Miten taas voi olla sunnuntai-ilta?

Tiedän, että lupasin pyhittää itselleni tänä viikonloppuna bloggausaikaa. Kävi sitten kuitenkin niin, että pyhitin itselleni perjantaina vähän baariaikaa ja koko lauantai meni ns. pelastusarmeijalle. Kaikki viikonlopun suoritteet (venemessut, pyykinpesu, kaupassakäynti, muffinsien leipominen) jäivät tälle päivälle ja nyt olisi jo syytä olla nukkumassa, että jaksan pirtein mielin suunnata aamulla hammaslääkäriin kahdeksaksi.

Käytiin siellä neuvolassa, ja todettiin, että hienosti kehittynyt pieni yksilö on tuo veikeä Lillabo-miekkonen. Pikkuisen ruipelo kyllä, painokäyrä suuntaa tuolla piirun alle 8 kilon lukemalla alaviistoon, mutta ei kuulemma syytä huoleen. Enkä kyllä - rasti seinään! - kerrankin ole edes ahdistunut, lähinnä kyselin, että olisko syytä olla, kun en millään jaksaisi. Tiedän, että olen tunkenut tyyppiin juuri sen verran ruokaa, kun herra on suostunut syömään, mutta minkäs teet, kun sapuska on alkanut upota sanottavasti vasta hiljattain. Neuvolantäti ja lääkärisetä (aivan hirmuisen komea ja miellyttävä sellainen muuten, setä on tässä hyvin harhaanjohtava nimitys) sanoivat, että nakeron aikainen liikkeellelähtö ja aktiivisuus vaikuttavat niin, että energiankulutus on kovaa ja että kylsesiitä, annatte vaan jatkossakin syödä niin paljon kuin ipanaan mahtuu.

Mitään erityistä huomautettavaa lääkärisetä ei löytänyt. Minun piti kysyä kaikenlaista, mutta olin herran viehättävyydestä niin hämilläni, että tuli mieleen yksi ainoa kysymys. Nimittäin se, että näyttävätkö lapseni perhekalleuden lääkärin silmään normaalikokoisilta. Jotenkin olen sellaistakin miettinyt, kun mies joskus epähuomiossa jotain höpisi, että voisithan sinä vauva tuotakin ruveta kasvattelemaan. Koska nämä omat lapseni ovat käytännössä ainoat poikavauvat, jotka olen nähnyt näinkin yksityiskohtaisesti, niin minulla ei tietenkään ole mitään vertailupohjaa asiassa. Lääkäriä vähän nauratti, mutta hän totesi kuitenkin hyvin vakuuttavasti, että äidin ei tarvitse huolehtia, vehkeet eivät missään tapauksessa ole alimittaiset.

Äidin huolet ovat moninaiset. Epäilemättä lääkärit kuitenkin kuulevat omituisempiakin huolia. Luulisin? Toivottavasti omituiset huolet, joista oikeastaan tietää, että ne ovat ihan turhia, eivät ole vain minun yksinoikeuteni.

Loma ja miten siltä palataan

Terveisiä Teneriffalta! Hengissä ollaan ja mukavaa oli. Myös kaikki kunnon Kanarian-matkan tuntomerkit täyttyivät, kuten se, että joku veti röökiä lentokoneen vessassa, matkustamossa taputettiin laskeutumisen jälkeen ja kohteessa yksi porukasta oksensi päälleen sekä koki lomaromanssin. Kohtasin myös jotenkin autuaasti unohtamani vitsauksen, ravintoloiden veemäiset sisäänheittäjät, ja olin vaihteeksi ajautua konfliktiin, koska juoksin ottamaan kiinni karkailevaa Iggeä sen sijaan, että olisin jäänyt tutkailemaan herran puoliväkisin tyrkyttämää ruokalistaa. (Kerran Thaimaassa eksyimme vastenmieliselle Patong Beachille, ja siellä jouduin ilmiriitaan erään basaarikaupustelijan kanssa, kun en jaksanut sietää törkeää käytöstä hiljaa ja kiltisti.)

Pingviini kohtaa lapsen.

Onneksi emme käyneet kyseisellä vähän vilkkaammalla rannalla kuin kerran, ja muuten olikin oikein leppoisaa. Vuokrattiin auto ja ajeltiin vuoristossa. Oksennusinsidentti aiheutui ilmeisesti yhdistelmästä liikaa nakkeja aamupalalla plus kiemuraiset tiet, ja päättyi siis siihen, että suuntasimme lähimmässä kaupungissa ostoskeskukseen etsimään Igelle uutta vaatekertaa. Igge kertoo tarinaa innokkaasti joka toiselle vastaantulijalle: "ajettiin papan Peat-autolla aika KOOOKEELLA, ja minulta tuli YÖÖÖÖÖK. laitettiin mamman paita päävve ja ottettiin kaukasta uuti paita ja houtut".

Igge vastasi myös reissun ainoasta lomaromanssista. Viimeisenä iltana palasimme hotellille yhdeksän maissa, ja hotellin baarissa oli vielä paljon lapsiperheitä. Tanssilattialla heilui erinäinen määrä pikkutyttöjä, ja yksi heistä kiinnitti Igen huomion. Tyttö oli luullakseni nelivuotias, pitkätukkainen ja keimaili röyhelöisessä flamencomekossaan. Igge katsoi näkyä hartaasti, ja sanoi minulle, että "mamma, tyttö on hiiiiieno".  Neitokainen ilmestyi nakottamaan Igen eteen, tapitti herraa silmiin ja otti kädestä kiinni. Pappaa tarvittiin hieman tulkiksi ja suostuttelemaan ujostelevaa kavaljeeria, mutta pian pariskunta pyöri villisti pitkin parkettia. Ja hyppi. Ja välillä juoksenteli. Igge halusi esitellä neidolle myös pikkuveljensä, joka puolestaan taputti riemuissaan isoveljen menestykselle naismaailmassa.

Paluu arkeen oli sitten sitäkin vittumaisempi, sillä heti paluuta seuraavana aamuna eli maanantaina mies lähti työpaikan kanssa Rukalle ja palaa vasta huomenna puoliltaöin. Igge ikävöi isäänsä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen, aamulla ensimmäinen kysymys on, että milloin pappa tulee ja öisinkin reppana on heräillyt itkeskelemään papan perään. Eilen illalla Igge sanoi, että kun pappa tulee, niin "titten kaikki lakattaa pappaa". Kerroin, että rakastaa voi, vaikka pappa ei ole paikalla, ja riemastutti pikkuihmistä kovasti. Tänään ukkeli sanoi isälleen puhelimessa, että "pappa kom hem ja vänta (på) dej hää hemma" ja sen lisäksi selvitti muutenkin päivän tapahtumia Koffin hevosten kohtaamisesta tädin vierailuun ja autoleikkeihin. Minusta on vaan ihan valtavan kiehtovaa, että tyyppi nykyisin selvittää pitkiä lauseita molemmilla kielillä ja vaihtaa kieltä lennosta.

Maailman muruisimmat lomavarpaat

Onneksi yksinhuoltajuus lähestyy loppuaan, sillä hermoni eivät ehkä kestäisi tätä kovin paljon pidempään. Nyt on taas vähän helpompi hengittää, kun tänään Igellä oli hoitopäivä ja siskokin tosiaan kävi viihdyttämässä meitä illalla. Eilen oli muutamakin hetki, kun haaveilin voivani karata kirkuen ovesta ja jättää koko sirkuksen. Esimerkiksi, kun puistossa sisään tullessa vauva huusi nälkäänsä ja Igge spagetoi muuten vaan. Tungin hädässä vauvaan sosetta (se muuten syö, siitä lisää tuonnempana!) ja sotkin koko hemmetin valkoisen villahaalarin oranssiin Hippiin (siinä on nyt sitten hieno hippihenkinen batiikkikuvio, eiku ha, vielä parempi: bataattikuvio) ja Igge liukastui tuolilla keikkuessaan ja kiljui ja kaadoin maitopurkin päälleni ja Igge kieltäytyi syömästä ja kunn yritin saada sitä potalle, se ei halunnut luopua vaipasta, vaan huusi ja kaikki vaan kiljuivat ja kiukuttelivat ja joka paikassa oli sotkua ja lopulta tein sen, mitä kypsä, tasapainoinen aikuinen tekee. Heittelin puoli paketillista Muumi-vaippoja pitkin kylppärin seiniä, karjuin, että kuljesittensaatanavaipoissavaikkaarmeijaan ja paiskasin oven kiinni jättäen lattialla kirkuvan kaksivuotiaan sinne sisälle. Eikä kyllä vieläkään kaduta, paljon.

Ennen kuin soitatte lastensuojeluun, niin kerrottakoon, että menin kyllä heti takaisin ja pyysin anteeksi huutamistani ja sitten halittiin ja sovittiin että ollaan kavereita. Vähän myöhemmin Igge muuten meni ottamaan itse vaipan pois, ja kun kehuin, että olipa hienosti tehty, ootpa reipas, niin se sanoi, että ei mamma, ei vielä reipas, vaan kohta. Hetken päästä ipana kävi hakemassa kaapista puhtaat kalsarit ja tuli sitten ilmoittamaan, että nyt minä olen reipas, anna hai faiv, mamma!

Illalla olinkin sitten vaan itkuinen, kun riitelin miehen kanssa puhelimessa (se raivostuttava nettishoppailua harrastamaton yksityisautoilija ei ymmärtänyt yhteiskunnallista sekä henkilökohtaista tuskaani lähipostimme lopettamisesta ja siirtämisestä jonnekin jumalan selän taakse Jätkäsaareen) ja lapset eivät suostuneet nukkumaan. Tai korjaus, nukahtivat kyllä joskus ysin aikaan, mutta heräsivät ikäjärjestyksessä nuoremmasta vanhempaan klo 22 ja 23. Olin juuri saanut tehtyä iltapalan ja istahdettua sohvalle, kun se riivatun kiljuminen alkoi taas. Lillabo ei suostunut nukahtamaan uudelleen ja Igge itki isänsä perään. Lopulta olimme kaikki kolme meidän sängyssämme, Igge jo rauhallisempana, mutta Lillabo rutisi nukkumaanmenoa vastaan. Tuskastuneena huokaisin, että mikä hitto suakin nyt vaivaa, mihin Igge totesi hyvin rauhallisesti, että "mamma, Lillabo on pikkuvauva, titä pitää paijata". Öh, kiva, kaksivuotias neuvoo minua lastenkasvatuksessa. Ja oli sitäpaitsi ihan oikeassa. Sitten lapset nukahtivat, ja minäkin torkuin varmistellen tietenkin koko ajan, että kumpikaan ei putoa sängystä. Mutta ainakin oli hiljaista.

YH-kaaokseeni aivan viaton gorilla.

Ja niin, Lillabo on nyt kahtena yönä syönyt joskus yhdentoista maissa ja seuraavan kerran aamuseitsemältä! Hallelujah! Lupiinille siis edellisen postauksen kommentteihin tiedoksi, että meillä ratkaisun avain oli miehen loma. Mies syötti aina ensin pökäleelle soseet ja vasta sitten kuvioihin astuin minä maidonhajuineni. Ilmeisesti tyyppi tajusi, että isältä ei tipu muuta ravintoa kuin sosetta ja on parempi syödä se kuin olla nälkäinen. Ja siis mitä ilmeisimmin eduksi oli myös se, että en hätäpäissäni langennut joka kerta antamaan maitoa nälkätilanteessa "ensiavuksi", kuten kotiolosuhteissa helposti käy.

Että jotain positiivistakin siis. Huomenna on Lillabon kahdeksankuukautisneuvola lääkäreineen päivineen. Päivittelen kuulumisia ja vastaan Sadun nakkaamaan Vuoden mutsi -haasteeseen jahka saan ukon kotiin. Onhan tässä taas tullut hankittua painavaa matskua tittelin tueksi. Kun mies palaa, sanon sille Iggeä lainaten, että höödu pappa ukkeli, nyt tää mutsi lähtee katsastelemaan hääkutsuasioita ja bloggaa rauhassa ja kaupan päälle nukkuu ainakin yhden yön tulpat korvissa sohvalla. (Okei, Igge ei kyllä puhunut noista hääkutsuista ja muista, mutta aloitus oli siltä.) Kyl tää tästä taas, eikö?

Ja niin, kysymys vielä: mitä teen, kun lapsi vastustaa vaipasta luopumista? Vahinkoja ei tapahdu, jos vaan jotenkin saadaan ne kalsongit jalkaan. Tyyppi siis tietää kyllä, miten homma toimii. Jostain syystä vaipasta vieroittaminen on vaan vaikeampaa kuin tutista luopuminen aikanaan, ja olen aivan kypsä siihen kirottuun räyhään joka jumalan kerta, kun unilta herättäessä tai sisään tultaessa olisi aika heittää vaippa jonkkaan. Lisäksi ihmettelen, että saako lapsi jonkun kamalan trauman, jos sen pakottaa? Ja kolmanneksi: miten vieroitetaan lapsi pottapalkinnoista? Kiitos jo etukäteen!

Hui kauheeta!

Tässä oli kuva pelottavasta möröstä, joka ei ole yhtään kijtti ja jota kuulemma KAIKKI peekää, mukaanlukien keltainen auto. Tabletti vaan teki kuvasta niin onnettoman pienen, ettei siitä saanut mitään selvää. Palautan kuvituksen, jahka saan homman toimimaan.

Muuten kuuluu sairastamista, vaalikeskustelutympiintymistä, palelemista, univelkaa ja ahdistusta. Avioehdon osalta sen sijaan kuuluu positiivista selkiintymistä, sillä kävimme tapaamassa asianajajaa ja hän oli yhtä mieltä siitä, että on oikeudenmukaista huomioida kotonaolovuodet jotenkin. Kuulemma näin usein tehdäänkin. Ehtoon kirjataan nyt siis jotakuinkin niin, että avioerotilanteessa viidesosa nykyisestä asunnostamme on yhteistä omaisuutta, johon minulla on avio-oikeus - ts. 10 prosenttia kuuluu minulle. Tämä pätee myös tulevissa asunnoissamme, vaikka ostaisimme sen yhdessä. Osuus on laskettu kutakuinkin yhtä suureksi kuin olisin voinut maksaa tuloistani lainaa, jos olisin ollut töissä. Näin menettelemällä verottajakin on tyytyväinen, ts. en joudu maksamaan mitään ylimääräisiä veroja.

Kuten edellisen postauksen kommenteissa kävi ilmi, jouduin triplaamaan panokseni tällä toisella kierroksella. Vaikka Igge totesikin eilen, että tuo on ihan höpejö, kun näki Saulin telkkarissa. Minusta Niinistön kokemus ja osaaminen vain ovat kaiken kaikkiaan melkoisesti vahvemmalla pohjalla kuin Haavistolla, vaikka miten päin asiaa kääntelin. Kärjistetysti pidän henkilökohtaisesti tärkeämpänä, että Suomen presidentti tuntee hyvin EU:n ja Venäjän kuin Sudanin tilanteen.

En jaksa tylsistyttää ketään sen syvällisemmällä analyysillä, mutta todettakoon, että eniten vaakakupissa painoi loppujen lopuksi ihan ikioma arvioni siitä, kumpi hyvistä kandidaateista sopii paremmin presidentin tehtävään tässä maailmantilanteessa ja kummalla on uskoakseni enemmän annettavaa muissa tehtävissä. Kuuden tai kahdentoista vuoden päästä tilanne voi olla taas ihan toinen, ja mielelläni näkisin Haaviston näissä skaboissa uudelleenkin, kun kuitenkin tykkään tyypistä. Paradoksaalista kyllä, symppiskomppaan Haavistoa melkein enemmän kuin häntä äänestäessäni, mutta ei tunnu oikealta äänestää vain kivaa ja mukavaa. Ja toisaalta kuva Niinistöstäkin on parantunut, esimerkiksi tämänpäiväisessä Hesarin tentissä herrat olivat jotenkin molemmat niin mukavia. Melkein tuntui, että he olivat valmiita tarvittaessa puolustamaan toisiaan toimittajia vastaan. Liikkistä.

Pakko on vielä kommentoida vähän tätä nk. loanheittoa. Epäilemättä Niinistön kannattajissa on melkoisia tursakkeita rasvaisine ja mauttomine mielipiteineen, mutta yleisesti ottaen oma kaveripiirini on ilmeisesti niin sivistynyttä, että mitään homoläppää harvempi lähtee julkisesti huutelemaan. Nämä ala-arvoisia typeryyksiä laukovat tyypit tuskin itsekään luokittelevat itseään kovin suvaitsevaisiksi edelläkävijöiksi. Sen sijaan jostain syystä jotkut älykkäinä itseään pitävät ihmiset katsovat, että on ihan ookoo pilkata Jenni Haukion persoonaa ja olemusta. Olen tässä pohtinut, että jos Niinistön puoliso olisi 20 vuotta nuorempi ecuadorilainen parturi-kampaaja, niin pidettäisiinkö sitä sitten edistyksellisen ja modernin parisuhteen perikuvana? Vai onko niin, että edistyksellisyyteen riittää pelkästään se, että molemmat puolisot ovat samaa sukupuolta? Minä en lähtisi kumpaakaan dumaamaan, kun en puoliskoja tunne. Haluan uskoa, ettei kumpikaan ehdokkaista jakaisi elämäänsä minkään aivottoman koristeen kanssa.

Vaan se siitä, sillä minullahan on jo numero on lapussa, lappu kuoressa ja kuori toisessa kuoressa. Mietin siinä ennakkoäänestäessäni, että aika tavalla joutuvat kyllä tekemään hommia ne ääntenlaskijat, kun jokainen ennakkoääni on pakattu kahteen kirjekuoreen. Jonkun ajan päästä kansakunnalla on joka tapauksessa taas uudet puheenaiheet, ja presidenttinä oletettavasti Niinistö. Ne on ne kansan syvät rivit, joita nyt sitten näemmä itsekin edustan. Kaikkeen sitä joutuu, kun vanhaksi elää. Harmittaa vähän, että itse huipennus jää näkemättä, sillä lennähdämme sunnuntaina aamulla eksoottiselle Teneriffan saarelle. (Tässä kappaleessa on kyllä paljon pelottavaa, Niinistön äänestäminen JA Kanarian-matka. Olen varsinainen trendsetteri ja edelläkävijä, voi luoja.)

Valohoito tulee joka tapauksessa todella tarpeeseen, sillä parin viikon flunssaputki on verottanut allekirjoittaneen yöunia  riippumatta siitä, kuka on sairastusvuorossa. Lillabo nukkuu edelleen pääosin miehen ja minun välissä, vaikka nyt mobiliteetti ja potkujen voimakkuus alkavat olla sitä luokkaa, että siirtymä omaan sänkyyn tuntuu houkuttelevalta. Ongelmana vain on se, että tyyppi hylkii edelleen ruokaa melkein kaikissa olomuodoissa ja syö ilmeisesti siksi myös yöllä 2-3 tunnin välein. Believe me, yritän tunkea sille sosetta ja pyrettä ja sormiruokaa ja hanhenmaksapalleroita ja whatnot niin paljon kuin herra suostuu ottamaan, mutta määrät ovat kovin vaatimattomia. Viime yönä mahdollisesti hieman kilahdin ja herätin koko huushollin karatessani makuuhuoneesta olkkariin huutamaan, että saatana mun on pakko saada joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Kypsää ja aikuismaista käytöstä, eh. Täytynee ryhtyä jossain vaiheessa jonkinlaisiin unikoulullisiin toimenpiteisiin, kunhan tervehdymme ja palaamme arkeen reissun jälkeen. Tai jotain. En tiiä, en kykene ajattelemaan selkeästi.

Huolestuttaa tuo vauvalaisen sapuskointi vähän siinäkin mielessä, että kolmen kuukauden päästä pitäisi astella sinne alttarille ja ei huvittaisi pelätä tahroja satiinissa (tai paperilla älä siis suutu ei niistä asiat miksikään muutu). Eikä nyöritellä mekkoa ylös alas syöttötoimenpiteitä varten. Painajaisissani se repii lopulta karjuen organzaa rinnuksiltani ja joudun imettämään sitä jossain ahtaassa vessakopissa pitsikirjaillut helmat terveyssideroskiksessa. Haluan myös viettää hääyöni hotellissa kaksin miehen kanssa, joten yösyötöistäkin olisi päästävä eroon. Kai tästäkin voi jonkinlaisen häästressin kehittää!

Kenen joukoissa seisoisin?

Minulla on vaaliongelma. En tiedä, ketä äänestäisin toisella kierroksella, vaikka ensimmäisen kierroksen ehdokkaani mukana onkin.

Kuva täältä.

Haluaisin kovasti tukea Haavistoa ehdoitta, mutta joku siinä mättää. Se ei ole se vihreys, siitä olen päässyt yli. Jonkinlainen pehmeys ehkä? Olen myös taipuvainen ajattelemaan, niin ikuisuusopiskelija kuin itse olenkin, että presidentinvirassa toimivalla henkilöllä olisi hyvä olla suoritettuna muukin koulutus kuin ylioppilastutkinto. Haavisto on profiloitunut rauhanrakentajana, ja hänellä on erinomainen kansainvälinen kokemus "alalta". Toisaalta presidentin on hyvä ymmärtää erinomaisesti suomalaista yhteiskuntaa suhteessa globaaliin maailmaan monella tasolla, ja minun silmissäni Niinistö vetää laaja-alaisuudessa pidemmän korren.

Sen lisäksi Niinistössä viehättää ehkä juuri se, mitä Haavistosta näin median perusteella puuttuu, kutsuisiko sitä nyt sitten johtajuudeksi vai jämäkkyydeksi vai miksi. Toisaalta Sale taas on pahimmillaan ärsyttävän yrmy ja ylimielisen oloinen. Jotkut lausunnot särähtävät korvaan turhankin konservatiivisina, tosin en ole varma, kuinka paljon on kyse hänen omasta ajattelustaan ja kuinka paljon siitä, että hän ei halua ärsyttää liikaa vanhempaa äänestäjäkuntaa. Niinistöllä on myös se loppututkintokin plakkarissa.

Minusta presidentillä on sisäpolitiikassa lähinnä mielipidevaikuttajan rooli ja hänen tärkein tehtävänsä on ulkopolitiikan johtaminen ja Suomen edustaminen ulkomailla. Molemmilla finalisteilla on ulkopoliitikassa loppujen lopuksi aika samankaltainen, avoin linja. On ilahduttavaa, että suomalaiset valitsivat kärkikaksikkoon kaksi tällaista poliitikkoa, vaikka tarjolla oli sulkeutuneempaakin meininkiä.
Se, mikä minua nyt eniten ahdistaa, on Haaviston leirissä ainakin henkilökohtaisen somekokemuksen perusteella orastava uhmakas loanheittomieliala. Niinistön vaimo esimerkiksi on lytätty varsin henkilökohtaisella tasolla, mikä minusta edustaa kaikkea muuta kuin Haavisto itse. Jotenkin ikävästi "keskustelun" kaiuista tulee välillä mieleen eräskin taannoinen eduskuntavaalivoitto.

Toisaalta taas en pysty ollenkaan seuraamaan keskusteluja, joissa Haaviston kohdalla keskitytään lähinnä tämän homouteen. Naiivi minä kun kovasti toivoisi, että ketään ei jätettäisi valitsematta mihinkään virkaan sen perusteella, kenen kanssa hän harrastaa seksiä. Tästä aiheesta otan varsin herkästi kipinää myös reaalimaailman keskusteluissa.

Molemmilla ehdokkailla on omat kompastuskivensä. Niinistön vaarana on ylimielisyys ja ennenaikainen voitonvarmuus: fiksuinta, mitä hän voi tehdä, on myöntää avoimesti, että Haavisto on tiukka vastus, koska näin epäilemättä on. Toivottavasti yrmy löytäisi itsestään myös vähän lämpimämmän ja rennomman puolen, inhimillisyydellä kun on iso rooli erityisesti tällaisessa henkilövaalissa. (Sivumennen sanoen Lipponen onnistui tässä mielestäni hyvin, ja niin epädemari kuin olenkin, onnistuin jopa tuntemaan jonkinlaista myötätuntoa häntä kohtaan, kun äänisaalis jäi niin vaatimattomaksi.)

Haavisto taas nousee tai kaatuu pitkälti kannattajiensa mukana. Noustakseen presidentiksi hän tarvitsee myös muiden kuin aidosti tai wannabe-punavuorelaisten hipsterien äänet, ja siksi kannattajien olisi syytä varoa nostamasta itseään voimakkaasti muiden yläpuolelle. Siinä, missä Niinistön suurin uhka on hänen oma ylimielisyytensä, Haaviston nousu voi tyssätä kannattajien ylimielisyyteen.

Itse äänestin ensimmäisellä kierroksella Haavistoa protestiksi persu-Suomelle. Nyt en ole enää varma, juuri tällä hetkellä tuntuu, että saatan vaihtaa leiriä. Tällä kertaa protestiksi kannattajien omahyväisyydelle ja vastapuolen pilkkaamiselle. Äänestäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos toisella kierroksella olisi ollut vastassa Väyrynen - melkein riippumatta siitä, kuka se toinen kandidaatti olisi.

Kenestä sinun mielestäsi pitäisi tulla uusi pressa ja miksi? Tässä olisi hyvä mahdollisuus vakuuttaa ainakin yksi kahden vaiheilla heiluva äänestäjä.

P.S. Erinomaisesti aiheesta on muuten kirjoittanut Topias Kaikki elämästä -blogissa, montakin kertaa. Niin tuosta homoudesta (ihan loistava kirjoitus) kuin nyt tästä "vastajytkystä". Lukekaa, ihmiset!

P.P.S. Oh, unohdin melkein, että tämä on äitiblogi! Valitan mahdollista pettymystänne ja korjaan heti tilannetta raportoimalla seuraavaa: Igellä on kurkunpääntulehdus, Lillabolla puolestaan uusi passi, uusi hammas sekä haparoiva konttaustaito. Pikkuveli on ehkä vähän voitolla.

Kotiäitivuosien hinta?

Olin kuullut, että kotona lasten kanssa vietetyistä vuosista on joskus maksettu korvausta avioeron yhteydessä ihan tuomioistuimen päätöksellä. Nykyään kompensaatioon voi olla oikeutettu myös avoliiton päättyessä, jos se on kestänyt yli viisi vuotta tai parilla on yhteisiä lapsia.

Tämä nousi esille, kun mietin avioehtoasiaa. Jotenkin kuvittelin, että eipä siinä minun kohdallani kovin suurista summista kuitenkaan voi olla kyse. Kun mies oli vähän sitä mieltä, että kotiäitivuosien korvaaminen perustuu vain tunteisiin, ei taloudellisiin faktoihin, päätin huvikseni laskea, paljonko miinukselle tuloni jäävät, kun olen kotona lasten kanssa enkä paiski hommia aikuisten töissä.

Laskin siis, mitä olisin tienannut kolmessa vuodessa (tulen olemaan kotona yhteensä noin kolme vuotta - opintovapaatani en näihin sisällyttänyt, vaikka siitäkin osa menee lastenhoitoon), jos olisin saanut palkkaa suunnilleen sen, mitä kanssani samalla tittelillä samassa firmassa tienataan. Tarkistin, mikä olisi ollut veroprosenttini ja vähensin summasta verot. Laskin myös yhteen käteen saamani äitiys- ja vanhempainpäivärahat sekä kotihoidontuen. Vähensin tämän summan palkkalaskelmasta, ja arvatkaa huviksenne, paljonko erotus on.

YLI SEITSEMÄNKYMMENTÄ TUHATTA (70 000) EUROA.

Oho.

Tietenkään kaikkea ei voi mitata rahassa. Tietenkin mies on maksanut huushollimme kuluista enemmän. Tietenkin tämä on myös oma valintani. Ja kyllä, tiedän, että pestini on kohtuullisen hyvätuloinen, mutta ei se liksa mikään poikkeuksellisen korkea ole.

Joka tapauksessa ei kai ole ihan kamalan epäoikeudenmukaista vaatia panostuksesta jotain hyvitystä, jos liitto päättyy eroon? Helvetti vieköön, kyllä pitäisi olla laissa säädetty, että kotona olleelle vanhemmalle kuuluu automaattisesti joku hyvitys, jos toinen menee ja jättää toisen rannalle ruikuttamaan. Mitenköhän näitä summia on laskettu oikeuden päätöksissä?

Tässä laskelmassa ei ole edes huomioitu mahdollisia ylennyksiä, palkankorotuksia ja muita vastaavia seikkoja. Silti summa on kai vähintäänkin merkittävä. Tai en tiedä teistä, mutta minusta se on aika lailla tähtitieteellinen.

Minun oli tarkoitus ostaa syksyllä 2008 asunto ja laittaa se vuokralle, mutta sitten pissin tikkuun ne kuuluisat viivat. Laitoin suunnitelman jäihin toistaiseksi. Nyt snadisti harmittaa. Olisin vallan mainiosti voinut maksaa lainanlyhennykset vuokratuloilla ja vanhempainrahalla ja tarvittaessa pyytää mieheltä ihan hyvällä omallatunnolla avustusta.

No, lakkaanpa ainakin potemasta huonoa omaatuntoa siitä, että mies on maksanut silmälasini sekä viime vuosien ulkomaanmatkat. Ei tämä ole ihan ilmaiseksi tullut minullekaan.

Sanottakoon nyt vielä, että en vaihtaisi näitä vuosia 75 000 euroon. Voin kuitenkin vannoa, että kyllä noin hypoteettisesti vituttaisi, jos mies lähtisi jonkun lumpun matkaan ja huomaisin olleeni lähinnä ilmainen lapsenvahti ja kotiapulainen. No, siis vituttaisi varmaan muutenkin, mutta eipä se ainakaan vähentäisi katkeruutta.

Mutta miten tämä sitten pitäisi ottaa huomioon avioehdossa? Mikä on kohtuullista? Miksi hitossa en ole tajunnut aikaisemmin miettiä tätäkään asiaa? Jotenkin olen elänyt vaan siinä ajatuksessa, että kaikki lutviutuu ja onhan meitä tässä kaksi aikuista. Kahden lapsen, tulevan avioliiton ja myös muutamatkin lähipiirin eroprosessin seurauksena minulle on pikkuhiljaa valjennut, että tässä elämäntilanteessa pitäisi varmaan ajatella myös ikävimpiä skenaarioita. Vaikka se onkin ahdistavaa.

Kunnes tuomari meidät erottaa

Kuten tässä on tullut ilmi, minun ja miehen, elämäni valon ja lasten isän, on tarkoitus astella alttarille huhtikuun lopussa. Kaiken romanttisen häähöpinän keskellä pitäisi hoitaa kuntoon myös yksi jotenkin ikäväsävyinen paperi: avioehtosopimus.

Tällä hetkellä mies on minua selvästi varakkaampi, ja vaikka oletettavaa on, että tilit jonkin verran tasaantuvat tulevaisuudessa, tulemme epäilemättä esimerkiksi asumaan lähimmät parikymmentä vuotta miehen pääosin omistamassa asunnossa. Vaikutusta koko kuvioon on perintötekijöiden lisäksi tietenkin myös sillä, että mies on minua kahdeksan vuotta vanhempi eikä ole taloudellisessa mielessä "tuhlannut" hyviä ansaintavuosia kotona lasten kanssa kuten minä.

Perinteisesti kai avioehtopaperissa sovitaan suunnilleen, että kumpikin saa avioliiton päättyessä pitää sen, mitä on siihen tuonut ja avioliiton aikana mahdollisesti saamansa perinnöt ja lahjat sekä näillä hankitut asiat. Palkkatuloilla jne. hankittu omaisuus on sitten yhteistä ja pannaan erotilanteessa puoliksi.

Minä en vaan ihan tiedä, mitä ajattelisin tästä. Jos kävisi niin ikävästi, että eroaisimme joskus, niin miten sitten todistetaan, että mitkä asiat on hankittu palkkatuloilla ja mitä ei? Sanotaan, että olemme vaikka ostaneet asunnon, josta mies omistaa suurimman osan. Miten estetään se, että ei käy niin, että mies onkin yllättäen oikeutettu puolikkaaseen minun osuudestani (koska se on maksettu palkasta), mutta minulla ei ole oikeutta hänen omaisuuteensa, jos hän väittää maksaneensa sen perintörahoilla tai pääomatuloilla?

En tietenkään ole naimassa miestä erotakseni hänestä, mutta jos jotain olen elämästä oppinut, niin sen, että on typerää olla varautumatta pahimpaan. En halua joutua sellaiseen tilanteeseen, että mies ilmoittaa minulle 20 avioliittovuoden jälkeen, että tämä oli tässä ja heittää minut kaupan päällisiksi pihalle, koska minulla ei ole oikeutta omaan kotiini. Että kiitos vaan sinulle, kun toimit ilmaisena lapsenvahtina ja kotiapulaisena, mutta nyt olet omillasi, terve. Tällaisiakin tarinoita kun kuulee, ja minusta olisi naiivia kuvitella, että meille ei voi käydä niin. Tarkoitan, että kaikkemme teemme – tästä olemme sentään yhtä mieltä – että emme sellaiseen tilanteeseen päädy, mutta mitä vaan voi tapahtua.

Nykyisen lainsäädännön mukaanhan minulla olisi nyt erotessamme oikeus puoleen irtaimistosta ja oletettavasti myös jonkinlaiseen kompensaatioon siitä ajasta, jonka olen ollut kotona lasten kanssa. Minusta avioehto edellä selitetyn sisältöisenä huonontaisi tilannettani. Lisäksi avioehdossa pitäisi kai ottaa huomioon myös se, että lain mukaan avioliitto päättyy myös silloin, jos toinen osapuolista ns. heittää lusikan nurkkaan.

Tavallaan vähän jopa naurattaa, kun näyttää siltä, että emme saa avioliittoa edes solmittua ilman juristeja. Toivoa sopii, ettemme koskaan joudu eroamaan, koska epäilemättä siihen tarvittaisiin kokonainen lakimiesarmeija. Jonkinlaiseen sopimukseen meidän on kuitenkin päästävä, ja sen pitäisi olla sellainen, jonka molemmat hyväksyvät ja joka ei anna kummallekaan liian suurta valtaa toisen yli. Minusta esimerkiksi sellainen tilanne, että toinen voisi erotilanteessa heittää toisen pihalle ilman mitään korvausta, on valta-asetelmana epäreilu.

Mitä mieltä olette? Onko avioehto turha? Jos olet naimisissa, oletteko tehneet avioehdon ja jos, niin millaisen? Tai oletko ajatellut tekeväsi avioehtosopimuksen, jos joskus menet naimisiin? Miten avioliiton päättyminen eroon tai kuolemaan pitäisi huomioida vai pitäisikö? Onko toisen osapuolen hyväksikäyttöä vaatia osaa hänen omaisuudestaan tai ainakin oikeutta jäädä yhteiseen kotiin avioliiton päättyessä? Ja kannattaako naimisiin ylipäätään mennä vai pitäisikö vain suosiolla jatkaa avoliitossa ja olla tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen?

Kuvitettu vuosi 2011

Harvinaista herkkua (?), mutta kerralla sitten vähän enemmän. Arvannette, mitkä ovat vuoden highlightit, vaikka niitä ei tässä olekaan erityisesti korostettu!

Vielä ehdin!

Nimittäin huitaisemaan yhden tekstin tälle vuodelle. Tänään iski yhtäkkiä päähän se, että tämä 2011 on ihan oikeasti pian paketoitu, nipsnaps, poikki, heippa. Häh? Taas uusi vuosi?

Uutenavuonnahan on tapana tehdä lupauksia. Minä lupaan seuraavia asioita:

1) En ole yhtään päivää raskaana - ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2007.
2) Menen naimisiin. Luultavasti lasteni isän kanssa. Ei siis luultavasti siksi, että lasteni isästä olisi epäselvyyttä, vaan siksi, että mistäs sitä ihan varmaksi tietää ennen papin aamenta, kuinka paljon hermo hirttää kiinni.
3) En kiirehdi töihin, vaikka vähän mieli sinne aikuisten maailmaan vipattaa, vaan otan ilon irti tästä mahdollisesti viimeisestä tilaisuudestani elää näin. Opiskelen syksyllä sen verran ja sitä, mitä huvittaa.
4) Käytän joululahjaksi saamani kymmenen kerran joogakortin ennen kesää.

Jos pitäisi lyödä vetoa, niin sanoisin, että ainoastaan kohta 4 voi tehdä tiukkaa. Mutta yritän parhaani!

Loppuun vielä yhteenveto joulusta. Oli mukavaa ja ruokaisaa ja lämmintä, mummun ja ukin täysihoitola lapsenvahtipalveluineen on kyllä aivan yliveto. Harmi, että matkaa on se melkein 400 kilometriä. Kävimme miehen kanssa joulupäivänä jopa yössäkin ja kotiuduimme vasta neljältä! Huutomerkki!

"Ito tonttu" oli vähän pelottava, mutta silti Igge tiivisti joulun kolme kivointa asiaa sanoilla "paketti ja paketti ja paketti". Lääkärilaukku, magneettikirjaimet ja automerkkejä esittelevä kirja ovat juuri nyt erittäin pop. Lillabo vaan myhäili ja puski joulun kunniaksi läpi ensimmäisen hampaan. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Nyt pakettien sijaan raketteja, hyvää uutta vuotta!

Räntää päässä ja puolen vuoden tunnelmia

Ääni ei kulje, pää on räynnä räntää, lapsetkin sairastaa ja yskii yöt silloin, kun en itse sitä tee. Kuume sentään tuntuu laskeneen, eilen oli sitäkin. Ulkona sataa enimmäkseen vettä, joskin välillä aurinko paistaa ilmeisesti ihan vain vittuillakseen, kun olemme jumissa sisällä. Sisäilyn ansiosta olen kuitenkin saanut tehtyä ison osan jouluostoksista verkossa, ja nyt vain odottelen, että Posti-Pate oveen koputtaa ja itse kirjeen saan.

Pohti-Pate on muuten suuressa suosiossa, niin suuressa, että Igge pussaili juuri Paten kuvaa dvd-brosyyrissä. Minä kun luulin, että paperitähtien pussailu on enemmänkin teinityttöjen heiniä! Aika usein meillä kuuluu myös laulu: pohtin tuo, pohtin tuo, pohtin tuo Pate jokaiten luo, oveen koputetaan, pohtin tuo, pohtin tuo jne. Muita bravuureja ovat muun muassa "kengän kannat kookookoo", "ihhahhaa, ihhahhaa, hepo taa" ja "tuntuntuntun ja lähtee tinittä maata päin".Millähän logiikalla määrätyt laulunpätkät jäävät päähän ja toiset eivät? Kun eivät ne minusta ainakaan ihan yksyhteen tällaista aikuisen korvamatologiikkaa noudata.

Huvittavaa - ja vähän pelottavaa - on seurata brändien syöksyä pienen ihmisen elämään. Posti-Pate on sentään aika kevyttä keittoa verrattuna vaikkapa toiseen suureen suosikkiin, "Talama Mäkviiniin". Iloinen autonnaama on niin tuotteistettu, että hirvittää. Salama McQueen -teemalla löytyy tavallisten lelujen lisäksi myös mm. nenäliinoja ja makaronia. Ja kaikesta kauhistelustani huolimatta meilläkin on Salama McQueen -joulukalenteri (käytetään aamupotalle lahjomiseen), -suihkugeeli, -muki, -legoja sekä yksi pari ko. teeman mukaisia sukkia. Osan näistä olen sitä paitsi ostanut ihan itse, kun Igen innostus on vaan niin liikuttavaa. Näin minuakin viedään, voi ohhoh.

Myös pienemmällä on yksi oma punainen pehmoauto. Mies hankki sen houkuttimeksi taannoin, kun kääntyminen ei oikein innostanut pikkuveljeä. Ensin into lopahti sängyltä putoamiseen, sitten ilmeisesti lähinnä mukavuudenhaluun. Kuvaavaa on, että Lillabo alkoi kääntyä ensin vatsaltaan selälleen, kun sillä tavalla on kivempi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hiljattain se vatsalleenkääntymisintokin löytyi taas, ja samaan syssyyn tuntui tapahtuvan muutenkin loikka liikkumisasioissa. Into on kova ja kroppakin nousee aika hyvin maasta, mutta pakki on jumittunut päälle, ihan kuin isoveljellään. Näin ollen tiedän myös, että tästä saattaa hyvinkin mennä vielä pari kuukautta, ennen kuin vauhti löytyy kunnolla. Iggehän jätti koko ryömimisvaiheen väliin ja lähti suoraan konttaamaan muutama päivä 8-kuukautispäivän jälkeen.

Jotenkin en tältä Lillabolta oikein edes vielä odotakaan kovin kummoisia suorituksia. En meinaa millään sisäistää, että tyyppi on ylihuomenna puolivuotias, vaikka puolivuotisneuvolassakin käytiin eilen. Täti kirjoitti jotakuinkin näin: "Kasvu hyvää. Touhukas. Lelu vaihtuu kädestä käteen. Kääntyy. Ärisee veljensä kanssa. Nuhassa." Jotenkin tulin tekstistä hyvälle tuulelle, nuhasta huolimatta. Pienet on ilot!

Kasvusta tuli mieleeni, että ruoka-asiat vaivaavat tämän tyypin kanssa enemmän kuin isoveljen. Siis vaikka alku oli helpompaa, niin nyt pieneksi probleemaksi on noussut se, että soseet uppoavat vähintäänkin vaihtelevasti. Luin juuri, että Igge veteli puolivuotiaana pari purkkia päivässä ja puurot ja maidot päälle. Lillabon kanssa toki harjoittelukin aloitettiin myöhemmin, mutta toistaiseksi määrä saattaa hyvinkin jäädä muutamaan hulluun lusikalliseen. Eikä sille kannata yrittää sitä maitoakaan tarjota, jos se ei ole nälkäinen - siitä seuraa Karmea Raivari. Vaan minkäs teet, kun lapsi ei enempää syö ja yönsäkin nukkuu hyvin, oikeastaan lähes poikkeuksetta yhdellä herätyksellä.

Onneksi sentään toistaiseksi on pysytty about omalla käyrällä, nyt painoa oli noin 7,5 kiloa ja pituutta 68 ja risat. Tosi samankokoisia nämä meidän pökäleet ovat, ja kai minunkin nyt vain olisi syytä hyväksyä, että meidän lapsemme eivät kuulu näihin jykeviin kymmenen kilon puolivuotiaisiin. Mikähän siinäkin ahdistaa, varsinkin kun tiedän, että toiset taas tuskailevat sen kanssa, että kaikki ihmettelevät vauvan isoa kokoa. Minua taas ärsyttää se ajoittainen "teilläpä onkin hoikka poika" -hämmästely ja tekisi mieleni huutaa, että KYLLÄ MINÄ ANNAN SILLE RUOKAA NIIN PALJON KUIN SE SYÖ ja näyttää käyrät, että tuossa se menee vain ihan himpun verran nollan alapuolella, että kyllä se aivan normaali on. Oikeastihan nämä pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa, kun kyse on kuitenkin enemmän sellaisesta smalltalkista. Sitä paitsi välillä näitä meidänkin rimpuloita on ihmetelty suuriksi ikäisikseen, joten taitaa olla katsojan silmässä koko dilemma. Tai äidin päässä.

Siellä äidin päässä on muutenkin ollut erilaista dilemmaa viime aikoina, pahoittelen tätä blogihiljaisuuttakin nyt samaan syssyyn. Tuorein oli aikamoinen parisuhdekriisi, joka aiheutui siitä, että (suomenruotsalainen) patriarkaatti ei ole minusta toimiva malli parisuhteessa. Mies on ajattelemattomuuttaan sössinyt asiat sopimalla pappansa kanssa meidän perheemme vapaa-aikaan ratkaisevasti vaikuttavista järjestelyistä keskustelematta minun kanssani. Kävimme useamman vuorokauden periaatteellista keskustelua, jonka sävy vaihteli marttyyriudesta vittuiluun ja haikeudesta suoraan huutoon.

Hurraa sille, että olen sittenkin valinnut oikein, ja mies myönsi lopulta olleensa ajattelematon ja pyysi anteeksi toimintaansa. Vielä piti kuitenkin vuorokausi vääntää rautalankaa, ennen kuin se uskalsi soittaa isälleen ja sanoa, että teki hätiköidyn päätöksen ja pyysi timeoutia, jotta ehdimme keskustelemaan asiasta kotona. Minä tuskin olen juuri nyt kovin suuressa suosiossa, mutta onneksi miehen perheen kulttuuriin kuuluu myös ikävien asioiden lakaiseminen maton alle ja poskisuudelmointi kaikesta huolimatta. (Tämä oli tällainen lempeän sarkastinen kommentti.) Eikä minua suuresti moinen huoleta, lähinnä vähän naurattaa. Onnekseni itsetuntoni ja itsekunnioitukseni eivät tarvitse pönkityksekseen kiltin pikkuvaimon mainetta.

Nyt pitäisi kirjoittaa joulukortit, kun vielä ehtii. Miten hitto tämäkin aina jää viimeiseen päivään? En ole muuten kovin innokas askartelemaan, mutta jostain syystä olen vuosia tehnyt joulukortit itse. Kortitamme lähinnä sukulaisia ja kauempana asuvia kavereita, ja tämän lapsikortti vai ei -dilemman (joka minusta on hieman koominen) olen ratkaissut laittamalla sukulaisten ja muiden kiinnostuneiden kortin väliin valokuvan jälkikasvusta.

Henkilökohtaisesti en kyllä oikeastaan tajua koko joulukorttikeskustelua. Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, että joulukortit ovat edelleen "jouluisin lähetettäviä tervehdyksiä, joissa toivotetaan hyvää joulua. Useasti joulukorteissa toivotetaan myös hyvää uutta vuotta." Kamalaa piilovittuilua ja ihmisten kiusaamista, ihan selvästi. Ja nimenomaan juuri sinulle, hyvä vastaanottaja, kyllä, olen askarrellutpaskarrellut nämä 35 tismalleen samanlaista korttia ihan vain vittuillakseni sinulle tai vaihtoehtoisesti kiusatakseni sinua lapseni/kissani/koirani/puolisoni (no, tarkalleen ottaen legoukkoni) kuvalla. Tosin meidän tämän vuoden korteissa on kuusi. Vaikka varmaan siitäkin voi mielensä joku pahoittaa?

Mokomakin ilonpilaaja

Käytiin kavereiden kanssa eräässäkin punavuorelaisessa sisustuskauppaslashlounaspaikassa lounastamassa. Varasimme kabinetin, ettemme häslää lounasruokailevien työtätekevien kansalaisten keskellä. Ja myöskin siksi, että kabinetin vieressä on leikkipaikka, kuuluihan seurueeseen neljän aikuisen lisäksi neljä kaksivuotiasta ja neljä vauvaa.

Söimme, juorusimme, komensimme lapsia, hoidimme vauvoja kollektiivisesti. Muttamutta, kävi iso virhe: emme huomanneet, että leikkipaikan piirustusvälineissä oli tusseja ja että lapset JÄTTIVÄT KORKIT AUKI. Paikan näpsäkkä myyjätär kävi ojentamassa meitä aiheesta varsin tympeästi. Pahoittelimme rikosta ja laitoimme kuuliaisesti korkit kiinni. Keräsimmepä vielä kynät lasten ulottumattomiin. Vaan kyseinen myyjätär ei ollut tähän tyytyväinen. Hän kävi useampaan kertaa kurkistelemassa nurkan takaa, josko löytyisi jotain huomautettavaa. Pidimme kuitenkin huolen, että lapset eivät esimerkiksi koskeneet myytäviin tavaroihin. Onneksi neitokainen keksi sentään jotain: jossain vaiheessa hän kävi ilmoittamassa, että nyt kyllä lähtee lapsista liikaa meteliä.

Totta on, että ihan hiljaa lapset eivät olleet. Välillä äänet nousivat, olihan siinä neljä vilkasta nappulaa pyörimässä. Mutta eivät he kuitenkaan kiljuneet, räyhänneet tai heitelleet tavaroita, kunhan leikkivät. Emme edes olleet varsinaisessa ravintolassa häiritsemässä normaali-ihmisiä vaan kaupan peränurkassa. Jäin miettimään, että minkä hemmetin takia sinne on se leikkipaikka kyhätty, jos siellä ei saa leikkiä?

Sitäkin mietin, että miksi asenne lapsia kohtaan on niin harmittavan usein tuollainen. Etsimällä etsitään jotain huomautettavaa ja käninän aihetta. Jossain muualla maailmassa ehkä myyjätär olisi tullut ja näyttänyt vaikka itse, että hei katsokaas kun nämä kynät kuivuvat, laitetaas korkit kiinni. Kysellyt ehkä, että mikäs sinun nimesi on ja sanonut, että onpas sulla siinä hieno auto. Tai ainakin kohdellut lapsia ihmisinä eikä pelkkinä häiriötekijöinä.

Me äidit, hyvin toimeentulevat, maksavat asiakkaat, joilla on aikaa istuskella lounaalla ja sisustaa kotia, olisimme kertoneet eteenpäin, miten mukava tunnelma ko. paikassa oli ja menneet sinne uudelleenkin. Hankkineet samalla ainakin nyt niitä keittiöpyyhkeitä ja ehkäpä pellavalakanat, ja neuvotelleet kotona jopa siitä ylihinnoitellusta, mutta viehättävästä kaapista.

Nyt vaan ärsyttää koko mesta. Pitäköön tunkkinsa. Ja yleisesti ottaen harmittaa ihan vietävästi, että tuollaiseen edelleen törmää, vaikka kovasti haluaisin pitää Suomea lapsiystävällisenä maana ja periaatteessa vastustan sitä muualla on kaikki paremmin -marinaa (koska niin ei ole). Minä en todellakaan vaadi mitään erityiskohtelua enkä odota, että kaikki myyjät ja tarjoilijat ja ohikulkijat lepertelevät lapsilleni ja kehuvat heitä minulle (vaikka ei siitä tietysti haittaakaan ole). Pieni annos palveluhenkisyyttä myös näitä tulevia kuluttajia kohtaan ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Tai jos ei muuta, niin ihan normaalia kohteliaisuutta.

Päivän kruunasi se, että jäimme jotenkin hassusti vähän tientukkeeksi jalkakäytävälle, kun innostuimme toisen vaunuihmisen kanssa höpöttämään jostain asiasta äks. Huomasimme asian, kun näimme kiireisen herran tulevan tuhisten meitä kohti, ja siirsimme vaunut tieltä vähän naureskellen, että oi anteeksi, eipä tajuttu että jäätiin tähän vähän huonosti. Miten tähän reagoi mies? No sanoo, että "saatanan idiootit kun pitää tukkia koko katu perkele".

Jep. Helvetin hauskaa päivää sinullekin.

Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Herrat Hömppä ja Tirsa

Mama M heitti edelliseen postaukseen hyvän kysymyksen lasten temperamentti- ja luonne-eroista. Senkin takia hatunnoston arvoinen suoritus, että useimmilla on ideat vissiin yhtä vähissä kuin minulla. (Edit: Tulihan sinne sitten muitakin ideoita, kun maltoin odotella. Tusen tack!) Jotenkin en oikein kunnolla muista enää, millainen Igge oli viisi-kuusikuukautisena, vaikka kuinka yritin verestää muistiani vanhoilla blogikirjoituksilla. Aiheesta sukeutuikin ihan kiintoisa keskustelu miehen kanssa - hassua, miten samalla ja kuitenkin eri tavalla muistamme asioita.

Siitä olimme yhtä mieltä, että pikkuveli, herra Tirsa (joka ei siis nuku yötä lukuunottamatta lainkaan yli tunnin unia, vaikka eipä sitä kyllä vauvana tehnyt Iggekään), on lungimpi kaveri kuin veljensä herra Hömppä. Lillabo viuhtoo kyllä hurjasti ja on monella tavalla aktiivinen, mutta hän ei menetä hermojaan kovin nopeasti. Räyhääminenkin alkaa aluksi pienillä kierroksilla eikä kertalaakista satanen lasissa kuten veljellään oli (muistaakseni) tapana. Isoveljellä on myös enemmän taipumusta hosumiseen. Lisäksi Igge oli vauvana varautuneempi ja reagoi ehkä herkemmin ympäristönvaihdoksiin ja uusiin ihmisiin, Lillabo on ainakin toistaiseksi sosiaalisempi ja aurinkoisempi.

Temperanttien ero näkyy esimerkiksi herätessä. Igge ei varmaan ikinä herännyt niin, että en olisi huomannut, vaan ilmoitti heräämisestään aina kovaäänisesti. Lillabo taas saattaa löytyä sängystä/sitteristä/sohvalta/muusta nukkumapaikasta täysin pirteänä leikkimässä varpaillaan ilman, että sieltä on kuulunut äännähdystäkään. Kun tyyppi tajuaa tulleensa huomatuksi, kasvoille leviää ilahtunut Hangon keksi -hymy: "huippua, muistitte siis että mäkin oon täällä!"

On kiinnostavaa nähdä, mitem Lillabon persoona kehittyy, kun oma tahto alkaa tulla vahvemmin esille. Igge on muuttunut aika lailla, esimerkiksi vauvamuskarissa hän oli vielä mieluummin sylissä ja tarkkaili muita. Edelleen Igellä kestää usein vieraissa ympyröissä hetken, ennen kuin kone ihan lämpenee, mutta sitten mennään kyllä aivan ränttättää ja täyttä vauhtia. Hyvällä tuulella ollessaan Igge ottaa innokkaasti kontaktia muihin lapsiin esimerkiksi puistossa, etenkin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua kaveria. Toisaalta taas Igen paras kaveri, naapurin samanikäinen tyttö, oli vauvana rohkeampi kuin Igge mutta nykyisin taas leikkii mieluiten joko Igen kanssa tai itsekseen eikä niinkään etsi uusia leikkikavereita. Huvittavaa on, että tyttö on myös selvästi mustasukkainen Igestä: kun tämä yritti leikkiä parin muun samanikäisen neitokaisen kanssa, päättäväinen tyttö otti herraa kädestä kiinni ja veti sen mukanaan toiselle puolelle puistoa. Nykyisinkin tyttö on kuitenkin Iggeä räyhäkkäämpi tinttarella, joten jotain siitä vauva-ajan persoonallisuudesta on jäljellä.

Välillä on muuten raastavaa seurata, miten erityisesti isommat lapset kylmästi ignooraavat puistossa mukaan leikkiin pyrkivän Iggeläisen. Olen yrittänyt kylmettää itseni, koska ihan samalla tavalla Igge ystävineen "syrjii" toisinaan muita. Meidän puistossamme ulkoilevat myös läheisen dagiksen lapset, ja heillä on tietenkin omat kuvionsa tuttujen kavereiden kanssa. Melkoiset viidakon lait siellä kyllä pätevät erityisesti, kun isolla osalla lapsista ei ole omaa vanhempaa tai muuta hoitajaa seuraamassa touhuja kovin intensiivisesti. Dagistädit tekevät, minkä ehtivät ja huomaavat, mutta eiväthän he mitenkään voi pitää jatkuvasti silmällä jokaista lasta.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä antaa lasten selvitellä suhteitaan keskenään, kunhan vaan joku katsoo päältä, ettei homma lähde lapasesta. Ja minusta vieraillekin lapsille voi sanoa, jos he vaikkapa tönivät tai repivät tavaroita käsistä - sanon itse, enkä loukkaannu, jos joku ojentaa asiallisesti Iggeä, koska ei se todellakaan mikään pyhimys ole sekään. Vielä kun oppisi itse elämään sen nolotuksen kanssa, kun oma pikku kullanmuru käy tyrkkäämässä toisen lapsen kumoon tai yrittää ratkaista erimielisyyden läimäisemällä toista lapiolla. Aina tekisi mieli selittää, että ei meillä lyödä eikä tönitä kotona, eikä se nyt yleensä tällä tavalla, voivoivoi. Tavallaan olen kuitenkin vähän ylpeä, kun tyyppi on oppinut puolustamaan reviiriään, sillä jossain vaiheessa se antoi toisten kävellä ylitseen minusta turhankin lauhkeasti. Välillä vähän huvittaakin seurata, miten pikkupojat kukkoilevat toisilleen, minun pikku pimpulanikin siellä toisten seassa röyhistelemässä, että menetkös siitä, hah.

Anyways, luonneasiaan palatakseni Igge on ulkopuolisille aikuisille yleensä kiltti. Ei kuulemma kiukuttele hoitajallemmekaan, ellei ole tosi paha mieli. Vanhemmille uhmatuskaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin turvallista purkaa, se ei todellakaan tuota mitään vaikeuksia. Tällä hetkellä Igen persoonaa värittää siis kiukuttelu ja kieltäytyminen, Eikäpoika on kylässä lähes joka päivä. Se kiristää allekirjoittaneen pinnaa välillä todella äärimmilleen, varsinkin, jos pitäisi ehtiä jonnekin. Kiire ja uhmaikäinen lapsi eivät sovi yhteen. Miten ihmeessä tuollaisen saa raahattua aamulla ajoissa hoitoon ilman väkivaltaa, jos pitäisi itse vielä ehtiä vaikka töihin?

Hyvällä tuulella ollessaan Igge taas on vilpitön, kiltti, leikkisä ja utelias hömppä, joka höpöttää melkein lakkaamatta. Hän on myös kovin reipas: vilkuttelee minulle heipat ja juoksee kohti uusia seikkailuja. On riemukasta seurata, miten kaksivuotias ei vaan kykene olemaan hypähtelemättä ja pompahtelematta, kun hyvä mieli vaan kuplii yli. Lillabo puolestaan nauraa rätkättää ihailevasti melkein mille tahansa Igen tekosille: ei haittaa, vaikka Igge loikoilisi pötkylän päällä tai työntäisi sormen nenään, kaikki on vaan übersiistiä.

Lillabo on jotenkin koominen tyyppi. Esimerkiksi sopii kääntyminen: halutessaan tyyppi kyllä mätkähtää mahalleen, mutta yritäpä mennä väkisin tönimään - se vänkää vastaan kaikin voimin. Ja jos käännät sen vastoin tahtoaan, niin se ketkahtaa takaisin selälleen. Igen muistan saaneen joka kerta kamalan kohtauksen, kun pää kolahti selälleen kääntyessä lattiaan, mutta Lillabota moinen vaan naurattaa. Erityisen hyvällä tuulella ollessaan pökäle päristelee pitkät tovit ja seuraa ympäristöään jotenkin hyväntahtoisen huvittuneesti.

Summa summarum, toistaiseksi on vähän hankalaa sanoa, mitä näistä poikasista isompana tulee. Tällä hetkellä selkeät erot ovat ehkä enemmän tilanteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä, kun toisen olemista värittää vahvasti uhma ja toisen taas - no, vauvuus. Huikeita tyyppejä ne ovat minusta kuitenkin molemmat, oho!

Haikeiluttaa

Marraskuu lienee hiipinyt sisääni, kun olo on niin alavireinen. Joka puolella poksuu, vauvoja syntyy pokspokspoks sinne ja tänne, ja minua vähän haikeiluttaa. Minun vauvani on jo niin iso, viisikuinen. Se on syönyt jo vähän persikkaa ja päärynää ja bataattia, ja kai tässä pikkuhiljaa olisi syytä ryhtyä ahkeramminkin syömispuuhiin, kun vain saisi aikaiseksi. Soselusikka tuli esiteltyä alunperin vähän pakkotilanteessa, kun minulla oli kallis konserttilippu ja pullo ei uponnut. Halusin varmistaa, että hätätapauksessa pipale saisi edes jotain sapuskaa. Ruoan suosio vaihtelee, tällä tapauksella jutun juju näyttää olevan siinä, että heti maidon päälle ei kannata tarjoilla muuta. Pikkuhiljaa siis.

Viikkoa vaille viisikuinen painoi himpun verran päälle seitsemän kiloa ja oli 67 (tai mahdollisesti 68, muistini pätkii) senttiä pitkä. Taitava käsistään ja sen verran mukavuudenhaluinen, ettei käänny, ellei huvita, vaikka osaakin. Useinkaan ei huvita, koska vastustamattomalla hymyllä saa kuitenkin lopulta sen kaipaamansa lelun. Nauraa rätkättää iloisimmin isoveljen tempuille ja yrittää hurjasti rähisten edetä lattialla päätyen useimmiten taaksepäin, mistä aiheutuu hirmuinen turhautumishuuto. Istuessa selkä on jo melkoisen suorana ja pian saisi kuulemma ryhtyä syöttötuoliharjoituksiin. Ihanaihanaihana vauva, miten siitä tulikin noin mainio? En lainkaan muista, että olisin ollut aivan näin pähkinöinä pikku-Igestä, tai ehkä olin, mutta eri tavalla - hermostuneemmin, puustapudonneemmin, vähän vielä pihalla. Muistan tunteneeni lähinnä kiusaantuneisuutta, kun muut äidit puhuivat pötköilleen vaipanvaihtotilanteissa ja minä vaan tuijotin seinää enkä osannut sanoa mitään tuntematta itseäni vähän pöhköksi. Lillabon kanssa ei ole ollut samaa hämillisyyttä: en ole joutunut tottumaan uuteen, mullistavaan identiteettiin ja "nonni, vaihdetaas sun vaippa, hei tyyppi, kukkuu, älä räyhää, sit vielä pöksyt jalkaan" -höpinä on irronnut alusta asti ihan luonnostaan.

Isoveli Iggeläinen on luopunut unitutista. Perinteinen lahjonta toimi: lupasimme vastalahjaksi elokuvaillan "Talama Mäkviiniä" katsoen. Haimme yhdessä kaupasta sen ykkösversion, kun kakkonen on kuulemma turhan väkivaltainen pienille ihmisille. Tutista luopumisen jälkeen valvoimme viikon, mutta aiheuttajaksi paljastui lopulta jo hellittämässä oleva korvatulehdus eikä ehkä niinkään tutti-ikävä. Minä olen ollut melko lailla zombie, en ole tottunut tällaiseen kukkumiseen. Mahdollisesti saatoin eräänä yönä vähän nyrkkeillä seinän kanssa ja sanoa muutaman ruman sanan, perkeleenperkeleenperkele, ennen kuin saavutin jälleen tyyneyden.

Kun en ole riehunut turhautumistani, olen miettinyt ainakin ammatinvalintaa ja pitsimekkoja ja Kanarian-matkailua ja hyviä hiilareita. Istunut aikuisten kanssa uudistamassa konseptia ja lyönyt ipanan kanssa ylävitosia onnistuneista pottapissoista. Tykännyt rutiinien rytmittämistä päivistä, meikannut joka päivä leikkipuistoon, hermostunut uhmaikäisen ulinaan, valittanut jumittavaa iskiashermoa, sauvakävellyt Kaivarissa, ostanut merkkilaukun ja pakannut pois melkein kaikki 62-senttiset vauvanvaatteet. Pohtinut, että jos joku perustaisi Naamakirjaan ryhmän nimeltä "Äänestän, vaikka en kerrokaan siitä Facebookissa", niin liittyisin siihen jo nyt tammikuuta silmälläpitäen ja että onko vain sattumaa, että kaupoissa on aiempaa enemmän kynsikkäitä kosketusnäyttöpuhelimien yleistyttyä. Että ei kai ihme, kun blogikin päivittyy niin harvakseltaan. Ei tältä kaikelta elämältä tahdo ehtiä.

Huvittaisi kuitenkin kirjoittaa vähän useammin. Itse asiassa ottaisin ilolla vastaan ideoita, jos tulee mieleen joku aihe, josta haluaisit lukea. Tai kysy jotain, vaikka pientäkin asiaa. Lupaan vastata parhaani mukaan.

Iso Ii, toinen kierros

Soselusikan jo killuessa uhkaavasti Lillabon yläpuolella lienee hyvä ajankohta avautua vauvan alkukuukausien ruokinnasta. Jotenkin tämäkin aihe on omassa päässäni kärsinyt jonkinlaisen inflaation - en jaksa enää ottaa asiasta ihan niin kovia kierroksia kuin aikaisemmin. Mutta jotain sentään haluan tästäkin vielä kirjata.

Igen kanssahan syömishommat olivat ensimmäiset 6-7 viikkoa yhtä helvettiä. Lapsi oli alussa väsynyt ja huono syömään enkä minäkään tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Ensimmäisten päivien karikoita paikattiin sitten useampi viikko hillittömällä pumppauksella, pullolisällä, itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Lopulta homma sujui ihan hyvin, mutta en koskaan pitänyt imetystä mitenkään erityisen miellyttävänä toimenpiteenä.

Lillabo oli syntyessään jo ihan eri maata: virkeä ja innokas. Osastollakin sain ihan erilaista ohjausta, vauvaa neuvottiin pitämään mahdollisimman paljon siellä rumakuvioisen sairaalakaavun alla eikä kukaan tullut länttäämään väliin rintakumia heti, kun ensimmäinen yritys oli vähän sinne päin. Jotenkin tällä kertaa kätilöt osasivat olla ihan alussa rinnallani (hehe) tukemassa eivätkä yläpuolellani besserwisseröimässä ja aiheuttamassa syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Ja tietysti sekin helpotti, että vaikka vauva vasta opetteli, minä en ollut ensikertalainen.

Kaiken kaikkiaan homma on sujunut tällä kertaa aika iisisti. En voi sanoa, että se olisi edes ollut kovin kivuliasta missään vaiheessa muista ongelmista puhumattakaan. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat jopa hämmentävän helppoja. Sitten tapahtui kaikenlaista: tuli flunssaa ja mahavaivaa ja rokotuksia ja ties mitä yleistä räyhäämistä. Minä ahdistuin ja tuputin, vauva suuttui ja söi entistä huonommin. Paino on kuitenkin noussut ihan kohtuullisesti ja lapsi kukoistaa ja kujertaa. Kiinteiden aloittamisella ei siis painon takia olisi kiirettä, mikä tuntuu oikeastaan aika mukavalta.

Sen sijaan soselusikan esittelemisen puolesta puhuu eräs toinen seikka: pullosta kieltäytyminen. Eilen illalla olin ystäväni tohtorijuhlissa. Juhlittuani kokonaiset tunnin ja 15 minuuttia (eli suunnilleen saman ajan, jonka käytin juhliin valmistautumiseen), puhelin soi. Mies, joka ei IKINÄ soita, että tule kotiin, en pärjää, soitti, että tule kotiin, en pärjää. Lillabo, joka ei ole koskaan kieltäytynyt pullosta, kieltäytyi pullosta ja oli huutanut jo puolisen tuntia varsin raastavasti. Ei auttanut kuin kiittää ja kipittää kotiin. Voi luoja millä tarmolla pieni ihminen tarrasi minuun kiinni. Nälän karkottuakaan en olisi saanut poistua edes vessaan puhdistautumaan huolella väsätystä juhlalookista. (Vieläkin vähän harmittaa kaikki turha vaiva, perkele.) Joko se eroahdistus alkaa tässä iässä? En muista enää.

On tietenkin ihanaa olla tarvittu, mutta minusta korvaamattomuus on kovin ahdistava taakka. Tähän mennessä olen ollut poissa yli yhden ruokailuvälin kolme kertaa, ja syömisessä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt pullonperhana ei kuitenkaan näytä uppoavan, minkä vuoksi alan kallistua sille kannalle, että Lillabo saa sosetta systeemiin jo lähipäivinä.

Tavallaan maitovauva-ajan loppuminen tuntuu vähän haikealta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Minua tämä pelkkä rintaruokinta on ahdistanut ajoittain oikeastaan koko ajan. Ahdistaa tuputtaa, kun toinen ei suostu syömään enempää. Ahdistaa, kun se laattaa huijattuani sen syömään liikaa. Ahdistaa miettiä, että syökö se tarpeeksi. Ahdistaa, kun ravinnonsaanti on minun varassani.

Minusta on aina ollut jotenkin kiusallista, kun hormonihöyryiset äidit puhkuvat maidontuotannollaan ja lastensa kasvulla. Luulin sen johtuvan jotenkin Igen imetystraumoista mutta en vaan ymmärrä vieläkään. Minusta ei ole luontevaa keskustella maidonerityksestäni lähes vieraiden ihmisten kanssa tai edes puhua siitä, että imetän - mieluummin vaan totean syöttäväni vauvan. Saati sitten että puhuisin jostain "tisumaidosta", yrgh. En oikein kestä edes sitä, että joku tuntematon äiti puhuu "tisseistään". Ja sanonpa tähän senkin, että minusta on hämmentävää, jos aivan vieraan naisen nänni tuijottaa minua silmiin ravintolassa, kun yritän syödä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pikkuvauvoja imetetään julkisilla paikoilla (olenhan tehnyt sitä itsekin!), mutta minusta sen voi tehdä diskreetisti. Esimerkiksi vetää paidan takaisin päälle, jos vauva alkaa tehdä jotain muuta kuin syödä. Taaperoikäisen imettämistä ravintolassa en tajua lainkaan: isommalla lapsella tuskin on niin äkillinen maidontarve, etteikö hommaan löytyisi jotain muuta paikkaa. Olen vaan niin rajoittunut ihminen, että minusta on hankalaa syödä muina miehinä pullaa, jos nainen istuu vieressäni yläosattomissa ja yrittää houkutella ympäriinsä juoksentelevaa taaperoaan ottamaan huikkaa.

Seuraa pakollinen selitysosio: en ole millään muotoa imetysvastainen. On hienoa, että Lillabon kanssa homma on toistaiseksi toiminut. Joskus imetys on jopa ihan mukavaa, erityisesti silloin, kun pääsen sen varjolla luistamaan vaikka jostain epämiellyttävästä kotihommasta. Epäilemättä äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle ja jaadijaadi. Toivon myös, että imetys jatkuisi lähelle vuoden ikää ja epäilemättä surisin, jos se jostain syystä loppuisi kovin aikaisin. Mutta silti jo odotan kovasti aikaa, jolloin Lillabon ravinnonlähteet ovat huomattavasti moninaisemmat. Ja se aika on - onneksi ja hui kääk - melko lähellä.

Voi tentään!

Otsikon mukaisesti päivittelee milloin mitäkin Igge, kun taas äitinsä ei paljon päivittele, ainakaan blogiaan. Jonkinlainen hyytyminen vaivaa edelleen. En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin, kun pelkkä lapsiperhearjen kuvaus tuntuu itsensä toistamiselta ja vaikka päässä kipunoi milloin mikäkin aihe, mukavuudenhalu voittaa. Mukavuudenhalu erityisesti siinä mielessä, että en luota jaksavani kovin kiistanalaisista aiheista mahdollisesti seuraavaa jankkaamista eikä minulla toisaalta ole aikaa tai normaalitilaisia aivoja sanamuotojen tarkkaakin tarkempaan harkintaan. Huomaan internetin turhauttavimman ominaisuuden rajoittavan kirjoitusintoa - vai liekö kyse ihmisten turhauttavimmasta ominaisuudesta, nimittäin siitä, että kaikki eivät aina heti huomaa minun olevan oikeassa?

Lillabo täytti neljä kuukautta, ja suuresti etukäteen pelkäämäni neuvolan käyrät olivat tyytyväisiä (paino n. 6,6 kiloa ja pituus reilut 64 senttiä). Helpotusten helpotus. Soseilla ei siis ole hoppua, mutta sadan prosentin ravintovastuuseen kyllästynyt äiti aikoo silti myrkyttää lapsensa koiranruoalla Piltillä lähiviikkoina, kunhan saa aikaiseksi. Nyt vauvaa vaivaa kipeä kurkku ja lääkärin arvion mukaan enterovirus, joten odottelemme hieman terveempiä päiviä. Yskästä huolimatta tyyppi on edelleen elämäänsä varsin tyytyväisen oloinen pieni ihminen. Ja jotenkin niin valtavan ihana, en lainkaan muista, että olisin nauttinut Igen vauvuudesta samalla tavalla. Toivottavasti vauvakaan ei vallan vihaa minua, vaikka tänään unohdin sen sängynlaidalle ja se tipahti pää edellä parkettiin.

Muuten tunnen itseni välillä aivan supernaiseksi, kun hallitsen arkea vips vaan, ulkoilemme tarpeeksi, tapaan ihmisiä, saan molemmat yhtä aikaa päiväunille, keitän kahvia, kokkaan jotain kunnollista ruokaa, laitan tukan ja meikkiä, istun aurinkoisessa keittiössä ja ihastelen omaa tehokkuuttani. Oikein hyvinä päivinä (tai no, viikkoina) olemme jopa onnistuneet harjoittamaan esiaviollisia iloja, mistä tekisi melkein mieli ilmoittaa Facebookissa, mutta melkeinhän tämä blogi ajaa saman asian.

Toisina päivinä taas olen silmiäkirvelevän väsynyt, ulkona sataa jotain roinaa vaakasuoraan, sotken omatkin vaatteeni kun siivoan vauvan falskannutta kakkavaippaa, Igge uhmakiukkuaa, menetän hermoni, kutsun uhmaikäistä helvetin ärsyttäväksi, riitelen miehen kanssa, kahvi jäähtyy kuppiin ja yksi perkeleen lasagnekin unohtuu uuniin ja kärähtää.

Arvatkaa millainen päivä tänään oli.

No more pikkuvauva

Heivaanhei, hengissä ollaan! Olimme mummun ja ukin hoivissa puolisentoista viikkoa ja siis netissä vain tabletilla (jonka muuten ostin kesällä itselleni imetyslahjaksi, kun läppäri on niin hankala sylissä yhtä aikaa vauvan kanssa :), enkä vaan saanut aikaiseksi yhtään järkevää postausta. Luonnoksia kyllä kertyi enemmän ja vähemmän.

Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.

Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.

Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.

Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.

Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)

Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.

Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)

Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.

Realismia lastenvaatteissa

Tuoreen selvityksen mukaan bloggaajista jopa 38 prosenttia ansaitsee jotain bloginsa avulla. (Etsin linkin myöhemmin.) PR-toimistot lähettävätkin suosituimmille bloggaajille milloin mitäkin tavaraa siinä toivossa, että bloggaaja esittelee tuotteen mieluiten positiivisessa sävyssä. Minultakin kysellään ajoittain, haluanko esitellä, anteeksi testata, jotakin tavaraa, vaikka minusta tuote-esittelyt istuvat vähän huonosti tähän blogiin. Lisäksi ihan vinkkivinkkinä, että välttämättä yli yksivuotiaan lapsen äidille ei kannata lähettää nelikuukautisen vauvan soseita testattavaksi tai yrittää saada ei-raskaana-olevaa yhden lapsen äitiä kirjoittamaan blogissaan sisarusrattaita.

Minulla ei sinänsä ole mitään tällaista toimintaa vastaan, sehän on ihan samaa mitä perinteisten medioiden kanssa on tehty aina. Olen itsekin aikanaan tehnyt tuoteviestintää, jonka olennainen osa oli lähetellä näytteitä asiasta kiinnostuneille toimittajille. Ymmärrän hyvin, miksi bloggaajat ovat kiehtova väline esimerkiksi lanseerauksissa - yhdistyyhän blogeissa kuluttajien luotettavaksi kokema vertaisarvio (tai ainakin vaikutelma siitä) valmiiksi asialle otolliseen kohderyhmään.

No niin, tästä pääsemme soihen, että hiljattain Me and I -niminen lastenvaatemerkki tarjosi jotain syysmallistonsa vaatetta testiin. Kerrankin vastasin kyllä, kolmesta syystä: 1) olen huomannut ko. merkin olevan jossain piireissä jonkinlainen ilmiö, mutta itse en ollut koskaan nähnyt yhtään merkin vaatetta livenä, 2) ihan puhtaasti tykkään vaatteista, vaikka en niistä bloggaakaan ja 3) ilmainen vaate, do I need to say more?

Tilasinpa siis Igelle puolihuolimattomasti ihan kivan oloisen tipupaidan. Sain paketin eilen, ja avasin sen semiuteliaana.

Sieltä paljastui turkoosi paita. Ihan kiva, ajattelin, mutta sitten käänsin paidan toisin päin ja - no, katsokaa itse. Piirsivät sitten siihen lapsen paitaan kanan persereiän.

Ehkä väsyttää vähän

Salamatkustajakodissa on näemmä valvottu myös. Niin meilläkin. Vauva ei valvota, mutta tuo uhmaikäinen rimpula vetää kyllä pinnan välillä melko pinkeäksi. Viime yönä se päätti neljältä, että hän ei nuku. Ja ei muuten sitten nukkunut ennen puolta seitsemää, jolloin se simahti peräti 50 minuutiksi minun ja isänsä sänkyyn. Sitten se heräsi taas ja ilmoitti, että verhot auki ja nyt katotaan Pikku Kakko.

Itse olin nukkunut huonosti siihen neljäänkin asti, kun vauva puhisi unissaan. Ehdin juuri paeta sohvalle ja nukahtaa, kun älämölö alkoi. Toivottavasti tämä on joku vaihe, joka menee pian ohi. Huomasin olevani vielä aamullakin hapan yökukkujalle, joka itse ei näyttänyt vähistä unista kärsivän, vaan naureskeli menemään ihan muina lapsina. Teki mieli kostaa jollain mehevällä tavalla, mutta onnistuin pidättäytymään lapsellisesta kiukuttelusta. No, ainakin pääosin.

Mitäs sitten. Lillabo sai nimen. Juhlat olivat onnistuneet, vaikka meinasinkin saada pienimuotoisen hermoromahduksen valmisteluista, kun lastenhoitaja sairasti ja rahtasin koko sirkusta pari päivää pitkin kaupunkia tilaamassa kakkuja ja kukkia. Mutta niin vaan saatiin pöytä koreaksi ja koko perhe pyhäasuihin. Ehdittiin jopa pestä lapset, joten Igelläkään ei kerrankin ollut kolmen päivän ruokalistaa tukassaan. Mikä siinäkin on, että jos käsiin jää vaikka jogurttia, se pitää pyyhkäistä kiharoihin.

Päädyimme cocktailtyyppiseen tarjoiluun: tarjolla oli pororieskarullaa, lohipalttoonnappeja ja feta-tsatsiki-crostineja, mummun voittamattomia riisipiirakoita ja munavoita, grissinejä, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, sacherkakkua ja kermavaahtoa, norjalaista kransekakea, mun äidin ihania suklaapikkuleipiä sekä lusikkaleipiä, vaahtokarkkeja ja suklaakonvehteja. Niin ja skumppaa ja kahvia, tietenkin. Pappikin, herttaisen lämminhenkinen ja sympaattinen 65+-ikäinen rouvashenkilö Louis Vuitton -laukkuineen, otti ilolla vastaan lasillisen. Päivän päätähti oli oma, aurinkoinen itsensä - mun ihana vauva, tuo muikea pieni menninkäinen.

Väsymys on ollut pinnalla viime aikoina, kaikki flunssat ja sairastuneet lastenhoitajat ja uhmailut ja yökukkumiset ja juhlajärjestelyt kävivät melkoisesti allekirjoittaneen voimille. Siitä on seurannut aika hyytäviä tunnelmia parisuhderintamalla, lähinnä minun puoleltani. Huomaan välillä etsimällä etsiväni huomautettavaa ja kritisoitavaa, vain purkaakseni turhautumistani. Ja tarttuvani innolla kaikkiin virheisiin ja tekemättä jättämisiin. Ennenvanhaan jännitteet olisi purettu niin kuin aikuiset ihmiset parisuhteessa tekevät, vaan eipä ole ehkä ikinä huvittanut vähempää kuin nyt. Ja niin kuin minäkin aina vannoin, että meidän parisuhteeseen ja seksielämäänhän ei lapset vaikuta. Joopajoo. Ensin oli se nälkävuoden pituinen toipumisprosessi ja sitten koko ajan jotain. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useammin torjun tarjoukset (ihme, että mies edes jaksaa yrittää), sitä korkeammaksi kynnys kasvaa.

Sillähän tästä pääsis, että antaisi mennä vaan, vaikka ei niin kamalasti huvittaisikaan. Mutta kun mistäs helvetistä sitä löytäisi sen energian, kun iltaisin mielessä on vain uni ja pesemättömät pyykit. Ja sen kerran, kun ehkä vähän alkaa tunnelma lämmetä, niin salettiin jompikumpi rakkauden hedelmä alkaa möykätä jotain. Pitääkö tässä alkaa googlettelemaan jotain tuntihotellia vai miten tätäkin nyt lähtisi ratkomaan?

Hatunnosto yh-vanhemmille

Miten useamman lapsen yksinhuoltajaäidit tai -isät oikein hanskaavat arjen? Missä välissä he itse käyvät suihkussa, syövät, siivoavat, käyvät vessassa tai mitään muutakaan? Hitto vieköön, olen ollut vain tämän viikonlopun yksin ja virta alkaa olla loppu. Lasken vaan tunteja ja minuutteja siihen, että mies avaa kotioven.

Puolustukseni laskettakoon kuitenkin ensimmäinen syysflunssa (tässä asiassa en olisi välttämättä halunnut olla edelläkävijä), joka vei mehut jo viime viikolla. Ensin flunssaantui Igge, sitten minä ja mies ja lopulta vauvakin sai osansa. Iggehän ei ensimmäisen elinvuotensa aikana sairastanut oikeastaan lainkaan, mutta ilmeisesti pienempien sisarusten osana on periä isommiltaan jokainen puistosta tai muualta pyydystetty pöpö. Onneksi selvittiin kuumeetta ja tauti taitaa (kopkop) olla hellittämässä.

Viikonlopun tähtihetkiä top 3:

1. Vauva huutaa soseet housussaan, tutti on kadonnut, Igge vinkuu ruokaa ja minulla on vessahätä, mutta yritän kuitenkin jalat ristissä säätää isommalle pikana ruokaa pöytään päästäkseni hoitamaan pienempää. Sitten kuuluu oho. Oho joo, litra maitoa imeytyy parhaillaan keittiön helvetillisen kokoiseen villamattoon. Illalla, kun molemmat lapset viimein nukkuvat (noin klo 23), saan käyttää rauhallisen hetkeni painavan maton huuhteluun saunassa. Vielä pitäisi keksiä, miten ikinä saan maton kuivaksi.

2. Olen päässyt itse nukkumaan puolenyön aikaan. Vauva heräilee syömään ehkä kaksi-kolme kertaa (?), ja kello 6.30 naapurihuoneesta kuuluu, että "Igellä on jano, mamma hakee vettä". Ei auta, lähden siis juottamaan esikoista. Kun yritän saada Iggeä vielä takaisin unille laulamalla, beibe herää ja alkaa itkeä. Menen syöttämään sitä ja Igge haluaa jäädä sänkyynsä. Hetken päästä herraa kuitenkin janottaa taas ja seinän takaa kuuluu jälleen kiljuntaa. Päätämme siirtyä sohvalle katsomaan lastenohjelmia, mutta eiväthän ne lauantaisin vielä ennen seitsemää ala. (Mikä on sivumennen sanoen ihan typerää, koska ainakin meidän lapsemme eivät herää viikonloppuisin myöhemmin kuin arkisin, vaan melkeinpä päinvastoin.) Luojan kiitos digiboksin tallenteista löytyy vanha Pikku Kakkonen.

3. Olemme lähdössä ulos. Isompi kieltäytyy säännönmukaisesti kaikesta: ei aamupalaa, ei vaatteita, ei vaipanvaihtoa, ei potalle, ei sukkia, ei kenkiä eikä ainakaan noita kenkiä, en tule sinne, en lopeta hyppimistä sängyllä, en anna pikkuveljen nukkua, EIEIEIEIEIEIEI. Pikkuveli huutaa, koska haluaisi olla sylissä tai koska isoveli käy tökkimässä sitä naamaan heti kun silmä välttää. Sitä perkeleen tuttia ei löydy edelleenkään. Minulla on hiki, haluan kahvia ja edes hetken hiljaisuutta. Yritän pukea itselleni vaatteita päälle, lohduttaa pikkuveljeä, suostutella isompaa pukemaan vaatteet päälleen ja vastustaa kiusausta juosta kirkuen ulos ovesta. Onneksi saan sirkuksen lopulta pihalle, missä tapaan kaksi naapuria, joilla on myös uhmaikäiset lapset. Juomme kahvia ja komennamme kaksivuotiaita ristiin, aurinko paistaa, vauva nukahtaa vaunuihin ja huomaan ajattelevani, että mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. (Muisti kyllä palaa nopeasti, kun raahaan sisälle neljänteen kerrokseen vastaanhangoittelevaa, kirkuvaa taaperoa ja rääkyvää vauvaa.)

Onneksi mies palaa reissultaan illalla. Kaiken lisäksi saan syyttää tästä itseäni: mitäs menin hankkimaan sille synttärilahjaksi sukellusviikonlopun Hangossa. Olisi pitänyt vaan ostaa joku porakone tai uusi pyjama.

Hupsila goes ruokablogi

Syöminen on yleisesti ottaen ihmiselle hyväksi. Sattuneesta syystä ruokailu on täällä päin useimmiten pitkä ja polveileva projekti, joka harvoin päättyy siihen, että äitikin on saanut syötyä. Yleensä istun keittiönpöydän ääressä syöttäen yhtä aikaa Lillabuuta ja avustaen Iggeä. Jälkimmäinen on onneksi päässyt pääosin yli pikkuveljen syntymän aiheuttamasta syömisregressiosta eikä siis enää vaadi syöttämistä, mutta tarvitsee välillä apua karkailevien makaronien ja muiden vastoinkäymisten kanssa.

Pidän kovasti Lähi-idän keittiöstä, ja yksi suosikeistani on bulgurista, tomaateista, persiljasta ja mintusta sekoitettu sitruunalla ja oliiviöljyllä maustettu tabbouleh-salaatti. Sen innoittamana olen kehitellyt oman versioni, joka täyttää erinomaisesti kotiäidin ruoalle asetettavat vaatimukset: se on helppo tehdä, ei vaadi ajatustyötä, variointi on helppoa jos on esimerkiksi ostanut mintun sijaan vahingossa sitruunamelissaa (ihan vaan näin esimerkinomaisesti) ja mikä tärkeintä, se maistuu hyvältä kylmänä. Ei siis haittaa, ettei syöminen välttämättä onnistu heti ruoan valmistuttua. Teen aina reilun annoksen, josta riittää mainiosti useammallekin aterialle. Salaatti toimii mainiosti myös lisukkeena esim. paistettujen kanafileiden kanssa. Olen niin ihastunut salaattiini, että jaan reseptin kanssanne, halusitte tai ette.

Salaattiin tarvitaan:
3-4 dl täyshyväcouscousia ja saman verran vettä
tuoreita yrttejä, esimerkiksi persiljaa, korianteria ja minttua (se sitruunamelissakin toimii!)
rasia kirsikkatomaatteja
oliiveja (ei sitten niitä mustia prosessoituja oliivin irvikuvia vaan esim. kalamataoliiveja ja vihreitä isoja luomuoliiveja)
puolikkaan sitruunan mehu
hyvää oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Ensin napsautetaan päälle vedenkeitin. Sitten mitataan kulhoon couscous ja päälle kaadetaan saman verran kiehuvaa vettä. Sekaan hulautetaan reilusti öljyä, puolikkaan sitruunan mehu sekä suolaa ja pippuria. Sitten lisätään pilkotut tomaatit sekä hienonnetut yrtit ja kappas, valmista tuli. Very much nomnom eikä edes kamalan epäterveellistä!

Ruokahommista puheenollen oli tarkoitus vielä kirjoittaa vauvan ruokailusta ja imetysmotivaation ajoittaisesta rakoilusta, mutta koska Lillabuu tuntuu tarvitsevan maitoa nyt, avaudun siitäkin aiheesta joskus toiste. Sen vain sanon, että henkilökohtaisesti odotan (ainakin tällä hetkellä) neljän kuukauden ikää ja ruokavalion laajenemista. Multa ihan selvästi puuttuu joku imetysgeeni, kun edelleenkään en saa touhusta mitään elämää suurempia kicksejä. Luulin, että se viimeksi johtui alun helvetillisestä taistelusta, mutta näköjään ei. Ja ei, en ole lopettamassa hommaa, mutta joskus vaan käy mielessä, että pulloruokinnassakin on etunsa.

Onneksi sentään Lillabuu tuntuu olevan siinäkin mielessä kiitollinen pieni ihminen, että se antaa maman tarvittaessa olla poissa paikalta myös ruoka-aikaan. Kävin viime keskiviikkona terassilla skumpalla ja oluella ja sillä aikaa tyyppi oli vedellyt ihan tyylikkäästi Nannia pullosta. Vähän ensin jännitti, että niinköhän joudun laukkaamaan kotiin ruokintahommiin, kun edellisestä pullottelusta oli (itsekullakin, haha) jo melkoisesti aikaa. Vaan kun ei kuulemma tarvinnut, niin otinpa vielä toisenkin Coronan.

Taas vaihteeksi pitkä ja sekava postaus

Mulla on blogilaiskotus. Olen kuitenkin päättänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa, vaikka harvahko postaustahti aiheuttaa sen, että kirjoituksista tulee pitkiä ja poukkoilevia, kun yritän muistaa kirjata ylös kaikenlaista mielessä pyörinyttä. Joskus toivon, että voisipa ajatukset voisi siirtää jäsennellyiksi teksteiksi lykkäämällä vaikka piuhan korvaan ja toisen pää koneeseen, vaikka määrä korvaisikin siinä epäilemättä laadun. Mutta niinhän tässä tuppaa käymään välillä muutenkin.

Aluksi kasvukuulumisia. Käytiin viime viikolla siellä lääkärineuvolassa, ja Lillabuulla oli kaikki hyvin. Painoa oli tullut parissa viikossa yli puoli kiloa ja pituutta sentti, uudet mitat olivat 59 cm ja 5145 g. Aluksi vaaka näytti 45 g enemmän, mutta tyyppi pissasi melkein puoli desiä kesken punnituksen. Melkoinen lätäkkö pienestä miehestä.

Toistaiseksi Lillabuu on ainakin minun mittakaavallani ollut ihan käsittämättömän helppo vauva. Toki oma asennekin on erilainen: kaikki on paljon rennompaa. Eivätkä odotukset - jos niitä nyt niin paljon oli ensimmäisellä kerrallakaan - olleet sitäkään vähää mitä viimeksi: en todellakaan enää kuvitellut, että pikkuvauva nukkuisi kiltisti omassa sängyssään tai lekottelisi sitterissään, mistä sen voi nostaa syliin suunnilleen silloin kun itselle sopii tai kun sillä on nälkä. Olenkin ollut aivan äimänä, kun tämä vauva saattaa hyvinkin killitellä silmät selällään sitterissä tai viuhtoa jumppamatolla vaikka kuinka kauan. Lillabuu tykkää myös seurustella ja vastaa hymyyn hymyllä ja kujerruksilla.

Tämä vauva ei myöskään valvota, vaan saattaa vedellä kuusikin tuntia unta putkeen. Eikä se kakkaa eikä itke öisin. Ähisee ja maiskuttelee vaan, kun nälkä alkaa kaihertaa vatsassa. Mutta ei syytä kateuteen, univelkaa on kyllä kertynyt. Sekä viime että toissa yönä valvottamisesta vastasi herra Uhmakas, joka heräsi ukkoseen, eikä sitten tietenkään suostunut nukkumaan. Huusi vaan, että EI KUKU, EI UNI, EIEIEI. Yllättävän vähän silti edes kiristi pinnaa, vaikka mieskin on työmatkalla ja vietän kolme päivää yksin lasten kanssa. Vaikka kieltämättä pari kertaa kävi mielessä, että kirotun hannuhanhi, joka nukut siellä hotellihuoneessa keskeytyksettä. Turha ainakin tulla kotiin valittamaan, miten väsyttää, jos illat ovat venyneet. Siihen ei ole oikeutta, jos on ollut kuitenkin mahdollisuus nukkua. Nih.

Lueskelin tuossa lahjuksena tullutta Kaksplussaa, jossa esikoistaan odottavat äitiyslomalaiset kertoivat, miten viettivät aikaa ennen vauvan syntymää. Äidit laittoivat paikkoja kuntoon ja rakensivat pesää. Olin jo aivan unohtanut, että kyllähän minäkin silitin Iggeä odottaessa kaikki pikkuvaatteet ja jopa harsorätit. Ei käynyt tällä kertaa pienessä mielessäkään. Ihan outoa hommaa sekin kyllä, en ymmärrä mistä päähäni oli iskostunut ajatus siitä, että ne vaatteet pitää silittää. Enhän minä muutenkaan silitä mitään oikeastaan ikinä. Joskus harvoin pöytäliinan ja pakon edessä paitapuseron, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Vaikka olisihan minulla nyt kolmena aamupäivänä aikaa vaikka silittää, ainakin teoriassa. Sovin siis hoitajan kanssa, että Igge puistoilee kolmena aamupäivänä viikossa alkuperäisen neljän sijaan. Vastoin kaikkia odotuksiani tällä hetkellä tuntuu, että tarvetta enempään ei ole. Nuokin kerrat ovat melkein enemmän Igen kuin minun tahto, ipana kun ei meinaa malttaa vetää edes kenkiä jalkaan kuullessaan, että naapurintyttö ja hoitaja ovat tulossa hakemaan häntä ulos.. Yleensä Igge noudetaan puoli kymmenen maissa ja kun Lillabuu vetelee sikeitä kymmeneenkin asti, aamuista on tullut minun ja Igen yhteistä aikaa. Poika palautetaan yleensä kotiin päiväunille viimeistään yhden aikaan.

Hassu juttu muuten, että kun Igge syntyi, olin lähemmän neljä kuukautta jotenkin ihan omissa maailmoissani. Kotikuplasta ei edes tehnyt mieli pois. Nyt kiinnostus ulkomaailmaan palasi huomattavasti nopeammin, ja olen mm. ehtinyt suunnitella opintoja. Osittain syynä lienee se, että Lillabuu on ollut niin kiitollisen helppo hoidettava, mutta varmaan kaikista tärkein ero on siinä, että elämänmuutos ei ollut tällä kertaa läheskään niin suuri. Ei ole ollut syytä identiteettikriisiin, kun olin jo valmiiksi äiti.

Päivät ovat kyllä täynnä, enkä panisi vastaan, jos Igge innostuisi taas pottahommista. En vaan viitsi pakottaa. Kesällä poika innostui puskapissaamisesta, ja sen kaupunkiversiona hän on muutaman kerran tahtonut pissalle suihkun lattialle. Tämä vaan tuskin on kovin näppärä keino pidemmän päälle... Aika hankalaa, jos herralle pitää aina löytää lattiakaivo, mihin tähdätä, kun luonto kutsuu. Sitä isompaa asiaa hän ei suostu potalle tekemään. Ostin myös sen supistajan, mutta sille herra ei suostu istumaan millään. Kannustimiksi tarjotaan tarroja ja sen sellaista, mutta se edellyttäisi, että sinne pottaan joskus tulisi jotain. Tai että tyyppi suostuisi edes istumaan potalle.

Ehkä ainakin osasyy pottahaluttomuuteen on kilpailijan syntymässä. Muitakin regression merkkejä on näkyvissä: Igge viihtyy aiempaa enemmän sylissä eikä meinaa suostua syömään itse. Siksi myös unitutista vieroitus odottaa vielä. Huvittava tilanne tämä kyllä, kun pienempää oikein opetan tutin syömiseen ja toista taas yritän saada tottumaan ajatukseen tutin hylkäämisestä kokonaan. Tämän kakkosen kanssa oli muuten ihan selvää, että kunhan imuote on kunnossa ja syömishomma sujuu, tutti esitellään vauvalle viipymättä. Minä kieltäydyn toimimasta tuttina ja valitsen mieluummin hyvät yöunet, mahdollisuuden rauhoittaa itkevä vauva myös silloin, kun syliin ottaminen ei ole mahdollista (autossa, bussissa, ratikassa ja kahden lapsen kanssa välillä myös ihan kotona) ja sitten aikanaan tutista vieroittamisen. Siitäkin jo puhuimme miehen kanssa, ja mietimme, että ehkä se olisi helpompaa kun Lillabuu on alle vuoden ikäinen. Mutta sen näkee sitten, Igen kanssa kun kävi niin, että täydet yöunet ja mukavuudenhalu voittivat kunnianhimoiset suunnitelmat aikaisista jäähyväisestä tutille. Sivumennen sanoen en ymmärrä ymmärrä, miksi ihmeessä tutista on tullut Suomessa jotenkin epäilyttävä kapistus. En nyt ehkä lähtisi ihan eteläeurooppalaiseen tyyliin, jossa viisivuotiaat vielä lutkuttavat kuminänniä, mutta sallikaa nyt hyvät ihmiset vauvoille tuttinsa. Vaikka samapa tuo minulle - tässä iässä ja toisella kierroksella minua ihan rehellisesti kiinnostaa aika vähän, mitä joku muu ajattelee. Jos sinä olet onnellisempi, kun vauvasi ei syö tuttia, niin hieno homma ja onnea sinulle. Siitä vaan hyvä äiti -palkintoa odottelemaan, lupaan taputtaa katsomosta!

Oho, siitähän tuli pieni avautuminenkin! Ehkäpä vielä pääsen vauhtiin ja lakkaan olemasta niin raivostuttavan seesteinen, haa.

Lillabuu täyttää huomenna kahdeksan viikkoa. Sitä vastasyntynyttä myttyrääpälettä ei enää ole, niisk. Olemista värittää hormonien voimistama haikeus: jotenkin nyt olen ihan eri tavalla tiedostanut, miltä tuntuu ja tuoksuu sylissä köllöttävä lämmin ja pehmoinen pikkuvauva. Se mukautuu minun kehooni totaalisen luottavaisesti: sillä ei vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista reviiriä. Esikoinen käytännössä asui sylissä ensimmäiset kuukaudet, mikä tuntui välillä todella ahdistavalta. Nyt, kun jaan aikaani kahdelle (ja yritänpä vielä saada varastettua joitain hetkiä myös itselleni ja miehelle), rauhallinen syliaika tuntuu melkein ylellisyydeltä. Ja väistämättä iskee haikeus, kun ajattelen, että voi hyvin olla, että nuuhkin tässä viimeistä vauvaani.

Ensi viikolla luvassa on mm. tapaaminen papin kanssa, isyyden tunnustus sekä maman omaa aikaa: aion sekä mennä yksille että käydä kampaajalla. Heihei juurikasvu, ei tule ikävä. Pitäisi käydä myös tsekkaamassa hääjuhlapaikka ja miettiä, miten selvitä helpoimmalla ristiäisvalmisteluista. Pötkö saa nimen syyskuun kolmas, joten vielä ei ole paniikki, mutta epäilemättä pian on. Jos jollain on kuningasideoita tarjottavista, niin kertokaa ihmeessä!

PIhalla arjessa

Olemme palanneet kotiin, mies lähti maanantaina töihin ja reilun kolmen viikon skäribo-elämä vaihtui kaupunkiarkeen. Juokseva vesi ja sisävessa helpottavat melkoisesti holiday bluesia, landella kun vesi juoksee kaivosta keittiöön vain miehen hartiavoimin. (Mä vannoin aina, että lapsia ei tule, ennen kuin siellä vedetään vedet keittiöön, mutta näin siinä sitten kävi.)

Mielessä on pyörinyt sata ja tuhat asiaa, joista kirjoittaa. Ensinnäkin toipumisesta, tai sen puutteesta. Olkaa onnellisia, etten päässyt päivittämään blogia saareilun alkuaikoina, sitä vonkumista ei olisi jaksanut lukea kukaan. Vaikka alku oli tämän synnytyksen jälkeen helpompi kuin sektion jälkeen, niin toipumisessa meni kyllä niin moni juttu vituralleen, että aloin olla melko toivoton jo jossain vaiheessa. Tikit eivät sulaneet niin kuin niiden piti, ja niitä poisteltiin sitten äitiyspolin päivystyksessä. Hemoglobiini oli kuukausi synnytyksen jälkeen edelleen reilusti alle 100, minkä takia olin ihan zombie. Kun lääkäri ultrasi kohtua, ettei sinne ole jäänyt mitään ylimääräistä, hän sitten onnistui repäisemään haavaa auki niin, että se kirveli ja vuosi kirkasta verta viikon eteenpäin. Voi kristus mitä hommaa. MUTTA sitten kun haava meni umpeen, hemoglobiini lähti nousuun (kuusi viikkoa synnytyksestä se oli 108) ja voin heittää särkylääkkeet jonkkaan, olo parani melkein yhdessä yössä. Ja nyt tuntuu, että oliko se muka niin kamalaa. (Oli se.)

Ekat neljä viikkoa menivät siis tuttuun tapaan sekavissa tunnelmissa. Ei ollut ihan yksi tai kaksi päivää, kun tuntui, että aurinko ei paista tähän risukasaan enää ollenkaan. Ulkona oli kuuma kesä ja minä makasin hikisessä makuuhuoneessa hikisen vauvan kanssa kipeänä ja kiukkuisena. Olin varma, että tarvitsen kohta lääkitystä myös yläpäähän. Osittain kyse taisi olla hormoneista, koska näin jälkeenpäin huomaan ajatusteni ja fiilisteni menneen aika lailla samaa rataa kuin Igen ensimmäisinä viikkoina. Silloin kyyneleitä aiheutti imetystaistelu, nyt oma parantuminen. Olen miettinyt, että osittain toipumisen odottelu oli varmaan hankalaa myös siksi, että maailma ei nyt mullistunut ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en muuta kaivannutkaan kuin kotikuplassa ihmettelyä. Nyt olisin tahtonut jatkaa elämää "normaalisti" heti, eikä hermo meinannut millään kestää lepäilyä ja jatkuvaa avuntarvetta.

Kaikista omituisinta on, että edellisestä huolimatta minua vaivaa kamala raskaushaikeus. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus mennä hujahti (viimeistä viikkoa lukuunottamatta...) niin nopeasti ja vaivattomasti, että en edes ehtinyt tajuta kun se oli jo ohi. Olen jotenkin omituisesti vähän kateellinen kaikille ympäristön raskautuneille. Toivottavasti tämä menee pian ohi, pelottavaa moinen. Kaipaan myös vähän sitä olomuotoa, jossa ei koskaan tarvinnut vetää vatsaa sisään. Nyt pukeutuminen on paljon haastavampaa, kun pitää sekä peittää wobblywobbly-maha että varmistaa vauvan ruokintamahdollisuus. (Tässä välissä voin suositella Carriwellin Nursing Tank Topia, jota voi tilata esim. Nellystä. Napakka toppi tasoittaa ihanasti vatsamakkarat ja luo illuusion kiinteästä vyötäröstä.)

Imetyksestä puheenollen, en vieläkään oikein osaa luottaa siihen, että vauva osaa ottaa tarvitsemansa. Igen kanssa käydyn syömistaistelun jäljet istuvat tiukassa siitä huolimatta, että edellisellä neuvolakäynnillä painoa oli tullut kahdessa viikossa 800 grammaa, eli ensimmäisen elinkuukauden saldo oli sellaiset 1,5 kiloa sairaalastalähtöpainoon... Edelliset strategiset mitat olivat siis 4 600 g ja n. 58 senttiä. Tuntuu, että beibe syö nykyisin niin nopeasti, että miten se muka ehtii saada tarpeeksi. Lisäksi se nukkuu öisin heräten syömään vain kerran tai kaksi (tyypillinen yö: nukkumaan n. 22, eka herätys 3, seuraava 6, sitten unta yli yhdeksään tai välillä jopa niin, että eka herätys on vasta viideltä ja seuraava kasilta!), mistä pitäisi tietenkin osata nauttia, jos vaan osaisi. Yritän kuitenkin, vaikka välillä herään kyllä myös herran ilmavaivoihin, jotka ovat melkoisen kuuluvia. Itsehän vauva nukkuu läpi kaiken ähinän ja pörinän... Huomenna on onneksi lääkärineuvola, joten siellähän tyypin kasvu taas sitten selviää. Ainakin yleisesti ottaen herra on hyvin tyytyväinen ja jäntevä pikkuihminen, ja nykyisin myös hymyileväinen. Voi liikutus niitä hampaattomia hymyjä ja voi apua mitä aikuinen ihminen on valmis tekemään sellaisen pyydystääkseen. Tuitui vaan!

Käytiin loman aikana myös Igen kaksivuotiskatsastuksessa toteamassa, että hieno lapsi on. Mittaa pitkällä ja hoikalla ipanalla oli noin 90 senttiä ja painoa 12,5 kiloa, eli kasvaa ihan samoilla käyrillä kuin jo syntyessään. Puhuu lauseita, on motorisesti taitava, kyselee ja keskittyy - sellaisia asioita täti taisi korttiin kirjoittaa. Puhuttiin myös uhmasta, joka sai melkoisesti puhtia vauvan syntymän jälkeen. Nyt tuntuu vähän helpommalta, ainakin siinä mielessä, että minäkin taas kelpaan eikä kaikki ole pelkkää pappapappaa. Myös vauva saa hellempää kohtelua kuin alussa. Igge pussaa "lillabuuta" ja toteaa perään topakkana, että "ei puje". Hyvin on mennyt oppi perille... Heti, jos lillabuu alkaa kitistä, Igge juoksuttaa vauvalle tuttia, kiikuttaa sitteriä ja laittaa soittorasiapupun soimaan tai komentaa, että "mamma ottaa lillabuu kyykkyyn (=syykkyyn)". Oikeastaan yritystä nyrkkipaijaukseen ja muuhun veljelliseen muilutukseen on nyt havaittavissa vain, kun Igge alkaa olla väsyksissä tai nälkäinen.

Igge on ollut nyt parina aamupäivänä puistossa sen saman hoitajan kanssa, joka meillä oli keväällä. Alunperin sovittiin, että hoitoaika olisi neljänä päivänä viikossa 8-14, mutta nyt on käynyt niin, että Igge herää vasta kahdeksan maissa. En jotenkin raaski lykätä sitä hoitoon suoraan sängystä, joten ollaan syöty aamupalat yhdessä ja Igge on lähtenyt sitten vasta yhdeksän jälkeen puistoon yhdessä hoitajan ja naapurintytön kanssa. Olen myös pyytänyt, että hoitaja tuo Igen kotiin päiväunille, koska muuten lapsi pitäisi herättää kahdelta. Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kun mulla on huono omatunto siitä, että Igge on muualla. Mikä on sinänsä ihan älytöntä, että lapsi itse odottaa puistoreissuja innolla ja lähtee aina tosi iloisena hoitajan mukaan. Silti minusta tuntuu, että MINUN pitäisi olla siellä puistossa - ja näillä säillä tuntuu, että ihan oikeasti myös haluaisin olla siellä. Enpä tosiaan arvannut tätä itsestäni. Toisaalta taas tiedän, että tulee varmasti päiviä, jolloin olen kiitollinen siitä, että Igen aktiviitetit eivät ole vain minun varassani. Ja itseasiassa esimerkiksi huomenna on aika kiva, että voin mennä lääkärineuvolaan kahdestaan vauvan kanssa, eikä tarvitse raahata päiväuniaikaan mukaan yhtä uhmailijaa. No, täytyy vaan löytää toimiva tasapaino tähän kuvioon. Onhan meillä nytkin iltapäivät ja yksi arkipäivä viikossa kokonaan.

Huonosta omastatunnosta vielä, ihanan Liisan ihanassa blogissa (lukekaa ihmeessä!) oli juurikin puhetta äitien ulkoilusta. Jännä juttu juurikin se, mitä Liisa kirjoitti kommenttilaatikossa siitä, että tuntuu, että kakkosen kanssa pitää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Tai siis esimerkiksi että jos imettää esikoista vuoden, niin toistakin pitää imettää vuosi. Mulla tämä syndrooma koskee tällä hetkellä yhä kovemmaksi käyvää terassinkaipuuta: Igen vauva-aikana kaipasin ulos vasta joskus vauvan ollessa nelikuukautinen, nyt taas tuntuu, että tekisi jo kamalasti mieli parille rentouttavalle lasilliselle ilman kiirettä takaisin. Henkinen rajani on vauvan kaksikuukautispäivä - sen jälkeen aion kyllä poistua pariksi tunniksi johonkin skumpalle. Siis koska kuten tuolla kommenttikeskustelussa tuli ilmi, olishan se hirmuista tuhlausta, jos ne kaiken varalta kaappiin hankitut Nan-purkit menisivät vanhaksi! Eikö?