I niin kuin...

..ILO. Hahhaa, luulitte kuitenkin että Siitä Yhdestä Asiasta taas. No okei, oikeassa te kyllä olittekin, ei sillä. Mutta tällä kertaa fiilikset on hieman erilaiset kuin viimeksi. Uskaltaisko tätä nyt kirjoittaakaan, mutta mutta... muutama päivä on mennyt ilman yhtään kiukkuraivaria tai edes kovin merkittävää kiljuntasätkintäkitinää! Ja arvatkaa mitä vielä! Igge oli kasvanut alle kahdessa viikossa 625 grammaa! Siis yli tuplat tavoitteesta! Nyt ollaan komeesti omalla käyrällä taas, eikä tarvii enää mennä ylimääräisiin kontrolleihin!

Siis mitä ilmeisimmin Igge ei ole ainakaan nälässä ollut. Yksi selitys viime viikon raivoihin voiskin hyvinkin olla se, että hänellä ei vaan ollut nälkä. Mami vaan tuskissaan yritti saada lapsen syömään, kun pitäähän sen syödä. Mutta ilmeisesti kumittomuus ja sitkeä harjoittelu ja ikä on tehneet sen, että Igge saa ruokaa tehokkaammin ja nopeammin.

Lisämaitoa Igge on saanut (ja saa ainakin toistaiseksi edelleen) purkista noin 100-200 ml vuorokaudessa, vähän riippuen siitä, miten syömishomma on muuten sujunut ja olenko jaksanut pumppailla vai otetaanko pullosta pelkkää Tuttelia. En oo jaksanut ottaa enää kamalaa stressiä siitä pumppaamisestakaan, kun tuntui, että tässä välillä istuin vaan joko imettämässä tai pumpun päässä. Hullukshan siinä tulee. Mutta siis, Igge pullottelee muutaman kerran päivässä, yleensä aamulla, lounasaikaan, illallisella ja sitten yöksi. Yöt menee ilman ja päivälläkin muutama syöttö.

Mun päässä tapahtui tässä hiljattain suuri valaistuminen: korvike ei kumoa äidinmaidon hyviä vaikutuksia. Yksinkertainen juttu, I know, mutta unohtuu helposti, kun välillä tuntuu, että Tutteli on seuraava Saatanasta ja kauhia myrkky, jota pitää välttää kuin ruttoa. Mä en vaan suostu uskomaan, että lopputuloksen kannalta on kovinkaan suurta eroa siinä, onko ravinnosta sitä Pyhää Tissipiimää sata vai 80 prosenttia. Tai onko ollenkaan, pullollakin kasvaa hyviä ja fiksuja lapsia.

Täysimetystä suositellaan kuudeksi kuukaudeksi, mutta Suomessa täysimetystä kestää keskimäärin reilun kuukauden verran. (Vaikka terminä koko täysimetyskin on aika onneton, ihan niin kuin joku tahallaan jättäisi osan maidostaan antamatta lapselle...) Mun tuttavapiirissä on melkein enemmän näitä itkupotkutaistelutarinoita ja aikaisin loppuneita imetyksiä kuin oppikirjaimetyksiä (en haluaisi sanoa onnistuneita imetyksiä, kun onnistuminen on minusta ennemminkin sitä, että vauva ja vanhemmat voivat hyvin), olen huomannut nyt, kun olen tästä asiasta tapani mukaan puhunut aika suoraan. Tähän hommaan voisi antaa jonkinlaista valmennusta jo äitiysneuvolassa, että osaisi esimerkiksi sairaalassa vaatia apua oikealla tavalla.

Mutta anyway, juuri nyt on aika hyvä olo. Igge on ihana ja aurinkoinen ja osaa jo vaikka mitä. Esimerkiksi hurmata tädit ja useimmat sedätkin. Ja ai että se lämmittää sydäntä, kun omaa lasta kehutaan kauniiksi ja suloiseksi ja ihanaksi. Siinä sitä sitten itse pörhistelee ylpeänä, että juu, minun tekemä, eikö vaan ookin melkoinen mallikappale!

(Niin ja sitä paitsi kävin eilen kampaajalla ja kun tukka on hyvin, kaikki on hyvin, eikös juu?)

Iso I taas kerran

Tästä tulee kohta yks imetysblogi... Mutta tämä asia nyt vaan täyttää päivät, niin pakko johonkin purkaa!

Eilen illalla syöminen taas onnistui jossain vaiheessa vähän paremmin, tosin pieniä keskeytyksiä tuli, kun Igen oli pakko välillä kiljahdella iloisesti ja hymyillä koko pienen naamansa leveydeltä. Siis kuuhulluus sillä varmaan on. Yöllä se söi kerran ihan nätisti, ja sitten taas siinä kuuden maissa sai raivarin. Mutta kun pullo oli syöty, maistui taas tissikin!? Ja nyt aamupäivällä otettiin vähän tissihuikkaa, mutta sitten taas meinas mennä naama nurinpäin. Muutaman minuutin päästä maistui taas, hetken aikaa, kunnes alkoi kiukuttaa. Tätä toistettiin tunnin verran, sitten taas syötiin pulloa ja sitten vielä tiiseliä, kunnes alkoi hirveä ähinä ja puhina, joka päättyi siihen, että oli aika pikaiseen lähdettävä vaipanvaihtoon. Urakan päätteeksi kaveri nukahti tuohon sohvalle ihan muina miehinä.

Soittelin neuvolaan, ja kuulemma voi olla, että vauva hermostuu vatsavaivoihin, tai sitten siihen, että maitoa tulee liikaa tai siihen, että sitä tulee liian kovalla paineella, tai sitten siihen, että sitä tulee liian hitaasti ja häntä laiskottaa, tai sitten ketutuksen takana joku muu syy. No kiitos tästä, nytpä onkin selvää, mikä vaivaa ja mitä tehdä.

Eikä mua tämä (toivottavasti!) väliaikainen kiukuttelu muuten häiritsisi, mutta kun sitä painoa ei muutenkaan ole tullut mitenkään ylitsevuotavasti, niin ahistaa, että lapsi laihtuu. (Vaikka ei se kyllä siltä näytä.) Taidan kuitenkin käyttää Igen neuvolan vaa'an kautta, niin ei tarvi miettiä sitä painoasiaa.

Bläähbläähblääh. Lähden Stockalle kahvittelemaan, siellä on se turvavessakin lähellä, jos ei syöminen muuten onnistu! Periksi en anna, ainakaan vielä. Huomisesta tai ensi viikosta en sitten lupaa mitään.

Kuuhulluus?

No niin, muutama päivä meni taas ihan jees. En ole syönyt suklaata enkä salmiakkia, jotta lapsukaisen ei tarvitsisi pöristä. Tänään on kuitenkin taas vedetty muutamat oikein reippaat tissiraivarit, voi kristus.

Siis Igge alkaa syödä ihan nätisti ja normaalisti, mutta jonkin ajan päästä alkaa kiemurtelu ja kiljuminen. Sitten ei kelpaa tissi, ei millään. Minä hyssytän ja hytkytän ja röyhtäytän, kaveri turisee ja välillä myös puklaa (joten kai sinne sisäänkin on jotain ehtinyt mennä), tuijottaa mua syyttävästi ja alkaa kirkua heti, jos vaan yritän edes tarjota sitä tissiä. Pari kertaa on mennyt hermo niin, että olen sitten lykännyt sille pullon, koska en halua (enkä uskalla, koska sitä painoa seurataan edelleen) pitää vauvaa nälässä eikä mun pää kestä sitä räyhäämistä. Tosin tästä saan sitten hirveän huonon omatunnon, kun lapsi saa Tuttelia.

Yritän aina myös pumpata, mutta en oikein saa enää sillä pumpulla maitoa irti - en tiedä, johtuuko se siitä, että siinä vaiheessa sekä minä että lapsi ollaan jo stressaantuneita, hikisiä ja hermoraunioita. Rentoudu siinä sitten. Puuh.

Tyyppi on syönyt tänään (yön ja aamun lisäksi) tasan kerran ilman huutoa, nimittäin Stockan vessassa. Menee vähän hankalaksi, jos pitää sinne lähteä ruokkimaan joka kerta, kun lapselle tulee nälkä.

En ymmärrä, mikä nyt on vikana. Maitoa näyttää tulevan, mutta silti vauva huutaa. Syöminen onnistuu jo hyvin ilman rintakumia, sitä ei ole käytetty enää reiluun viikkoon. Yöllä (kopkop koputetaan puuta) syöminen on tähän asti sujunut ilman ongelmia. Mutta joku sitä nyt riivaa. Kuuhulluus, ehkä?

(Ps. En tajua, miksi kaikissa maailman imetysoppaissa ja -ohjeissa koko ajan toitotetaan, miten tärkeää se imetys on. Luulisin, että useimmiten kyse ei ole siitä, että äidit eivät haluaisi imettää, vaan siitä, että se on välillä yhtä helvettiä. Tuskinpa kukaan hakee neuvoja ja apua imetykseen, jos ei ole siihen halukas? Sen äidinmaidon ja imetyksen jatkuva ylistäminen lisää vaan stressiä ja huonoa omaatuntoa, mikä ei ainakaan helpota tilannetta, kun muutenkin välillä tuntuu, että pää räjähtää tähän vääntämiseen.)

Raivoräyhälauantai

Olin kirjoittanut valmiiksi tekstin, jossa jo varovasti olin kertomassa, että imetyshomma alkaa ehkä viimein sujua, kun Igge oppi syömään ilman rintakumia ja paino lähti iloisesti nousuun. Olis pitänyt arvata, että ei kannata iloita liian aikaisin - tämä päivä on nimittäin ollut totaalisen hermoja raastava.

Aamuruokailu siinä 6-7 maissa meni vielä oikein mallikkaasti, ja nukuttiin Igen kanssa sitten auvoisasti aina kymmeneen asti. Mies on päivän jossain moottoripyöräsafarilla tai jossain, mitä olen ajatellut todella lämpimästi useaan otteeseen. Mies oli kysynyt etukäteen, että sopiiko reissu, mutta en muistanut enää asiaa, ja alkoi riipiä tuhottomasti, kun tajusin, että lauantai on ihan niin kuin maanantaitiistaikeskiviikkotorstaiperjantaikin. Muutenkin ärsyttää, että mies vaan voi lähteä päiväksi tekemään jotain omia juttujaan, ja vielä enemmän ärsyttää, että se ärsyttää. En halua tulla katkeraksi marttyyririivinraudaksi, joka istuu kotona tukka pystyssä ja happamalta maidolta haisten ja vie ilon muidenkin elämästä. (Tästä varmaan lisää myöhemmin.)

No, joka tapaukessa. Igge alkoi siinä kymmenen maissa taas syömäpuuhiin, ja alku meni ihan normaalisti, mutta sitten yhtä äkkiä alkoi kiukku. Kaveri jumppasi jalkojaan, pörisi ja turisi, kiljui suoraa huutoa, pörisi taas, räyhäsi ja raivosi, eikä suostunut enää syömään. Huutoa kesti ja kesti, kunnes lapsi uinahti syliin. Yritin laittaa Igen jossain vaiheessa sohvalle, että pääsisin vessaan, mutta tietysti se heräsi ja alkoi huutaa pää punaisena. Ajattelin, että nälkähän sillä ja tarjosin tissibaaria, mutta taas toistui sama kuvio: vähän aikaa syöntiä ja sitten pierua ja huutoa. Ja lopulta pelkkää pierua ja huutoa ja yks kappale itkeviä äitejä.

Mittasin hätäpäissäni kuumettakin, ei ollut ja sitten soitin tädille, joka on myös kätilö koulutukseltaan, että mitä mä tälle teen. Täti neuvoi kokeilemaan, josko pullosta menis ruokaa ja lupasi tulla reilun tunnin päästä tsekkaamaan tilanteen. Omaa maitoa ei sattunut olemaan tallessa, enkä sitä pystynyt pumppaamaankaan, kun lapsi räyhäsi kainalossa, joten kaadoin pulloon Tuttelia ja eikun ääntä kohti. Siitä maito sitten upposi vauvaan, joka kiljui ja röyhtäili ja piereskeli vielä jonkin aikaa, mutta rauhoittui sitten. Ja olikin aivan aurinkoinen tädin tullessa kylään. Täti epäili, että olen ehkä syönyt jotain mausteista, joka aiheutti ilmavaivat ja sai maidon maistumaan omituiselta (öhöm, saatoin eilen syödä ainakin melkoisen mausteista kanacurrya).

Jossain vaiheessa Igelle tuli taas nälkä, ja silloin tissi kelpasi ihan normaalisti - joskin tyyppi nukahti aika pian, neljän ja puolen tunnin itkukiukkusessio väsytti ilmeisesti paitsi äidin, myös lapsen. Pienten unien jälkeen Igge otti taas vähän hörppyä ja nukahti sitten uudestaan ja on nyt nukkunut jo pari tuntia. Mä oon niin väsynyt, etten jaksa edes nukkua. Tulis nyt kotiin se yks moottoripyöräsankari sieltä ja pitäisi huolta perheestään! Täällä kaivataan syliä ja kannustusta ja sympatiaa. Niin ja ruokaa, mutta ei mitään kovin mausteista tällä kertaa...

Luksusta on...

...saada käydä vessassa ja suihkussa kaikessa rauhassa eli niin, että ensimmäistä asiaa toimittaessaan pystyy selailemaan uutta Ikean katalogia ja että jälkimmäiseenkin on aikaa niin paljon, että hoitoaine ehtii vaikuttaa.

(Igge ja mies ovat visiitillä famun luona, ja mä päätin käyttää ajan itseni hemmotteluun - mikä nykyisin siis näköjään tarkoittaa skumppabrunssin ja dayspan sijaan pytyllä istumista ja säärikarvojen ajelua. No, ainakaan mun hemmotteluhetkiin ei uppoa omaisuuksia!)

Syksyn tukkamuodin ykkönen

Iggen ihana, tumma pörrötukka on alkanut ohentua ohimoilta. Byääh! Tämänhetkinen malli tuo ikävästi mieleen Palanderin Kallen. Jänskää kuitenkin nähdä, että millaista karvaa on tulossa tilalle, kihartuvaa ja tummaa kuin isällään, vaaleaa, paksua ja taipuisaa kuin äidillään vai kenties jotain muuta. No, pääasia (sic), että JOTAIN kuitenkin.

Viikonloppuna juhlittiin sedän melkoisen vauhdikkaita kuuskymppisiä. Igge ei 180 vieraan ja livemusiikin aiheuttamasta metelistä piitannut, vaan veteli vaunuissaan sikeitä kaikessa rauhassa heräten illan aikana vain syömään ja vaipanvaihtoon. Lauantaina oltiin mun vanhempien kanssa Seurasaaressa. Kierrettiin koko saari ja meillä oli tosi kiva päivä, kun aurinkokin paistoi komeasti. Tosin loppuvaiheessa mun lantionseudun luusto oli sanoa sopimuksensa totaalisesti irti - ilmeisesti lenkki oli pikkuisen liian pitkä ottaen huomioon, että Igge syntyi vain reilut kuusi viikkoa aiemmin. Muutenkin olen huomannut, että liian pitkät/reippaat lenkkeilyt aiheuttavat - tattadaa - liitoskipuja! Siis niitä samoja p*rkeleen kolotuksia, joita kiroilin joskus huhti-toukokuussa.

Monesti väitetään, että vauvan kolme ensimmäistä elinkuukautta ovat "neljäs raskauskolmannes". Yleensähän koliikki ja muutkin vauvan vatsavaivat helpottavat kolmen kuukauden kohdalla, ja muutenkin kuulemma elo helpottuu. Myös äidin vaivojen ja raskauskilojen pitäisi pikkuhiljaa kadota tuon mystisen rajapyykin jälkeen. Sitä odotellessa siis!

Kuntokartoitus

Tänään käytiin neuvolassa lääkärin arvioitavina sekä minä että Igge. Suurin ylpeydenaiheemme protestoi tarmokkaasti tutkimuksia ja pissasi kiitokseksi iloisesti tädin pöydälle.

Allekirjoittaneen jäljet tarkastettiin ja todettiin, että kaikki kunnossa. Igge todettiin virkeäksi ja jänteväksi poikaseksi ja kasvu hyväksi (jee!). Pituus menee keskikäyrällä ja paino jossain siellä alapuolella edelleen, mutta nätisti nousussa kuitenkin. Täti totesi, että jokainen lapsi on erilainen, eikä mitään syytä huoleen ole, kun lapsi voi hyvin ja kasvaa. Igge näyttää siis perineen isänsä ruumiinrakenteen - onneksi! Nimimerkillä Se, joka väitti, että imetys vie raskauskilot, valehteli.

Pulloruokintaa saadaan nyt siis vähentää niin, että lisäruokaa ei tarvitse antaa joka syötöllä. Tavoitteena on päästä kokonaan pois pulloilusta. Vähän huvitti, kun neuvolantäti varmisteli, että "siis jos haluat imettää?". Tuskinpa olisin viitsinyt/jaksanut tätä imetys-pullo-pumppaus-rumbaa, jos en haluaisi, kun nytkin on välillä tehnyt tosi tiukkaa. Viikon päästä käydään taas tsekkaamassa, miten paino kehittyy uudella systeemillä.

Neuvolareissulla koettiin myös elämämme ensimmäinen puolijulkinen syöttö, sillä kaiken lääkäröinnin jälkeen lapsukaisella oli nälkä ja kiukku, enkä viitsinyt kiusata toista odotuttamalla kotiin asti. Niinpä ruokailu hoidettiin siinä neuvolan käytävällä - ajattelin, että ehkäpä äitiys-/lastenneuvolassa on totuttu moiseen. Hienosti meni, lapsi söi nätisti ja äitikään ei ollut ihan kamalan hermostunut.

Koska lapsi oli kylläinen ja tyytyväinen, kotiin ei ollut mikään kamala kiire. Niinpä käytiin samalla reissulla vielä lounastamassa, kaupassa ja apteekissa. Siinä olikin sitten yhdelle päivälle niin paljon jännitystä, että kotiin päästyämme nukuttiin molemmat reilun kahden tunnin päiväunet. Eikä tekis pahaa saada vähän lisääkin tuota ihanaa uninannaa - mikä siinä onkin, että vaikka järki sanoo, että nyt unille, niin silti sitä vaan kukkuu yömyöhään?

Normivauva

Olisinpa lukenut tämän jo ennen Iggen syntymää. Ei olis tarvinnut ihmetellä niin paljon. Siis Iggehän toimii ihan niin kuin pitääkin! Ei sen kuuluiskaan olla koko ajan tasaisin väliajoin nälkäinen/uninen/pissinen jne.! Iltaiset kitinät on kuin onkin yhdeksän kertaa kymmenestä maidonjanoa, vaikka vauva kuinka olis syönyt ihan just - eikä se tarkoita, ettei vauva olisi edellisellä kerralla saanut tarpeeksi ruokaa. Tämä on pikkuhiljaa valjennut myös allekirjoittaneelle, mutta jos olisin lukenut tuon jutun etukäteen, ei olis mennyt niin monta iltaa ihmetellessä, että kuka on vaihtanut mun tyytyväisen päivävauvan tähän kitisevään raivopetteriin, jolle ei kelpaa mikään (ei kyllä se tissikään aina, mutta aika usein - ja silloin laskeutuu ah, niin ihana hiljaisuus).

Ai niin, Igge sai viime viikolla virallisesti isin. Mies tunnusti mukisematta tekosensa ja kirjoihin ja kansiin merkittiin, että hän on Iggen pappa. Seuraavaksi lapselle pitäisi vissiin antaa nimi. Ei vaan meinata päästä asiassa mihinkään, kun pitäis päättää kummit ja paikka ja ketä kutsutaan ja miten tehdään. Rajan vetäminen on niin vaikeaa, kun molemmilla on ihan lähisukuakin enemmän ja vähemmän ja ollaan vieläpä niin tiiviisti tekemisissä keskenämme.

Saatiin vihdoin ja viimein tässä hiljattain aikaiseksi myös ilmoittaa Igen syntymästä Husiksessa. Jostain syystä siellä on erikseen osaston syntyneille ja kastetuille, kun taas suomenkielisellä puolella eli Hesarissa on vaan yksi osasto. Hesariin Igge pääsee siis vasta sitten, kun pää on kastettu ja nimi annettu.

Ja kun Igge on saanut nimensä, hankitaan pojalle passi! Reissuja on suunnitteilla kaksin kappalein, ensin tässä syssymmällä Osloon ja ensi vuoden puolella sitten Thaimaahan - siellähän me oltiin viime vuonnakin, kun Igge oli vielä vatsassa. Oon surffaillut hullun lailla netissä ja vertaillut eri paikkoja ja hotelleja, ja pikkuhiljaa alkaa homma hahmottua... Ihanaaihanaa suunnitella taas reissua! Se on sitä paitsi aivan loistavaa ajanvietettä, kun Igge vaan syö ja torkkuu ja syö ja torkkuu ja syö ja...

Kapalo on kaveri

Igge on melkoisen levoton nukkuja, vaikka periaatteessa yöt sujuvat ihan hyvin ja syöntiherätyksiäkin on vain yksi. Allekirjoittanut on kuitenkin valvonut useamman yön, kun viereisen punkan kaveri ähisee, puhisee, huitoo, tiputtaa tuttinsa, tunkee jalkansa korisängyn koloista ja melskaa muutenkin niin, että lopulta herättää myös itsensä. Kädestä piteleminen ja tutti rauhoittavat, mutta ensimmäisessä on se huono puoli, että minä en voi liikkua, kun olen jumissa hanttu naapurin sängyssä ja jälkimmäisessä se, että kun tutti tipahtaa, lapsi herää.

Eilen tuskastuin heilumiseen, ja kietaisin tyypin kapaloon (ohjeet löytyivät tästä pdf:stä). Käytin käärimiseen ohutta trikoovilttiä, ettei Igge vallan hautuisi.

Ja arvatkaas mitä? Igge oli aivan rauhallinen, simahti kiltisti ja nukkui ähisemättä ja puhisematta neljä tuntia, heräsi, söi hillumatta, nukahti taas ilman kitinöitä ja tuti taas nelisen tuntia. Mikä ihana rauha ja ihanat unet! Lapsikin oli paljon virkeämpi aamulla, kun ei ollut riehunut puolta yötä. Suosittelen siis lämpimästi muillekin hosapelleille!

Sitä tässä vielä pohdin, että pitäisköhän kokeilla miehellekin, jos vaikka aluslakana pysyisi yhden yön paikallaan...?

Turhaa kierrätystä

Välillä mietityttää, että eikö tässä pääsis kaikki helpommalla, jos vaan kaataisin maitoa vaippaan suoraan sen sijaan että kierrätän sen vauvan läpi? Kaveri syö, nukahtaa (paitsi silloin kun valvoo, tietysti), herää, kiljuu, kipristelee, turahtelee pariin otteeseen, kaipaa pesua ja tadaa - taas on nälkä. Ja sama ralli alkaa alusta.

Lisäksi puhdas vaippa ilmeisesti toimii jonkinlaisena laksatiivina, kun uutta tavaraa pukkaa usein heti kun teipit on suljettu. Eikä se vaippakaan aina ehdi paikalleen, vaan perästä kuuluu milloin mihinkin: lavuaariin, pyyhkeeseen, hoitopöydälle, pahaa-aavistamattoman vanhemman käsille/rinnuksille...

Maailman rakkain vauva on jo viisi viikkoa ja kolme päivää, ja joinakin päivinä joku voisi jopa väittää, että elossamme on jonkilainen rakenne alun rakkaushuuruisen mutta kaoottisen haahuilun sijaan. Kaiken kakkaamisen, syömisen ja kiljumisen välissä ehditään välillä leikkiä ja seurustella, nukkua päikkäreitä, käydä ulkona, pestä pyykkiä ja mammakin on todistettavasti ehtinyt syömään aamiaista JA lounasta JA käymään suihkussa (tosin harvoin kaikkia kolmea samana päivänä :).

Seuraavaksi tavoitteena on pikkuhiljaa harjoitella syömistä kaupunkiolosuhteissa ilman, että allekirjoittanut menee paniikkiin. Tähän asti ollaan hengailtu joko tässä lähihoodeilla, jolloin syömishommia varten on kiirehditty kotiin, tai sitten on oltu jonkun muun kotona. Olis kyllä kiva päästä kaupungille katselemaan ja ehkäpä jopa täydentämään vähän omaa vaatevarastoa - ihan en kun mahdu normaalihousuihini toistaiseksi. Onneksi on nettikaupat, etten ole ihan vieroittunut kuluttamisen sietämättömästä keveydestä!

Parempia päiviä

Aika vaan hujahtaa! Igge on jo päivän verran yli neljä viikkoa, ylihuomenna tulee täyteen kokonainen kuukausi. Hurjaa.

Syömishommat sujuu jo paljon paremmin. Viikko sitten tuli täyteen syntymäpaino (viikon verran myöhässä, mutta kuitenkin - hurraa!) ja toivon mukaan vaaka näyttää perjantaina taas slevää nousua. Mennään siis edelleen tissi-pullo-yhdistelmällä, ja voi tietysti olla, että pullo kuuluu meillä ruokintaan ihan pysyvästi. Mutta ainakin pääosa ruoasta on lähtöisin minusta, vaikka täydennystä tuleekin Nan-purkista (20-30 ml/syöntikerta). Ihan aina en pulloa ole antanut, esim. yöllä jos ja kun kaveri sammahtaa ihan tyytyväisenä tissibaariin. Ja välillä lisämaito on pumpattua omaa maitoa, jos vaan olen jaksanut sitä riemuhommaa harrastaa (inhoan inhoan inhoan sitä!).

Välillä syönti alkaa edelleen raivoamisella, mutta jotenkin otan itse homman vähän rennommin. No, ainakin yleensä. Joskus kyllä pinna meinaa palaa, kun ei tajua, että mikä sitä nyt raivostuttaa. Lähes poikkeuksetta hillunta kuitenkin rauhoittuu muutaman minuutin sisällä ja vaihtuu tyytyväiseen syömiseen. Mutta voi jessus ne minuutit on joskus PITKIÄ! Jos näyttää, että homma lähtee lapasesta, saatan antaa pullosta maitoa pahimpaan hätään, minkä jälkeen tissikin yleensä maistuu ongelmitta.

Elämä on onneksi muutakin kuin syömistä. Igge on hereillä aika paljon. Ilmeisesti siltä on jäänyt lukematta kohta vauvaoppaista, että pikkuvauvat nukkuvat suurimman osan ajasta. Aamulla Igge heräilee ja venyttelee makeasti siinä puoli kymmenen maissa. Sitten me syödään ja ihmetellään uutta päivää sängyssä ihan kahden kesken (papi on jo palannut töihin, arki on siis siltä osin alkanut). Mä yritän saada vauvan viihtymään itsekseen esim. sitterissä sen verran, että saan syötyä itsekin - ja tänään onnistuin jopa käymään suihkussa! Sitten syödään taas, yön jälkeen Igge tankkaa aika ahkerasti. Seuraavaksi nukutaan vähän pitemmät unet, tunnin tai parin verran - ja sitten taas syödään. Tässä iltapäivällä Igge nukkuu yleensä pidempään, pari kolmekin tuntia. Kohta on taas syömisen vuoro, ja sitten taas nukutaan.

Illaksi Igge virkistyy ja seurustelee/jumppaa/kaipaa syliä/kiljuu ilmavaivoja/ääntelee muuten vaan/syö, syö ja syö kiihtyvällä tahdilla ottaen oikeastaan vain pieniä nokosia silloin tällöin aina puoleen yöhön tai ylikin. Viime yönä uni tuli lopulta siinä puoli kahden aikaan perinteisellä tissinukutusmenetelmällä. Mutta kun uni tulee, niin poikanen vetäiseekin sitten ihanat viisi-kuusi tuntia putkeen, tänäänkin "yösyöttö" oli vasta seitsemän maissa aamulla! Ja sitten taas nukutaan pari tuntia, kunnes on aika herätä.

Hereillä ollessaan Igge katselee uteliaana ympärilleen, päästelee erilaisia kiljaisuja, tuijottelee silmiin ja joskus suu menee hymyynkin - siis jos vatsa on täynnä, vaippa kuiva ja masu ei vaivaa. Välillä Igge kipristelee ja kitisee ja päästelee melkoisia kaasupurkauksia. Sääliksi käy, kun ei oikein voi auttaa, vaikka näkee miten inhottavalta ilmakuplat tuntuvat.

Ai niin, kiitos edelliseen kirjoitukseen tulleista lohduttavista kommenteista. Niistä tuli tosi hyvä mieli! Osaisko joku kertoa, miten lapsen saisi syömään kunnolla nukahtamatta? Välillä tuskastuttaa, kun tyyppi nukahtelee ja syöminen kestää ja kestää ja kestää, kun häntä pitää herätellä jatkamaan toimintaa. Tai jos annan lapsen nukkua, hän herää vartin päästä nälkään, ja koko show alkaa alusta. Voi kun vauvat vaan ymmärtäisi puhetta ja järkisyitä! :)

Paha päivä

Meidän ihana pieni on siis saanut lisämaitoa sairaalasta asti. Kotona mentiin välillä ilman, mutta kun paino nousi kovin hitaasti, niin sovittiin, että annetaan 50 ml päivässä.

Tänään käytiin taas neuvolassa mittaamassa painoa. Kippura-asentonsa ansiosta lisänimen Igge Igelkott saanut rakkaamme on syönyt viime päivinä usein ja useimmiten myös ihan hyvin (ts. ilman suurta raivokohtausta ja nukahtamatta jo alkumetreillä) rintaa ja sitten pariin otteeseen saanut lisää pullosta. Vaipat kastuu ja kakkakin tulee joka syötön jälkeen (toim.huom. monesti useamminkin, kestovaippakokeilut saavat todellakin toistaiseksi odottaa). Lapsi nukahtaa ihan tyytyväisenä syötyään rintaa n. puoli tuntia

Mutta se helvetin vaaka näytti silti ihan samaa lukemaa kuin maanantaina.

Neuvolantäti lohdutti, että ei se ole mun vika. Ja että edelleen on mahdollista, että siitä pullosta päästään vielä eroon ja että mitään hätää ei ole, mutta nyt on pakko saada pienen paino nousemaan ja että mun pitää ajatella järjellä eikä tunteella eikä äitiyttä mitata maidon määrällä ja että jos jotain pitäis syyttää, niin sitä synnytyssairaalaa, kun homma meni jo alussa vinksalleen eikä paikkaaminen ole helppoa ja nyt vaan sit annetaan joka syöttökerralla parikymmentä milliä pullosta päälle.

Mutta mun mielestä on tietysti vaan ja ainoastaan mun syy, että ruoka ei riitä ja mulle iski aivan kamala paska mutsi -olo. Ja lapsi on tietysti kiukutellut tänään tissille oikein urakalla, mikä vielä vääntää veistä haavassa. Tämä päivä onkin mennyt sitten lähinnä itkiessä. Miten niin yksinkertainen asia kuin syöminen voi olla niin vaikeaa? Mun sydän särkyy, kun katson tuota pientä ihanaa lasta ja mietin, että se reppana ei ole saanut tarpeeksi ruokaa. Mies yrittää ymmärtää ja lohduttaa, mutta sen praktisesta näkökulmasta asiassa ei ole sen suurempaa ongelmaa, kun pullo ja korvikkeet on keksitty. Ja niin mäkin kuvittelin aikaisemmin, mutta ilmeisesti jostain hormoneista johtuen poden tunnontuskia joka kerta, kun korkkaan korvikkeen.

Voi että mä toivoin, että tältä imetystuskahelvetiltä olisi säästytty. Kun edes tietäisi, että tämä helpottaa! Nyt just tuntuu, että tekisi vaan mieli luovuttaa. Olin niin odottanut, että painosta stressaaminen loppuisi tänään, mutta se menikin sitten ihan toiseen suuntaan.

Totta kai tärkeintä on, että meidän rakas Igge voi hyvin, mutta miksi, miksi se ei voi voida hyvin pelkällä rintamaidolla? Ja miksi mä en voi olla stressaamatta asiasta niin kamalasti? Ja miksi sitä maitoa on joka hemmetin paikassa, niin että koko koti haisee piimältä, mutta ei tarpeeksi Iggen masussa?

Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä. Nyt väsyttää ihan kamalasti.

Ihmeen tekeminen

Olemme harjoitelleet elämää bebben kanssa kaksi viikkoa. Nauru ja kyyneleet ovat edelleen herkässä. Lauantaina saavutettiin yksi virstanpylväs, kun päivänvalon näki vauvan upouusi napa. Napanuora (tai se, mitä siitä oli jäljellä) siis irtosi, ja mamia itketti kamalasti, kun loppukin meitä konkreettisesti yhdistäneestä asiasta katosi.

Tasan kaksi viikkoa sitten tapahtui siis meidän elämämme suurin ihme: oman lapsen syntymä. Sektiopäivä oli varattu jo muutamaa viikkoa aikaisemmin, mutta loppuun asti jännitettiin, tahtooko poika tulla ulos ennen sitä tai onko hän ehkä sittenkin kiepsahtanut pää alaspäin. Edellinen päivä ja etenkin sektiopäivän aamu vietettiin hyvin epätodellisissa tunnelmissa: nytkö se tapahtuu? Onko odotus oikeasti pian ohi?

Soitimme maanantai-iltana ohjeiden mukaan Naistenklinikan osastolle 51, josta meille kerrottiin, että olemme seuraavana aamuna ensimmäisinä vuorossa. Meidän pitäisi siis tulla sairaalaan puoli seitsemäksi.

Kiitimme tiedosta, tuijotimme toisiamme hämmentyneinä ja yritimme ymmärtää, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietimme viimeistä iltaa lapsettomina. Kävimme syömässä hyvin ja nukuimmekin ihan kohtuullisesti - jotenkin koko juttu tuntui niin epätodelliselta, etten edes osannut jännittää.

Seuraavana aamuna otimme taksin Naistenklinikalle. Kuljettaja kysyi osoitteen kuultuaan hyvin lakonisesti, että no, onko kiire. Me siihen, että ei juuri, meillä on varattu aika etukäteen. :)

Ensimmäiseksi meidän piti mennä päivystykseen, missä lääkäri vilkaisi nopeasti ultralla, että maailmamme tuleva keskipiste istui edelleen tukevasti perätilassa. Sitten tapahtumat etenivät melkoista vauhtia. Menimme osastolle, jossa minulta otettiin verikoe jo käytävällä. Paperit jätettiin kansliaan, ja meidät ohjattiin huoneeseen, jossa saimme vaihtaa vaatteet. Olo oli sairaalakuteissa kuin elokuvissa tai Teho-osaston kuvauksissa... Otimme viimeiset muhkeat vatsakuvat ja yritimme ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Pian riuskaotteinen kätilö tuli huoneeseen ja ilmoitti, että nyt mennään. Minä sain kärrättäväkseni pienen vauvansängyn ja mies ja kätilö ottivat minun sänkyni. Viipotimme pitkin käytäviä, kunnes ovissa alkoi lukea "Leikkaussali", "Leikkaussali", "Leikkaussali". Siinä vaiheessa mies bongasi miestenhuoneen, ja ilmoitti, että nyt on pakko päästä.

Minut tyrkättiin saliin, missä kymmenen ihmistä jo hääri ahkeran näköisinä. Joku kyseli, mihin isä on kadonnut, ja totuudenmukainen ilmoitukseni herätti vähintäänkin lievää huvittuneisuutta. Miesparka oli tullut vessasta tyhjään käytävään, ja ihmetellyt, että mihin seuraavaksi. Onneksi joku kiskaisi hänet sisään saliin - ja vieläpä sinne, missä minua jo valmisteltiin.

Ympärilläni hääri melkoinen määrä porukkaa. Joku laittoi tippaa, toinen EKG-tarroja, kolmas verenpainetta ja happisaturaatiota mittaavia laitteita, neljäs happiviiksiä ja lopulta anestesialääkäri ja -hoitaja asensivat selkärankaan spinaali-/epiduraalipuudutusjutun. (Termistö on hieman hukassa.) Sen laittaminen ei sinänsä sattunut, mutta selkärangan tunnustelu ja kaivelu sattui kyllä, ja puudutus kirveli jonkin verran.

Puudutuksen tehoa testattiin sivelemällä vatsaa kylmällä ja kostealla, ja näkymä vatsaan peitettiin verholla. Joku laittoi tässä vaiheessa paikoilleen myös virtsakatetrin (viehättävää). Mies istutettiin pääni taakse, ja kun käteni olivat täynnä erilaisia letkuja ja johtoja, hän puristi minua romanttisesti korvasta. Tätä on naurettu aika paljon jälkeenpäin...

Tunsin, kuinka vatsaani kaiveltiin, mutta ilman kipua. Se oli aika hullu tunne. Sitten lääkäri (tai joku) sanoi, että pian vauva syntyy. Tunsin, kuinka ylävatsaani painettiin, ja vatsastani lähti pois jotain. Melkein samantien kuului kurlausta ja pieni ääää. Vauva nostettiin nähtäväksi ja pieneksi hetkeksi myös lähelle poskeani ja meillä tuoreilla vanhemmilla valui molemmilla kyyneleet ihan valtoimenaan. Taisin todeta miehelle hämmästyneenä, että sieltä tuli siis oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. :) Päällimmäiseksi mieleen jäi pienen mutrusuu ja musta tukka.

Poika vietiin sivummalle tarkastettavaksi. Hän sai yhdeksän pistettä - yksi piste lähti sinertävistä varpaista. Mies meni mukaan ja leikkasi napanuoran, minä yritin kurkkia parhaani mukaan, mitä siellä tapahtuu. Vauva kapaloitiin ja tuotiin syliini, ja saimme tutustua toisiimme muutaman minuutin leikkauspöydällä, ennen kuin mies ja kätilö lähtivät pesemään ja punnitsemaan pikkuista. Minut ommeltiin kasaan ja kärrättiin heräämöön, mistä pääsin osastolle jo tunnin päästä, kun vointini oli niin hyvä. (Pyysin naistenlehtiä luettavaksi, kun aika kävi pitkäksi siinä makoillessa, mitä kätilö naureskeli jälkeenpäin.)

Osastolla minua odottivat liikuttunut mies ja maailman ihanin vauva. Mies oli erityisen ylpeä siitä, että lapsukainen osasi jo aivastaa ja röyhtäistä ja oli tehnyt elämänsä ensimmäisen kakankin jo ennen punnitusta. Sain vauvan syliini, ja heti kun vaan pystyin kääntymään kyljelleni, pääsi vauva myös rinnalle. (Tässä kohtaa olisi kyllä tarvittu enemmän apua, samoin kuin olisin toivonut, että joku olisi käynyt auttamassa yösyötöissä alusta asti, etteivät unemme olisi venähtäneet niin pitkiksi.)

Minulle kerrottiin, että sektio meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Olen toipunut hyvin, joskin ne ensimmäiset päivät olivat melkoisen kipeitä. Yritin nousta ylös jo ensimmäisenä iltana, mutta kun meinasin oksentaa, jouduin takaisin sänkyyn. Seuraavana aamuna pääsin jo suihkuun. Sen kyllä sanoin, että jos joku tulee sanomaan, että sektio on ihan vaivaton ja kivuton tapa hoitaa synnytys, niin olen kyllä eri mieltä. Taitaa olla niin, että kivutonta tapaa synnyttää ei ole.

Leikkauksessa selvisi, että bebbe oli osittain jalkatarjonnassa, joten alatiesynnytys olisi suurella todennäköisyydellä päättynyt joka tapaukessa sektioon. Lisäksi vauva olikin lopulta vähän suurempi kuin oli arvioitu - Naistenklinikan lääkäri arvioi pari viikkoa sitten, että hän olisi alle kolmekiloinen. Juttelin useammankin kätilön kanssa, ja jokainen oli sitä mieltä, että sektio oli oikea ratkaisu, mikä oli hyvä kuulla.

Pikkuisen kuitenkin kaihertaa, etten saanut kokea sitä, miltä tuntuu, kun kauan odotettu synnytys vihdoin käynnistyy. Kuvittelen, että siihen liittyy aivan omanlaisensa jännitys. Olisin myös halunnut konkreettisesti synnyttää itse vauvani kipuineen kaikkineen - luulen, että sen jälkeen olo on jollain tavalla melkoisen voittamaton. Mutta ehkäpä ensi kerralla sitten!

Nyt syöminen sujuu jo paremmin. Ihanaa, että mies on kotona ja on auttanut hurjasti vauvan hoidossa - minun aikani menee imettämiseen ja välillä pumppaamiseen, kun olen yrittänyt paikata alun karikoita. Toistaiseksi vauva syö rintakumin avulla, mutta pari kertaa ollaan onnistuttu jo imemään hetki ilmankin. Kuulemma homma helpottuu, kun vauva kasvaa ja olen päättänyt luottaa siihen. Pääasia, että ruoka maistuu - sama se, vaikka siinä oliskin välissä vähän silikonia.

Viikon vanha ihme

Tänään on jo hänen elämänsä toinen tiistai. Meidän mytty on kokonaisen viikon vanha! Aivan yhtä ihmeellinen hän on silti, eikä tätä vieläkään oikein tahdo tajuta. Että miten maailman suloisin ja ihanin ja täydellisin puolen metrin pätkä sattuikin syntymään juuri meille. :)

Ensimmäiset päivät ovat olleet vähintäänkin sekavia, eikä ihan probleemitta olla selvitty. Vauvalainen nimittäin päätti olla syömättä ja nukkua vaan, ja kun syöttövälit kasvoivat liian suuriksi, oli herätessä sitten kamala nälkä, mistä aiheutui hirmuinen tissiraivari, jonka ansiosta syöttäminen kesti noin kaksi tuntia, jonka jälkeen koko perhe oli aivan puhki, minkä takia kaikki nukkuivat pitkään ja syömisten väliin tuli taas pidempi tauko, jolloin vauva oli herätessään taas vielä nälkäisempi, mutta maitoa tuli hitaammin ja taas alkoi raivari ja niin edelleen. Kysyttiin neuvoa Naistenklinikalta, mutta sieltä annettiin ohjeeksi, että antaa vauvan vain nukkua, kyllä se herää itsekseen syömään.

Tuntui aika oudolta, että muutaman päivän ikäinen pieni muka voisi pärjätä syömällä vain 4-5 kertaa vuorokaudessa, mutta ei oikein sitten osattu muuta kuin luottaa ohjeisiin ja olla huolissamme. Onneksi ihana oma neuvolantätimme soitti ja tuli visiitille jo tänään, ja vahvisti sen, mitä aavistelimme - vauvan paino ei ole lähtenyt nousuun, päinvastoin. Saatiin ohjeeksi syöttää nyt perjantaihin asti parin tunnin välein, ensin rintaa ja jos se ei riitä, loput pullosta. Omaa maidontuotantoa stimuloidaan paitsi imetyksellä, myös pumpulla näiden parin päivän ajan. Täti näytti imetyksenkin kädestä pitäen ja katsoi, että vauva imee kunnolla. Voi kun joku olis tehnyt sen jo sairaalassa, niin ei olisi mennyt niin kauan opetellessa itsekseen!

Puoli päivää on menty neuvolan ohjeiden mukaan, eikä meillä ole ollut yhtään tissiraivaria. Toivotaan, että suunta jatkuu ja vaaka näyttää perjantaina enemmän. Vaikka en voi kuin kiittää Naistenklinikkaa kaikesta muusta, tähän imetys-/syöttöhommaan olisin kyllä toivonut enemmän apua. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt osata pyytää enemmän ohjausta, mutta en sitä osannut silloin kipeänä ja lääketokkurassa ajatella. Kaikessa muussa kyllä opastettiin hienosti. Imetykseenkin olisi ollut tukiryhmä päivittäin, mutta kun aloin olla siinä kunnossa, että olisin voinut kävellä sinne vauvan kanssa, oli aika lähteä kotiin.

Neuvolantädin käynnin jälkeen on ollut ihanan kevyt olo. Nyt tuntuu, että on saanut oikeasti konkreettisia ohjeita siihen, mitä tehdä - ja samalla vahvistuksen sille, että oma vaisto (tai terve järki) oli oikeassa. Sydän meinasi särkyä, kun tissi ei kelvannut ja kuitenkin näki, että toisella on kamala nälkä. Mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että menee hermo tuohon pieneen olentoon ja sen huutamiseen, vaan itketti vaan kun ei tiennyt, miten saisi homman paremmin hanskaan.

Nyt tuo ihana, ihana pötkö tuhisee sängyssään tuossa vieressä ja me vaan ihmetellään tippa linssissä, että miten me on saatu aikaan jotain noin käsittämättömän suloista. Toistaiseksi elämme melkoisissa rakkaus- ja vauvahuuruissa. Arki saa vähän vielä odottaa.

Kolmisin kotona

Meitä on siis nyt kolme. Pörrötukkainen, tummasilmäinen poikamme syntyi Naistenklinikalla tiistaina 7.7. klo 8.30. Täydellinen pieni ihminen painoi 3 435 g ja oli 51 cm pitkä.

Kaikki voivat hyvin, ja pääsimme kotiin jo tänään. Juuri nyt ei jaksa muuta kuin keskittyä uuden elämän ihmettelyyn, mutta palaan kyllä. Jonnekinhan mun täytyy päästä vuodattamaan kaikki jutut bebbestä, sillä ilmeisesti ihmisillä voi olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin tuo ihmeellinen nyyttimme. Toistaiseksi hän on kyllä kerännyt kiitettävästi huomiota, mutta täytynee varautua siihenkin, että kavereilla, naapureilla ja kaupankassoilla on rajallinen into kuunnella kolmattakymmenettäseitsemättä kertaa, miten ainutlaatuisen ihanasti lapsukaisemme röyhtäisee tai kakkaa.

Me sen sijaan jaksamme toistaiseksi totaalisen vaikuttuneita lapsen kaikista taidoista. Edellisten lisäksi myös siitä, miten hän katsoo meitä tummilla silmillään ja muuttaa kaiken. Hän on ihana. <3

Tänään

Jos vauva edelleen on beba edellä, eikä sairaalassa ole mitään akuuttia nyt aamulla, meitä on noin kahden ja puolen tunnin päästä kolme.

Sitä ajatusta olen tässä yrittänyt sulatella, vaan ei se mahdu mun päähän.

Iik.

Almost there?

Koti alkaa olla vihdoin ja viimein kunnossa. Vielä perjantaina bebben kamari näytti hieman keskeneräiseltä (kts. kuva). Melkein meinasi iskeä paniikki. Siis suomeksi saatoin pikkuisen itkuraivaroida. Onneksi mies otti rauhallisesti ja sai minutkin rauhoittumaan. Suurella todennäköisyydellä viimeinen lapseton viikonloppumme meni pesänrakennuksessa, paitsi lauantai, kun oltiin Tammisaaren Knipanilla (-ssa?) syömässä ja sunnuntaiaamupäivä, kun meillä oli ex tempore -brunssi aamukahville tulleen kaverin kanssa. Saatiin silti paljon tehtyä, ja nyt kuljeskelen täällä ympäriinsä ihmetellen, miten ihanalta tuntuu, kun varpaisiin ei tartu maalarinteippiä tai muuta roskaa.

Taulujen ripustaminen ja muu hienosäätö jää nyt mitä ilmeisimmin vähän myöhemmäksi, mutta jääköön. Olkkariin pitäisi löytää mm. uusi lamppu (haaveilen Foscarinin lampuista, esim. tuosta kuvan keskimmäisestä New Bud 2 -lampusta) ja pöytä (joko antiikkiarkku tai pyöreä, matala antiikkipöytä). Keittiö, eteinen ja meidän makkari jää kokonaan ensi syksyn/talven projekteiksi, mutta ehdottomasti suurin homma on tehty, kun olkkari (joka on kooltaan varmaan yli kolmannes koko asunnosta) ja lastenhuone on laitettu. Miksi muuten se on lastenhuone, vaikka olis vaan yksi lapsi?

No niin, nyt mä eksyin sisustushaaveisiin, vaikka joku saattaisi kuvitella, että mielessä on tällä hetkellä muutakin. Päivät käy tosi, tosi vähiin (pakko lisätä, että siis ainakin JOS vauva on yhä peppu edellä). En osaa edes kamalasti jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, että ihan pian se ruttukasa potkiskelee täällä. Vauvan korisänky puhtaine lakanoineen on paikoillaan meidän makuuhuoneessa, sitä katsoessa saan kyllä vaivatta kyyneleet silmiin. Ja näköjään pelkkä ajatus riittää. Niisk.

Vaipat (sekä kerta- että kesto-) on järjestetty koreihin, samoin kaikki pienet asiat. Ja omalla hyllyllään odottavat pikkuruiset vauvan vaatteet. Olen pakannut (liian kalliiseen, argh - sorruin Storksakiin, joskin kankaiseen) uuteen hoitolaukkuun valmiiksi vaatteet sekä bebbelle että minulle, mies saa tuoda ne sitten aikanaan sairaalaan. Oma kassi on vielä pakkaamatta, mutta nesessäärissä on jo pesujutut, liivinsuojat ja muut vastaavat, joten melkein kai riittää, kun ottaa sen mukaan. Mehän ei joka tapauksessa päästä perhehuoneeseen sektion takia, eli mies voi kyllä tuoda kotoa mahdollisesti puuttuvat tavarat.

Aamulla, kun yritin kömpiä ylös sängystä ja joka niveltä ja lihasta (mikäli sellaisia vielä jossain tämän nestepöhön alla on!) särki ja vatsa oli tiellä ja selkä kramppasi ja ylös pääseminen oli me tuskaa ja vauva painoi rakkoa ja tuntui, että kohta tulee pöksyyn, mies yritti lohduttaa, että ei ole enää montaa aamua jäljellä. Eli enjoy it while it lasts! :)

Tänään aion nauttia päivästäni tekemällä ihan mitä huvittaa. Jos huvittaa vaan istua sohvalla ja ihastella kaunista kotia, niin sitten parkkeeraan tähän. Jos huvittaa kuunnella sentimaalista vanhaa musiikkia (esim. ysärihittejä) ja nostalgisoida entistä elämää ja panikoida ja liikuttua elämän suurista asioista, niin sitten nyyhkin täällä kotosalla. Ja jos huvittaa mennä katselemaan kauniita asioita kaupungille, niin hypähdän (hah hah) ratikkaan muutaman korttelin matkaksi, ja taaperran tukkimaan kauppojen käytävät ja liikennevalot yhdessä turistien kanssa.

Tämän valmiimmaksi me ei tulla. Nyt vaan odotellaan.

Ps. Näin yhteisesti vielä kiitos kivoista kommenteista edellisiin kirjoituksiin! Ilahduin kovin kun löysin ne tuolta - jostain syystä en ole saanut kaikkia sähköpostiini.

Sekavuustilassa

..taas kerran. En tajua, miten päin tuo lapsi oikein tuolla on. Tänään heräsi epäilys, että mitä jos tuo kova pyöreä onkin sen peffa. No, neuvolan "täti" saa huomenna sanoa sanansa, ja toivottavasti pääsisin johonkin kontrolliin, ettei tarvitse miettiä sitä asentoa. Jo siksikin, että JOS ne lapsivedet sattuis menemään, niin ei tarvitsisi olla niin hysteerinen sen suhteen, että nyt makuulle ja ambulanssilla sairaalaan. Kun siis välillä (pyydän anteeksi*) pöksyt kostuu tuolla kaupungilla, niin ei tarvitsisi miettiä, että apua, nytkö mä sit joudun tuolle Stockan tätille sanomaan, että sorry, tilaatko kyydin. Vaan voisi rauhassa tsekkailla, että oliko se ehkä vaan jotain normaalia muuten-vaan-vuotoa. Koska kuulemma se vesikään ei mene aina mitenkään kertahulauksella (kertoo meille luotettavista luotettavin lähde eli Google ja keskustelupalstat... kröhöm).

No joo, oli miten oli. Aika ahdistava olo on ollut tässä useampana iltana. Selkään sattuu ja vatsaa kipristää ja se on jatkuvasti sekaisin. Sormia ja jalkoja turvottaa. Tuolla jossain uumenissa vihloo. Aamut ja päivät menee vallan mainiosti, mutta iltaisin saattaa tulla turhautuminen.

Ei, kyllä se bebbe nyt just taisi kuitenkin potkaista mua tonne alas. Ja se ei kai ole mahdollista, jos pää olisi alaspäin. Vai?

Joka ilta toivon, että aamulla herään yhtenä kappaleena. Ja joka aamu olen kuitenkin salaa vähän pettynyt, kun mitään ei sitten ole tapahtunutkaan. Ota tästä mun päästä nyt sit selvä!

*) Siis sitä, että kerron tämänkin viehättävän yksityiskohdan, en itse asiaa.

Kaikki yhes koos

Joka aamu (ja päivä ja iltapäivä ja ilta) kurkin ihan tohkeissani, että josko täällä, täällä, täällä tai täällä tapahtuisi jotain. Ja jos ei postauksia näy, niin mietin, että johtuuko se Siitä.

Sen sijaan mulla meinaa unohtua, että periaatteessahan myös allekirjoittanut voi poksahtaa ihan milloin vain. Siis vaikka tänään. Tuntuu vaan niin kovin, kovin epätodelliselta moinen ajatus. Olen fiksoitunut sektiopäivään, mutta en oikein tajua, kuinka lähellä sekin on. Siis aikaa lasketaan päivissä, ei enää viikoissa, saati sitten kuukausissa. Mihin nämä kuukaudet oikein meni?

Alitajunta varmaan pui asiaa koko ajan, sillä viime päivinä olen taas kantanut hirmuista huolta siitä, että pieni voi hyvin ja on terve. Pelottaa puhua ääneen vauvasta, kun ei halua ärsyttää kohtaloa. Päähän meinaa väkisin tulla kauhuskenaarioita siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen, vaikka kuinka yritän työntää ne syrjään. Bebbe myllertää aiempaa rauhallisemmin, varmaan sillä alkaa jo aika ahdasta, ja mua alkaa huolestuttaa heti, jos se on puolisen tuntia hiljaa. Että apua, nyt sillä on napanuora kaulan ympäri tai mä olen lytännyt sen unissani nukkumalla sen päällä (jep) tai jotakin muuta kamalaa.

Ja tietysti kyttään myös omaa vointia. Sormet on tänään aivan tolkuttomat nakit - haa, salettiin raskausmyrkytys! Varsinkin kun eilen oli vielä päänsärkyä. Ja pahoinvointia. Ahkerasti googlettamalla voi todeta, että vastaavat oireet voivat merkitä myös maksasairautta. No eikös mulla yöllä kutittanutkin toista jalkapöytää? Maksahan se siellä alkaa sanoa sopimustaan irti, tietysti. Vatsaankin koskee, mulla on varmaan joku tulehdus siellä, tai istukka irtoilee reunoistaan, tai vauvan jalka on mennyt läpi jostain selkäpuolelta. Tai ehkä mun sisään onkin istutettu joku ulkoavaruuden olento?

Kukaan ei kertonut etukäteen, että tähän liittyisi näin paljon huolehtimista. Tai ehkä mulla vaan on päässä jokin asetus väärin? No, lähden hermoilemaan Ikeaan. (Nyt jo ahdistaa, että tulee äkkijarrutus, ja turvavyö lyttää lapsen.) Ehkä sisustustyynyjen vertailu saa mut hetkeksi unohtamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kauheudet.

Paisti on kypsä

Bebbe on tänään virallisesti täysiaikainen, laskutavasta riippumatta. (Joidenkin lähteiden mukaanhan hän on ollut sitä jo viikon verran.)

Siellä se muhii ja potkiskelee, ilmeisesti kuitenkin yhä beba alaspäin. Kropassa tuntuu kaikenlaista, iltaisin varsinkin kolottaa ja kivistää ja kipristää. Voisi jopa kuvitella, että jotain tapahtuu.

Ehtipä ensin sitten luonto tai suunniteltu sektio, on meillä enää alle kaksi viikkoa siihen, että näemme uuden ihmisen. Apua, sitten se on tossa, pieni ja viaton ja meidän vastuulla! Ja iik ihanaa, sitten se on tossa, pieni ja viaton ja meidän vastuulla!

(Edelliseen vaivapostaukseen vielä: toi pistemäärä kyllä vaihtelee tilanteen mukaan. Tai siis se, että miten paljon mikäkin asia häiritsee. Esim. jostain syystä ne kamalat liitoskivut, jotka teki kävelemisestä ja istumisesta tuskaa, tuntuu nyt jotenkin tosi kaukaisilta. Sen sijaan turvotus tuntuu tällä hetkellä sietämättömältä. Onneks edessä on näillä näkymin enää yksi neuvolapunnitus...)

Raskausvaivat: valitusta koko rahan edestä

No niin, nyt saa valittaa! Listasin yleisimpiä raskauteen liittyviä vaivoja, jotka ovat ennemminkin ikäviä kuin vaarallisia.

Pisteytin vaivat asteikolla 0-2 (0 = ei maittavasti/ei haitaksi asti, 1 = jonkin verran, 2 = aiheuttanut useita kirosanoja ja/tai kyyneliä). Tällä hyvin tieteellisellä ja luotettavalla metodilla kuka tahansa raskautunut voi tutkia, miten paljon paremmin/pahemmin asiat voisivat olla.

Varoitus! Sisältää myös vähän eritejuttuja, sorry.

Pahoinvointi, pisteet: 1
Alkuraskaudessa ellotti ja ällötti, mutta säästyin oksentelulta saati sitten tiputukselta. Hampaiden harjaaminen tosin aiheutti oksennusreaktion pitkälle viimeiselle kolmannekselle.

Ruokahimot 0
Ei mainittavia himoja, lähinnä tekee mieli kylmää ja raikasta syötävää, kuten (pakaste)mansikoita, mehujätskiä, omenaa jne.

Tunteet pinnassa 2
Oi kyllä. Miesparka. Itkuraivareita, omaan kömpelyyteen turhautumista, sopeutumisvaikeuksia, liikutuksen/suuttumuksen/raivon kyyneleitä milloin mistäkin - mutta vastapainoksi onneksi myös onnea, iloa ja valtaisia rakastamispuuskia.

Rintojen arkuus 1
Alkuvaiheessa juu, ja nyt lopussa taas. Aijai, varsinkin alussa riisuminen sattui, ja vatsallaan nukkumisen sai unohtaa tosi aikaisin...

Raskausarvet 0
Ei toistaiseksi, kenties kiitos Body Shopin vartalovoi (alkuraskaus) ja Vichyn raskausarpivoide (loppuraskaus)?

Peräpukamat, 0
Ei toistaiseksi näitäkään, ja toivon, että pysyisivätkin poissa!

Ummetus 0
Päinvastoin (ehkä juuri siksi peräpukamat ns. loistavat poissaolollaan).

Närästys 0
Ei mainittavasti. Kerran närästi jogurtti ja kerran raaka omena, siinäpä ne.

Turvotus 2
Tätä riittää. Voi kristus, jalkaterät on ihan sämpylät, nilkat kuin tukit ja sormet nakit. Viehkeä ja kevyt kesäolo siis.

Liitoskivut 2
Silloin huhti-toukokuussa aivan järkyttävät. Välillä oli melkein mahdotonta kävellä, ja öisinkin heräsin tuskaan joka kerta, kun liikahdin. Onneksi ne katosivat! (Täytyy koputtaa puuta...)

Selkäkivut 0
Näitä on oikeastaan alkanut tuntua vasta ihan viime päivinä. Elän toivossa, että minulla ehkä sittenkin on ihan kohtuulliset selkälihakset, kun painopisteen muuttuminen ja vatsan kasvaminen eivät ole vaivanneet selkää tämän enempää.

Iskiaskivut 1
Jep. Nämä alkoivat jo joskus puolivälin tienoilla, mutta pari käyntiä naprapaatilla ja venyttelyohjeiden noudattaminen kyllä auttoivat. Nyt iskias vaivaa välillä, etenkin jos makaan liian kauan selälläni. Niitä jalka lähtee alta -tuntemuksia ei kuitenkaan ole enää ollut.

Supistukset 1
Ei haitaksi asti, tässä vaiheessa oikeastaan toivoisi jo enemmänkin...

Jatkuva pissahätä 2
Oikeastaan ensimmäinen merkki raskaudesta oli se, että vessassa piti ravata ahkerasti. Ja tässä lopussa tahti on taas kiihtynyt. Vessaan on päästävä, vaikka tulos on yleensä aika säälittävä liru. Vessapaperin kulutus on kiihtynyt huimasti, kun jäin kotiin. :)

Suonenvedot, jalkakrampit 0
Ei mainittavasti.

Nenäverenvuoto 0
Alkuraskaudessa muutamia kertoja, mutta multa tulee muutenkin helposti verta nenästä esim. nuhan yhteydessä.

Verenvuoto ikenistä 0
Hampaita pestessä joo, tavallista enemmän, mutta ei haitaksi asti.

Päänsärky 0
Hormonipäänsärkyä ei ihme kyllä ole ollut, vaikka pillerit aiheuttivat aikoinaan kamalia hedareita.

Ihon värimuutokset 0
Hyvin, hyvin hailakkaa linea negraa sekä hurjasti tummuneita nännejä lukuunottamatta ei näkyviä muutoksia.

Nenän tukkoisuus 1
Jep, mutta en tiedä, johtuuko se raskaudesta vai heinänuhasta...

Lisääntynyt valkovuoto 2
Kyllä, kyllä ja kyllä. Pöksyt on jatkuvasti kosteat, ja välillä ei ole ihan varmaa, että mitä sieltä oikein tulee. Kerran soitin jo äitiyspolillekin, ja perätilan takia halusivat tarkistaa, ettei se ole lapsivettä. Ei ollut, pelkkää kirkasta vuotoa vain. Yhhyh.

Hengenahdistus 1
Kumartuessa kyllä, muuten ei. Esim. kenkien/sukkien laitto ja tavaroiden poimiminen aiheuttavat hirmuisen ähinän. No, en kyllä ole juurikaan kiipeillyt portaita tms. viime aikoina, luultavasti happi loppuis jossain toisen kerroksen kohdalla.

Karvankasvun kiihtyminen 1
Tukasta en tiedä, mutta mitä on toi nukka mun vatsalla? Todella omituista. Lisäksi aamulla sheivatuissa kainaloissa tuntuu sänki jo illalla. Alakerran tilanne on arvattavasti villiintynyt täysin, täytynee pyytää miestä hoitamaan asia... Tän raskauden aikana parisuhteesta on kyllä hävinnyt viimeinenkin mystiikka, mutta minkäs teet.

Suonikohjut 0
Ei ole näkynyt, toivottavasti ei tulekaan. Mun äidillä on, mutta ne plopsahtivat pintaan vasta toisen raskauden aikana. Saa nähdä, miten mulle käy, jos ja kun tämä riemu joskus toistuu.

Hiivatulehdukset 1
Keskiraskaudessa useampiakin, nyt ei taas sitten pitkään aikaan. Hyvä niin.

Ilmavaivat 1
Riittävästi. Ja ne vaan jaksaa naurattaa - sekä mua että miestä, olin raskaana tai en. Olemme kypsiä aikuisia. :)

Univaivat/väsymys 2
Ei nukuta, nukuttaa koko ajan, hyvän asennon löytäminen on hankalaa, vatsa painaa, on liian kuuma, tyynyt on väärin, peitto tipahti lattialle ja juuri kun on nukahtanut, iskee vessahätä. Mietin tuossa yöllä (kun valvoin jostain syystä kahdesta puoli viiteen), että milloinkahan seuraavan kerran saan nukuttua kokonaisen yön. En koskaan? Onneks voin torkkua päivälläkin.

Vaivoja on listalla yhteensä 26, mikä tekee maksimipistemääräksi 54. Minun tulokseni on (tällä hetkellä, kun laskettuun aikaan on päivää vaille kaksi viikkoa) 21.

Tulkinta: Raskausaika ei ole ollut ihan tuskatonta, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että olishan se voinut olla paljon kamalampaakin. Oma inhokkilistani top 3 on helppo määrittää: liitoskivut, turvotus, päänhajotus (välillä vaan ahdistaa ja turhauttaa kaikki). Kummasti kyllä helpottaa tietää, että helpotusta on luvassa parin viikon sisällä - tai ainakin tuskat muuttuu erilaisiksi...

Sitä odotellessa taidan vaappua sämpyläjaloillani jäätelölle tuohon torille, jos vaan sandaalit mahtuu jalkaan. En vaan osaa valittaa ihanasta kesäsäästä, vaikka olo olis varmaan helpompi vesisateessa. :)

Ps. Jos olet raskaana, niin montakos pistettä sinä sait?

Omaa napaa (kirjaimellisesti)

Taas oli neuvolakäynti, näillä näkymin toiseksi viimeinen sellainen! Iloisinta oli, että paino ei ollut noussut yhtään sitten viime viikon, jolloin nestepöhö oli tuonut lisää 1280 g/vko. Argh. Turvoksissa ollaan edelleen, mutta tilanne ei ole pahentunut. Bebbe melskaa ahkerasti ja vaikuttaa siis voivan hyvin.

Viime päivät olen tassutellut kaupungilla, istuskellut terasseilla ja rakastanut kesä-Helsinkiä. Kutsuin myös ihanat naiset puistoon sunnuntaina. Panikoin vähän, kun tajusin, että jollei tämä lapsukainen suostu kääntämään päätään (kirjaimellisesti), niin edessä on toiseksi viimeinen lapseton viikonloppu. Olettaen tietysti, että hän ei myöskään päätä ulkoistaa itseään aikaisemmin. Joten sunnuntaisuunnitelmaan kuuluu puistopiknik ja kikattelua.

Lauantaina aiomme uskaltautua päiväksi saaristoon, uuaa! Se on siis remonttivapaa päivä. Tällä hetkellä tilanne on se, että yhdestä seinästä puuttuu vielä väri, se saa eka kerroksen tänään ja toisen huomenna. Sitten edessä onkin "vain" loppusiivous, huonekalujen kasaaminen (reilut 600 kiloa huonekalun osia on tulossa meille vielä tänään), kirjojen, levyjen ynnä muun normaalitavaran sekä vauvan asioiden järjestely, lopun vauvapyykin pesu ja muuta pientä. Mutta se on aika ihanaa, sormet syyhyää päästä laittamaan asioita paikoilleen.

Tänään oltiin myös Naistenklinikalla tutustumassa. Eka osio tuntui vähän turhalta, kun kätilö puhui oikeastaan vain normisynnytyksestä. Toinen "luento", jossa puhui synnyttäneiden osaston kätilö, sen sijaan sisälsi kiinnostavaa asiaa myös sektiosynnyttäjille. Esimerkiksi kätilö kertoi, että sillä aikaa kun äiti lojuu heräämössä, vauva on ihokontaktissa isän kanssa. Suomeksi siis vauva on vaippaa lukuunottamatta nakuna, ja hän saa nyhjöttää paidan alla isin rintaa vasten. Mua alkoi vähän liikuttaa, kun kuvittelin sitä. (Ja tietysti myös iski pieni kateus...) Vauva kuulemma viihtyy siinä rauhallisena siihen asti, että tissipari (a.k.a äiti) kärrätään osastolle.

Kirjattakoon tähän samaan syssyy fyysisiä tuntemuksia: muutaman tunnin kaupungilla kävely TODELLA tuntuu jaloissa. Vesitankkausta on syytä harrastaa aktiivisesti, vaikka se johtaakin tiheisiin vessavisiitteihin. Toisaalta vessassa tulee joka tapauksessa käytyä ahkerasti, sillä bebbe muljuttelee itseään niin viehkeästi rakon päällä, että välillä tuntuu kuin tulisi pöksyyn. Ja ne potkut/bebanpyöräytykset kirpaisee melkoisen mehukkaasti tonne alaosastolle, niin että välillä pääsee myös spontaani kivunkiljahdus, irvistyksestä puhumattakaan. Muuten kävely on huomattavasti helpompaa kuin vielä muutama viikko sitten. Ne kamalatkamalat liitoskivut ovat mystisesti kadonneet lähes kokonaan! Ainoastaan silloin, kun on istunut pidempään paikallaan, liikkeelle lähtiessä menee hetki, ennen kuin lantio vertyy. Ihmeellistä kyllä, boobsiosasto taas on alkanut kärsiä samanlaisista oireista kuin ihan silloin alussa: arkaa on.

Niin ja napa, miehen kovasti odottama paistomittari, on vihdoin ja viimein pompsahtanut ulospäin. Sen mukaan näyttää siis siltä, että tämä paisti alkaa olla loppuhauduttelua vaille kypsä.

Sanottavat kortilla

Kirjoitin jo jussista ja muusta, mutta en olis jaksanut lukea sitä itsekään. Pää on pelkkää muusia ja höttöä. Tuntuu, että asiaa olisi vaikka kuinka, mutta sitten lopulta mulla ei olekaan mitään sanottavaa.

Remontti on kesken, bebbe vaan pyllistää mun joogausyrityksille, jalat on ihan mummukamaa, lantio on jumissa ja kukaan ei tyhjennä meidän tiskikonetta. Vaatteet ahdistaa, tekee mieli vaan loikoilla nakuna valkeissa lakanoissa, kunnes sekin alkaa kyllästyttää. Kaupungillakaan ei jaksa loputtomiin haahuilla, eikä siellä voi olla alasti.

"Lepää kun vielä voit", mulle sanotaan, mutta pahoin pelkään, että lepoa ei voi hankkia varastoon ihan loputtomiin. "Tee nyt niitä asioita, joista tykkäät" - entäs jos mä tykkäisin vaan tissutella skumppaa terassilla ja maata vatsallaan laiturilla? "Nauti ystävien seurasta" - mieluusti joo, mutta kun ne on kaikki töissä. "Hemmottele itseäsi" - mutta parasta hemmottelua on matkustaminen, ja se skumppa, ja sitä paitsi lomarahat menee kirjahyllyihin.

Viikkoa rytmittävät Naikkari- ja neuvolakäynnit, on fyssarin luentoa, verikoetta, synnäriin tutustumista ja perusneuvolaa. Loppuaika menee haahuillessa. Luen naistenlehtiä ja yritän vastustaa kiusausta ostaa kaikkia niissä ylistettyjä asioita. Vauvalehtiä en jaksa enää lukea, varsinkaan niitä odotusjuttuja. Tämä odotus alkaa olla niin loppusuoralla, että tekee mieli siirtyä eteenpäin. Olen fiksoitunut sektiopäivämäärään, enkä enää tiedä, miten reagoisin, jos vauva olisikin sitten kääntynyt oikeinpäin ja leikkauspäivän aamuna meidät lähetettäisiin kotiin odottamaan. (Toistaiseksi se kuitenkin istuu tuolla lääkärin mukaan "täydellisessä perätarjonnassa".)

Tuijottelen noita pieniä sukkia ja kaikkia vauva-asioita, joita meille on ilmaantunut. Mietin, että mllainen vauva noissa vaunuissa pian matkustaa? (Paitsi täydellinen tietysti, onhan se meidän.) Hitto että minä haluan nähdä jo tämän sisälläni melskaavan pienen ihmisen, silittää sen poskea ja nuuskia sen niskaa. Omituista, miten paljon voi kaivata jotain, jota ei ole koskaan nähnyt ja joka on tuossa ihan lähellä.

Hietalahden herttua

Pikainen päivitys eilisen Naikkari-käynnin tuloksista: tyyppi istuu edelleen hanuri tiukasti mun lantiossa ja voi ilmeisen hyvin, ainakin aktiivisuudesta päätellen. Kääntöyrityskin tehtiin saman tien, mutta yritykseksi jäi. Sain piikin supistuksia edistävää lääkettä, jonka viehättäviä sivuvaikutuksia olivat käsien vapina, verenpaineen nousu sekä huimaus. Tassut tärisi kuin olisin viettänyt ensimmäistä päivää ilman alkoholia sitten Kekkosen presidenttikauden, ja päässä humisi.

Kääntäminen sattui aika lailla, koska vauva on porannut päätään vatsan yläosaan niin kauan, että vatsa on siitä kohtaa tosi arka. Lopulta yritys lopetettiin, kun mulla valui vedet silmistä. Ei kuulemma pitäisi olla ihan niin kivuliasta sen touhun.

Sitten varattiin sektioaika, ihan niin kuin olis hammaslääkäriä varannut. Että no joo, tuossa on jo täyttä, mutta käviskös teille se seuraava päivä? Mies tuli hakemaan mut pois sieltä, olin tärisevä, itkuinen, jumalattoman nälkäinen ja ihan pihalla - pää ei ehtinyt yhtään mukaan siihen, mitä siellä tapahtui. Olin varautunut vaan tavalliseen lääkärikäyntiin.

Eilinen ilta meni lepäillessä, kaupan päälle iski vielä ihan kamala päänsärky. Nyt on jo parempi fiilis, vaikka hämmentää kyllä edelleen se, että nyt tiedetään, milloin on bebben syntymäpäivä.

Jos hän ei siis sattuisi kiepsahtamaan ympäri itsekseen... Yritän könöttää edes kerran päivässä polvistumisasennossa, jonka pitäisi edesauttaa kääntymistä (sitä suositteli lääkärikin!), joskin hapensaanti tuottaa ko. asennossa hieman ongelmia. Mikäli Mekkaan päin kumartelu ei tuota tulosta, syntyy Hietalahden herttuaksi nimittämäni vauva keisarillisesti kalentereihimme merkittynä aikana (jota emme aio toistaiseksi paljastaa muille kuin tuleville isovanhemmille).

No, saatiin ainakin remontille deadline!

Välitilassa

Perätiladiagnoosi (mikä brutaali ilmaus) aiheutti välitilan. En tiedä, että mitä pitäisi odottaa. Kääntyykö se vai eikö se käänny ja jos se kääntyy, niin pysyykö se sitten oikeinpäin ja jos se ei käänny, niin mitäs sitten tehdään? Ja mitä tässä nyt sit uskaltaa tehdä, kun kätilö varoitti, että niin kauan kuin vauva on tulossa ahteriosasto edellä, mahdollinen lapsiveden meno tarkoittaa, että on asetuttava makuulle vaikka olisi ruokakaupassa ja hankittava ambulanssikyyti sairaalaan? Kaupungissahan se ei ole ongelma, mutta saaristo vähän arveluttaa. Sieltä ei kyllä makuuasennossa pääse pois kuin ehkä MediHelillä.

Ja en tiedä enää sitäkään, että miten päin toi tuolla nyt kellii. Tuntuu, että se on ihan etuperintakaperinkiemuralla ja milloin mitenkin. Liikkeitä on runsaasti (thank god), mutta ihan missä sattuu. En pysty loogisesti päättelemään, että onko se siellä pää ylhäällä, pää alhaalla vai kenties kyljellään? Ahdistaa.

Olen jo valmiiksi stressannut sitäkin, että jos vauva leikataan ulos, niin olenko mä sitten oikea äiti, kun en ole edes synnyttänyt? En ole itse koskaan edes tullut ajatelleeksi, että joku keisarinleikkauksella synnyttänyt EI sitä olisi, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Kauheet paineet siitä hommasta tulee, kun tuntuu, että joka paikasta vaan toitotetaan, miten tärkeää on, että lapsi saa syntyä alakautta. En tiedä, sen perusteella mitä olen perätilasynnytyksistä lukenut, niin siitä on luonnollisuus kuitenkin kaukana - paikalla on kai parikin lääkäriä ja kätilöt sun muut päälle, synnyttäjän ainoa vaihtoehto on ponnistaa jalat telineissä ja hätäsektioon siirrytään herkästi. Mieluummin sitten suunniteltu sellainen kuin täysnukutus ja liikaa dramatiikkaa.

Yritän järkeillä, että on ihan turha vatvoa asiaa liikaa ennen keskiviikkoa, voihan se olla, että bebbe yllättää ja onkin asettunut nätisti pää alaspäin. Vaan minkäs teet, kun oma pää ei tottele? Ja sama homma se, että tässä alkaa pikkuhiljaa kyttäillä kaikkia mahdollisia merkkejä lähestyvästä synnytyksestä, vaikka kuinka järki sanoo, että on ihan turhan aikaista mietiskellä moisia.

Plääh. Ulkonakin on kamala ilma, kotona on remonttikaaos ja mitään ei tapahdu. Lillun välitilassa, seuraan nilkkojeni turpoamista, odotan ja turhaudun. (Snickers-jäätelö ja hömppälehdet helpottaa kyllä vähän. Sokerihumala on jumala.)

EDIT:
1) Blogini eli jossain Tyynenmeren ajassa, nyt pitäis olla oikein.
2) Olen aivan unohtanut kertoa viimeisimmän kokemukseni nettishoppailusta. Ihastuin kuvan bodyyn nähtyäni sen jossain, ja lopulta bongasin sen täältä. Nyt etusivulla näyttää olevan ilmoitus, että koodilla JUNE saa alennusta 10 %. Silloin siinä oli joku koodi (muistaakseni TEN), joka oli juuri vanhentunut. Summamutikassa päätin kuitenkin kokeilla onneani kassalla, ja kokeilin paria eri sanaa (muistaakseni SUMMER ja tuo nyt voimassa oleva JUNE) ja jommallakummalla laskusta putosi pois 20 puntaa! Siis maksoin bodysta lopulta 2 puntaa + 6 puntaa postikuluja. Joskus käy tsägä. Olis varmaan pitänyt lototakin silloin.

Vastarannan kiiski

Ihmettelin neuvolassakin eilen, että bebbe on ollut jotenkin vaisu. Syke oli kuitenkin niin ponteva, ja innostuihan hän siinä dopplerilla tökittäessä heilumaankin, että asia jäi siihen.

Sama meno jatkui kuitenkin myös tänään. Aloin jo vähän huolestua, kun en ole tuntenut niitä vatsanahkaa venyttäviä potkuja tuolla kyljessä sitten viikonlopun, ja muutenkin tuntemukset ovat olleet enemmänkin kevyitä kutituksia tuolla alavatsalla. Se peppukin on nököttänyt jo pari päivää ihan samassa kohdassa.

Join aamupäivällä tuoremehua ja makoilin kyljelläni ja laskin liikkeitä. Tunsin siinä tunnin aikana ehkä kuutisen kertaa jotain, mutta ei mitään normaalitouhuun verrattavaa. Soitin siis Naistenklinikan päivystykseen, että pitäiskö mun huolestua vai mitä tässä pitäisi tehdä. Sieltä käskettiin tulla näytille. Soitin miehelle, joka tuli pää kolmantena jalkana hakemaan mut ja kuskasi sairaalaan. Ei se suostunut jäämään töihin, vaikka yritin näön vuoksi vastustella, että kyllä mä selviän sinne itsekin.

Kun päästiin päivystykseen, minut laitettiin käyrille. Vauvan syke oli hyvä ja vahva, mutta niitä liikkeitä tuntui edelleen heikosti. Kätilö passittikin mut sitten lääkärille.

Lääkäri totesi, että kohdunkaula on pehmeä, mutta kiinni, ja viritti monitorinsa. Ja mitäs sieltä sitten näkyikään, ellei PERÄTILA. Se paikallaan kylkiluiden alla nököttänyt pallero ei ollutkaan vauvan peppu, vaan PÄÄ. Siis tämä itsepäinen otus on ilmeisesti viikonlopun aikana kierähtänyt istumaan. Se selittää, miksi kylkipotkut ovat kadonneet ja liikkeet siirtyneet tuonne nivusiin.

On vähän hämmentynyt olo. Ensi viikolla sitten uudelleen äitiyspolille katsomaan, josko hän olisi suostunut palaamaan lähtöasentoon. Ja jos ei, niin sitten mietitäänkin ihan uusia juttuja. Esim. sitä, että syntyykö tämä sittenkin sektiolla.

Pääasia on tietysti se, että vauva voi hyvin ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä oloonsa. Mutta pakkoko sen nyt oli alkaa harata vastaan! Olis vaan pysynyt nätisti pää alaspäin. Oli kuitenkin aika hienoa huomata, että bebbe on käynyt niin tutuksi, että huomasin itse, että joku ei nyt täsmää. Luottamus siihen, että itseään kannattaa kuunnella, kasvoi hurjasti, vaikka aamupäivällä mietin, että ehkä mä olen vaan ihan hysteerikko ja luulosairas ja kuvittelen vaan koko homman ja mut nauretaan pihalle sieltä.

Vähän kyllä käy lapsiparka sääliksi, kun me ollaan papi-to-ben kanssa taputeltu sitä muka pepulle, että voi pientä pyllyä ja tökitty siihen, että liikus nyt vähän. Ja se onkin ollut raukan pää. Voi toista. <3

Kaikki on suhteellista

Olen virallisesti toista päivää äitiyslomalla. Eilen oli kivaa, kun oli sopivasti velvollisuuksia (neuvola), sopivasti viihdettä (päiväkahviseuraa terassilla), sopivasti laiskottelua (lehden lukemista auringonpaisteessa + iltapäiväunet sohvalla), sopivasti liikuntaa (kävelyä Viiskulman terveysasema-Iso Roba-Erottaja-Bulevardi-Hietsun tori), sopivasti rehkimistä (olohuoneen tyhjentämistä remontin tieltä) ja sopivasti hemmottelua (mies hieroi väsyneitä varpaitani). Tänään on tylsää - kotona ainoat elinkelpoiset huoneet ovat makkari, kylppäri ja keittiö, ulkona on harmaata, pitäis mennä postiin, mutta laiskottaa ja tekisi mieli siivota kaappeja (pesänrakennusvietti ilmeisesti!), mutta ei kannata, ennen kuin remontti on valmis. Blääh.

Neuvolassa oli siis kaikki mallillaan, vauva roikkuu raivotarjonnassa ja punkee ahkerasti pikkupebaansa tosta mun kylkiluun alta ulospäin. Allekirjoittaneen arvot olivat ok. Hemoglobiini on rautakuurista huolimatta vain 110, mutta kuulemma se ei ole mikään katastrofi sekään.

Mun ihana neuvolantäti on siis kesälomalla, ja seuraavat käynnit hoitaa sijainen. Tyttö oli varmaan suunnilleen mun ikäinen, ja muuten ihan kiva, mutta en oikein osaa suhtautua neuvolantädeillä ilmeisen yleiseen lässyttävään puhetapaan. Hän puhui niin kovin rauhoittavasti ja ymmärtäväisesti, että alkoi oikein ahdistaa. Tunsin itseni joko hankalaksi lapseksi tai oikuttelevaksi mielenterveyspotilaaksi, joka nauraa liian lujaa ja puhuu liikaa. Onko särmättömyys, hajuttomuus ja mauttomuus joku pääsykoekriteeri alalle?

Suosikkiahdistuslempeilyni oli juurikin hemoglobiinin ottaminen. Täti (no, täti ja täti, but you know) pisti mua sormeen ja päivitteli oikein moneen otteeseen, miten hirmuisen ikävä tämä hemoglobiinikoe on, kun se pistokohta on niin ilkeästi siinä sormen päässä ja voi että ei kai hän nyt liian lujaa painanut ja katsos tästä saat vielä laastarin, oijoi, eihän ole pipi. (Melkein odotin, että saisin tarran tai tikkarin, kun kestin tuon koettelemuksen.) Tokaisin sille, että käsittääkseni mun pitäis tässä kuukauden päästä synnyttää, joten eiköhän yksi verikoe nyt ole least of my problems. Pisteet tädille siitä, että sitä alkoi kuitenkin siinä vähän naurattaa.

Toinen ihmetyksen aihe: Vauva tulossa -ohjelma. Siinähän seurataan näitä jenkkejä vai kanadialaisiako ne nyt on, ja kuinka ne synnyttää. En voi ymmärtää, että kansa, joka haluaa gynekologillakin kulkea matkan pukuhuoneesta hoitopöydälle siveellisesti kylpytakissa, ottaa synnytykseen mukaan puolison lisäksi vanhemmat, appivanhemmat ja monesti myös erinäisen kokoelman muuta sukua ja ystäviä. Koko seurakunta tarkkailee suurella mielenkiinnolla aitiopaikalta jalkopäästä, miten äiti päkistää ulos sitä vesimelonin kokoista lapsenpäätä, ja kun se vihdoin näkyy, alkaa yleinen kiljunta, sekasorto ja älämölö.

Kai mä sitten olen vaan jotenkin rajoittunut, mutta mulle riittää, että paikalla ovat mies ja hoitohenkilökuntaa, ja mieskin tuolla olkapäälinjan yläpuolella. Jotenkin ei tuntuis kovin luontevalta ähkiä ulos vauvaa ja sitä kaikkea oheissontaa niin, että omat saati sitten appivanhemmat seisoisivat siellä kannustamassa.

Siinä maha missä mainitaan

Mun on pakko paljastaa, mistä tuossa edellisessäkin postauksessa puhutaan. Valmistautukaa kirkumaan ja pyörtyilemään - saanko esitellä: allekirjoittaneen vatsa viikolla 34+3!

Siinä se siis kellottaa. Mun mielestä se on ihan normaali, mutta voin toki olla väärässäkin. Tästä eteenpäin lupaan kuitenkin yrittää olla kriiseilemättä kaikenmaailman ihmisten kommenteista ja muistaa vaan ne kivat ja kauniit sanat.

Huomenna ohjelmassa on myös lymfaterapiaa Helsinki Day Spassa, aah. Ehkä mun tynnyriolo helpottuu vähän lisää, kun nesteet lähtee liikkeelle!

Itse olet läskipallo

Viikonloppu meni sukuasioissa: ensin edustettiin perjantaina miehen veljen tyttären valmistujaisissa, sitten tulivat mun vanhemmat ja lauantaina oltiin serkkuni lakkiaisissa/tädin viiskymppisillä iltapäivästä yöhön asti. Sunnuntaina lounastettiin Merimakasiinin terassilla ja syötiin jäätelöä Hietsun torilla, ennen kuin saateltiin parenteesit kotimatkalle.

Juhliminen oli kivaa, PAITSI se jatkuva vatsan koko -keskustelu. Taisin pari kertaa ilmoittaa aika napakasti, että nyt riittää.

Asioita, joita minulle on sanottu:
- kamala kun sä oot iso
- no kukas se sieltä vaappuu
- hohhohhoo, onpas susta tullut tukeva/lihava sitten viime näkemän
- onko siellä varmasti vaan yksi
- hahhaa, norsu
- hahhaa, tankki

Siis mitä vi**ua? Miten helvetissä se, että nainen on raskaana, antaa muka oikeuden arvioida häntä sanoilla, joita samat ihmiset eivät varmasti käyttäisi keskustellessaan lihavien keski-ikäisten tuttaviensa kanssa? Erityisesti miehillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että naisen koosta ja painosta puhuminen on ihan ok, kun siellä vatsassa on lapsi eikä pelkkää suklaata.

On muuten harvinaisen viehkeä olo jatkaa juhlimista, kun joku ilmoittaa, että hohhohhoo sähän olet varsinainen tankki.

Onneksi juhlissa oli myös ihania naisia, jotka vastapainoksi sanoivat, että näytän hehkeältä ja että ei mun vatsa edes ole iso. Kätilötätini todisti asian oikeaksi ja kokeili vielä, että kuula on pinkeä eikä lainkaan mikään läskipallo. Muuten olisinkin varmaan lähtenyt kotiin itkemään ja piiloutunut peiton alle loppuajaksi.

Positiivisia asioita:
- Rattaat tuli! Ei voi kuin kehua saksalaisen verkkokaupan toimintaa: asiakas pidettiin koko prosessin ajan hienosti ajan tasalla, toimitus kesti reilun viikon ja paketti tuli ehjänä ja hyvin pakattuna kotiovelle. Siellä ne nyt pönöttää vauvan tulevassa huoneessa, iik.
- Vauvan huoneen remontti valmistui! Nyt on enää kaikista kivoin eli sisustus jäljellä (no joo, koko remontin osalta myös tää olohuone). Kävin tilaamassa Marimekon oranssit Karkuteillä-verhot, niiden pitäis olla valmiit viikon päästä. Tulevat isovanhemmat toivat mukanaan sen Aarnion oranssin Puppyn, josta haaveilin. Muutamat huonekalut vielä tarvittais, ja lamppu ja sohvaan päällinen.
- Bebbe melskaa aktiivisesti ja vaikuttaa siis voivan hyvin. Se näyttää nyt parkkeeranneen niin, että peppu heiluu oikealla kylkiluiden alla ja jalat viuhtoo vasempaan kylkeen. Laskettuun aikaan on tänään tasan 40 päivää eli reilu kuukausi. Parin viikon päästä ollaan jo siinä vaiheessa, että jos tää sattuis haluamaan ulos, ei synnytystä enää laskettaisi ennenaikaiseksi. Jos saa esittää toiveita, niin siinä heti juhannuksen jälkeen saa tulla milloin vain, ei siis tarvitse odotella sitä heinäkuun 11. päivää tai myöhemmäksi... Vaikka mä oon ihan varma, että minua rankaistaan kärsimättömästä luonteestani, ja tämä paistuu tuolla vatsassa vielä heinäkuun lopulla. Mutta saahan sitä ihminen toivoa!

Pois paha pöhö

Eilen oli taas neuvola. Aluksi niitä odotti ja tuntui, että seuraavaan neuvolaan oli aina ihan ikuisuus - nyt siellä saa juosta koko ajan. Sitä paitsi seuraavan kerran jälkeen käynnit tihentyy entisestään.

Fyysisesti kaikki oli kunnossa, vaikka nestettä oli kertynyt vajaassa kahdessa viikossa 1,5 kiloa! Tunsin kyllä sormissani ja jaloissani, että päällä on melkoinen nestepöhö, mutta voi herranjestas, että se vaaka alkaa ahdistaa. Joo joo kuuluu asiaan ja neste lähtee äkkiä ja niin edelleen, mutta kyllä mulla on vaan päässä sellainen henkinen raja, että silmissä sumenee kun näkee näitä lukuja. Onneks täti oli ihana ja lohdutti, että se katoaa kyllä jo laitokselle ja että turvotus ei näy kasvoissa ja että kaikki on hyvin, kun verenpaine on kohdallaan (110/70) eikä pissassakaan näy mitään.

Sf-mitta jatkoi suunnilleen sillä keskikäyrällä (taisi nyt olla puoli milliä käyrän yläpuolella) ja vauvan painoksi täti arvioi 2,3 kiloa. Siellä se taas mönki ja punkesi, ja liikkeistä tuli siis ++.

Ainoa suru-uutinen oli se, että nyt ihana täti jää lomalle ja viimeisistä neuvolakäynneistä huolehtii joku ihan vieras ihminen. Mitä jos se on joku kamala? En kestä. Tuntui kyllä hullulta, kun täti toivotteli onnea synnytykseen. Siis onnea synnytykseen, mulle ja meille?!?!? Ihan niin kuin joillekin aikuisille. Kääk.

Eilisen hyviin uutisiin kuuluu myös se, että bebben huone on nyt loppusiivousta vaille remontoitu. Kohta pääsen sisustushommiin, jei! Palkitsin ahkeran remonttiduunarini isyyspakkauksella, joka meni aika lailla nappiin. Mies oli aidosti yllättynyt ja riemuissaan.

Selitysosasto: minusta isyyspakkaus on hauska idea, ja halusin antaa miehellekin jotain, kun koko tämä homma pyörii muuten niin vahvasti minun ympärilläni. Minusta isyyspakkauksessa ei ole kyse mistään äitiyspakkauksen vastineesta, koska se äitiyspakkaus nyt on, kuten miljoona ihmistä ennen mua on todennut, enemmänkin vauvapakkaus tai perhepakkaus. Samalla on pakko todeta, että minusta nimestä vääntäminen on melkoisen tiukkapipoista - sehän tulee historiasta. Suurempi ongelma kuin äitiyspakkauksen nimi on se, jos joku todella tulkitsee sitä kirjaimellisesti.

Mutta anyways, minä tiedän, että tuossa meillä asuvassa miehessä asuu edelleen pieni poika, joka rakastaa yllätyksiä ja etenkin sellaisia paketteja, joissa riittää tutkimista pitkäksi aikaa.

Jaa mitä siellä paketissa sitten oli? Kun mjies tuli illalla suihkusta, peiton alta löytyi pahvilaatikko, jonka kannessa oli kuva kahdesta kylpyankasta (sisäpiirin juttu), isosta ja pienestä sekä teksti "Isyyspakkaus - Faderskapsförpackning". Päällimmäisenä oli sisällysluettelo, joka vapaasti käännettynä kertoi paketin sisältävän seuraavaa:

Vaipan vaihtamisen taito - starttipaketti aloittelijoille
- hengityssuojaimia
- kumihanskat
- sadeviitta (suojaamaan roiskeilta)
- suojalasit
- ekopuhdistuspyyhkeitä vauvalle
- Reilun Kaupan pumpulitikkuja navan puhdistukseen
- puhdistussuihke ympäristön siistimiseen
- Gråt inte över spilld mjölk -tekstillä varustettu siivousrätti
- kuvalliset vaipanvaihto-ohjeet

Vaatteita:
- Min pappa är starkare än din pappa -body
- Motskari-leikkipuku (Kuva ja puku täältä)
- Bebelle valkoinen body, jonka rinnassa on musta siluettikuva poikaansa kolmipyöräisellä polkupyörällä työntavästä isästä ja selässä oranssi Superbaby-logo sekä papi-to-be:lle samanlainen American Apparelin T-paita, jossa tosin on Superbaby-logon sijaan vasemmassa hihassa pienempi oranssi Superdad-logo (teetin nämä täällä)

Hauskaa molemmille:
- 2 cd-levyä (Arne Alligator & Djungelrumman + Paukkumaissin Popkornitorni)
- pimeässä hohtava kylpyankkasaippua
- moottoripyörälehdet molemmille (MP-Maailma + Fräcka motorcyklar & bilar -kuvakirja)
- Prutt!-kuvakirja, jossa joka sivulla on nappi, jota painamalla kuuluu hauska ääni (mm. kikatus, paukku ja haukotus)

Muuta hyödyllistä:
- kaksi äänenvaimenninta (tutteja)
- korvatulppia
- tulitikkuja silmien aukipitämiseen
- Muumi-laastareita pikkuhaavereita varten
- Kom ihåg -tarra eli tarra, jossa lukee "Plånbok, Nycklar, Telefon" (mies käyttää joka aamu aikaa sen miettimiseen, mitä pitää ottaa mukaan, ja joka aamu vastaus on nuo samat kolme asiaa)

Bara åt pappa:
- hyvä sikari (ainakin Stockan sedän mukaan se on hyvä sellainen)
- sikarileikkuri
- Red Bullia
- Baby Blues -sarjakuvakirja
- Våga fråga -kirja, jossa on vastauksia mahdottomiin kysymyksiin (esim. mikä on Jeesuksen sukunimi ja montako uimaria tarvitaan hinaamaan loistoristeilijää)

Käytin melkoisesti aikaa metsästäessäni asioita netistä ja kaupoista, mutta se ei mennyt hukkaan. Mulla oli hauskaa ja mies oli yllättynyt ja tohkeissaan ja suunnitteli tulevia tekemisiä vauvan kanssa. Niin ja kaupan päälle pussaili mua kovin, heh. <3

Ihmepakkaus ja korkokateus

Se äitiyspakkaus siis tuli vihdoinkin! Loppujen lopuksi lähetys oli perillä nopeasti: päätös oli tehty 14.5., kirjattu 15.5. ja lähetetty maanantaina 18.5. Ilmoitus paketin saapumisesta tuli jo saman viikon perjantaina, vaikka välissä oli yksi pyhäpäivä.

Päästiin kuitenkin hakemaan paketti vasta eilen, kun oltiin koko pitkä viikonloppu landella nauttimassa saaristoilmasta (ja kylläpäs se kuulkaa tuoksuikin hyvältä, ihanaa kun tulee kesä!). Mies sai kunnian kantaa paketin kotiin asti. Mietin kyllä, että mites se paketinhaku mahtaa onnistua esim. yksin odottavilta, multa ei nimittäin olis tässä vaiheessa enää irronnut edes lyhyehkö kävelymatka melkein 9 kilon laatikon kanssa.

Jännä hetki koitti illalla, kun päästiin kotiin yksistä edustuskekkereistä. Pakkohan se paketti oli vielä avata, vaikka kello oli lähempänä puoltayötä. Taivasteltiin siinä sitten juhlaasuissamme, mitä kaikkea sieltä löytyikään. Ainoastaan se hailakka persikanoranssi oloasu sai allekirjoittaneelta täystyrmäyksen, muuten tykkään paketin neutraaleista väreistä ja perusvaatteista. Jostain syystä perusvaatteita enemmän mua kiehtoo kuitenkin paketin muu sisältö: makuupussi, kestovaipat, retrohelistin jne. Bodyja, potkareita ja muita vaatteita meillä on jo tuolla hmm... melkoisesti ihan omasta takaa. Jotenkin kaikki vauvan tarvikkeet tekevät taas tästä asiasta pikkuisen konkreettisemman. Suunniteltiin jo, miten laatikosta tulee täksi kesäksi hyvä matkasänky landelle. Oi valmistuis tää meidän remontti, niin pääsisin pesemään ja laittamaan noita kaikkia vaatehommia!

Vaatehommista puheenollen, mainitsinkin jo lyhyesti eiliset kekkerit. Ne oli firman juhlat, ja pukukoodi oli juhlava, joskin vapaasti määriteltynä eli ei iltapukupakkoa sentään. Lyhyet mekot eivät kuitenkaan oikein innosta tällä nilkkaturvotuksella, joten käytin eilen useamman tunnin pitkän mekon metsästykseen. Löysinkin lopulta sellaisen, jolle vois olla käyttöä myös mahakauden mentyä. Muotihan on tällä hetkellä siinä mielessä kivaa, että raskaanakin on mahdollista löytää vaatteita ihan tavallisista kaupoista (housuja nyt ehkä lukuunottamatta). Kivaa oli sekin, että ennen kemuja meillä oli ammattimeikkaajat ja -kampaajat laittamassa firman leidit hohdokkaiksi. Tykkäsin erityisesti tukasta, joka oli sellainen vähän toispuoleinen kiharapöheikköhärdelli.

Ilta oli yllättävänkin viihtyisä. Innostuttiin jopa tanssahtelemaan armaan avecini kanssa, mikä kyllä tuntuu tänään aika maukkaasti jaloissa. Eikä mulla edes ollut kunnon korkoja! Se kaiveli kyllä: mulle iski kamala korkokateus, kun muut askelsivat elegantisti kymmensenttisillään. Listani "Asioita, joita kaipaan raskaana ollessa ja joista otan kyllä ilon irti heti kun mahdollista" kasvoi taas yhdellä asialla: korkokengät. (Muita ovat mm. viini, vatsallaan makoilu, sushi, kyky kumartua ja liikkua normaalisti sekä sormukset.)

Samoissa juhlissa oli muuten myös mallituomari-Saimi (onko hän nyt sit Hoyer vai Nousiainen?). Jos ei muuten oma koko ahdista, niin käykääpä huviksenne hetki seisoskelemassa rouvan vierustalla. Päätin, etten jatkossa väistä kaduillakaan mitään täysperävaunurekkaa pienempää, koska mä olen mitä ilmeisimmin kaikkea muuta suurempi. (Tosin mulla on tietysti tähän keskivartalokertymään parempi syy kuin useimmilla keski-ikäisillä suomalaismiehillä.) Meinasin ihan kevennykseksi käydä kysäisemässä, josko pääsisin vielä mustana hevosena mukaan Huippumalli haussa -kilpailuun. Ajattelin sitten kuitenkin, että ehkä mulla ei pituus riitä, varsinkaan kun en niitä korkkareita oikein toistaiseksi kykene käyttämään.

Keskikäyrien kulkija

Kävin tänään lääkärillä ultrassa katsomassa, että tyyppi on kasvanut sopivasti ja varmistamassa senkin, että se köllii varmasti ylösalaisin, kuten kiltin vauvan kuuluukin.

Oikeastaan lääkäri vain vahvisti sen, mitä neuvolassa oli jo sanottu käsikopelolta: tällä hetkellä vauva painaa noin 2,1 kiloa (2087 grammaa, jos tarkkoja ollaan) ja arvioitu syntymäpaino laskettuna aikana olisi siis 3,6 kiloa. Kaikki mitat - pään halkaisija ja ympärysmitta (n. 8 cm ja 30 cm), reisiluun pituus (6,6 cm) sekä vartalonympärys (28,6 cm) kulkevat nätisti keskiarvokäyriä pitkin. Lapsivettä on normaalisti ja muutenkin kaikki näytti kuulemma oikein hyvältä. Eikä sukupuolesta tällä kertaa jäänyt epäilystäkään, sen verran paljastavassa kuvakulmassa kaveri siellä esitteli kulkusiaan, kuten lääkäri asian ilmoitti. Voi pientä. <3 (Vauvaa, ei lääkäriä!)

Tuleva exitreitti oli toistaiseksi vielä täysimittainen ja kiinni, joten ihan näinä päivinä ei olla vielä menossa synnyttämään, vaan haudutushommat jatkuvat toistaiseksi suunnitelmien mukaan. Seuraavaksi tällä rintamalla on vuorossa neuvola ensi viikolla.

Töissäkin kävin tänään olemassa puolisen päivää, mutta sitten luovutin, kun hanuri oli aivan tuusannuuskana siitä työtuolissa istumisesta. Onneks on tämä kesäloma. :) Vielä on tarkoitus hoitaa loppuun muutama juttu, mutta parin viikon päästä luovun jo ihan suosiolla niistäkin.

Jaa niin, rattaat on nyt muuten tilattu! Koska saatiin valita itse, eikä kukaan kaikkitietävä ilonpilaaja ollut kertomassa, että "ihan älytön tollanen vaalea väri jäkäjäkä", niin tilattiin uhallammekin nätit, joskin epäilemättä melko usein pesua vaativat kärrit. Mutta välillä on pakko saada pyllistää kaikille järkipuheille, ja valita juttuja, joista tulee hyvä mieli, nih. Toimitusaika on kuutisen viikkoa, joten tsägällä vaunut ehtivät meille ennen vauvaa. Mun isi oli kuulemma jo ollut kovin huolissaan, että ei ikinä saada sitä asiaa hoidetuksi. Täytyykin soittaa sille ja kertoa, että vaari (hah) voi nukkua yönsä rauhassa ainakin tältä osin.

Eikä siinä vielä kaikki: myös Kela on vihdoin ja viimein päättänyt suuressa viisaudessaan myöntää minulle äitiysavustuksen ja -rahan. Pakkaus on kuulemma laitettu postiin eilen - saas nähdä, kuinka kauan sen saapuminen kestää. Jänskättää jo vähän!

Gratulationer Norge!

Mun vatsassa mellastaa pieni varttinorjalainen, ja Rybakin voittokappale saakin siellä käyntiin melkoisen hallingtanssin potkuineen päivineen. (Halling on siis norjalaista tanhuamista, sitä, mitä ne Rybakin taustatanssijat esitti.)

Tässä huushollissa Euroviisu-voitot on nyt 1-1 (joskin mies yrittää väittää kaksoiskansalaisuutensa takia voittaneensa sekä nyt että Lordin vuonna). Norjalla oli kyllä loistava show ja valloittava esiintyjä eli hyvä paketti kaikinpuolin. Waldo taas oli niin laimea, että hyvä, kun pääsi edes finaaliin. Keski-ikäinen mieshenkilön habitus yhdistettynä ysäridanceen, väärinpäin päässä keikkuvaan lippikseen ja noloihin joujou-käsimerkkeihin ei välttämättä ole maailman toimivin kokonaisuus. Henkilökohtaisesti annoin kuitenkin 12 pistettä saksalaiselle tyylitajulle ja maan miespuolisen edustajan tiukoille, hopeisille paljettitrikoille. Uuh, Euroviisuja on pakko rakastaa!

Tänään rakastuttaa moni muukin asia. Aurinko paistaa, syötiin kaikessa rauhassa aamiaista ja Anna Puu soi. Olen ihastunut siihen Melankolian riemut -biisiin. Sitä paitsi mulla tuntuu pitkästä aikaa olevan paljon energiaa, eikä mihinkään koske ihan kamalasti. Kohta maalataan vauvanhuoneen seinät, ja eka kerroksen kuivumisajaksi meinaan mennä terassilimulle. Kevätkevätkevät! Jei! Ja sitten kesäkesäkesä!

Mistä tuli mieleeni, että laskettuun aikaan on enää alle kahdeksan viikkoa, ja pitäis tehdä vielä vaikka mitä. Ehkäpä me tänään saataisiin tilattua ne vaunutkin. Pitkän harkinnan jälkeen päädyttiin Gessleinin f6 -malliin, vaikka tämän takia pitikin tutkia vielä kerran myös Briot. Mutta tykkään enemmän Gessleinin värityksistä, ja niistä vaihdettavista renkaista.

Vaunujen valintakriteerit olivat seuraavat:
- pitää mahtua kaikkiin ratikoihin eli maksimileveys 62 cm
- ei erillistä vaunukoppaa ja ratasosaa, vaan puolikova tai pehmeä kantokassi, joka laitetaan ratasosaan, koska rattaat pitää jättää alakertaan varastoon, ja painavan kopan kantaminen portaissa + hississä edestakaisin ei oikein houkuta (tämä siis karsi pois Bugaboot, niisk).
- kätevänkokoiset ja näppärät käännellä myös Stockalla eli kääntyvät etupyörät
- pitää toimia myös maastossa, landella ja lumisohjossa (vaihdettavat etupyörät vastaa tähän erinomaisesti)
- kokoontaitettuna mahdollisimman pienet, jotta ei tarvii vaihtaa autoa
- kivannäköiset (luonnollisesti!)
- mieluiten heittoaisa (vaikka en tiedä, onko sillä oikeasti käyttöä, mutta se kuulostaa kivalta :)

Eli Gesslein it is. Nyt vaan (miehen) Visa vinkumaan. Ja ennen kuin joku siellä miettii, että törkeää hyväksikäyttöä ja sukupuoleen liittyvien valtarakenteiden vahvistamista, niin puolustaudun sillä, että mä maksan ultrat ja lääkärit ja vauvavakuutuksen, joista tulee about sama summa.

----

Ajatus katkesi, kun puhelin soi... Mitenköhän mä olin ajatellut vetää yhteen Euroviisut, sunnuntaifiilikset, tasa-arvopohdinnan ja vaunujen valintaperusteet? Luultavasti en ollut, joten onnea vaan minulle erinomaisen sekavasta ajatuksenjuoksusta. No, oli miten oli, nyt lopetan sekoilun, vedän päälle maalausvaatteet ja alan sutimaan. Ihanaa sunnuntaita myös juuri Sinulle!

Arviolta 2,1 kiloa ehtaa vauvaa

Käytiin taas neuvolassa. Tädin mukaan bebbe mesoo raivotarjonnassa jalat mun oikeassa kyljessä. peppu oikealla pikkuisen kylkiluista alaspäin, selkä vasemmalla ja pää kiinnittyneenä lantioon. Mieskin pääsi kokeilemaan, missä tuntuu vauvan peppu ja hartiat ja selkä.

Painoarvio oli 2,1 kiloa nyt (minkä vuoksi mulla vaan soi päässä se YouTube-hitti kahen kilon siika :) ja 3,6 kg "valmiina". Ens viikolla on lääkäri ja ultra, hauska kuulla, mitä siellä arvioidaan!

Mulla painonlisäystä oli 150 g/vko, ei mitään kummoista siis. Sormet on kyllä niin turvoksissa, että en olis ihmetellyt vaikka olis tullut enemmänkin. Sf-mitta on edelleen oikeastaan tismalleen keskikäyrällä, mutta yläpaine oli pikkuisen noussut edellisestä (nyt 130/70, viimeks 117/78. Tosin mulla se kyllä näyttää aina ensin korkeempia lukemia, kunnes ehdin hetken hengähtää.

Yhyy, mun ihana neuvolantäti jää kolmen viikon päästä kesälomalle ja viimeiset käynnit ennen laskettua aikaa hoitaa sijainen. Ehditään kuitenkin nähdä vielä kerran silloin parin viikon päästä.

Tällä hetkellä olo on aurinkoinen, vaikka viime yö oli ihan tuskaa. Iskiashermo jomotti, lantioon koski eikä sopivaa asentoa löytynyt millään. Heti, kun sain itseni sellaiseen asentoon, että selkään sattui vähemmän, alkoi lapsi protestoida niin maan perusteellisesti, ettei nukkumisesta tullut mitään. Kärsin, huokailin ja kitisin, kunnes tajusin ottaa särkylääkettä. Ens kerralla voisi ehkä muistaa sen olemassaolon jo vähän aikaisemmin...

Nyt aion yrittää saada ajan sinne synnytysosastolle tutustumiseen, jos ne vaan suostuis vastaamaan puhelimeen siellä. Ja sitten käyn taas kerran Kelan sivuilla kyttäämässä, josko ne vihdoin sais sen päätöksen tehtyä. En jaksa enää odottaa!! Vakuutusvarauspäätös tuli sentään eilen postissa, joten ainakin se on kunnossa.

Ja kun asiat on hoidettu, vois olla pienten nokkaunien aika. Aah, mitä ylellisyyttä!

Edit 12.20: Ihan hyvä, että soitin Naistenklinikalle, sillä seuraava vapaa tutustumisaika oli 24.6.! Siis juhannuksen jälkeen, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Jos olisin vielä jäänyt odottelemaan, niin eihän me oltais ehditty sinne ollenkaan ennen tositoimia.

Daytime-tv:n armoille

Toista päivää kesälomalla. Olo on lievästikin hämmentynyt. En oikein osaa ryhtyä mihinkään, eikä täällä kotona voi oikein mitään valtavaa tehdäkään, kun remontti on vallannut melkein koko asunnon. Telkkarin päivätarjonta on tullut tutuksi jo parissa päivässä.

Tuleva vauvanhuone on parin viimeisen tapettivuodan (eka ostoerä ei ihan riittänyt...) kiinnittämistä ja maalaamista vaille valmis. Siis remontoinnin osalta. Sitten oikeastaan on vasta se hauska vaihe, sisustaminen. Olen kuluttanut ahkerasti internetiä etsien verhoja ja muuta. Yksi asia on ihan varma: huoneeseen tulee Aarnion oranssi Puppy. Verhoiksi katselin vähän tuota Marimekon Karkuteillä-kuosia. Sänkynä on mun (!) vanha Muuramen valkoinen pinnasänky, ja lisäksi huoneeseen tulee sohva, mutta muut kalusteet pitää vielä hankkia. Listalla on ainaskin joku hoitopöytäratkaisu ja säilytystilaa vauvan leluille, vaatteille ja muille asioille.

Postissa on tullut lisää hankintoja, joita olen tehnyt nettikaupoista. Allekirjoittanut sai elämänsä ensimmäiset imetysliivit (kuulostaa seksikkäältä...). Tilasin Englannista Bebesin sivuilla ja muuallakin kovasti kehutut Bravado The Body silk seamless -liivit. Hintaa sieltä tuli postikuluineen kahdelle parille alle 60 euroa, kun tuolla Bebesissä samat kannattimet kustantaa melkein 50 e/kpl. Näitä on kehuttu kovasti myös raskausajan liiveinä, ja täytyy myöntää, että ensi kokemukset on positiivisia: liivit eivät paina eivätkä purista, mutta tuntuvat silti tukevilta päällä.

Lisäksi posti toi bebbelle kesäasioita: BabyBanzin aurinkolasit mallia Retro ja aurinkosuojahatun. Oletan siis, että päästään vielä loppukesästä saaristoon, ja että aurinko paistaa. Ja tokihan noille on käyttöä sitten viimeistään ensi vuoden alkupuolella, jos ja kun toivon mukaan päästään sille pidemmälle reissulle, jota ollaan kovasti suunniteltu.

Niin tosiaan, viikkokin vaihtui ja nyt on laskettuun aikaa jäljellä reilut 8 viikkoa. En osaa päättää, onko se paljon vai vähän. Tyyppi tuntuu kasvaneen, koska jumppahetket on melkoista muljumista ja koko vatsa heiluu ja tärisee, kun hän siellä oikoo jäseniään. Kuvittelen bonganneeni ensimmäistä kertaa hikan sunnuntaiaamuna, en ainakaan keksinyt muuta selitystä sille rytmikkäälle tärähtelylle, jonka tunsin.

Itse voin tällä hetkellä ihanan hyvin, mihin on varmaan vaikutusta sillä, että olen saanut nukkua pitkiä yöunia ja päälle pieniä päiväunia. Perjantain tapetinnyhtämis- ja paklaussessio lähti vähän käsistä, kun olin niin tohkeissani, että kykin lopulta lattianrajassa mitä kummallisimmissa asioissa. Se kostautui seuraavana päivänä: lauantaina kaikki liikkuminen oli todella tuskallista ja lantio huusi hoosiannaa ihan kaikesta. Onneksi nyt pystyy taas kävelemäänkin. Taidankin hiippailla tästä kauppaan, postiin ja apteekkiin hoitamaan asioita. Siitä tulee toivottavasti sellainen olo, että olen tehnyt edes jotain!

(Onneks mulla on tähän lomailuun pehmeä lasku, kun lupasin vielä tehdä muutamia juttuja valmiiksi töissä. Huomenna pääsen siis päiväksi aikuisten maailmaan.)

Tapetinraavintaa ja shoppailua

Tauti on voitettu, töitä on jäljellä enää reilut KAKSI PÄIVÄÄ (iik!) ja olo on pitkästä aikaa melko energinen (tokikin kaikki on suhteellista). Voimien palautumista edesauttanee se, että olen taas parin viikon tauon jälkeen aloittanut rautakuurin (ne tabut pääsivät loppumaan enkä vaan saanut aikaiseksi ostaa uusia) sekä se, että annoin periksi ja aloin käyttää Anita-tukivyötä ja katsos - liikkuminen on helpompaa ja lantioon/alaselkään koskee paljon vähemmän.

Reippaana tyttönä revin eilen tapetteja tulevan vauvanhuoneen seiniltä, ja enpä olis uskonut, kuinka hyvä fiilis siitä voi tulla. Pääsin purkamaan aggressioita pitkästä aikaa johonkin konkreettiseen tekemiseen, risusavotat ja muut normaalikeinot kun ovat toistaiseksi pannassa. Oli jotenkin hyvin puhdistavaa repiä paksua tapettia irti seinistä isoina paloina. (Ja niitä vihaamiani boordeja.) Mieskin tuli hyvälle tuulelle seurattuaan touhuani, ja remontin alku sujui paljon paremmin kuin odotin. Melkein kuin leffoissa, kun touhuttiin siellä kaksin ja mietittiin tulevaisuutta.

Tänään palkitsin itseni kaikesta tähänastisesta (esim. vappusairastamisesta, aloitetusta remontista, melkein loppuun asti viedystä työhommasta, siitä, että kestin talven ja painostavan pomon, siitä, että olen jaksanut tehdä hommia hyvällä draivilla loppuun asti, siitä, että silitin aamulla miehen paidan jne.) nettishoppaamalla itselleni Marc by Marc Jacobsin laukun ja korun. Kauheeta tuhlausta, I know, pitäis ostaa rattaita ja hoitopöytää ja remonttiasioita, I know, ihan tarpeetonta, I know - mutta voi jessus, että tuli hyvä mieli!

Ja tavallaan ostostelin tietysti vain lapseni etua ajatellen - eikös se mene niin, että kun äiti voi hyvin, niin lapsikin voi hyvin (seliseli :)...

Edit: Sitä piti vielä, että Kela tiedottaa aloittaneensa uuden äitiyspakkauksen jakamisen. Mistä tuli mieleeni, että mitenkähän kauan sen päätöksen saaminen kestää? Anyone?

Isn't it ironic?

Täytyy nostaa hattua jonkun ylemmän tahon ironian tajulle: vappuyö meni vatsataudissa posliiniposkea pussaillessa. Tultiin vappuaaton vietosta kotiin ennen puoltayötä, kun mua sattui vatsaan, ja ah mikä riemu siitä repesi. Eilen jäi siis vappubrunssit ja muut väliin, kun mä makasin puolikuolleena sohvassa raahautuen vain välillä vessaan yökkimään. Mies oli ihana ja haki mulle limua, Mäkkärin pirtelöä ja kaurapuuroa (+ pesi ikkunat!!!). Muuta en saanut alas, ja noistakin suurin osa taisi tulla ulos yläkautta...

Onhan mulla toki ollut vatsatauti ennenkin, mutta oman lisämausteensa tähän toi kyllä se, että mua potkittiin napakasti sisäpuolelta samaan aikaan kun yökötys kiersi vatsassa. Lapsiparka oli varmaan ihan sekaisin, että mitä siellä oikein tapahtuu, kun koko asumus kramppaa ja kuuluu outoja ääniä. Toisaalta kyllä lohdutti se, että ainakaan sillä ei tuntunut olevan suurempaa hätää mun pahoinvoinnista huolimatta.

Vatsataudin ainoa hyvä puoli on se, että yleensä tauti hellittää vuorokaudessa. Niin nytkin. Tänään oli jo herätessä aivan eri meininki, ja aamiainen maistui. Elämä voittaa!

Ja asiasta kukkaruukkuun: luin tänään Naamakirjasta, että yksi tuttu oli saanut vauvan. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sillä oli laskettu aika kolme viikkoa ennen mua! Siis periaatteessa sama, jos tää tulis ulos kolmen viikon päästä. Scary.