Home sweet home

Oltiin koko viime viikko mun vanhempien luona, kun mies oli työmatkalla. Oli kyllä mukavaa, mummi ja ukki muodostavat aivan erinomaiset vauvanviihdytysjoukot, ja mä pääsin mm. neljä kertaa saunaan kaikessa rauhassa sekä lauantaina miehen kanssa ravintolaan syömään! Oli aikas omituinen olo olla liikkeellä ilman herra Höpöstä a.k.a Iggeä, mutta kun makuun pääsi, niin oisin ehkä viihtynyt pitempäänkin. Vaikka se fiilis kyllä katosi heti kun tultiin takaisin, ja pääsin nuuhkimaan Igen niskavilloja. (Päälaelta voi tällä hetkellä nuuhkia lähinnä nahkaa, kun siellä on käynyt melkoinen kato...)

Igge tuntuu kasvavan silmissä. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta Tuttelia menee koko ajan vähemmän ja tiiseliä enemmän ja kaveri vaan laajenee sekä pituus- että leveyssuunnassa. Kävin tänään tossa digitaalivaa'alla Igen kanssa ja ilman, ja vaikka se ei tietysti ihan tarkka olekaan, niin näyttää siltä, että kahdessa viikossa on tullut taas joku 700-800 grammaa lisää. Siis Igelle, ei mulle. Ilmen Iggeä vaaka sen sijaan näytti ihmeellisen pientä lukemaa. Siis toki ollaan vielä kaukana normaalinumeroista, mutta suunta näyttäis olevan oikea. Viime viikon ahkera vaunuilu näyttää purreen!

Paitsi että Igge on kasvanut, tuntuu viikossa tapahtuneen hurjaa kehitystä myös muuten. Uusia taitoja ovat mm. kiljahtelu, jumppakaaressa roikkuvien lelujen määrätietoinen huiskiminen, pään kannattelu hyvin tärkeännäköisenä sekä vatsallaan että pystyasennossa sekä valitus. Siis ei itku, vaan sellainen äjjäjjäjjäjjäj-valitus, kun ahistaa. Ei voi mitään, että meinaa naurattaa, kun yks pikkutirppana aloittaa hämmentävän aikuismaisen valituksen. Lisäksi hän viihtyy välillä yllättävän pitkäänkin sitterissä tai leikkimatolla hillumassa.

Tämä viikko onkin sitten yhtä haipakkaa, sillä lauantaina on vihdoin Igen ekat bileet eli kastejuhla. Ei nyt ihan ehditty sen suositellun kahden kuukauden sisään, mutta jospas se nyt ei olis iso ongelma. Ei kai ne voi sieltä Väestörekisteristä ilmoittaa, että voivoi, teidän poika se jää nyt nimettä, kun ette ole ajoissa hoitaneet asiaa. Eihän...?

Oltiin menossa tänään tapaamaan pappia, hirveellä kiireellä hässäköitiin tässä aamulla melkoisen levottoman yön jälkeen ja eikö Igge rusauttanut kaiken kruunuksi vielä vaipan täyteen tavaraa. Mä jo revin tukkaa päästä, että ei tuu mitään tästä touhusta. Mies päätti siinä sitten kaiken keskellä, siis kun oltiin jo ulkovaatteet päällä ja minä köytin lasta turvakaukaloon, vielä tarkistaa osoitteen kalenteristaan, missä vaiheessa kävi ilmi, että tapaaminen onkin vasta huomenna. No, ainakin kiire loppui siihen.

Nyt Igge nukkuu ja mun tekis kans mieli. Mutta en taida ehtiä päikkäröidä, kun pitää saada kaikki valmiiksi lauantaita varten. Sitä paitsi toi ipana taitaa juuri herätä, ainakin tuolta kuuluu ihan sellainen ähinä...

I niin kuin...

..ILO. Hahhaa, luulitte kuitenkin että Siitä Yhdestä Asiasta taas. No okei, oikeassa te kyllä olittekin, ei sillä. Mutta tällä kertaa fiilikset on hieman erilaiset kuin viimeksi. Uskaltaisko tätä nyt kirjoittaakaan, mutta mutta... muutama päivä on mennyt ilman yhtään kiukkuraivaria tai edes kovin merkittävää kiljuntasätkintäkitinää! Ja arvatkaa mitä vielä! Igge oli kasvanut alle kahdessa viikossa 625 grammaa! Siis yli tuplat tavoitteesta! Nyt ollaan komeesti omalla käyrällä taas, eikä tarvii enää mennä ylimääräisiin kontrolleihin!

Siis mitä ilmeisimmin Igge ei ole ainakaan nälässä ollut. Yksi selitys viime viikon raivoihin voiskin hyvinkin olla se, että hänellä ei vaan ollut nälkä. Mami vaan tuskissaan yritti saada lapsen syömään, kun pitäähän sen syödä. Mutta ilmeisesti kumittomuus ja sitkeä harjoittelu ja ikä on tehneet sen, että Igge saa ruokaa tehokkaammin ja nopeammin.

Lisämaitoa Igge on saanut (ja saa ainakin toistaiseksi edelleen) purkista noin 100-200 ml vuorokaudessa, vähän riippuen siitä, miten syömishomma on muuten sujunut ja olenko jaksanut pumppailla vai otetaanko pullosta pelkkää Tuttelia. En oo jaksanut ottaa enää kamalaa stressiä siitä pumppaamisestakaan, kun tuntui, että tässä välillä istuin vaan joko imettämässä tai pumpun päässä. Hullukshan siinä tulee. Mutta siis, Igge pullottelee muutaman kerran päivässä, yleensä aamulla, lounasaikaan, illallisella ja sitten yöksi. Yöt menee ilman ja päivälläkin muutama syöttö.

Mun päässä tapahtui tässä hiljattain suuri valaistuminen: korvike ei kumoa äidinmaidon hyviä vaikutuksia. Yksinkertainen juttu, I know, mutta unohtuu helposti, kun välillä tuntuu, että Tutteli on seuraava Saatanasta ja kauhia myrkky, jota pitää välttää kuin ruttoa. Mä en vaan suostu uskomaan, että lopputuloksen kannalta on kovinkaan suurta eroa siinä, onko ravinnosta sitä Pyhää Tissipiimää sata vai 80 prosenttia. Tai onko ollenkaan, pullollakin kasvaa hyviä ja fiksuja lapsia.

Täysimetystä suositellaan kuudeksi kuukaudeksi, mutta Suomessa täysimetystä kestää keskimäärin reilun kuukauden verran. (Vaikka terminä koko täysimetyskin on aika onneton, ihan niin kuin joku tahallaan jättäisi osan maidostaan antamatta lapselle...) Mun tuttavapiirissä on melkein enemmän näitä itkupotkutaistelutarinoita ja aikaisin loppuneita imetyksiä kuin oppikirjaimetyksiä (en haluaisi sanoa onnistuneita imetyksiä, kun onnistuminen on minusta ennemminkin sitä, että vauva ja vanhemmat voivat hyvin), olen huomannut nyt, kun olen tästä asiasta tapani mukaan puhunut aika suoraan. Tähän hommaan voisi antaa jonkinlaista valmennusta jo äitiysneuvolassa, että osaisi esimerkiksi sairaalassa vaatia apua oikealla tavalla.

Mutta anyway, juuri nyt on aika hyvä olo. Igge on ihana ja aurinkoinen ja osaa jo vaikka mitä. Esimerkiksi hurmata tädit ja useimmat sedätkin. Ja ai että se lämmittää sydäntä, kun omaa lasta kehutaan kauniiksi ja suloiseksi ja ihanaksi. Siinä sitä sitten itse pörhistelee ylpeänä, että juu, minun tekemä, eikö vaan ookin melkoinen mallikappale!

(Niin ja sitä paitsi kävin eilen kampaajalla ja kun tukka on hyvin, kaikki on hyvin, eikös juu?)

Iso I taas kerran

Tästä tulee kohta yks imetysblogi... Mutta tämä asia nyt vaan täyttää päivät, niin pakko johonkin purkaa!

Eilen illalla syöminen taas onnistui jossain vaiheessa vähän paremmin, tosin pieniä keskeytyksiä tuli, kun Igen oli pakko välillä kiljahdella iloisesti ja hymyillä koko pienen naamansa leveydeltä. Siis kuuhulluus sillä varmaan on. Yöllä se söi kerran ihan nätisti, ja sitten taas siinä kuuden maissa sai raivarin. Mutta kun pullo oli syöty, maistui taas tissikin!? Ja nyt aamupäivällä otettiin vähän tissihuikkaa, mutta sitten taas meinas mennä naama nurinpäin. Muutaman minuutin päästä maistui taas, hetken aikaa, kunnes alkoi kiukuttaa. Tätä toistettiin tunnin verran, sitten taas syötiin pulloa ja sitten vielä tiiseliä, kunnes alkoi hirveä ähinä ja puhina, joka päättyi siihen, että oli aika pikaiseen lähdettävä vaipanvaihtoon. Urakan päätteeksi kaveri nukahti tuohon sohvalle ihan muina miehinä.

Soittelin neuvolaan, ja kuulemma voi olla, että vauva hermostuu vatsavaivoihin, tai sitten siihen, että maitoa tulee liikaa tai siihen, että sitä tulee liian kovalla paineella, tai sitten siihen, että sitä tulee liian hitaasti ja häntä laiskottaa, tai sitten ketutuksen takana joku muu syy. No kiitos tästä, nytpä onkin selvää, mikä vaivaa ja mitä tehdä.

Eikä mua tämä (toivottavasti!) väliaikainen kiukuttelu muuten häiritsisi, mutta kun sitä painoa ei muutenkaan ole tullut mitenkään ylitsevuotavasti, niin ahistaa, että lapsi laihtuu. (Vaikka ei se kyllä siltä näytä.) Taidan kuitenkin käyttää Igen neuvolan vaa'an kautta, niin ei tarvi miettiä sitä painoasiaa.

Bläähbläähblääh. Lähden Stockalle kahvittelemaan, siellä on se turvavessakin lähellä, jos ei syöminen muuten onnistu! Periksi en anna, ainakaan vielä. Huomisesta tai ensi viikosta en sitten lupaa mitään.

Kuuhulluus?

No niin, muutama päivä meni taas ihan jees. En ole syönyt suklaata enkä salmiakkia, jotta lapsukaisen ei tarvitsisi pöristä. Tänään on kuitenkin taas vedetty muutamat oikein reippaat tissiraivarit, voi kristus.

Siis Igge alkaa syödä ihan nätisti ja normaalisti, mutta jonkin ajan päästä alkaa kiemurtelu ja kiljuminen. Sitten ei kelpaa tissi, ei millään. Minä hyssytän ja hytkytän ja röyhtäytän, kaveri turisee ja välillä myös puklaa (joten kai sinne sisäänkin on jotain ehtinyt mennä), tuijottaa mua syyttävästi ja alkaa kirkua heti, jos vaan yritän edes tarjota sitä tissiä. Pari kertaa on mennyt hermo niin, että olen sitten lykännyt sille pullon, koska en halua (enkä uskalla, koska sitä painoa seurataan edelleen) pitää vauvaa nälässä eikä mun pää kestä sitä räyhäämistä. Tosin tästä saan sitten hirveän huonon omatunnon, kun lapsi saa Tuttelia.

Yritän aina myös pumpata, mutta en oikein saa enää sillä pumpulla maitoa irti - en tiedä, johtuuko se siitä, että siinä vaiheessa sekä minä että lapsi ollaan jo stressaantuneita, hikisiä ja hermoraunioita. Rentoudu siinä sitten. Puuh.

Tyyppi on syönyt tänään (yön ja aamun lisäksi) tasan kerran ilman huutoa, nimittäin Stockan vessassa. Menee vähän hankalaksi, jos pitää sinne lähteä ruokkimaan joka kerta, kun lapselle tulee nälkä.

En ymmärrä, mikä nyt on vikana. Maitoa näyttää tulevan, mutta silti vauva huutaa. Syöminen onnistuu jo hyvin ilman rintakumia, sitä ei ole käytetty enää reiluun viikkoon. Yöllä (kopkop koputetaan puuta) syöminen on tähän asti sujunut ilman ongelmia. Mutta joku sitä nyt riivaa. Kuuhulluus, ehkä?

(Ps. En tajua, miksi kaikissa maailman imetysoppaissa ja -ohjeissa koko ajan toitotetaan, miten tärkeää se imetys on. Luulisin, että useimmiten kyse ei ole siitä, että äidit eivät haluaisi imettää, vaan siitä, että se on välillä yhtä helvettiä. Tuskinpa kukaan hakee neuvoja ja apua imetykseen, jos ei ole siihen halukas? Sen äidinmaidon ja imetyksen jatkuva ylistäminen lisää vaan stressiä ja huonoa omaatuntoa, mikä ei ainakaan helpota tilannetta, kun muutenkin välillä tuntuu, että pää räjähtää tähän vääntämiseen.)

Raivoräyhälauantai

Olin kirjoittanut valmiiksi tekstin, jossa jo varovasti olin kertomassa, että imetyshomma alkaa ehkä viimein sujua, kun Igge oppi syömään ilman rintakumia ja paino lähti iloisesti nousuun. Olis pitänyt arvata, että ei kannata iloita liian aikaisin - tämä päivä on nimittäin ollut totaalisen hermoja raastava.

Aamuruokailu siinä 6-7 maissa meni vielä oikein mallikkaasti, ja nukuttiin Igen kanssa sitten auvoisasti aina kymmeneen asti. Mies on päivän jossain moottoripyöräsafarilla tai jossain, mitä olen ajatellut todella lämpimästi useaan otteeseen. Mies oli kysynyt etukäteen, että sopiiko reissu, mutta en muistanut enää asiaa, ja alkoi riipiä tuhottomasti, kun tajusin, että lauantai on ihan niin kuin maanantaitiistaikeskiviikkotorstaiperjantaikin. Muutenkin ärsyttää, että mies vaan voi lähteä päiväksi tekemään jotain omia juttujaan, ja vielä enemmän ärsyttää, että se ärsyttää. En halua tulla katkeraksi marttyyririivinraudaksi, joka istuu kotona tukka pystyssä ja happamalta maidolta haisten ja vie ilon muidenkin elämästä. (Tästä varmaan lisää myöhemmin.)

No, joka tapaukessa. Igge alkoi siinä kymmenen maissa taas syömäpuuhiin, ja alku meni ihan normaalisti, mutta sitten yhtä äkkiä alkoi kiukku. Kaveri jumppasi jalkojaan, pörisi ja turisi, kiljui suoraa huutoa, pörisi taas, räyhäsi ja raivosi, eikä suostunut enää syömään. Huutoa kesti ja kesti, kunnes lapsi uinahti syliin. Yritin laittaa Igen jossain vaiheessa sohvalle, että pääsisin vessaan, mutta tietysti se heräsi ja alkoi huutaa pää punaisena. Ajattelin, että nälkähän sillä ja tarjosin tissibaaria, mutta taas toistui sama kuvio: vähän aikaa syöntiä ja sitten pierua ja huutoa. Ja lopulta pelkkää pierua ja huutoa ja yks kappale itkeviä äitejä.

Mittasin hätäpäissäni kuumettakin, ei ollut ja sitten soitin tädille, joka on myös kätilö koulutukseltaan, että mitä mä tälle teen. Täti neuvoi kokeilemaan, josko pullosta menis ruokaa ja lupasi tulla reilun tunnin päästä tsekkaamaan tilanteen. Omaa maitoa ei sattunut olemaan tallessa, enkä sitä pystynyt pumppaamaankaan, kun lapsi räyhäsi kainalossa, joten kaadoin pulloon Tuttelia ja eikun ääntä kohti. Siitä maito sitten upposi vauvaan, joka kiljui ja röyhtäili ja piereskeli vielä jonkin aikaa, mutta rauhoittui sitten. Ja olikin aivan aurinkoinen tädin tullessa kylään. Täti epäili, että olen ehkä syönyt jotain mausteista, joka aiheutti ilmavaivat ja sai maidon maistumaan omituiselta (öhöm, saatoin eilen syödä ainakin melkoisen mausteista kanacurrya).

Jossain vaiheessa Igelle tuli taas nälkä, ja silloin tissi kelpasi ihan normaalisti - joskin tyyppi nukahti aika pian, neljän ja puolen tunnin itkukiukkusessio väsytti ilmeisesti paitsi äidin, myös lapsen. Pienten unien jälkeen Igge otti taas vähän hörppyä ja nukahti sitten uudestaan ja on nyt nukkunut jo pari tuntia. Mä oon niin väsynyt, etten jaksa edes nukkua. Tulis nyt kotiin se yks moottoripyöräsankari sieltä ja pitäisi huolta perheestään! Täällä kaivataan syliä ja kannustusta ja sympatiaa. Niin ja ruokaa, mutta ei mitään kovin mausteista tällä kertaa...

Luksusta on...

...saada käydä vessassa ja suihkussa kaikessa rauhassa eli niin, että ensimmäistä asiaa toimittaessaan pystyy selailemaan uutta Ikean katalogia ja että jälkimmäiseenkin on aikaa niin paljon, että hoitoaine ehtii vaikuttaa.

(Igge ja mies ovat visiitillä famun luona, ja mä päätin käyttää ajan itseni hemmotteluun - mikä nykyisin siis näköjään tarkoittaa skumppabrunssin ja dayspan sijaan pytyllä istumista ja säärikarvojen ajelua. No, ainakaan mun hemmotteluhetkiin ei uppoa omaisuuksia!)

Syksyn tukkamuodin ykkönen

Iggen ihana, tumma pörrötukka on alkanut ohentua ohimoilta. Byääh! Tämänhetkinen malli tuo ikävästi mieleen Palanderin Kallen. Jänskää kuitenkin nähdä, että millaista karvaa on tulossa tilalle, kihartuvaa ja tummaa kuin isällään, vaaleaa, paksua ja taipuisaa kuin äidillään vai kenties jotain muuta. No, pääasia (sic), että JOTAIN kuitenkin.

Viikonloppuna juhlittiin sedän melkoisen vauhdikkaita kuuskymppisiä. Igge ei 180 vieraan ja livemusiikin aiheuttamasta metelistä piitannut, vaan veteli vaunuissaan sikeitä kaikessa rauhassa heräten illan aikana vain syömään ja vaipanvaihtoon. Lauantaina oltiin mun vanhempien kanssa Seurasaaressa. Kierrettiin koko saari ja meillä oli tosi kiva päivä, kun aurinkokin paistoi komeasti. Tosin loppuvaiheessa mun lantionseudun luusto oli sanoa sopimuksensa totaalisesti irti - ilmeisesti lenkki oli pikkuisen liian pitkä ottaen huomioon, että Igge syntyi vain reilut kuusi viikkoa aiemmin. Muutenkin olen huomannut, että liian pitkät/reippaat lenkkeilyt aiheuttavat - tattadaa - liitoskipuja! Siis niitä samoja p*rkeleen kolotuksia, joita kiroilin joskus huhti-toukokuussa.

Monesti väitetään, että vauvan kolme ensimmäistä elinkuukautta ovat "neljäs raskauskolmannes". Yleensähän koliikki ja muutkin vauvan vatsavaivat helpottavat kolmen kuukauden kohdalla, ja muutenkin kuulemma elo helpottuu. Myös äidin vaivojen ja raskauskilojen pitäisi pikkuhiljaa kadota tuon mystisen rajapyykin jälkeen. Sitä odotellessa siis!

Kuntokartoitus

Tänään käytiin neuvolassa lääkärin arvioitavina sekä minä että Igge. Suurin ylpeydenaiheemme protestoi tarmokkaasti tutkimuksia ja pissasi kiitokseksi iloisesti tädin pöydälle.

Allekirjoittaneen jäljet tarkastettiin ja todettiin, että kaikki kunnossa. Igge todettiin virkeäksi ja jänteväksi poikaseksi ja kasvu hyväksi (jee!). Pituus menee keskikäyrällä ja paino jossain siellä alapuolella edelleen, mutta nätisti nousussa kuitenkin. Täti totesi, että jokainen lapsi on erilainen, eikä mitään syytä huoleen ole, kun lapsi voi hyvin ja kasvaa. Igge näyttää siis perineen isänsä ruumiinrakenteen - onneksi! Nimimerkillä Se, joka väitti, että imetys vie raskauskilot, valehteli.

Pulloruokintaa saadaan nyt siis vähentää niin, että lisäruokaa ei tarvitse antaa joka syötöllä. Tavoitteena on päästä kokonaan pois pulloilusta. Vähän huvitti, kun neuvolantäti varmisteli, että "siis jos haluat imettää?". Tuskinpa olisin viitsinyt/jaksanut tätä imetys-pullo-pumppaus-rumbaa, jos en haluaisi, kun nytkin on välillä tehnyt tosi tiukkaa. Viikon päästä käydään taas tsekkaamassa, miten paino kehittyy uudella systeemillä.

Neuvolareissulla koettiin myös elämämme ensimmäinen puolijulkinen syöttö, sillä kaiken lääkäröinnin jälkeen lapsukaisella oli nälkä ja kiukku, enkä viitsinyt kiusata toista odotuttamalla kotiin asti. Niinpä ruokailu hoidettiin siinä neuvolan käytävällä - ajattelin, että ehkäpä äitiys-/lastenneuvolassa on totuttu moiseen. Hienosti meni, lapsi söi nätisti ja äitikään ei ollut ihan kamalan hermostunut.

Koska lapsi oli kylläinen ja tyytyväinen, kotiin ei ollut mikään kamala kiire. Niinpä käytiin samalla reissulla vielä lounastamassa, kaupassa ja apteekissa. Siinä olikin sitten yhdelle päivälle niin paljon jännitystä, että kotiin päästyämme nukuttiin molemmat reilun kahden tunnin päiväunet. Eikä tekis pahaa saada vähän lisääkin tuota ihanaa uninannaa - mikä siinä onkin, että vaikka järki sanoo, että nyt unille, niin silti sitä vaan kukkuu yömyöhään?

Normivauva

Olisinpa lukenut tämän jo ennen Iggen syntymää. Ei olis tarvinnut ihmetellä niin paljon. Siis Iggehän toimii ihan niin kuin pitääkin! Ei sen kuuluiskaan olla koko ajan tasaisin väliajoin nälkäinen/uninen/pissinen jne.! Iltaiset kitinät on kuin onkin yhdeksän kertaa kymmenestä maidonjanoa, vaikka vauva kuinka olis syönyt ihan just - eikä se tarkoita, ettei vauva olisi edellisellä kerralla saanut tarpeeksi ruokaa. Tämä on pikkuhiljaa valjennut myös allekirjoittaneelle, mutta jos olisin lukenut tuon jutun etukäteen, ei olis mennyt niin monta iltaa ihmetellessä, että kuka on vaihtanut mun tyytyväisen päivävauvan tähän kitisevään raivopetteriin, jolle ei kelpaa mikään (ei kyllä se tissikään aina, mutta aika usein - ja silloin laskeutuu ah, niin ihana hiljaisuus).

Ai niin, Igge sai viime viikolla virallisesti isin. Mies tunnusti mukisematta tekosensa ja kirjoihin ja kansiin merkittiin, että hän on Iggen pappa. Seuraavaksi lapselle pitäisi vissiin antaa nimi. Ei vaan meinata päästä asiassa mihinkään, kun pitäis päättää kummit ja paikka ja ketä kutsutaan ja miten tehdään. Rajan vetäminen on niin vaikeaa, kun molemmilla on ihan lähisukuakin enemmän ja vähemmän ja ollaan vieläpä niin tiiviisti tekemisissä keskenämme.

Saatiin vihdoin ja viimein tässä hiljattain aikaiseksi myös ilmoittaa Igen syntymästä Husiksessa. Jostain syystä siellä on erikseen osaston syntyneille ja kastetuille, kun taas suomenkielisellä puolella eli Hesarissa on vaan yksi osasto. Hesariin Igge pääsee siis vasta sitten, kun pää on kastettu ja nimi annettu.

Ja kun Igge on saanut nimensä, hankitaan pojalle passi! Reissuja on suunnitteilla kaksin kappalein, ensin tässä syssymmällä Osloon ja ensi vuoden puolella sitten Thaimaahan - siellähän me oltiin viime vuonnakin, kun Igge oli vielä vatsassa. Oon surffaillut hullun lailla netissä ja vertaillut eri paikkoja ja hotelleja, ja pikkuhiljaa alkaa homma hahmottua... Ihanaaihanaa suunnitella taas reissua! Se on sitä paitsi aivan loistavaa ajanvietettä, kun Igge vaan syö ja torkkuu ja syö ja torkkuu ja syö ja...

Kapalo on kaveri

Igge on melkoisen levoton nukkuja, vaikka periaatteessa yöt sujuvat ihan hyvin ja syöntiherätyksiäkin on vain yksi. Allekirjoittanut on kuitenkin valvonut useamman yön, kun viereisen punkan kaveri ähisee, puhisee, huitoo, tiputtaa tuttinsa, tunkee jalkansa korisängyn koloista ja melskaa muutenkin niin, että lopulta herättää myös itsensä. Kädestä piteleminen ja tutti rauhoittavat, mutta ensimmäisessä on se huono puoli, että minä en voi liikkua, kun olen jumissa hanttu naapurin sängyssä ja jälkimmäisessä se, että kun tutti tipahtaa, lapsi herää.

Eilen tuskastuin heilumiseen, ja kietaisin tyypin kapaloon (ohjeet löytyivät tästä pdf:stä). Käytin käärimiseen ohutta trikoovilttiä, ettei Igge vallan hautuisi.

Ja arvatkaas mitä? Igge oli aivan rauhallinen, simahti kiltisti ja nukkui ähisemättä ja puhisematta neljä tuntia, heräsi, söi hillumatta, nukahti taas ilman kitinöitä ja tuti taas nelisen tuntia. Mikä ihana rauha ja ihanat unet! Lapsikin oli paljon virkeämpi aamulla, kun ei ollut riehunut puolta yötä. Suosittelen siis lämpimästi muillekin hosapelleille!

Sitä tässä vielä pohdin, että pitäisköhän kokeilla miehellekin, jos vaikka aluslakana pysyisi yhden yön paikallaan...?

Turhaa kierrätystä

Välillä mietityttää, että eikö tässä pääsis kaikki helpommalla, jos vaan kaataisin maitoa vaippaan suoraan sen sijaan että kierrätän sen vauvan läpi? Kaveri syö, nukahtaa (paitsi silloin kun valvoo, tietysti), herää, kiljuu, kipristelee, turahtelee pariin otteeseen, kaipaa pesua ja tadaa - taas on nälkä. Ja sama ralli alkaa alusta.

Lisäksi puhdas vaippa ilmeisesti toimii jonkinlaisena laksatiivina, kun uutta tavaraa pukkaa usein heti kun teipit on suljettu. Eikä se vaippakaan aina ehdi paikalleen, vaan perästä kuuluu milloin mihinkin: lavuaariin, pyyhkeeseen, hoitopöydälle, pahaa-aavistamattoman vanhemman käsille/rinnuksille...

Maailman rakkain vauva on jo viisi viikkoa ja kolme päivää, ja joinakin päivinä joku voisi jopa väittää, että elossamme on jonkilainen rakenne alun rakkaushuuruisen mutta kaoottisen haahuilun sijaan. Kaiken kakkaamisen, syömisen ja kiljumisen välissä ehditään välillä leikkiä ja seurustella, nukkua päikkäreitä, käydä ulkona, pestä pyykkiä ja mammakin on todistettavasti ehtinyt syömään aamiaista JA lounasta JA käymään suihkussa (tosin harvoin kaikkia kolmea samana päivänä :).

Seuraavaksi tavoitteena on pikkuhiljaa harjoitella syömistä kaupunkiolosuhteissa ilman, että allekirjoittanut menee paniikkiin. Tähän asti ollaan hengailtu joko tässä lähihoodeilla, jolloin syömishommia varten on kiirehditty kotiin, tai sitten on oltu jonkun muun kotona. Olis kyllä kiva päästä kaupungille katselemaan ja ehkäpä jopa täydentämään vähän omaa vaatevarastoa - ihan en kun mahdu normaalihousuihini toistaiseksi. Onneksi on nettikaupat, etten ole ihan vieroittunut kuluttamisen sietämättömästä keveydestä!

Parempia päiviä

Aika vaan hujahtaa! Igge on jo päivän verran yli neljä viikkoa, ylihuomenna tulee täyteen kokonainen kuukausi. Hurjaa.

Syömishommat sujuu jo paljon paremmin. Viikko sitten tuli täyteen syntymäpaino (viikon verran myöhässä, mutta kuitenkin - hurraa!) ja toivon mukaan vaaka näyttää perjantaina taas slevää nousua. Mennään siis edelleen tissi-pullo-yhdistelmällä, ja voi tietysti olla, että pullo kuuluu meillä ruokintaan ihan pysyvästi. Mutta ainakin pääosa ruoasta on lähtöisin minusta, vaikka täydennystä tuleekin Nan-purkista (20-30 ml/syöntikerta). Ihan aina en pulloa ole antanut, esim. yöllä jos ja kun kaveri sammahtaa ihan tyytyväisenä tissibaariin. Ja välillä lisämaito on pumpattua omaa maitoa, jos vaan olen jaksanut sitä riemuhommaa harrastaa (inhoan inhoan inhoan sitä!).

Välillä syönti alkaa edelleen raivoamisella, mutta jotenkin otan itse homman vähän rennommin. No, ainakin yleensä. Joskus kyllä pinna meinaa palaa, kun ei tajua, että mikä sitä nyt raivostuttaa. Lähes poikkeuksetta hillunta kuitenkin rauhoittuu muutaman minuutin sisällä ja vaihtuu tyytyväiseen syömiseen. Mutta voi jessus ne minuutit on joskus PITKIÄ! Jos näyttää, että homma lähtee lapasesta, saatan antaa pullosta maitoa pahimpaan hätään, minkä jälkeen tissikin yleensä maistuu ongelmitta.

Elämä on onneksi muutakin kuin syömistä. Igge on hereillä aika paljon. Ilmeisesti siltä on jäänyt lukematta kohta vauvaoppaista, että pikkuvauvat nukkuvat suurimman osan ajasta. Aamulla Igge heräilee ja venyttelee makeasti siinä puoli kymmenen maissa. Sitten me syödään ja ihmetellään uutta päivää sängyssä ihan kahden kesken (papi on jo palannut töihin, arki on siis siltä osin alkanut). Mä yritän saada vauvan viihtymään itsekseen esim. sitterissä sen verran, että saan syötyä itsekin - ja tänään onnistuin jopa käymään suihkussa! Sitten syödään taas, yön jälkeen Igge tankkaa aika ahkerasti. Seuraavaksi nukutaan vähän pitemmät unet, tunnin tai parin verran - ja sitten taas syödään. Tässä iltapäivällä Igge nukkuu yleensä pidempään, pari kolmekin tuntia. Kohta on taas syömisen vuoro, ja sitten taas nukutaan.

Illaksi Igge virkistyy ja seurustelee/jumppaa/kaipaa syliä/kiljuu ilmavaivoja/ääntelee muuten vaan/syö, syö ja syö kiihtyvällä tahdilla ottaen oikeastaan vain pieniä nokosia silloin tällöin aina puoleen yöhön tai ylikin. Viime yönä uni tuli lopulta siinä puoli kahden aikaan perinteisellä tissinukutusmenetelmällä. Mutta kun uni tulee, niin poikanen vetäiseekin sitten ihanat viisi-kuusi tuntia putkeen, tänäänkin "yösyöttö" oli vasta seitsemän maissa aamulla! Ja sitten taas nukutaan pari tuntia, kunnes on aika herätä.

Hereillä ollessaan Igge katselee uteliaana ympärilleen, päästelee erilaisia kiljaisuja, tuijottelee silmiin ja joskus suu menee hymyynkin - siis jos vatsa on täynnä, vaippa kuiva ja masu ei vaivaa. Välillä Igge kipristelee ja kitisee ja päästelee melkoisia kaasupurkauksia. Sääliksi käy, kun ei oikein voi auttaa, vaikka näkee miten inhottavalta ilmakuplat tuntuvat.

Ai niin, kiitos edelliseen kirjoitukseen tulleista lohduttavista kommenteista. Niistä tuli tosi hyvä mieli! Osaisko joku kertoa, miten lapsen saisi syömään kunnolla nukahtamatta? Välillä tuskastuttaa, kun tyyppi nukahtelee ja syöminen kestää ja kestää ja kestää, kun häntä pitää herätellä jatkamaan toimintaa. Tai jos annan lapsen nukkua, hän herää vartin päästä nälkään, ja koko show alkaa alusta. Voi kun vauvat vaan ymmärtäisi puhetta ja järkisyitä! :)

Paha päivä

Meidän ihana pieni on siis saanut lisämaitoa sairaalasta asti. Kotona mentiin välillä ilman, mutta kun paino nousi kovin hitaasti, niin sovittiin, että annetaan 50 ml päivässä.

Tänään käytiin taas neuvolassa mittaamassa painoa. Kippura-asentonsa ansiosta lisänimen Igge Igelkott saanut rakkaamme on syönyt viime päivinä usein ja useimmiten myös ihan hyvin (ts. ilman suurta raivokohtausta ja nukahtamatta jo alkumetreillä) rintaa ja sitten pariin otteeseen saanut lisää pullosta. Vaipat kastuu ja kakkakin tulee joka syötön jälkeen (toim.huom. monesti useamminkin, kestovaippakokeilut saavat todellakin toistaiseksi odottaa). Lapsi nukahtaa ihan tyytyväisenä syötyään rintaa n. puoli tuntia

Mutta se helvetin vaaka näytti silti ihan samaa lukemaa kuin maanantaina.

Neuvolantäti lohdutti, että ei se ole mun vika. Ja että edelleen on mahdollista, että siitä pullosta päästään vielä eroon ja että mitään hätää ei ole, mutta nyt on pakko saada pienen paino nousemaan ja että mun pitää ajatella järjellä eikä tunteella eikä äitiyttä mitata maidon määrällä ja että jos jotain pitäis syyttää, niin sitä synnytyssairaalaa, kun homma meni jo alussa vinksalleen eikä paikkaaminen ole helppoa ja nyt vaan sit annetaan joka syöttökerralla parikymmentä milliä pullosta päälle.

Mutta mun mielestä on tietysti vaan ja ainoastaan mun syy, että ruoka ei riitä ja mulle iski aivan kamala paska mutsi -olo. Ja lapsi on tietysti kiukutellut tänään tissille oikein urakalla, mikä vielä vääntää veistä haavassa. Tämä päivä onkin mennyt sitten lähinnä itkiessä. Miten niin yksinkertainen asia kuin syöminen voi olla niin vaikeaa? Mun sydän särkyy, kun katson tuota pientä ihanaa lasta ja mietin, että se reppana ei ole saanut tarpeeksi ruokaa. Mies yrittää ymmärtää ja lohduttaa, mutta sen praktisesta näkökulmasta asiassa ei ole sen suurempaa ongelmaa, kun pullo ja korvikkeet on keksitty. Ja niin mäkin kuvittelin aikaisemmin, mutta ilmeisesti jostain hormoneista johtuen poden tunnontuskia joka kerta, kun korkkaan korvikkeen.

Voi että mä toivoin, että tältä imetystuskahelvetiltä olisi säästytty. Kun edes tietäisi, että tämä helpottaa! Nyt just tuntuu, että tekisi vaan mieli luovuttaa. Olin niin odottanut, että painosta stressaaminen loppuisi tänään, mutta se menikin sitten ihan toiseen suuntaan.

Totta kai tärkeintä on, että meidän rakas Igge voi hyvin, mutta miksi, miksi se ei voi voida hyvin pelkällä rintamaidolla? Ja miksi mä en voi olla stressaamatta asiasta niin kamalasti? Ja miksi sitä maitoa on joka hemmetin paikassa, niin että koko koti haisee piimältä, mutta ei tarpeeksi Iggen masussa?

Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä. Nyt väsyttää ihan kamalasti.

Ihmeen tekeminen

Olemme harjoitelleet elämää bebben kanssa kaksi viikkoa. Nauru ja kyyneleet ovat edelleen herkässä. Lauantaina saavutettiin yksi virstanpylväs, kun päivänvalon näki vauvan upouusi napa. Napanuora (tai se, mitä siitä oli jäljellä) siis irtosi, ja mamia itketti kamalasti, kun loppukin meitä konkreettisesti yhdistäneestä asiasta katosi.

Tasan kaksi viikkoa sitten tapahtui siis meidän elämämme suurin ihme: oman lapsen syntymä. Sektiopäivä oli varattu jo muutamaa viikkoa aikaisemmin, mutta loppuun asti jännitettiin, tahtooko poika tulla ulos ennen sitä tai onko hän ehkä sittenkin kiepsahtanut pää alaspäin. Edellinen päivä ja etenkin sektiopäivän aamu vietettiin hyvin epätodellisissa tunnelmissa: nytkö se tapahtuu? Onko odotus oikeasti pian ohi?

Soitimme maanantai-iltana ohjeiden mukaan Naistenklinikan osastolle 51, josta meille kerrottiin, että olemme seuraavana aamuna ensimmäisinä vuorossa. Meidän pitäisi siis tulla sairaalaan puoli seitsemäksi.

Kiitimme tiedosta, tuijotimme toisiamme hämmentyneinä ja yritimme ymmärtää, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietimme viimeistä iltaa lapsettomina. Kävimme syömässä hyvin ja nukuimmekin ihan kohtuullisesti - jotenkin koko juttu tuntui niin epätodelliselta, etten edes osannut jännittää.

Seuraavana aamuna otimme taksin Naistenklinikalle. Kuljettaja kysyi osoitteen kuultuaan hyvin lakonisesti, että no, onko kiire. Me siihen, että ei juuri, meillä on varattu aika etukäteen. :)

Ensimmäiseksi meidän piti mennä päivystykseen, missä lääkäri vilkaisi nopeasti ultralla, että maailmamme tuleva keskipiste istui edelleen tukevasti perätilassa. Sitten tapahtumat etenivät melkoista vauhtia. Menimme osastolle, jossa minulta otettiin verikoe jo käytävällä. Paperit jätettiin kansliaan, ja meidät ohjattiin huoneeseen, jossa saimme vaihtaa vaatteet. Olo oli sairaalakuteissa kuin elokuvissa tai Teho-osaston kuvauksissa... Otimme viimeiset muhkeat vatsakuvat ja yritimme ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Pian riuskaotteinen kätilö tuli huoneeseen ja ilmoitti, että nyt mennään. Minä sain kärrättäväkseni pienen vauvansängyn ja mies ja kätilö ottivat minun sänkyni. Viipotimme pitkin käytäviä, kunnes ovissa alkoi lukea "Leikkaussali", "Leikkaussali", "Leikkaussali". Siinä vaiheessa mies bongasi miestenhuoneen, ja ilmoitti, että nyt on pakko päästä.

Minut tyrkättiin saliin, missä kymmenen ihmistä jo hääri ahkeran näköisinä. Joku kyseli, mihin isä on kadonnut, ja totuudenmukainen ilmoitukseni herätti vähintäänkin lievää huvittuneisuutta. Miesparka oli tullut vessasta tyhjään käytävään, ja ihmetellyt, että mihin seuraavaksi. Onneksi joku kiskaisi hänet sisään saliin - ja vieläpä sinne, missä minua jo valmisteltiin.

Ympärilläni hääri melkoinen määrä porukkaa. Joku laittoi tippaa, toinen EKG-tarroja, kolmas verenpainetta ja happisaturaatiota mittaavia laitteita, neljäs happiviiksiä ja lopulta anestesialääkäri ja -hoitaja asensivat selkärankaan spinaali-/epiduraalipuudutusjutun. (Termistö on hieman hukassa.) Sen laittaminen ei sinänsä sattunut, mutta selkärangan tunnustelu ja kaivelu sattui kyllä, ja puudutus kirveli jonkin verran.

Puudutuksen tehoa testattiin sivelemällä vatsaa kylmällä ja kostealla, ja näkymä vatsaan peitettiin verholla. Joku laittoi tässä vaiheessa paikoilleen myös virtsakatetrin (viehättävää). Mies istutettiin pääni taakse, ja kun käteni olivat täynnä erilaisia letkuja ja johtoja, hän puristi minua romanttisesti korvasta. Tätä on naurettu aika paljon jälkeenpäin...

Tunsin, kuinka vatsaani kaiveltiin, mutta ilman kipua. Se oli aika hullu tunne. Sitten lääkäri (tai joku) sanoi, että pian vauva syntyy. Tunsin, kuinka ylävatsaani painettiin, ja vatsastani lähti pois jotain. Melkein samantien kuului kurlausta ja pieni ääää. Vauva nostettiin nähtäväksi ja pieneksi hetkeksi myös lähelle poskeani ja meillä tuoreilla vanhemmilla valui molemmilla kyyneleet ihan valtoimenaan. Taisin todeta miehelle hämmästyneenä, että sieltä tuli siis oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. :) Päällimmäiseksi mieleen jäi pienen mutrusuu ja musta tukka.

Poika vietiin sivummalle tarkastettavaksi. Hän sai yhdeksän pistettä - yksi piste lähti sinertävistä varpaista. Mies meni mukaan ja leikkasi napanuoran, minä yritin kurkkia parhaani mukaan, mitä siellä tapahtuu. Vauva kapaloitiin ja tuotiin syliini, ja saimme tutustua toisiimme muutaman minuutin leikkauspöydällä, ennen kuin mies ja kätilö lähtivät pesemään ja punnitsemaan pikkuista. Minut ommeltiin kasaan ja kärrättiin heräämöön, mistä pääsin osastolle jo tunnin päästä, kun vointini oli niin hyvä. (Pyysin naistenlehtiä luettavaksi, kun aika kävi pitkäksi siinä makoillessa, mitä kätilö naureskeli jälkeenpäin.)

Osastolla minua odottivat liikuttunut mies ja maailman ihanin vauva. Mies oli erityisen ylpeä siitä, että lapsukainen osasi jo aivastaa ja röyhtäistä ja oli tehnyt elämänsä ensimmäisen kakankin jo ennen punnitusta. Sain vauvan syliini, ja heti kun vaan pystyin kääntymään kyljelleni, pääsi vauva myös rinnalle. (Tässä kohtaa olisi kyllä tarvittu enemmän apua, samoin kuin olisin toivonut, että joku olisi käynyt auttamassa yösyötöissä alusta asti, etteivät unemme olisi venähtäneet niin pitkiksi.)

Minulle kerrottiin, että sektio meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Olen toipunut hyvin, joskin ne ensimmäiset päivät olivat melkoisen kipeitä. Yritin nousta ylös jo ensimmäisenä iltana, mutta kun meinasin oksentaa, jouduin takaisin sänkyyn. Seuraavana aamuna pääsin jo suihkuun. Sen kyllä sanoin, että jos joku tulee sanomaan, että sektio on ihan vaivaton ja kivuton tapa hoitaa synnytys, niin olen kyllä eri mieltä. Taitaa olla niin, että kivutonta tapaa synnyttää ei ole.

Leikkauksessa selvisi, että bebbe oli osittain jalkatarjonnassa, joten alatiesynnytys olisi suurella todennäköisyydellä päättynyt joka tapaukessa sektioon. Lisäksi vauva olikin lopulta vähän suurempi kuin oli arvioitu - Naistenklinikan lääkäri arvioi pari viikkoa sitten, että hän olisi alle kolmekiloinen. Juttelin useammankin kätilön kanssa, ja jokainen oli sitä mieltä, että sektio oli oikea ratkaisu, mikä oli hyvä kuulla.

Pikkuisen kuitenkin kaihertaa, etten saanut kokea sitä, miltä tuntuu, kun kauan odotettu synnytys vihdoin käynnistyy. Kuvittelen, että siihen liittyy aivan omanlaisensa jännitys. Olisin myös halunnut konkreettisesti synnyttää itse vauvani kipuineen kaikkineen - luulen, että sen jälkeen olo on jollain tavalla melkoisen voittamaton. Mutta ehkäpä ensi kerralla sitten!

Nyt syöminen sujuu jo paremmin. Ihanaa, että mies on kotona ja on auttanut hurjasti vauvan hoidossa - minun aikani menee imettämiseen ja välillä pumppaamiseen, kun olen yrittänyt paikata alun karikoita. Toistaiseksi vauva syö rintakumin avulla, mutta pari kertaa ollaan onnistuttu jo imemään hetki ilmankin. Kuulemma homma helpottuu, kun vauva kasvaa ja olen päättänyt luottaa siihen. Pääasia, että ruoka maistuu - sama se, vaikka siinä oliskin välissä vähän silikonia.

Viikon vanha ihme

Tänään on jo hänen elämänsä toinen tiistai. Meidän mytty on kokonaisen viikon vanha! Aivan yhtä ihmeellinen hän on silti, eikä tätä vieläkään oikein tahdo tajuta. Että miten maailman suloisin ja ihanin ja täydellisin puolen metrin pätkä sattuikin syntymään juuri meille. :)

Ensimmäiset päivät ovat olleet vähintäänkin sekavia, eikä ihan probleemitta olla selvitty. Vauvalainen nimittäin päätti olla syömättä ja nukkua vaan, ja kun syöttövälit kasvoivat liian suuriksi, oli herätessä sitten kamala nälkä, mistä aiheutui hirmuinen tissiraivari, jonka ansiosta syöttäminen kesti noin kaksi tuntia, jonka jälkeen koko perhe oli aivan puhki, minkä takia kaikki nukkuivat pitkään ja syömisten väliin tuli taas pidempi tauko, jolloin vauva oli herätessään taas vielä nälkäisempi, mutta maitoa tuli hitaammin ja taas alkoi raivari ja niin edelleen. Kysyttiin neuvoa Naistenklinikalta, mutta sieltä annettiin ohjeeksi, että antaa vauvan vain nukkua, kyllä se herää itsekseen syömään.

Tuntui aika oudolta, että muutaman päivän ikäinen pieni muka voisi pärjätä syömällä vain 4-5 kertaa vuorokaudessa, mutta ei oikein sitten osattu muuta kuin luottaa ohjeisiin ja olla huolissamme. Onneksi ihana oma neuvolantätimme soitti ja tuli visiitille jo tänään, ja vahvisti sen, mitä aavistelimme - vauvan paino ei ole lähtenyt nousuun, päinvastoin. Saatiin ohjeeksi syöttää nyt perjantaihin asti parin tunnin välein, ensin rintaa ja jos se ei riitä, loput pullosta. Omaa maidontuotantoa stimuloidaan paitsi imetyksellä, myös pumpulla näiden parin päivän ajan. Täti näytti imetyksenkin kädestä pitäen ja katsoi, että vauva imee kunnolla. Voi kun joku olis tehnyt sen jo sairaalassa, niin ei olisi mennyt niin kauan opetellessa itsekseen!

Puoli päivää on menty neuvolan ohjeiden mukaan, eikä meillä ole ollut yhtään tissiraivaria. Toivotaan, että suunta jatkuu ja vaaka näyttää perjantaina enemmän. Vaikka en voi kuin kiittää Naistenklinikkaa kaikesta muusta, tähän imetys-/syöttöhommaan olisin kyllä toivonut enemmän apua. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt osata pyytää enemmän ohjausta, mutta en sitä osannut silloin kipeänä ja lääketokkurassa ajatella. Kaikessa muussa kyllä opastettiin hienosti. Imetykseenkin olisi ollut tukiryhmä päivittäin, mutta kun aloin olla siinä kunnossa, että olisin voinut kävellä sinne vauvan kanssa, oli aika lähteä kotiin.

Neuvolantädin käynnin jälkeen on ollut ihanan kevyt olo. Nyt tuntuu, että on saanut oikeasti konkreettisia ohjeita siihen, mitä tehdä - ja samalla vahvistuksen sille, että oma vaisto (tai terve järki) oli oikeassa. Sydän meinasi särkyä, kun tissi ei kelvannut ja kuitenkin näki, että toisella on kamala nälkä. Mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että menee hermo tuohon pieneen olentoon ja sen huutamiseen, vaan itketti vaan kun ei tiennyt, miten saisi homman paremmin hanskaan.

Nyt tuo ihana, ihana pötkö tuhisee sängyssään tuossa vieressä ja me vaan ihmetellään tippa linssissä, että miten me on saatu aikaan jotain noin käsittämättömän suloista. Toistaiseksi elämme melkoisissa rakkaus- ja vauvahuuruissa. Arki saa vähän vielä odottaa.

Kolmisin kotona

Meitä on siis nyt kolme. Pörrötukkainen, tummasilmäinen poikamme syntyi Naistenklinikalla tiistaina 7.7. klo 8.30. Täydellinen pieni ihminen painoi 3 435 g ja oli 51 cm pitkä.

Kaikki voivat hyvin, ja pääsimme kotiin jo tänään. Juuri nyt ei jaksa muuta kuin keskittyä uuden elämän ihmettelyyn, mutta palaan kyllä. Jonnekinhan mun täytyy päästä vuodattamaan kaikki jutut bebbestä, sillä ilmeisesti ihmisillä voi olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin tuo ihmeellinen nyyttimme. Toistaiseksi hän on kyllä kerännyt kiitettävästi huomiota, mutta täytynee varautua siihenkin, että kavereilla, naapureilla ja kaupankassoilla on rajallinen into kuunnella kolmattakymmenettäseitsemättä kertaa, miten ainutlaatuisen ihanasti lapsukaisemme röyhtäisee tai kakkaa.

Me sen sijaan jaksamme toistaiseksi totaalisen vaikuttuneita lapsen kaikista taidoista. Edellisten lisäksi myös siitä, miten hän katsoo meitä tummilla silmillään ja muuttaa kaiken. Hän on ihana. <3

Tänään

Jos vauva edelleen on beba edellä, eikä sairaalassa ole mitään akuuttia nyt aamulla, meitä on noin kahden ja puolen tunnin päästä kolme.

Sitä ajatusta olen tässä yrittänyt sulatella, vaan ei se mahdu mun päähän.

Iik.

Almost there?

Koti alkaa olla vihdoin ja viimein kunnossa. Vielä perjantaina bebben kamari näytti hieman keskeneräiseltä (kts. kuva). Melkein meinasi iskeä paniikki. Siis suomeksi saatoin pikkuisen itkuraivaroida. Onneksi mies otti rauhallisesti ja sai minutkin rauhoittumaan. Suurella todennäköisyydellä viimeinen lapseton viikonloppumme meni pesänrakennuksessa, paitsi lauantai, kun oltiin Tammisaaren Knipanilla (-ssa?) syömässä ja sunnuntaiaamupäivä, kun meillä oli ex tempore -brunssi aamukahville tulleen kaverin kanssa. Saatiin silti paljon tehtyä, ja nyt kuljeskelen täällä ympäriinsä ihmetellen, miten ihanalta tuntuu, kun varpaisiin ei tartu maalarinteippiä tai muuta roskaa.

Taulujen ripustaminen ja muu hienosäätö jää nyt mitä ilmeisimmin vähän myöhemmäksi, mutta jääköön. Olkkariin pitäisi löytää mm. uusi lamppu (haaveilen Foscarinin lampuista, esim. tuosta kuvan keskimmäisestä New Bud 2 -lampusta) ja pöytä (joko antiikkiarkku tai pyöreä, matala antiikkipöytä). Keittiö, eteinen ja meidän makkari jää kokonaan ensi syksyn/talven projekteiksi, mutta ehdottomasti suurin homma on tehty, kun olkkari (joka on kooltaan varmaan yli kolmannes koko asunnosta) ja lastenhuone on laitettu. Miksi muuten se on lastenhuone, vaikka olis vaan yksi lapsi?

No niin, nyt mä eksyin sisustushaaveisiin, vaikka joku saattaisi kuvitella, että mielessä on tällä hetkellä muutakin. Päivät käy tosi, tosi vähiin (pakko lisätä, että siis ainakin JOS vauva on yhä peppu edellä). En osaa edes kamalasti jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, että ihan pian se ruttukasa potkiskelee täällä. Vauvan korisänky puhtaine lakanoineen on paikoillaan meidän makuuhuoneessa, sitä katsoessa saan kyllä vaivatta kyyneleet silmiin. Ja näköjään pelkkä ajatus riittää. Niisk.

Vaipat (sekä kerta- että kesto-) on järjestetty koreihin, samoin kaikki pienet asiat. Ja omalla hyllyllään odottavat pikkuruiset vauvan vaatteet. Olen pakannut (liian kalliiseen, argh - sorruin Storksakiin, joskin kankaiseen) uuteen hoitolaukkuun valmiiksi vaatteet sekä bebbelle että minulle, mies saa tuoda ne sitten aikanaan sairaalaan. Oma kassi on vielä pakkaamatta, mutta nesessäärissä on jo pesujutut, liivinsuojat ja muut vastaavat, joten melkein kai riittää, kun ottaa sen mukaan. Mehän ei joka tapauksessa päästä perhehuoneeseen sektion takia, eli mies voi kyllä tuoda kotoa mahdollisesti puuttuvat tavarat.

Aamulla, kun yritin kömpiä ylös sängystä ja joka niveltä ja lihasta (mikäli sellaisia vielä jossain tämän nestepöhön alla on!) särki ja vatsa oli tiellä ja selkä kramppasi ja ylös pääseminen oli me tuskaa ja vauva painoi rakkoa ja tuntui, että kohta tulee pöksyyn, mies yritti lohduttaa, että ei ole enää montaa aamua jäljellä. Eli enjoy it while it lasts! :)

Tänään aion nauttia päivästäni tekemällä ihan mitä huvittaa. Jos huvittaa vaan istua sohvalla ja ihastella kaunista kotia, niin sitten parkkeeraan tähän. Jos huvittaa kuunnella sentimaalista vanhaa musiikkia (esim. ysärihittejä) ja nostalgisoida entistä elämää ja panikoida ja liikuttua elämän suurista asioista, niin sitten nyyhkin täällä kotosalla. Ja jos huvittaa mennä katselemaan kauniita asioita kaupungille, niin hypähdän (hah hah) ratikkaan muutaman korttelin matkaksi, ja taaperran tukkimaan kauppojen käytävät ja liikennevalot yhdessä turistien kanssa.

Tämän valmiimmaksi me ei tulla. Nyt vaan odotellaan.

Ps. Näin yhteisesti vielä kiitos kivoista kommenteista edellisiin kirjoituksiin! Ilahduin kovin kun löysin ne tuolta - jostain syystä en ole saanut kaikkia sähköpostiini.

Sekavuustilassa

..taas kerran. En tajua, miten päin tuo lapsi oikein tuolla on. Tänään heräsi epäilys, että mitä jos tuo kova pyöreä onkin sen peffa. No, neuvolan "täti" saa huomenna sanoa sanansa, ja toivottavasti pääsisin johonkin kontrolliin, ettei tarvitse miettiä sitä asentoa. Jo siksikin, että JOS ne lapsivedet sattuis menemään, niin ei tarvitsisi olla niin hysteerinen sen suhteen, että nyt makuulle ja ambulanssilla sairaalaan. Kun siis välillä (pyydän anteeksi*) pöksyt kostuu tuolla kaupungilla, niin ei tarvitsisi miettiä, että apua, nytkö mä sit joudun tuolle Stockan tätille sanomaan, että sorry, tilaatko kyydin. Vaan voisi rauhassa tsekkailla, että oliko se ehkä vaan jotain normaalia muuten-vaan-vuotoa. Koska kuulemma se vesikään ei mene aina mitenkään kertahulauksella (kertoo meille luotettavista luotettavin lähde eli Google ja keskustelupalstat... kröhöm).

No joo, oli miten oli. Aika ahdistava olo on ollut tässä useampana iltana. Selkään sattuu ja vatsaa kipristää ja se on jatkuvasti sekaisin. Sormia ja jalkoja turvottaa. Tuolla jossain uumenissa vihloo. Aamut ja päivät menee vallan mainiosti, mutta iltaisin saattaa tulla turhautuminen.

Ei, kyllä se bebbe nyt just taisi kuitenkin potkaista mua tonne alas. Ja se ei kai ole mahdollista, jos pää olisi alaspäin. Vai?

Joka ilta toivon, että aamulla herään yhtenä kappaleena. Ja joka aamu olen kuitenkin salaa vähän pettynyt, kun mitään ei sitten ole tapahtunutkaan. Ota tästä mun päästä nyt sit selvä!

*) Siis sitä, että kerron tämänkin viehättävän yksityiskohdan, en itse asiaa.

Kaikki yhes koos

Joka aamu (ja päivä ja iltapäivä ja ilta) kurkin ihan tohkeissani, että josko täällä, täällä, täällä tai täällä tapahtuisi jotain. Ja jos ei postauksia näy, niin mietin, että johtuuko se Siitä.

Sen sijaan mulla meinaa unohtua, että periaatteessahan myös allekirjoittanut voi poksahtaa ihan milloin vain. Siis vaikka tänään. Tuntuu vaan niin kovin, kovin epätodelliselta moinen ajatus. Olen fiksoitunut sektiopäivään, mutta en oikein tajua, kuinka lähellä sekin on. Siis aikaa lasketaan päivissä, ei enää viikoissa, saati sitten kuukausissa. Mihin nämä kuukaudet oikein meni?

Alitajunta varmaan pui asiaa koko ajan, sillä viime päivinä olen taas kantanut hirmuista huolta siitä, että pieni voi hyvin ja on terve. Pelottaa puhua ääneen vauvasta, kun ei halua ärsyttää kohtaloa. Päähän meinaa väkisin tulla kauhuskenaarioita siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen, vaikka kuinka yritän työntää ne syrjään. Bebbe myllertää aiempaa rauhallisemmin, varmaan sillä alkaa jo aika ahdasta, ja mua alkaa huolestuttaa heti, jos se on puolisen tuntia hiljaa. Että apua, nyt sillä on napanuora kaulan ympäri tai mä olen lytännyt sen unissani nukkumalla sen päällä (jep) tai jotakin muuta kamalaa.

Ja tietysti kyttään myös omaa vointia. Sormet on tänään aivan tolkuttomat nakit - haa, salettiin raskausmyrkytys! Varsinkin kun eilen oli vielä päänsärkyä. Ja pahoinvointia. Ahkerasti googlettamalla voi todeta, että vastaavat oireet voivat merkitä myös maksasairautta. No eikös mulla yöllä kutittanutkin toista jalkapöytää? Maksahan se siellä alkaa sanoa sopimustaan irti, tietysti. Vatsaankin koskee, mulla on varmaan joku tulehdus siellä, tai istukka irtoilee reunoistaan, tai vauvan jalka on mennyt läpi jostain selkäpuolelta. Tai ehkä mun sisään onkin istutettu joku ulkoavaruuden olento?

Kukaan ei kertonut etukäteen, että tähän liittyisi näin paljon huolehtimista. Tai ehkä mulla vaan on päässä jokin asetus väärin? No, lähden hermoilemaan Ikeaan. (Nyt jo ahdistaa, että tulee äkkijarrutus, ja turvavyö lyttää lapsen.) Ehkä sisustustyynyjen vertailu saa mut hetkeksi unohtamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kauheudet.