihan mainittavasti laihempi, nyt valitettavasti vain jonkin verran. Miksi, miksi en ole ihminen, joka on luonnostaan hoikka? Tai edes ihminen, jolla on rautainen itsekuri?

c) rikkaampi vai köyhempi?
Yhtä peeaa kuin edellisvuonnakin. Paitsi että heräteostin joskus ohimennen muutaman Orionin osakkeen (millainen ihminen heräteostaa osakkeita, häh?), ja yllätyksekseni huomasin niiden nousseen jotain 30 %. Valitettavasti omistan niitä niin vähän, että voitto on silti vaan kymppejä. Mutta plussaa se sekin on!

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Tuhlanneeni lempeyttä myös mieheen.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Stressaanneeni, kiukutelleeni.

20. Kuinka vietit joulua?
Miehen vanhempien kakkosasunnolla etelärannikolla tuntien itseni yksinäiseksi. Siellä olen aina vain vieras, eikä se siitä mihinkään muutu.

22. Rakastuitko vuonna 2012?
En ainakaan romanttisesti.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Lasketaanko norovirus?

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Katson telkkaria tosi harvoin, paitsi Pikku Kakkosta. Seurasin lähinnä vain Solsidania, Tuhkimotarinoita ja Suomen Huippiksia. Mut hei Satuhäistä alkaa uusi kausi, wohoo!

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En erityisesti vihaa ketään. On ihmisiä, joista en pidä ja joita en mielelläni edes siedä, mutta en silti vihaa heitäkään.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Elämää Pohjois-Koreassa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei tule mieleen yhden yhtä musiikillista löytöä. Hyräilen lähinnä Risto Räppääjän ja Viileän Venlan biisejä. (Se on nyt todella in, ja on aika huvittavaa, kun isoveli yrittää käyttää sanoja ”chillaa” ja ”mo” ja ”ooämgee”. Ja eräänä iltana se kuiskasi minulle ujostellen, että on vähän kiinnostunut Viileän Venlan pee-impistä. Mistä näitä juttuja oikein tulee?!)

28. Mitä halusit ja sait?
Toistan itseäni, mutta onnistuneet häät. Kroppani takaisin vain omaan käyttööni. Useita mahdollisuuksia käydä tarvittaessa lähikuppilassa lasillisella.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Eniten olisin halunnut, ettei mies olisi taas tässä tilanteessa. Miten sen nyt muotoilisi, loppua sille, että ensimmäinen keino säästää on potkia jengiä pihalle ja muutenkin jonkinlaista järkeä suomalaiseen työelämään.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Meinasin kirjoittaa, että uusin Bond, mutta näinkin sen vasta uudenvuodenpäivänä. Olen vasta nyt loppuvuodesta oikeastaan katsonut elokuvia pitkästä aikaa, ja tykkäsin esim. Kuninkaan  puheesta ja Bridesmaidsista, jotka tosin eivät ole mitään uutuuksia. No, olen niin vanha, että mun ei tarvitse olla kovin cool.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Mitä ihmettä mahdoin tehdä? En muista yhtään, kai se meni jossain pää häissä jo. Täytin 33 vuotta, ja mietin, että miten minä voin olla 33-vuotias kahden lapsen äiti ja ihan pian rouvakin. Siis minä, joka ihan juuri olin kevytkenkäinen ja huoleton kakskymppinen?

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vähempi taistelu kotirintamalla alkuvuodesta. Muutenkin toivoisin saavani kahdenkeskistäkin laiskotteluaikaa joskus. Kahdenkeskiseksi ajaksi ei lasketa kotitöitä lasten nukahdettua.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2012
Pyrkimys on panostaa määrän sijaan laatuun, mutta sorruin edelleen välillä halpisketjujen trikoorääsyihin, joista ei pääse eroon edes kirppiksellä. Talvella valitsen mieluummin palelemattomuuden kuin tyylin, tervetuloa siis merinokalsarit ja Sorelit ja muut kaverit. Paitsi jos menen baariin, niin menen korkkareissa ja kuljen sitten vaikka taksilla.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ystävät. Erityisesti saman elämäntilanteen jakavat sellaiset. Satunnaiset irtiotot. Se, että mies on ihana ja antaa minun nukkua aamuisin.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Vaalit ne vaan jaksaa aina kiinnostaa. Ihmisten reaktiot ja se, miten somessa muodostuu helposti vain yksi ainoa oikea mielipide. Se, miten innolla (osittain myös raivostuttavalla sellaisella) jotkut mainostavat kantaansa Facebookissa – tosin usein vain linkittämällä jonkun muun ajatuksiin. Surullisella tavalla myös se, millaisia asioita ihmiset kehtaavat sanoa ääneen ja omalla nimellään.

37. Ketä ikävöit?
Yhtä kaasoistani, joka asuu idässä. Ajoittain myös omaa nuorta, huoletonta, rypytöntä itseäni.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En kyllä yhtään muista, ketä uusia ihmisiä olisin tavannut vuonna 2012? Paitsi muistanpa sittenkin yhden hauskan ja terävän naisen, äidin ja blogistin, jonka kanssa vietimme kuplivan illan sateisessa Helsingissä. Terveisiä vaan sinne! 

PS. Edellinen maratonkatsaus vuodelta 2009 löytyy täältä.
PPS. En jaksa edes yrittää oikolukea tätä vuodatusta, pahoittelen.

Joulukorttianarkisti

Kun olin lapsi, rakastin kaikkea askartelupaskartelua. Ja koska äitini on lastentarhanopettaja, hän ei ollut kovin innokas askartelemaan minun ja siskoni kanssa, mistä syyllistämme häntä säännöllisesti edelleen. Paitsi että minä en ole ollut syyllistämisasiassa enää viime aikoina ihan yhtä innokas kuin ennen, koska enhän minäkään ikinä jaksa askarrella omien ipanoideni kanssa. Se on sotkuista ja työlästä ja ne jaksavat keskittyä noin kaksi (2) minuuttia, ennen kuin innostus herpaantuu ja minä jään liimailemaan ihan keskenäni. Sitä paitsi minun on hyvin hankalaa olla puuttumatta askarteluihin, kun ne liimaa kaikki väärinpäin eikä ollenkaan niin kuin minä olin suunnitellut.

Alkuviikosta ryhdistäydyin ja rykäisimme Igen kanssa läjään 45 joulukorttia. Vähän anarkistisia niistä tuli, kuuset sojottavat miten päin sattuu ja osasta piti leikata puolet pois, kun ne eivät mahtuneet korttiin (kamalan rajoittava tuollainen kortti, vähän niin kuin sekin että muka pitäisi piirtää vain paperiin!). Mutta minusta niistä tuli hienoja! Iggekin oli ylpeä tuotoksista, kehui itseään että "kyllä minä oon kuule mamma niin taitava poika, että minä autan sua tekemään nämä kortit". 

Kuvakavalkadiin valikoitui itse asiassa aika sovinnaisia kortteja, kun kamerasta loppui virta enkä ehtinyt kuvata kaikkein villeimpiä viritelmiä. Jotain kehitystä tässä kuitenkin on tapahtunut, kun tyyppi liimasi latvatähdet ihan itse juurikin puiden latvaan eikä esim. pöytään, seinään tai itseensä. Pienempikin auttoi taputtelemalla kuvioita niin, että liimaukset varmasti pysyvät. Parin vuoden päästä mun ei enää tarvitse tehdä mitään! (Ja voin kertoa, että ihan just ei muutenkaan huvita postitella yhtikäs mitään, kun tänä vuonna on postitettu kaikki hääkutsut ja kiitoskortitkin. Mutku ei luonto anna periksi mennä kaupan korteilla, vaikka muuten olenkin innokas ylittämään aidan matalimmasta kohtaa.)

Kortin sisälle laitettiin pieni kuva ipanoista pilvenpiirtäjän ikkunalaudalla (sisäpuolella sentään) ja Igen selvitys joulusta: 

 

"Joulu tarkoittaa sitä, että enää ei saa syödä joulukalenteria. Silloin pitää varmaan syödä siis puuroa ja leipää.

Joulupukki on kolme tai yksi vuotta vanha ihminen. Mutta se joulupukki ei ole pikkuveli. Sekin on yksi. Joulupukki on vähän punainen."

Hyvää joulua & god jul siis itse kullekin säädylle!

 

 

 

Viime aikojen huvituksia

Minä: - Voi mun ihanaa poikaa, ootko mamman kulta?
Lapsi: - No en oo, minä oon vaan mun kaveritytön kulta ja sinä voit mennä roskikseen.

***

Lapsi turhautuu, kun isä kieltää tekemästä jotain: - Nå voj tutton (sjutton), nu e du pappa helt tiukkapipo!

***

Rokotuksen jälkeen autossa, kun itkukiukkuraivari on rauhoittunut: - Arvaa miksi minä itkin? No kun minua kiukutti, koska lapsia kiukuttaa jos niihin tehdään pieni reikä. Semmosta se vaan on!

***

Kaupassa, kun mies ja pikkuveli lähtivät hakemaan maitoa lapsen huomaamatta: - MAMMA MAMMA, MIKSI SINÄ OOT TAPPANUT PAPAN JA PIKKUVELJEN?! (Selitin vastaukseksi yhtä kovaäänisesti, että voi muru, "tappa" on suomeksi kadottaa.)

***

Menin aamulla keittiöön, ja ihan vähän huomautin jostain, en edes muista mistä. Mies naureskeli pojille, että jaa-a, mamma on taas jäkätystuulella. Poika siitä tuohtuneena komensi: - Pappa, et saa sanoa noin. Nyt HETI nuukkaan siitä!

Mun rakas. Vaikka se onkin säännöllisin väliajoin lähettämässä mua roskikseen. Mistähän lie oppinut tuon nurkkaan komentamisen...

Loppubonus: Oltiin kampaajalla, ja siellä on töissä eräs vaalea, kalju, väkeväniskainen mies. Pikkuveli tuijotti ulkona seisova miestä ikkunan läpi ja totesi hyvin hämmästyneenä, että MUUMI!

No ilmiselvä muumihan se. Rööki suussa tosin, niin en heti itse huomannut.

Valitsen vaihtoehdon "Ei kuulu teille"

Helsingissä on siirrytty "keskitettyyn neuvolan ajanvaraus- ja neuvontajärjestelmään". Henkilökohtaisella tasolla asiassa ärsyttää se, että siinä missä ennen soitin suoraan omalle neuvolantädilleni ja varasin ajan, nyt hommaan meni erinäisten teknisten ongelmien ja uusien soittopyyntöjen ja koko systeemin älyttömyyden takia kaksi päivää ja yhteensä 12 puhelua - harvinaisen tehokasta, eh.

Yleisellä tasolla en voi ymmärtää, millä tavalla yhdenkään väsyneen/hätääntyneen/panikoituneen/masentuneen/epävarman/muuten avuntarpeisen äidin tai perheen etua palvelee se, että puhelinapua ei enää saa yhdeltä tutulta ihmiseltä. Miten keskitetyn neuvonnan tuntematon ihminen, joka ei tiedä perhettä eikä perheen tilannetta, osaa esimerkiksi kysyä oikeat kysymykset vaikka masentuneelta äidiltä, joka saattaa soittaa näennäisesti ihan muusta syystä? Eikö juuri ole jankattu kammottavien uutisten yhteydessä, miten ongelmatilanteisiin pitäisi pystyä puuttumaan aiemmin ja paremmin? Miten se voisi edes teoriassa onnistua, jos perheet ovat vain järjestelmän, eivät ihmisen asiakkaita?

Meidän perheemme on mielestäni varsin tasapainoinen ja onnellinen, ja monella tavalla onnekaskin. Silti olin esikoisvauvan äitinä välillä ihan pihalla ja soittelin hätäpäissäni neuvolaan milloin mitäkin. Sain omalta tädiltäni rauhoittavia sanoja, oikeita kysymyksiä ja joskus jopa vastauksia. Tärkeintä oli kuitenkin tunne siitä, että jos (kun) olen totaalisen kuutamolla, tiedän, mihin soittaa. Että en ole ihan yksin kaikkien hämmennysteni kanssa. Minun ei myöskään tarvinnut selittää joka kerta tilannetta uudestaan uudelle ihmiselle tai vakuuttaa tätiä siitä, että en ole mikään mental case tai sosiaalitapaus, vähän väsynyt ja hämmentynyt tuore äiti vain.

Anyways, olin jo melkein unohtanut ärsytykseni, kunnes pari päivää sitten sain postissa lomakkeet, jotka pitäisi viedä täytettynä 1,5-vuotisistuntoon. Enpä ole vähään aikaan kilaroinut yhtä raivokkaasti kuin lukiessani ko. papereita. Minä en todellakaan halua, että jonnekin lasteni taustatietoihin kirjataan, pystymmekö keskustelemaan seksuaaliasioista tai olemmeko joskus polttaneet pilveä. Ensinnäkin se helvetin voimavarakyselylomake oli sellaista holhoavaa lässytysscheissea, että pelkkä ajatuskin vituttaa. (Minulle nimittäin käy niin, jos minua kohdellaan keskenkasvuisena idioottina.) Lisäksi pidän oikeutetani valita itse, mitä asioita haluan jakaa neuvolan kanssa, enkä todellakaan aio käydä mitään teennäisiä parisuhdekeskusteluja vieläpä lasten läsnäollessa.

Toiseksi nämä alkoholi-/tupakointi-/huumekyselyt ovat, jos mahdollista, vielä enemmän perseestä. Minusta se, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä 15 vuotta ennen lapsia ei kuulu neuvolalle tai yhteiskunnalle millään tavalla. Otetaan vaikka tilanne, jossa (luonnollisesti täysin kuvitteellinen) esimerkkihenkilö on tupakoinut aikoinaan varsin hartaastikin, mutta luopunut siitä tullessaan raskaaksi. Nykyisin vastuullinen äiti-ihmisemme polttaa joskus juhlatilanteissa, mikä ei tietenkään ole sinänsä hyväksi sekään, mutta asia tuskin vaikuttaa mitenkään perheen yleiseen hyvinvointiin. Tai entäpä jos (edelleen täysin kuvitteellinen) esimerkkinaishenkilömme on polttanut pilveä muutaman kerran joskus parikymppisenä, mutta ei vuosiin ennen raskaaksituloaan, saati sitten raskausaikana tai lasten syntymän jälkeen. Miten tuo jo oikeudellisestikin vanhentunut rike vaikuttaa siihen, miten lapset tai vanhemmat perheessä voivat? Miksi se pitäisi merkitä yhtään mihinkään? Mitä se ylipäätään kuuluu kellekään? Tai jos kuuluu, niin miksei sinne sitten merkitä myös kaikkea muuta riskialtista käyttäytymistä: voin myöntää itse esimerkiksi kävelleeni päin punaisia (sitä teen kyllä silloin tällöin vieläkin), kulkeneeni yöllä yksin kotiin päihtyneenä ja ns. provosoivasti pukeutuneena, harrastaneeni suojaamatonta seksiä ei-niin-kovin-vakituisen kumppanin kanssa ja... no niin no, pointti tuli varmaan selväksi (ja ne tunnustuksetkinhan piti oikeastaan tehdä jo edellisessä postauksessa :).

En jaksa uskoa, että näillä lomakkeilla saadaan kiinni yhtään riskitapausta. Sen sijaan uskon, että kokenut neuvolantäti (tai -setä), joka tuntee asiakkaansa ja osaa työnsä (jossa on kuitenkin myös muita ulottuvuuksia kuin joku imetysvalistus), voisi nähdä myös sen, milloin perhe oikeasti tarvitsee ulkopuolista apua. Väistämättä käy myös mielessä se, että jos täyttäisin lomakkeet todenmukaisesti (joo en nuku tarpeeksi, mies on jäämässä työttömäksi, isovanhemmista ei käytännön syistä ole apua ja lisäksi on sitten vielä tämä järkyttävä huumetausta), niin mitä se tuntematon keskitetty neuvontaihminen oikein ajattelisi, kun katsoisi tietojamme ja soittaisin jostain asiasta tyyliin vauvani kakka on kirkkaanvihreää. Epäilemättä olisi pian lastensuojelu ovella.

Vielä pitäisi päättää, että mitä niille lomakkeille nyt sitten oikein tekisi. Yleisesti ottaen tuntuu olevan niin, että ihmiset valehtelevat. Kukaan ei polta, ei ole koskaan elämässään kolhinut itseään kännissä, kaikki puhuvat avoimesti seksistä, nukkuvat tarpeeksi ja saavat voimaa henkisistä/hengellisistä asioista (mitä hittoa sekin edes tarkoittaa?). Periaatteessa vastustan valehtelua, joten olen pohtinut sitäkin, että jätän paperit täyttämättä. Mutta tuleekohan siitäkin merkintä rekisteriin? Joutuvatko lapseni vielä hankaluuksiin, jos heidän äitinsä alkaa kapinoida järjestelmää vastaan? Ja mihin näitä lomakkeilla kerättyjä tietoja oikeastaan käytetään? Argh, haluan vain siihen korttiin ne uudet mitat ja tekstin tyyliin "Ikätasoisesti kehittynyt 1,5-vuotias. Sanoja tulee, tapailee lauseita. Juoksee ja hyppii. Iloinen, tasapainoinen poika. Seuraava tarkistus 2-v. neuvola". Se riittäisi hyvin. Koska minä olen "osannut varautua lapsen tuomiin elämänmuutoksiin" ja "osaan hoitaa lastani" ja "pystyn käsittelemään epävarmuuden tunteitani" ja "tunnen olevani riittävän hyvä vanhempi" ja ennen kaikkea koska näen, että lapseni voivat hyvin. Vaikka niillä onkin tällainen turmeltunut äiti.

Kotiinpaluukasi

Poden säännöllisesti huonoa omaatuntoa siitä, että en koskaan ole saanut aikaiseksi vastattua esim. Sadun aikanaan heittämään Vuoden mutsi -haasteeseen (vaikka olen melkein varma, että jossain Bloggerin uumenissa on kyllä aihetta koskeva postausluonnos) enkä kovin moneen muuhunkaan haasteeseen, vaikka aina niistä kovin ilahdun. Lomaillessa Hupsilaa muistettiin useampaankin otteeseen, joten tässä tulee asioita allekirjoittaneesta ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua. (Vähän jännittää itseänikin, että mihin tämä tajunnanvirtatekniikka johtaa.)

1) Eräs nuoruuden idoleistani oli Paavo Kerosuo, joka esiintyi silloin Svenskanin Hypessä. Kävin katsomassa musikaalin varmaan kolme kertaa, mikä on kuitenkin melkoinen määrä, kun ottaa huomioon, että asuin 380 kilometrin päässä. Osaan edelleen ulkoa lähes kaikki musikaalin kappaleet - ja niin muuten osaa Paavokin, mikä paljastui, kun hän soitti minulle eräänä perjantai-iltana muutama vuosi sitten. Kerosuo esiintyi tuolloin eräässä näytelmässä, joka perustui sukulaiseni kirjoihin, ja jossain ensi-iltajuhlan huumassa he olivat päättäneet yllättää minut. No yllätyin kyllä, enkä todellakaan ihan heti tajunnut, että kuka Paavo se siellä soittelee.

2) Kirjoittavia ihmisiä meillä on suvussa muutenkin, ja henkilökohtaisesti olen salaa vähän ylpeä siitä, että ensimmäinen suomeksi kirjoittanut naiskirjailija, Theodolinda Hahnsson, on esiäitini suoraan ylenevässä polvessa. (En nyt vaan millään jaksa laskea, montako iso-liitettä äiti-sanan eteen kuuluisi laittaa.)

3) Kuten yllä linkatusta Wikipedian artikkelista, sukuuni kuuluu isoisojne-tädin roolissa myös Hilja Haahti, minkä vuoksi meillä on aina laulettu Maa on niin kaunis -virttä melkein juhlissa kuin juhlissa. (Haahti on tehnyt ko. virren suomenkieliset sanat.) Erinäisistä aiempien sukupolvien pappisihmisistä huolimatta - vai lieneekö heidän vuokseen - sukuni on varsin pakanapitoinen. Silti Maa on niin kaunis kuuluu kuvioon, ja aina myös kuuluu todeta, että oikeastihan se ei ole mikään jouluvirsi niin kuin Suomessa jostain syystä usein ajatellaan.

4) Kun nyt näihin sukujuttuihin pääsin, niin paljastettakoon, että eräs isoisoäitini on kirjoittanut useampiakin kirjoja suvustamme. Kohtuullisen huvittava yksityiskohta on, että lukiessani yhtä noista opuksista paljastui, että miehen (siis minun mieheni) esi-isä on aikanaan tehnyt tekohampaat minun isoisojne-isälleni.

5) Kaikesta kirjallisesta taustasta huolimatta minusta ei tule koskaan kirjailijaa. (No ei kyllä tule pappiakaan eikä varatuomaria, vaikka niitäkin tuntuu esi-isissä riittävän.) En edes nauti kirjoittamisesta mitenkään erityisesti. Se on ihan kivaa ja osaan kai kirjoittaa ihan siedettävästi, mutta esimerkiksi bloggaamisessa minua kiehtoo enemmän vuoropuhelu muiden kanssa. Tämä on oikeastaan tosi harmi, sillä kirjoittaminen on minulle helppoa ja tuotan yleensä kohtuullisen valmista tekstiä. Olisi ihanaa, jos se olisi myös intohimo, koska silloin minun ei tarvitsisi miettiä, mitä haluan tehdä isona.

6) Töistä tuli mieleeni, että todella kaipaan säännöllistä palkkatuloa. Vielä kun oppisin maksamaan laskut ajoissa - menetän varmaan järkyttävän summan rahaa vuosittain vain siksi, että en saa aikaiseksi istua laskuläjän kanssa koneelle ja maksettua niitä pirulaisia pois. Se on ärsyttävää eikä minulla ole mitään puolustusta, olen vain laiska ja saamaton. Siksi maksan hävettävän ison osan laskuista myöhässä, ja olen muutaman kerran saanut kirjeen perintätoimistostakin, kun olen vaan jotenkin sählännyt ja hävittänyt laskuja ja haahunnut. Jokaisen näistä ehkä viidestä laskusta olen kyllä sitten maksanut heti kuoren avattuani, mutta miksi ihminen ei ikinä opi, häh?

7) Olin hyvin hämmentynyt, kun eräs ystäväni kertoi ihan huolettomasti, että hän ei tarkista tilinsä saldoa juuri koskaan, sillä kyllähän ne sitten kassalla ilmoittavat, jos korttimaksu ei mene läpi. Minä pelkään välillä, että kassalta sanotaan, että sulla ei kuule naikkonen ole katetta tilillä, vaikka tietäisin tasan tarkkaan, että se ei ole mahdollista. Mietin vaan jonossa hermostuneena, että entä jos sieltä onkin mennyt joku valtava suoraveloitus, josta en ole tietoinen. En tiedä miksi, mutta kammoan ajatustakin sellaisesta tilanteesta. Häpeäisin varmaan silmät päästäni. (Ja luultavasti näin tapahtuu ihan pian, kun menen manaamaan tätä blogissani.)

8) Lopuksi tunnustan, että erään elämäni kauneimmista kohteliaisuuksista (tai siis omalla arvoasteikollani kärkeen sijoittuvan) on lausunut appiukkoni, joka sanoi häissämme pitämässään puheessa, että olen paitsi (tietenkin) viehättävä, älykäs ja huumorintajuinen, myös erittäin hyvä äiti. Se lämmittää minua jostain syystä erityisen paljon - ehkä siksi, että 87-vuotiaan kauppaneuvoksen ei heti arvaisi kiinnittävän moiseen asiaan edes huomiota. Kyseinen kohteliaisuus lievittää myös sitä pientä harmitusta, että mies ei pitänyt minulle häissä mitään liikuttavaa Daniel-tyyppistä puhetta. Hän on kyllä luvannut korjata asian 40-vuotisjuhlissani, joten sitä odotellessa.

Jahans, tuli sitten näköjään sellaiset kahdeksan kohtaa. Ytimekkyys ei näissä blogikuvioissa toden totta ole ihan päällimmäisiä hyveitäni... Anyways, tunnustuksen luonteeseenhan kuuluu, että se pitää jakaa eteenpäin ja periaatteessa en tykkää siitä, että näin ei tehdä, mutta aika moni seuraamista blogeista on sen jo saanut ja toisaalta en millään jaksa ryhtyä tarkistelemaan, kellä sitä ei ehkä ole. Ottakaa siis, jos tunnette omaksenne!

Hei ja moi!

Laskeuduimme kylmään pimeään helv valkeuteen perjantaiaamuna. Joka vuosi tässä vaiheessa iskee pieni epätoivo - oikeestiko tätä pitää taas kestää monta kuukautta? En ole vielä päättänyt, onko hyvästä lomasta tässä vaiheessa enemmän hyötyä vai haittaa. Toisaalta marraskuu ei päässyt ryömimään päähän, toisaalta kontrasti viime viikkoihin on niin jyrkkä, että melkein itkettää.

Olisin kyllä preferoinut pehmeämpää laskua lumikauteen, tuollainen kertarojahdus on aika armoton. Kyllä taas kiittelin tätä ihanaa vuodenaikaa, kun hinasin rattaita kinoksissa ja kitisevää kolmeveetä perässä. Puistossa pienempi käveli kolme askelta, tuiskahti naamalleen hankeen ja huusi. Homma kävi vähän turhan hikiseksi, joten ripustin sen kiikkuun, minkä seurauksena jouduin seisomaan paikallani ja jäädyin pystyyn. No kai tähän tottuu.

Suomessa olisi kyllä helpompaa olla talvi-ihminen kuin tällainen valon lapsi. Facebookissakin joka toinen hehkuttaa jotain suksihommia ja lämpimiä glögejä ja kynttilöitä. Yhden ystävän kanssa oli puhettakin siitä, että ehkä auttaisi, jos olisi innostunut jostain talviurheilulajista. Minä olen täysin surkea hiihtäjä, laskettelija ja luistelija eivätkä ko. lajit herätä muuta kuin kylmiä väreitä ja epäluuloa. Olen luvannut puolinorjalaiselle suksilajihullulle miehelleni, että vielä joskus annan edes sille murtsikalle mahdollisuuden. Ehkä nyt olisi hyvä talvi, kun ei ole mitään raskauksia tai muitakaan tekosyitä tarjolla?

Kolme viikkoa tarjosi riittämiin laatuaikaa perheen kanssa, mutta herrantähden mulla oli ikävä mun kavereita! Kamala juoruvaje! Olisin antanut aika paljon yhdestä illasta rantabaarissa hyvässä naisseurassa. Jos siis lähes täydellisestä lomasta haluaisi vielä paremman, kannattaisi rekrytoida joku kaveriperhe edes osaksi aikaa samaan paikkaan. Silloin lapsettomia tekemisiä ei tarvitsisi tehdä yksin (no, tokikaan se yksin spassa loikoilu ei ollut ihan valtavan vastenmielistä sekään, ehe), lapsilla olisi seuraa ja ylipäätään mahdollisuuksia erilaisiin seuruekomboihin olisi enemmän. Nytkin oli hauskaa vaihtelua, kun vietettiin yksi päivä erään ruotsalaisperheen kanssa, jolla oli Igen ikäinen poika, joka muuten sattumalta oli Lillabon kaima. Se oli Igestä varsin hassua, niin kuin sekin, että tämä lähes 3,5-vuotias kulki lähes koko ajan tutti suussa. Suomessa sellaista ei oikeastaan näe, ja kieltämättä se oli vähän oudon näköistä, niin tuttimyönteinen kuin olenkin.

Asiaa olisi ihan kamalasti, voisin kertoa luvattoman hyvin menneistä lennoista, hotellihuoneiden upgreidauksista, ilmaisesta shamppanjasta ja vastapainoksi kohtaamisista lepakoiden ja torakan kanssa, mutta pyrin palaamaan asiaan kuvien kera ensi viikolla. Tänään nimittäin suuntaamme itään kohti mummu-ukkilaa. Johan tässä tulikin oltua kotona melkein viisi päivää. Nämä päivät ovat menneet paitsi arkeen orientoitumiseen (Igge vetää edelleen ihan väärässä ajassa nukahtaen seitsemältä ja heräten viideltä), talvivarustuksen esiin kaivamiseen, kesä- ja syksyvaatteiden pois pakkaamiseen, pyykkäämiseen (jota tosin oli ihanan vähän, käytettiin melkein koko matkisten sisältö pesulassa ennen lähtöä), kavereiden ja siskon tapaamiseen, siivoojaa varten siivoukseen sekä erinäisten lastenhoitokuvioita koskevien hässäkkätekijöiden selvittämiseen (lastenhoitaja on a) viikon saikulla venähtäneen selän takia ja b) raskaana, mikä hieman hankaloittaa kevään hoitokuviota).

To do -listalla ovat edelleen joulukortit, jouluostokset, yksi iso tentti, graduaineiston keruu sekä sellainenkin pikkujuttu kuin että pitäisi varmaan löytää miehelle uusi työpaikka. Ja tietysti listalla majailee myös haasteeseen vastaaminen - Hupsilaa olikin kunnioitettu loman aikana peräti kolmella tunnustuksella, kiitos kaunis teille Lupiini, Suvi Trokee-Dakyyli sekä Leijonalapsen äiti!

Semmoista. Mitäs teille kuuluu? Minä poistun nyt pakkaushommiin, joten hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle! Huomenna taas katsotaan tuntitolkulla kättelyä, huippua! (Tämä ei ollut sarkasmia, tykkään oikeasti kekkereiden katsomisesta. :)

Paratiisissa

Täällä on niin kaunista että en ehkä kestä. Käveltiin illalla auringonlaskun aikaan pitkin valkoista hiekkaa ravintolaan ja olo oli kuin elokuvan kulisseissa. Istuttiin ihan rauhassa, lapset juoksentelivat paljain jaloin ja tekivät hiekkakakkuja, aurinko laski. Voisinpa saada tän tunteen pulloon ja ottaa huikan kun arki ahdistaa!

Kohti lämpöä

Hirveen harmi, marraskuu, että en pääse nauttimaan seurastasi näillä leveysasteilla tämän enempää. Oot kuitenkin aina ollut mun suuri suosikki. NOT.

Pakkaaminen on vaiheessa, kaikilla on enemmän tai vähemmän flunssa ja muutenkin ollaan vähän hurlumhei. Mutta kyllä tää tästä, luulen. Hieman meinas kyllä välillä hermoa kiristää, kun mies on huolehtinut pakkaamisesta lähinnä sukelluskirjan ja kameran vesitiiviin kotelon osalta. Ja minä tietysti vastaan sekä itseni että lasten varustuksesta, niin kuin aina. (Edit: argh, marttyyri pääsi pintaan! "Niin kuin aina", nyt nainen ryhdistäydy! Pahoittelen.) Toivottavasti se tajuaa ottaa mukaan jotain vaatteitakin, tai no, itse asiassa ihan sama, siellä on KOLKYT ASTETTA LÄMMINTÄ. Haluatteko että toistan? KOLKYT ASTETTA! AURINKO PAISTAA JA PALMUT... hmm... no.. palmuilee.

Suuntana on siis vielä tänään Kaakkois-Aasia, reittinä HKI-SIN-LGK-SIN-HKI. Arki jääköön tänne, palataan asiaan joulukuussa!

Edit nro 2: Tossa yhdessä kuvassa ei oo Puijon torni, vaikka se näyttää vähän siltä.

Normiruokailun puolesta

Hah, pitkästä aikaa ihan perusmammablogikamaa. Kaikesta imetysviikkoilusta ja sussiunaa, imetysflashmobista tuli tuossa taannoin mieleeni, että missä ne imetysvastaiset ihmiset oikein luuraavat, kun en ole koskaan tavannut? Yhteensä 25 kuukauden kokemuksen syvällä rintaäänellä (ehe) kellään ei ole koskaan ollut minkäänlaista kritisoitavaa siinä, että olen imettänyt lastani. Päin vastoin, kaikki ne noin kolme ihmistä, joita asia on kiinnostanut (muutenkin kuin ammatin puolesta), ovat vain sanoneet, että hieno homma.

Siinäpä muuten yksi asia, joka tuntuu näiltä innokkaimmilta imettäjiltä unohtuvan: suurinta osaa kanssaihmisistä koko asia vaan evvk. Ei kiinnosta, imetit tai et. Koska ihmisten elämässä nyt vaan - luojan kiitos - on muitakin asioita, eikä se imetys lopultakaan ole kovin kiinnostava aihe, jos ei satu olemaan ns. inessä siinä skenessä. Tässä huomaan itsekin jo luiskahtaneeni taas uuteen vaiheeseen: en jaksa lueskella pitkiä imetysjaarituksia tai pohdintaa siitä, antaako ruokaa tai lisämaitoa muutamaa viikkoa ennemmin tai myöhemmin. Ennen lapsia minulla ei ollut minkäänlaista mielipidettä koko asiasta, tai no joo ehkä se, että oletuksena vauvoja imetetään, mutta jos ei, niin enpä sillä päätäni vaivannut.

Kuulemma neuvolassa ei tueta imetykseen ja sitä sun tätä. Minun kokemukseni mukaan asia ei ole niin, kummankin lapsen kohdalla on kyllä kannustettu imetykseen, mutta myös jätetty tilaa omalle harkinnalle. Koska loppujen lopuksi se nyt kuitenkin on vanhempien asia päättää, mitä lapsi syö ja milloin - olkoonkin, että ymmärrän, miten kamalan vaikealta se tuntuu, kun kukaan ei anna valmiita vastauksia. Tämä vanhempien vastuu muuten pätee minusta muutenkin vauvan ruokailuun: on aika iso vastuu laittaa lapsi itse päättämään, mitä se syö. Siksi puhdasoppinen sormiruokailu on outo ajatus. Mikäs siinä, jos homma toimii ja lapsi kasvaa, mutta jos näin ei ole, niin onko oikeasti tärkempää päästä kertomaan mammapiireissä, että meidän lapsi vain sormiruokailee vai kannattaisiko miettiä, josko siihen rinnalle tarvittaisiin myös lusikkaruokaa. Minä vaan en vieläkään tajua koko sormiruokailua, kun käsittääkseni lapset ovat (ainakin omani) syöneet sekä itse että syötettynä. Ja on muuten ihan uskomaton perustelu, että lusikalla syötetty lapsi söisi aina yli tarpeensa. Se pieni suu ei aukea, kun maha on täynnä. Jos et usko, niin tervetuloa kokeilemaan!

Välillä tuntuu, että varsinkin vauvojen ruokailusta on tullut joillekin jonkinlainen pakkomielle. Minusta on epätervettä, jos melkein aihe kuin aihe päätyy lopulta jotenkin siihen, mitä meidän vauva syö. Joskus keskustelussa on syömishäiriöön viittaavia piirteitä: MLL:n listalta nopeasti poimittuna esimerkiksi syömisen rajoittaminen ja muiden ruokailutottumuksiin puuttuminen, yletön kiinnostus ruokaa kohtaan, ruoka-aineiden jakaminen sallittuihin ja kiellettyihin, ruokaan ja syömiseen liittyvät säännöt ja rituaalit sekä ärtyisyys ja uhmakkuus. En tiedä, ehkä se ruoka on sitten otollinen kontrolloinnin kohde, kun vauva-aikaan sisältyy niin paljon sellaista, mitä on vaikeaa tai mahdotonta hallita. Samasta syystähän ne uhmaikäisetkin kuulemma kiukuttelevat usein ruoan kanssa: koska se yksi niistä harvoista asioista, joita lapsi oikeasti pystyy itse kontrolloimaan.

Itse ainakin toivon, että onnistun kasvattamaan lapsistani muutakin kuin oikeaoppisia ruokailijoita. Rakastan itse hyvää ruokaa ja teen sitä mielelläni. Joskus haemme hampurilaiset eikä se ole sen ihmeellisempi juttu. Jospa noista kasvaisi sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että meillä on täällä varaa valita, mutta joille ruoka ei ole pakkomielle tai elämän tärkein sisältö. Itsekin jatkuvasti opettelen ihan normiruokailua. Että koko ajan ei tarvitse miettiä, mitä joku ruoka sisältää tai ei, vaan riittää, kun kokonaisuus on tasapainossa.

No joo, ehkäpä tämä imetysaihe on tässä blogissa nyt loppuun käsitelty. Johan sitä tuli aikanaan märehdittyä aika lailla, ja en voi todeta, että voi kunpa joku olisi silloin eka kierroksella sanonut, että ei mitään hätää, jos imetys on sinulle tärkeää niin se ei mitenkään automaattisesti kaadu pulloon. Eikä se korvike kumoa äidinmaidon hyviä puolia.

Mutta alkuperäiseen kysymykseeni liittyen on vaan todettava, että enpä ole kenenkään korvikkeella vauvansa ruokkineen kritisoineen imetystä (sen fanaattista, epäempaattista puolustamista ja todella kyseenalaista "lapsen parhaaseen" vetoamista kyllä), mutta toisin päin näitä puheenvuoroja kuitenkin välillä kuulee. Tai ainakin lukee. Toiseksi ihmetyttää, että eikö ole vähän paradoksaalista, että samat ihmiset, jotka huutavat kovaan ääneen MUTTA KUN NE IMETYSSUOSITUKSET, SUOSITUSHAN ON PUOLI VUOTTA TÄYSIMETYSTÄ! ovat sitä mieltä, että samalla tavalla viranomaisten laatimat suositukset vauvan kasvusta, ravintoympyrästä tai vaikkapa rokotuksista eivät olekaan ollenkaan oikeita.

Tätähän ei varmaan kovin moni sellainen lue, jolla koko show on vielä edessä, mutta hei me ja te, jotka tiedämme, miten pihalla sitä varsinkin sen ensimmäisen lapsen kanssa on: ollaanhan lempeitä muille. Se ei kuulkaa auta yhtään, että joku sanoo, että kyllä melkein kaikki äidit voivat imettää, että se on vaan asenteesta kiinni. Tai että kyllä siis lapsen parasta ajatellen on höyrytettävä itse luomuparsakaalit ja keiteltävä kanafileet, siis kuka nyt sellaista paskaa kuin korviketta tai kaupan sosetta syöttäisi lapselleen, kun se imetys ja soseiden teko on niiin helppoa. Mitäs jos vaikka mieluummin keittäisitte kahvit ja tarjoaisitte pullat ja puhuisitte välillä jostain muusta. Vaikka siitä miten huimaa on, että sieltä mahasta tosiaan tuli ihan oikea ihminen ja että mitäs meinaatte tehdä jouluna ja vitsi näytät kyllä tosi hyvältä, yhtään ei huomaa että olet valvonut viikon ja oot kyllä varmasti laihtunut.

Tohvelieläimen aivotoimintaa

Aloittelen tekstejä kaikesta, mutta valmista ei tule mistään. Ei ehdi kerkee jaksa pysty puristamaan sanottavaansa järkevään mittaan. Tavallaan on asiaa ja sitten taas ei, moni aihe ehtii omassa päässä jo väljähtyä, kun hölisen sen läpi jonkun liveihmisen kanssa. Ja jotenkin päässä on taas kerran marraskuu, aivotoiminta sutii kuin kesärenkaat sohjossa.

Tällä viikolla unet ovat olleet vähän hukassa, ja huomaan taas, miten väsymys tekee minut hajamieliseksi (ja lyhytpinnaiseksi, mutta eipä siitä sen enempää, toteanpa vain, että mahdollisesti lasten sanavarasto on kasvanut muutamallakin painokelvottomalla sanalla arjen takkuja suoriessa). Eilen, kun olimme lähdössä kauppaan, esikoinen kysyi alaovella, että mamma miks sulla on tohvelit jalassa. Öö, niinpä, miksi? Onneksi sentään lapset pitävät huolta, kun en itse siihen kykene.

Koko oleminen hakee jotenkin muotoaan. Mies on vielä töissä, mutta jollain tavalla alamme kai molemmat tajuta, että tässä olemme (taas) sen helvetin työnhakuprojektin äärellä. Norja-asia on yhtä auki kuin kaikki muukin. Viikon päästä lennetään kolmeksi viikoksi tropiikkiin. Siihen asti säntäillään, ja paluun jälkeen sitten mietitään asioita isommin. Olen kuluttanut tunteja ja taas tunteja isomman lapsen uuteen talvihaalariin sopivan pipon metsästykseen jonkinlaisena korviketoimintana sille, että on isoja asioita, joille en vaan voi tehdä mitään ja joita en vaan voi järjestää tällä sekunnilla. Onpa nyt kuitenkin komeet pipot (tai useammatkin, köhköh) molemmilla ja kaulaliinat ja muutkin asusteet. Ja hieno se on se ruotsalaismerkkinen haalarikin, vaikka teki mieli kapinoida, että en osta kun se vaikuttaa olevan nyt kovin suosittua merkkiä. Ostin silti.


Suurimmaksi osaksi homma kuitenkin toimii. Ehkä siksikin tästä muutto tuntuu niin hankalalta. Arjessa on hyvin aikaa, ehdin olla ipanoiden kanssa ja seisoskella puistossa ja tavata kavereita lapsineen ja toisina päivinä taas roikkua yliopistolla ja kahvitella ja kirjoittaa ja lounastaa ja käydä luennoilla. Aamuisin on harvoin kiire ja illatkin ovat nykyään siitä kivoja, että lapset simahtavat siinä puoli yhdeksän, mikä tarkoittaa myös vähän rauhallista aikuisten aikaa joka ilta. Vaikka se sitten olisikin tiskikoneen tyhjentämistä, kouluhommia/töitä tai kahden väsyneen ihmisen puhumattomana seinään tuijottamista.

Ihastelen lapsia joka päivä. Aina välillä iskee sellainen ihan järjetön "miten noi voi olla noin hienoja" -fiilis (ja no, aina välillä sellainen "miten vee ii tee tee uu noi voi olla noin järjettömän raivostuttavia" -fiilis). Kolmevuotias on hassu, tänään se sanoi, että "mamma, rakastatko minua?". Totta kai. "No haluatko sinä, että tuun sinun syykkyyn?" Tietysti haluan! "No ookoo, tuun minä sitten käymään", se sanoi ja istui sylissä noin kolme sekuntia.

Eilen se juoksi ympäriinsä ja oli Salama McQueen, jolla on "sitä eldiä pyllyssä". Eikä se kuulemma ehtinyt halaamaan, kun piti ajaa rallia. Sen lempiväri on punainen, lempipuuhaa ystävätytön kanssa leikkiminen ja lempiruokaa "liha ja makaloni ja kekkutti". Lihasta puheen ollen, poika mietti tässä, että kun lehmästä tulee maitoa ja kanasta munia ja possusta makkaraa, niin tuleeko se makkarakin sieltä tissistä. Totesin vähän kakistellen, että eikun possusta tehdään makkaraa, ja selitys oli ihan fine. Se ei aiheuttanut mitään järkytystä possujen kohtalosta, mikä sai minut taas miettimään, että missä vaiheessa menetämme kykymme suhtautua asioihin mutkattomasti ja alamme vatvoa ja olettaa ja asettaa odotuksia ja tehdä siinä samalla ongelmia sinnekin, missä niitä ei oikeasti ole.

Pikkuveli puolestaan viipottaa isomman perässä kuin joku hassu tasohyppelypelin hahmo ja kolhii itseään säännöllisesti. Olemme aloittaneet käsivieroituksen, tyyppi kun on edelleen nukahtanut nukuttajan kättä hiplaillen. Homma edistyy. Vielä kun joskus saisi aikaiseksi lastenhuoneen järjestämisen niin, että pienempikin mahtuisi sinne sänkyineen. Toistaiseksi sänky majailee meidän huoneessamme, mutta useimmiten se ei haittaa. Jos sitten matkan jälkeen. Mutta en vaan tajua, miten sekin on niin iso jo, mun vauva? Onneksi se sentään edelleen tulee väsyneenä mielellään syliin ja hakee lohtua työntämällä kätensä kaula-aukkoon. Ehkä siinä vähän tuoksuu vielä vauva, jos oikein tarkasti nuuskii. Jossain siellä hassun takatukan alla, niskan kuopassa - siellä mihin minä-itse-miehen ruokailun seuraukset eivät yleensä yllä. Ainakin tahdon kuvitella niin.