Tiesittekö, että Muumi-vaipoista on tullut myyntiin uusi sukupolvi? Tämä ei ole maksettu mainos, mutta halusin vain jakaa kanssanne sen faktan, että ne eivät enää haise kosteanakaan niin omituiselta (tai pissaiselta) kuin ennen. Igge kulkee käytännössä pelkissä muumeissa - ostan suomalaisen työn tukemisella ja lähellä tehtyjä vaippoja suosimalla itselleni vähän parempaa omaatuntoa, kun en kestisralliin veny.
Vaippa-asioita liipaten jaan kanssanne myös viime viikolta aamuhetken, kun Igge tuli aamulla sänkyymme leikkimään. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen selittäessään, että "pippi huunotti". Ja totta, vehjehän sojotti vaipassa miten sattuu. Eihän se nyt mukavaa ole.
Mitäs muuta? Eilen harjoitin shoppailuterapiaa Stockmannilla, kun oli niin mukavan viileää. Helle tuntuu turvonneina jalkoina ja tukaluutena, mutta parisataa euroa köyhempänä ja uutta laukkua, sandaaleita sekä korua rikkaampana mieli oli taas vähän parempi. Ja Iggekin sai uudet tennarit (herra ihasteli itse niitä kovin hokien "vau kenkä") ja Plaston hienon kaivurin.
Tänään pitäisi keksiä jotain viileää ohjelmaa. Jotain, joka pitää ajatukset poissa siitä tosiasiasta, että tää lapsi ei synny IKINÄ. Aion vaan kylmästi ignoorata koko asian, olkoon siellä sitten, jos ei kerta kelpaa tulla ulos. Ihan sama. (Jepjep.)
11.6.2011
9.6.2011
Väliaikatiedotus
Ei, ei täällä synnytetä vielä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjata oirehtimista ylös johonkin, lähinnä itselle muistiin. Skippaa siis, jos synnytysjaadijaa ei napostele. (Veikkaan, että muutenkin lähipäivien postaukset ovat raskauspainotteisia - jännä kyllä, aihe on jotensakin pinnalla just nyt.)
Tänään on siis 40+1, vaikka mä olen melko varma kroppani toiminnan perusteella, että tarkka laskettu aika olisi vasta huomenna. Ei sillä, että parilla päivällä oikeasti olisi mitään merkitystä, mutta tulipahan vaan mieleen. Viimeisen viikon ajan olen tuntenut välillä (lähinnä iltaisin aktiivisen päivän jälkeen) vähän napakampiakin harjoitussupistuksia, mutta harvoin, epäsäännöllisesti ja yleensä vain muutaman illassa. Muuten on ollut aikas oireetonta, esimerkiksi ei mitään tunnistettavia löydöksiä missään vaatekappaleissa, jotka viittaisivat sen yhden jutun irtoamiseen (en vaan kykene kirjoittamaan sitä sanaa, ällöttää vähän).
Neuvolantäti väitti viikko sitten maanantaina (rv 38+5?), että ei enää saa kiinni tyypin päästä. Viimeisen viikon aikana olen tuntenut vihlontaa alhaalla, ja lisäksi etenkin vähän pidempään kävellessä tuntuu siltä kuin olisin tuntikausia hevosensa selässä istunut cowboy. Pahamaineiset liitoskivutkin tuntuvat välillä, lähinnä öisin, kun olen kangistunut paikalleni kuin tönkkösuolattu muumi, mutta yritän silti kiepsahtaa sängystä kissamaisen notkeasti.
Viime yönä tunsin ensimmäistä kertaa oikeasti kipeitä supistuksia (no siis mun mittakaavalla, epäilemättä ne OIKEAT synnytyssupistukset ovat sitten jotain ihan muuta). Heräsin viiden aikaan epäilyttävästi massiivisia menkkakipuja muistuttaviin tuntemuksiin, jotka säteilivät alavatsasta ja -selästä myös reisiin. Omituista. Tunsin kyllä, milloin kipu koveni, mutta ihan kokonaan se ei mun mielestä hellittänyt ollenkaan. Tai siis jomotus ei ehtinyt ihan laantua ennen kuin uusi aalto alkoi. En jaksanut kamalasti niitä kellotella, mutta mitä nyt kelloa vilkuilin, niin väli oli yli viisi mutta alle 10 minuuttia. Makoilu tuntui epämiellyttävältä, joten nousin liikuskelemaan ja reilun tunnin kärvisteltyäni nappasin pari Panadolia. Sen jälkeen kipu lieveni (ikävä kyllä, voisin lisätä) ja nukuin ihan mainiosti vielä reilun tunnin. Kipu ei tuntunut mitenkään sietämättömältä tai edes kovin kamalalta, joten tajusin kyllä, että tää taitaa olla vaan jotain harjoittelua, mutta silti jossain takaraivossa heräsi pieni toivo siitä, että ehkä mun ei tarvitsekaan maata juhannuksena käynnistyksessä Naikkarilla. Vaikka epäilemättä juuri niin tässä käy, kun uskallan edes kirjoittaa näin.
No niin, näin dramaattisen jännittäviä uutisia täällä - pahoittelen, etten voinut raportoida mistään verestä tai suolenpätkistä. Ainoa vesivahinkokin oli puoliltaöin kaatamani puolen litran vesimuki, jonka mies siivosi (ja minä kiroilin). Tänään olen ollut harvinaisen pirteä ja pelottavan hyväntuulinen. Ollaan oltu Igen kanssa puistossa ja muutenkin touhuttu ihan normaalisti. Välillä tunnen jotain alavatsan kouristuksia ja kiristyksiä, mutta ne eivät kyllä haittaa mitenkään olemista. Toivottavasti mun kroppa ymmärtää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, että harjoituksista olis syytä siirtyä varsinaiseen actioniin.

8.6.2011
Final countdown
Olipa fiksu otsikkovalinta, arvatkaa vaan, mikä biisi jäi päänsisäisen dj:n levylautaselle. Yritän ignoorata moisen korvamadon toteamalla, että tänään siis on maaginen laskettu aika. Enpä ole ennen moista kokenutkaan - ja ei nyt olisi haitannut, vaikka olisi jäänyt väliin tälläkin kertaa. Ei nimittäin tunnu oikeastaan miltään.
Lillun välitilassa, kerrankin ei ole mitään projektia päällä ja siksi en tiedä, mihin aikani käyttäisin. Lisäksi Igellä on aivan tolkuton nuha, nenä vuotaa litroittain "käkää" ja yöunet ovat olleet parina yönä aika katkonaisia. Itse flunssailin reilun viikon pumpulia päässä ja kaktuksia kurkussa, onneks nyt jo vähän helpottaa, vaikka nenä vuotaa mullakin.
Kun en nyt sitten muuta enää keksinyt, niin keittelin pulloja ja rintakumeja ja maidonkerääjiä ja muita härpäkkeitä. Herrantähden, olin ihan unohtanut mikä määrä omituisia kumi- ja muovikuppiloisia lapsen ruokintaan liittyy. Tuntuu omituiselta ajatella, että lähiaikoina se Iso Iikin astuu taas kuvioihin. Kai ne hormonit taas tekevät tehtävänsä, ja pystyn taas suhtautumaan asiaan luontevasti.
Hoidin pois toisenkin rästihomman: varasin vihkikirkon huhtikuun loppuun. Juhlapaikastakin tein viime viikolla alustavan varauksen, joten ne kekkerithän ovat nyt siis melkein paketissa. Tai ainakaan niitä ei tarvitse miettiä ennen ensi syksyä.
Nyt siis vaan perinteisesti odotellaan. Tällä hetkellä on kummallisen seesteinen olotila, sellainen hälläväliätulkoonkuntulee. Veikkaan, että se kestää noin tunnin, ennen kuin kärsimättömyys lyö sitä päähän ja heivaa sen huitsin hiivattiin. Sitten taas kärvistellään ja kiroillaan. Ah tätä odottamisen autuutta!

Tunnisteet:
41. viikko,
Minäkö kärsimätön?,
Odotus,
Tulevaisuus
5.6.2011
Riittää jo!
En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaana. Igge syntyi - tai laitettiin syntymään - 39+3, ja nyt ollaan siitä päivän yli. Mua ei enää huvittaisi yhtään olla raskaana, vaikka pahoin pelkään, että kärvistelen vielä kaksi viikkoa. Ainakin.
Kumma juttu, kun viikko sitten ei oikeastaan ahdistanut vielä juuri lainkaan. Nyt KYLLÄSTYTTÄÄ, TYMPII ja ÄRSYTTÄÄ. Tuu ulos sieltä jo! Jostain syystä en vaan pysty käsittämään, että tuo pötkö tajuaisi itse ryhtyä syntymään, kun ei moisesta kokemusta ole. Miten se muka voi tietää, että nyt saa jo tulla? Ja vielä pahempaa, mitä jos se ei tiedäkään?
Sormia turvottaa ja ensi viikoksi on luvattu hellettä. Tosin turvotus ei ole vielä mitään verrattuna Igen odotuksen viimeisiin viikkoihin, mutta ihan tarpeeksi silti. Ja koko ajan on vessahätä, mutta tulos on useimmiten ujo ruokalusikallinen. Kroppa käyttäytyy niin kuin alkuraskaudessa: kolottaa vähän sieltä sun täältä, turvottaa, ruoka ei maistu tai sitten maistuu vain joku spesifi laji, ällöttää, väsyttää, rintavarustus aristaa ja niin edelleen. Vatsaa vääntää, mutta mun kohdalla se tarkoittaa ihan vaan sitä, että kohta tulee kakka eikä mitään synnytystä niin kuin muilla. Etenkin iltaa kohti supistelee, mutta ei kipeästi, vain ärsyttävästi. Joskus iltaisin tuntuu siltä, että ehkä se sittenkin syntyy lähiviikkoina, mutta aamulla tuntemukset ovat kadonneet ja mikään, toistan MIKÄÄN, ei viittaa siihen, että mitään tapahtuisi anytime soon.
Ei huvittaisi enää odottaa yhtään. Maanantai 6.6. olisi loistava päivä syntyä, onhan Igge syntynyt 7.7. Tai tiistai, koska kaikki muut perheenjäsenet ovat myös syntyneet tiistaina. Mutta pliis, tulevana tiistaina, ei tiistaina viikon tai KAHDEN päästä.
Jos siis jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin mua hieman tympii nyt jo tämä raskaana oleminen. Ihan pikkuisen. Puuh.

40. viikko,
Kitinää,
Minäkö kärsimätön?
30.5.2011
Uskaltaisinko uskoa?
Kävin (taas) neuvolassa, ja nyt on oikein ultralla todistettu, että ipana on dyykkaamassa ulos pää edellä. Sitä paitsi se pää on kuulemma niin syvällä lantiossa, ettei täti saanut siitä enää lainkaan otetta, joten hän lupaili kyllä, että siellä on ja pysyy. Viimeksi pää tuntui vielä selvästi vähän vasemmalla, mutta ehkä viime päivien kävelyt ja ahkera jumppapallolla istuskelu ovat edesauttaneet oikean lähtöasennon löytymistä. Uskaltaisinkohan jo uskoa asennon pysyvyyteen itsekin, ettei tarvitsisi joka kerta huolestua, kun kaveri myllää navan alla?
Olen huolestuttavan hyvävointinen (kopkop), siis ajatellen sitä, että nyt alan olla valmis luopumaan raskaudesta ja siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Lauantaina olin kolmisen tuntia kävellen kaupungilla ja illalla vielä entisten työkavereiden kanssa syömässä ja yökerhossa ja kävin jopa tanssilattialla kokeilemassa, voiko muumi veivata. Voi se, ja vielä korkkarit jalassa! Okei, kyllähän päivän hilluminen tuntui mahassa ja kropassa ylipäätään, mutta olen silti aika ylpeä itsestäni. Puoliltaöin kurpitsan oli poistuttava, ennen kuin taika raukesi. Oli kiva ilta ja kannatti lähteä, vaikka iltapäivällä tuntui, että kotisohvan kutsu on vastustamaton.
Iltaisin tuntuu, että kyllä siellä jotain tapahtuu. Ainakin lantio tuntuu antavan periksi, ja välillä supistaa ihan napakasti. Aamulla, jos ja kun olen saanut nukkua yön ainakin kohtuullisesti, kaikki ennusmerkit tuntuvat pelkältä kuvitelmalta ja olen ihan varma, että tämä pökäle vielä joudutaan häätämään pihalle lääketieteen keinoin joskus juhannusviikolla.
No, kai se sieltä joskus tulee. Sillä aikaa keksin itselleni vaihteeksi vähän muuta mietittävää. Koska kouluprojektit ovat nyt paketissa ja vauvavalmistelutkin pulkassa, päätin tässä aikani kuluksi tehdä jotain sen eteen, että minusta ensi keväänä vihdoin tulisi nk. kunniallinen nainen (vaikka taitaa olla myöhäistä). Olen surffaillut hääpaikkoja ja ottanut tarjouksia ja oho, nyt on sitten paikka alustavasti varattu. Katsotaan, onnistutaanko saamaan vielä kirkko samalle päivälle... Muuta en kyllä ajatellut niiden kekkereiden eteen sitten ennen syksyä tehdäkään, mutta onpahan jotain edes!

39. viikko,
Iik,
Jännää,
Neuvolassa,
Tiit-ti-ti-dii,
Ultra,
Vaivat ja kolotukset
27.5.2011
Allekirjoittaneen piikkiin
Ei hitto vie, että voi taas ihmislasta kiukuttaa. Tällä kertaa verotus, mikä on periaatteessa aika harvinaista sikäli, että yleensä olen ihan iloinen veronmaksaja.
Soitin verotoimistoon tilatakseni uuden verokortin ennen ensimmäisen äitiyspäivärahan maksua. Viimeksi, kun olin ollut alkuvuoden töissä ja tein saman, veroprosentti putosi jonnekin neljääntoista. Tänä vuonnahan en ole saanut tai saa ollenkaan palkkatuloa, koska alkuvuoden olin opintovapaalla ja jäin siitä suoraan äitiysvapaalle. Tuloni koostuvat siis aikuisopintorahasta (vastaa suuruudeltaan noin puolta normaaleista bruttotuloistani) sekä äitys- ja vanhempainpäivärahasta. Näistä tulee yhteensä summa, joka vastaa noin reilua 60 prosenttia päivätöissä ansaitsemistani vuosituloista.
Minä tietenkin oletin, että kun kerran tuloni ovat selvästi pienemmät kuin palkkatyössä, verottaja palkitsee minut iloisesti kevyen kesäisellä veroprosentilla. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä: maksan tulevista äitiys- ja vanhempainpäivärahoistani veroa 26,5 prosenttia! Vertailun vuoksi: jos tienaisin saman summan ansiotuloina, veroprosenttini olisi kuulemma 15. Ero johtuu kuulemma siitä, että tuista ei saa mitään ansiotulovähennyksiä (tulonhankkimisvähennykset ja mitä näitä on).
Lopputuloksena maksan siis suhteessa todella reippaasti enemmän veroa nyt, kun tulot ovat pienemmät kuin silloin, kun tienasin enemmän. Olenko se siis vain minä vai onko tässä systeemissä ehkä jonkinlainen virhe? Eikö progressiivisen verotuksen pitäisi toimia edukseni tulojeni pienentyessä, tulivat ne tulot mistä vaan? Ilmeisesti oikeudentajussani on vikaa, kun en ihan ymmärrä tätä logiikkaa. Verottajan laiskaääninen asiakaspalvelija tuntui vielä olevan sitä mieltä, että minun olisi syytä hävetä, että tukeni ovat näinkin korkeat, kun "ei se prosentti peruspäivärahalla nouse kuin kahteenkymppiin". Totesin, että minkäs minä sille voin, että sekä opintotuki että vanhempainraha ovat ansiosidonnaisia. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pyytää palkkatulojani anteeksi. Ja huomautettakoon vielä, että en todellakaan ole tienannut mitään tähtitieteellisiä summia, vaan ennemminkin vähän alakanttiin suhteessa moneen muuhun samassa asemassa samankaltaisella taustalla työskentelevään.
No, ainakin Jussi Halla-aho kumppaneineen lienee tyytyväinen, kun minä syntinen ruotsinkielisten lasten maailmaansaattaja maksan korkeimman mukaan. Että voi ärsyttää senkin ihmisen naama, ja ihan aidosti myös huolestuttaa erityisesti Igen ja veljensä puolesta nämä suomenruotsalaisvihan lietsojat. Varsinkin kun tiedän, että moni tuntemani ihminen on joutunut teininä välttelemään ruotsin puhumista julkisissa, ettei tulisi turpaan. Ei rasismiin tarvita siis aina edes eriväristä ihoa, ja en tajua, mitä sillä voitetaan, että vanhat kieliristiriidat pitää väen väkisin herättää henkiin. Toivoisin enemmän rakentavaa"yksi kansa, kaksi kieltä" -asennetta.
Eräs asia minua on kuitenkin aina ihmetyttänyt, nimittäin ilmaus "suomenruotsalainen". Kuitenkaan kyse ei ole Suomessa asuvista ruotsalaisista eikä monillakaan ruotsinkielisillä suvuilla edes ole mitään yhteyksiä ruotsiin, vaan oikeampi ilmaus olisi ruotsinkielinen suomalainen. Erityisesti häiritsee se, että jopa ruotsinkielisessä mediassa puhutaan välillä termeillä "finnar" ja "svenskar", jotka minun mielestäni viittaavat selvästi kansallisiin identiteetteihin eivätkä kieleen. Kuitenkin kyse on - ainakin hyvin suppean empiirisen tutkimukseni perusteella - enemmänkin kieleen vakiintuneista ilmaisuista eikä niinkään kannanotosta kenenkään kansallisuuteen.
Anyway, kaikkinensa on minusta kamalan surullista ja vastenmielistä, että nyt tuntuu olevan ihan luvallista hölöttää julkisesti ihan mitä vaan mistä tahansa omasta öö.. no, perussuomalaisuudesta poikkeavasta ihmisryhmästä ja vedota sitten joko maalaisuuteensa, "kansankieleen" tai mikä vielä vaarallisempaa, johonkin populistiseen, muka-järkeenkäyvään mutkat suoriksi -käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Ja vielä vastenmielisempää on, että näille idioottimaisille lausunnoille tuntuu aina vain löytyvän kannattajia ja palstatilaa. Luen uutisia kovin varovasti, sillä koen jokaisen ruotsinkielisiä kohtaan esitetyn rasistisen väitteen henkilökohtaisena loukkauksena, ja leijonaäiti minussa karjuu turhautuneena, kun en voi vetää syyllisiä vastuuseen. Ei ihme, että verenpaine nousee.
Sivumennen sanottuna se verenpaine siis on muuten ollut ihan konkreettisestikin jonkin verran nousussa jo pari viikkoa, mutta maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, ettei tarvitse huolehtia, kun alapaine on vielä lähempänä 80:aa kuin 90:ää mitälieyksikköä eikä tikku värjäydy proteiinista vihreäksi eikä turvotus ole mitenkään erityisen pahaa, vaikka sitäkin kyllä tuntuis nyt olevan, nimimerkillä Nakkisormi. Painoa oli tullut viikossa n. 400 grammaa, mikä on ihan normaalin rajoissa, mutta aika korkea kyllä verrattuna tähänastiseen.
Olo on muuten ihan hyvä, vaikka pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntua siltä (kuten Facebookissakin jo ehdin kertoa), että olisin jo valmis vaihtamaan takakenon sivistyneeseen pikkuetukenoon. Mitään kovin merkittäviä merkkejä ei kuitenkaan ole, ellei nyt lasketa sitä, että minulle iski pakonomainen tarve saada kaikki valmiiksi vauvaa varten, ja nyt sängyt ja muut ovat siis paikallaan. Yritän asennoitua siihen, että vauva ulostautuu juhannusviikolla, mutta en pettyisi, jos se tapahtuisi vähän aiemmin. En kyllä vieläkään ihan käsitä, että periaatteessa se voi tapahtua any day now - kenen tuo laskuri tuolla reunassa on, joka näyttää 12 päivää laskettuun aikaan?

Ristiriitaisia ajatuksia
21.5.2011
Vaadin lepoa ja arvostusta!
"Käytä mahdollisuuksiasi! Olet vapaa käyttämään päivät haluamallasi tavalla. Ja sitä vapautta tarvitset. Jotkut hieman pelkäävät, että päivistä tulee pitkiä ja odotusaika alkaa tuntua entistäkin pidemmältä. Tottakai niinkin voi käydä.
Useimmat kokevat kuitenkin nämä viikot erittäin arvokkaina ja tarpeellisina. Rauha laskeutuu, ja keho saa tarvitsemaansa vaihtelua ja lepoa. Mielen voi täyttää kokonaan muilla asioilla kuin työllä. Monet odottavat äidit kertovat, että eivät oikein pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mikä on aivan välttämätöntä valmistautumiseen. Seuraavat viikot ovat sinun – joten tee mitä haluat! Jos olet uupunut lepää, jos kaipaat liikuntaa ja raitista ilmaa, tee pitkiä kävelyretkiä!"
Näin minulle kertoi vau.fi. Vau.fi ei vaan ole tainnut koskaan tulla ajatelleeksi, että läheskään kaikki eivät odota ensimmäistä lastaan. Alle kaksivuotiaan kanssa harva on "vapaa käyttämään päivät haluamallaan tavalla".
Eikä vau.fi:llä ilmeisesti ole myöskään töissäkäyvää miestä, joka ei taida ihan tajuta, että vaikka raskaana oleva puoliso voisi olosuhteisiin nähden kuinka hyvin, jokainen vartti kello 17 jälkeen on tuskaa, jos mies ei ole kotona. Että yhdeksän tuntia eräänkin alativilkkaan kanssa jatkuvine kumarteluineen ja kyykkimisineen ja nostelemisineen ja touhuamiseen todella tuntuu illalla. Että niitä asioita voisi hoitaa vähän järkevämmin, eikä niin, että tänään yksi juttu ja huomenna toinen ja keskiviikkona kolmas ja sitten mulla olikin se sulkapallo ja ai niin auto pitäis pestä ja tadaa - mies on allekirjoittaneen mittapuun mukaan ajoissa kotona yhtenä iltana. Ja ei, kello kuusi ei ole ajoissa.
Olen esittänyt asiani rauhallisesti, huumorilla, kiljunut, huutanut, kiroillut, räyhännyt, itkenyt, potkinut seiniä ja kaiken kahdella kielellä, mutta ilmeisesti mun pitää varata paikka jostain lataamosta, että saan levätä hetken ennen tämän pökäleen ulostautumista. Ja tietenkin panikoin sitä, että mitä elämästä tulee muutaman viikon sisällä: olen taas sohvassa kiinni uuden elämän kanssa ja koko huusholli kaatuu niskaan, kun en jaksa vahdata kaikkea. Minusta on kovaa vauhtia tulossa ihan kamala harppu, jäkätän joka asiasta ja huomauttelen pienimmistäkin laiminlyönneistä, koska en vaan JAKSA pyörittää koko rulettia yksin.
Ensinnäkin hoidan päivän aikana ipanan ja huushollin. Vain toinen pienen lapsen kanssa päivänsä viettävä voi tietää, kuinka paljon hommaa yksikin tuollainen natiainen saa aikaan. Välillä tuntuu, että käytän päivästäni vähintään kaksi tuntia ihan vaan puhtaasti tavaroiden kuskaamiseen omalle paikalleen. Arvatkaa, paljonko huvittaa siihen päälle siivota vielä yhden aikuisen miehen sukkia/astioita/papereita/urheiluvaatteita/työkaluja ja sitä joka jumalan aamu vessan lattialta löytyvää perkeleen Hufvudstadsbladetia.
Sitten on tietysti ruokahuolto. Se on siinä mielessä yksinkertaista, että siitä huolehtii yksi ihminen - minä. Muuten meillä varmaan syötäisiin nakkeja ja ranskalaisia ja noutopizzaa, koska toiselle meistä ei vaan yksinkertaisesti tule mieleenkään vilkaista jääkaappiin ja tsekata tilannetta. Ja koska toinen meistä ei seuraa tilannetta, ruokakaupassa käynti vaatii mukaan koko perheen tai ainakin valmiin listan, josta siitäkin puolet jää puuttumaan... Niin tai sitten käy niin kuin tässä taannoin, kun mies oli lukenut kaupassa taskusta löytämäänsä viikontakaista listaa, mutta eipä lopu kuulkaa meidän huushollista puolukkahillo ihan heti. Ruoan valmistus on luonnollisesti minun vastuullani, kuten myös jääkaapin tyhjentäminen vanhentuneista asioista ja keittiön siistiminen noin 80 prosenttia kerroista. Luonnollista on, että hommat ovat enemmän minulla, kun olen enemmän kotona, mutta hei, voisitko JOSKUS vaikka siivota keittiön ilman eri pyyntöä, kun olet kuitenkin saanut istua valmiiseen pöytään?
Mites sitten pyykit? Riittää varmaan, jos sanon, että ostimme uuden pesukoneen joskus maaliskuun alussa eikä mies ole toistaiseksi käyttänyt sitä kertaakaan. Koska eihän sitä nyt jaksa enää mitään pyykkejä työpäivän jälkeen pestä, kun pitää olla lapsen kanssa. Kysymys kuuluu, että miten ihmeessä minä sitten ehdin hoitamaan asian - kuten ne satamiljoonaa muutakin hommaa - päivisin, kun minäkin olen täällä sen saman lapsen kanssa?
Tiedän varsin hyvin, että asiat voisivat olla hullumminkin. Mies on oikeasti rakas, vilpitön, leikkisä, utelias ja nauraa kanssani samoille asioille. Se rakastaa minua ja lastaan ja isyyttään ja elämää ja lisäksi sillä on oikein hyvinmuodostunut takamus. Mutta onko se pakko olla välillä niin kamalan... mies? Miksi oikeastaan jokaisessa tuntemassani pikkulapsiperheessä taistellaan jatkuvasti samoista asioista, vaikka kuinka muka edustamme jotain sivistyneistöä ja modernia maailmankatsomusta? Vai johtuuko se juuri siitä, olisimmeko kuitenkin onnellisia, jos vaan ninamikkoslaisittain olisimme oikeasti sitä mieltä, että naisen tehtävä on huolehtia kodista ja voisimme aidosti saada kiksimme siitä - ja vain ja ainoastaan siitä?
Olen joskus miettinyt, miksi turhaudun välillä tähän huushollaamiseen niin totaalisesti, kun oikeasti tykkään siitä että on edes ihmismäisen siistiä ja tykkään sisustamisesta ja ruoanlaitosta ja sellaisesta (joskaan en sentään käsitöistä). Ennen kaikkea turhaudun, kun ympäristö ei tee niin kuin MINÄ haluan ja MINUSTA on paras - vaikka mikä minä olen sanomaan, että likaisten sukkien on parempi olla pyykkikorissa kuin lattialla. Veikkaan myös, että turhautuminen liittyy jotenkin tunnustuksen ja arvostuksen kaipuuseen. Työelämässä olen tottunut siihen, että saan tekemisistäni palautetta ja että minua arvostetaan älyllisten ominaisuuksieni perusteella. Täällä kukaan ei muista erikseen kehua kykyjäni, vaikka pyykkikori on tyhjä ja olen löytänyt kaikille sukille parin ja tarjolla on hyvää ruokaa ja vieläpä kalasta, jota tulee syötyä aivan liian vähän. (Viimeisin korsi, joka katkaisi kamelin selän, oli se, että mies lusikoi valmistamani lohipastan päälle muina miehinä läjän kaikki maut peittävää pestoa maistamatta edes ruokaa ensin. Kysyin vaan, että otatko ketsuppia kans ja aloin sitten itkeä. Siis perkele, olis ollut aivan sama tarjota sille pelkkää pastaa, kun koko sotku maistui kuitenkin vaan pestolta! Argh!)
Tänään mies lähti Igen kanssa maalle. Mua itketti tietenkin, koska lapsi oli niin ihana, kun se antoi lähtöhalin ja oli niin touhuissaan menossa "papan autoon" ja huuteli vaan heippaa. Mutta kuulkaa, ei ole huono asia olla vähän yksin kotona. Tässä ei tenttiinluku ja kandintutkielman viimeistely tunnu missään, kun kukaan ei roiku lahkeessa eikä järjestä kaaosta kiihtyvällä tahdilla. Keittiö on ihan siisti ja se Höbläkin on lehtikorissa.
Illalla menen ulos katsomaan ihmisiä ja meinaan kestää reissun korkkareissa. Hah! Sitä ennen sutaisen viimeiset korjaukset kandipläjäykseen ja puhkun ehkä vielä hetken omaa erinomaisuuttani. Suosittelen viimeistä kohtaa myös muille, hyvä sinä! (Ja minä!)

Oma napa,
Ristiriitaisia ajatuksia,
Työ
17.5.2011
Valmisteluja ja mahdollisesti myös yksi valmistuminen
En säästynyt Bloggerin kenkkuilulta, vaan edellinen postaus katosi välillä kokonaan ja palasi sitten ilman kommentteja - jotka olin tietenkin jo poistanut sähköpostista, joten nyt en enää kuolemaksenikaan muista, kuka sanoi ja mitä. Tykkään kuitenkin kaikista, kiitos! Lisäksi saitti kieltäytyi useamman päivän ajan kirjaamasta minua sisään näillä tunnuksilla, joten en ole päässyt postaamaan enkä vastaamaan tuoreisiin kommentteihin. Ärsyttävää.
Asentopäivitystä: maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, että tyyppi on kuin onkin yhä hanuri ylöspäin ja jopa laskeutunut niin, että pään pitäisi suurella todennäköisyydellä pysyä siellä alakerrassa! Uskon kun näen, mutta sen verran kuitenkin uskalsin, että ostin ja lukaisin yhden kirjan synnytyksestä. Viimeksi en jaksanut aiheeseen juurikaan paneutua, joten ajattelin, että kai mun olisi ihan hyvä jotain tietää, jos tämä ipana tosiaan nyt sitten suunnittelee ulostautuvansa perinteistä reittiä. (Tosin tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa, koska epäilemättä se saa päähänsä kiepsahtaa ympäri, kun moisia edes varovasti ajattelen.) Opus oli Katerina Janouchin Synnytys, ja vaikka kotisynnytysjutut olivat hiukkasen hooceetä mulle, niin jotenkin tykkäsin tyylistä. Ei lainkaan syyllistämistä tai yhden ainoan oikean totuuden julistamista, vaan kerrankin kirja, jossa oli otettu huomioon myös sektiosynnytykset, lääkkeelliset kivunlievitykset, pulloruokinnat ja muut sellaiset jotenkin kauniisti ja paheksumatta. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että itse Janouch on mitä ilmeisimmin pitkän imetyksen ja luomusynnytyksen kannattaja. Aion noudattaa ainakin yhtä kirjan neuvoista: älä lue liikaa synnytyksestä.
Kirja herätti kyllä jotain ajatuksia, mutta en jaksa tai kohtalon pelossa uskalla kirjoittaa niistä vielä sen enempää. Ehkä sitten, kun eräpäivä on vielä lähempänä. Tai no niin no, lähempänä ja lähempänä - laskettuun aikaan on kolme viikkoa ja vauva on huomenna kai virallisesti täysiaikainen. Toistan itseäni, mutta pakko sanoa taas: mitä hittoa? Neuvolantäti kyseli eilen, että onko teillä kaikki valmiina. Oli oikein itsekin mietittävä asiaa. Turvakaukalo on hankittu, ja rattaat ja niihin kantokoppa (päädyin Emman koppaan, kun se on 10 senttiä sitä Phil&Ted'sin omaa pidempi ja tuli myös useamman kympin halvemmaksi), tosin kaukalo ja koppa ovat vielä kaupassa. Sänkyä ei ole, se pitäisi hakea Pohjois-Helsingistä. Vaatteita kaivelin esille viikonloppuna, ja samalla pesin muutamat uudet hankinnat. Viime viikolla ostin myös imetysliivit, maidonkerääjät, rintakumit ja pestäviä liivinsuojia, vaikka ajatus imetyshommasta tuntuu taas todella omituiselta ja vähän ällöttävältä. Luotan kuitenkin siihen, että hormonit tekevät tehtävänsä tälläkin kertaa.
Jonkunlainen vaipanvaihtopiste pitäisi vielä organisoida meidän huoneeseemme, koska yölliset vaipanvaihdot isoveljen (mun vauvasta tulee isoveli, niisk!) huoneessa tuskin ovat hyvä idea. (Joskin epäilen vahvasti, että Igge saattaa vaatia myös paikkaansa mamman ja papan sängyssä, kun huomaa pikkutyypin majailevan siellä - olisikin ehkä pitänyt investoida isompaan sänkyyn...) Ja siis hakea se sänky ja pedata se. Se tosin on helppoa, koska peiton sijaan hankin vauvalle velourkapalon (tällaisen). Ajattelin, että Igge saa vielä toistaiseksi nukkua äitiyspakkauksen peitolla, kunnes kesän jälkeen herra saa isomman lastensängyn ja samalla sitten varmaan ihan aikuisten peiton. Näin ei tarvitsisi hankkia Igelle muutamaksi kuukaudeksi mitään junior-kokoista peittoa ja lisäksi taas ainakin kahta settiä lakanoita.
Neuvolantäti oli sitä mieltä, että kannattaisi pikkuhiljaa valmistautua siihen, että vauva on ihan oikeasti syntymässä lähimmän reilun kuukauden aikana. Kai se alkaa pikkuhiljaa mullekin valjeta, ainakin vauvavalmistelut ovat edenneet viimeisen viikon aikana lähes nollasta ihan kohtuulliseen malliin. Toistaiseksi en vaan tunne mitään kiirettä päästä eroon raskaudesta - olo on edelleen olosuhteisiin nähden tosi hyvä. Totta kai kumartelu ahdistaa ja maha painaa etenkin illalla ja kolottaa vähän sieltä sun täältä, mutta periaatteessa fiilis on ihan bueno ja lisäksi ajattelen jo nyt melkoisella haikeudella sitä, että tämä on ehkä viimeinen kerta tätä hommaa. Osansa hyvään oloon on aivan varmasti silläkin, että painan noin kahdeksan kiloa vähemmän kuin Iggeä odottaessa samoilla viikoilla ja että liikuntakyky on edelleen tallella. Jos (ISO sellainen) siis joskus vielä tähän touhuun ryhdyn, niin tiedänpä ainakin, että en suostu pitkiin paikallaanistumisiin enkä anna liitoskivuille periksi jäämällä sohvannurkkaan säälimään itseäni. Tälläkin kertaa ne meinasivat iskeä, mutta kun nykyisin sohvalla makaaminen ei vaan ole vaihtoehto, niin jotenkin kroppa ilmeisesti tottui ja kivut eivät koskaan saaneet yliotetta.
Pidätän kuitenkin oikeuden muuttaa mieltäni raskauden keston suhteen milloin tahansa. Voihan olla, että ensi viikolla olen jo ihan kypsä. Vielä ei kuitenkaan ehtisikään mihinkään synnytyshommiin, sillä kävin eilen proffan juttusilla ja kandintyöni on muutamaa pikkuviilausta vaille paketissa! Hurraa! Mies lupasi lähteä viikonloppuna Igen kanssa landelle, jotta saan tehtyä homman loppuun ja luettua vielä viimeiseen tenttiin, joka puolestaan on ensi viikon maanantaina. Sitten on kuulkaas mun opinnot tältä erää paketissa ja yksi kandintutkintokin plakkarissa. Äitiysloman jälkeiseen aikaan jää käytännössä kandintyön laajentaminen graduksi, yksi tentti ja yksi kurssi, mihin vuoden opintovapaan pitäisi riittää vallan mainiosti. Ehkä mä joskus oikeasti sittenkin saan loppuun sen maisterintutkinnonkin, vaikka se nyt sitten veisikin lähemmäs 15 vuotta sen suositellun viiden sijaan.

37. viikko,
Iso I,
Jännää,
Neuvolassa,
Tavarataivas,
Tulevaisuus,
Vaivat ja kolotukset
12.5.2011
Vuoristorata kiepillä
Arvatkaa mitä? Ne sai tämän vauvan käännettyä! Se oli todistettavasti pää alaspäin, kun lähdin Naistenklinikalta. Mut arvatkaa mitä muuta? En luota yhtään siihen, että rt pitää, vaan nyt jo tuntuu, että ei tuo voi olla sen hanuri. Että joko se kellahti takaisin. Voi kristus, ikinä ei ole hyvä. Olisipa joku keino tarkistaa asento saman tien, niin ei tarvitsisi stressata.
Itse ulkokäännös meni tosi hienosti. Edellytykset onnistumiselle olivat tällä kertaa paremmat kuin aikoinaan Igen kanssa, koska istukka on taka- eikä etuseinässä enkä ole ensisynnyttäjä. Etuseinäistukan ja ensikertalaisuuden lisäksi onnistumisprosenttia huonontavat kuulemma myös mm. vähäinen lapsivesimäärä, iso vauva, merkittävä ylipaino ja se, että vauvan peppu on jo syvällä lantiossa. Näistäkään ei mikään täyttynyt.
Kävin eilen uudelleen moksattavana, ja lämmittelin pikkuvarpaiden sivuja myös eilen illalla ja tänään aamulla. Lisäksi makasin tyynyt lantion alla sekä kumartelin Mekkaan ennen äitiyspolille lähtöä. En tiedä, oliko näistä apua, mutta ainakin vauva lähti kääntymään helposti, eikä koko toimenpide sattunut lainkaan. Lääkärin mukaan tuntui siltä, että se oli valmis itsekin kääntymään, mutta tarvitsi vain vähän apua - minkä pitäisi olla hyvä merkki myös takaisinkääntymisriskin kannalta, mutta en uskalla vielä luottaa koko asiaan.
Positiivinen yllätys edelliseen kääntöyritykseen verrattuna oli se, ettei sitä kamalan horkan ja kuvotuksen aiheuttanutta supistuksia estävää piikkiä enää anneta lainkaan. Jos lääkkeeseen päädytään, se otetaan suun kautta, mutta lääke ei ole nykyisin enää mikään automaattinen asia. Esimerkiksi minä en sitä saanut, sillä verenpaine on ollut koko raskauden ajan sen verran alhainen eikä kohtu vaikuta erityisen supistusherkältä. Viimeksi olin ihan rikki käännösyrityksen jälkeen, jouduin soittamaan miehen hakemaan minut autolla, kun olin niin itkuinen ja horkassa - nyt kävelin tunnin lenkin Naistenklinikalta keskustaan lounastamaan ja sieltä kotiin. Uskomatonta.
Aavistelen, että asennosta stressaaminen ei todellakaan lopu tähän, mutta ainakin on todistettu, että vauvan on mahdollista kääntyä raivotarjontaan. Mikään napanuora tms. ei sitä siis estä. Nyt sitten toivotaan, että herra tajuaa oman, äitinsä ja koko perheen parhaan eikä enää puske itseään istuma-asentoon ennen synnytystä. Tunteet heittelevät vuoristorataa: vuoronperään olen ylionnellinen asioiden saamasta käänteestä, vuoron perään taas ihan varma, että beibe on jo hyvää vauhtia menossa takaisin lähtöasentoon. Maanantaina on seuraava neuvola, sinne asti pitäisi siis malttaa odottaa seuraavaa asiantuntija-arviota. Jatkattehan peukkujen pitämistä, tähän asti ne ovat toimineet erinomaisesti!
Edit vähän myöhemmin: kirjaanpa nyt samalla muistiin vielä painoarvion, joka oli tällä hetkellä 2,6 kiloa ja laskettuna aikana siis 3,2. Ei siis suoranaisesti ainakaan mikään sokerivauva, vaan jopa pikkuisen sirompi kuin veljensä. Muutenkin kaikki näytti olevan varsin mainiosti, sikiön kasvu menee nätisti käyrillään, istukka toimii kuulemma aivan priimasti ja sykkeet ja liikkeet olivat sellaisia kuin pitääkin. Tästä on siis hyvä jatkaa.

Mood swingsUltra JännääPeppu edellä puuhun
9.5.2011
Jaa minäkö neuroottinen?
Vaihteeksi luvassa perätilapäivitystä (ikävä kyllä edelleen nimenomaan sitä, eikä päivitystä raivotarjontaan, kuten olisi toivottavaa). Postimies toi kutsun äitiyspolille, ja kun en ihan ymmärtänyt, että onko kyseessä nyt sitten synnytystapa-arvio/tarjonnan tarkistus vai tehdäänkö siinä se mahdollinen kääntöyrityskin, niin soitin vielä lisätietoja. Selvisi, että torstaina vauvaa siis edellytysten täyttyessä (lapsiveden määrä, istukan sijainti jne.) yritetään kääntää ulkopuolelta. Nyt alkoi taas vähän jännittää, ei niinkään toimenpide itsessään, vaan sen lopputulos. Se on kuitenkin tässä tilanteessa vähän niin kuin viimeinen oljenkorsi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vauva olisi poikittain pää vasemmassa ja peppu oikeassa kyljessä. Tai jotenkin omituisesti anyways, pää nimittäin tuntuu navan korkeudella? Eilen illalla otus piti hurjaa mekkalointia ja tuntui, kuin se olisi yrittänyt kääntää päätään alas. Mutta yritykseksi jäi. Minun oli melkein vaikea pitää näppejäni kurissa, etten alkanut itse töniä päätä alaspäin, mutta lienee parempi olla ryhtymättä mihinkään kovin radikaaleihin tee-se-itse-toimiin.
Keskiviikkona käyn myös vielä kerran moksattavana. Kotimoksaukseen tuli nyt tauko, kun sikarit loppuivat (vaikka mistäs sitä tietää, vaikka joku vaniljasikari toimisi yhtä hyvin... :). Täytyy kuitenkin roikkua ahkerasti pää alaspäin, jotta beibe on torstaina mahdollisimman irtonainen ja siten otollinen käännynnäinen.
Tästä asiasta on - jos nyt joku ei vielä sattumalta ole huomannut... - kehkeytynyt mulle isomman luokan neuroosi. Pelkään jo valmiiksi reaktiotani, jos lopputulos on se, että joudun varaamaan sektioajan. Se tuntuu yhtä henkilökohtaiselta kuin hammaslääkäri, liian kliinistä ja siistiä, naps vaan. Viimeksi ratkaisu oli hyvä ja oikea, mutta nyt se olisi iso pettymys. Pelkään myös, miten tunteet purkautuvat synnytyksen jälkeen - viime kerran imetyshelvetin kokeneena en enää todellakaan uskalla luottaa siihen, että säilytän järkeni niissä hormonihuuruissa. Muistan aivan liian hyvin, miten minusta tuli epävarma ja epävakaa olento, joka vajosi säännöllisesti syvälle itsesäälin ja itsesyytösten syövereihin. Ei huvittaisi yhtään käyttää taas kahta kuukautta sellaiseen paskaan, varsinkin, kun kuvassa on nyt myös Igge.
Synnyttämisestä puheen ollen, mun naapuri ja ystävä ja Igen parhaan kaverin ja ainoan hoitokaverin äiti synnäytti sunnuntaina nelikiloisen poikasen. Jouduin vähän nyyhkimään liikutuksesta. Muutenkin olen viime päivinä ollut huomattavan ahkera itkijänainen, vuodatan kyyneliä milloin mistäkin. Synnytysahdistuksesta ja Igen ihanuudesta ja lehtijutuista ja juu neim it, mä olen itkenyt sille. Lauantaiaamuna katsoin suosikkiohjelmaani (joojoo!) Tartu mikkiin, ja purot aukaisi Maaritin Lainaa vain. En kyennyt edes selittämään hetken päästä huoneeseen tulleelle miehelle, mistä biisissä kerrotaan, kun tyrskin menemään. Mutta arvatkaa vaan, avautuivatko isot padot toden teolla, kun Igge tuli pyyhkimään kyyneleitäni ja sanoi, että "ankee, mamma, ankee". Se siis reppana pyysi multa anteeksi, kun mua itketti. (Taas vähän liikuttaa.)
Tuossa äitienpäivän synnytystapahtumassa hämmentää myös hieman se, että meidän lasketuissa ajoissa on/oli vain kuukauden ero. Mikä siis tarkoittaa, että siihen la:han on alle kuukausi. Mikä on siis aika vähän. Huh. Reilun viikon päästä mun vatsassa kellii siis jo täysiaikainen vauva, mitä hittoa? Tällä kertaa aika on mennyt niin vauhdilla, että olen jo valmiiksi vähän haikein mielin - kohta tämä on ohi, eikä kukaan tiedä, saanko kokea tätä käsittämätöntä asiaa enää koskaan. Sitäkin suuremmalla syyllä toivoisin, että bebbe löytäisi sisäisen navigaattorinsa ja saisin viettää viimeiset viikot enemmänkin fiilistellen kuin stressaten tarjontaa ja itkien mahdollista sektiota. No, tällä viikolla selviää taas aika paljon, sitä odotellessa siis.

36. viikko,
Aika juoksee,
Hassu pieni,
Jännää,
Minäkö kärsimätön?,
Paska mutsi,
Pelotus,
Peppu edellä puuhun,
Tulevaisuus
4.5.2011
Kannanottoja ja ilmoitusluonteisia asioita
Olen ollut niin tolkuttoman huono kommentoimaan ja päivittämään viime aikoina, että taas kerran luvassa on erinomaisen sekava tilitys vähän yhdestä sun toisesta aiheesta. Here goes.
1. Varpajaiset
En henkilökohtaisesti näe varpajaisperinteessä sinänsä mitään pahaa. Kyllä, on mautonta, jos tuore isä vetää rairai-meiningillä nakit silmillä baarissa, kun äiti vielä pinnistää ulos jälkeisiä. Pointti onkin siinä, että ylenmääräinen dokaaminen ja tökerö käytös on mautonta ylipäätään, juhlan syystä viis. Sen sijaan juhlimisessa sinänsä ei ole minusta mitään vikaa. Kun Igge syntyi, mies istui kavereidensa kanssa iltaa, kun minä olin vielä sairaalassa. Ja se oli minusta ihan fine, kun ei se siellä sairaalassakaan saanut yötä olla. Aamulla se raahautui paikalle ehkä vähän väsyneenä, mutta onnellisena - ja mukanaan kamera, jolla se oli kuvannut järjestelmällisesti kaikki vauvan saamat lahjukset. (Valtaosalla miehen kavereista on omiakin lapsia, joten sieltä tuli oikein kivoja ja käyttökelpoisia lahjoja, kirjoja ja sellaisia.)
Itsekin pyysin mieluummin varpajaiset kuin babyshowerit. Vauvan ollessa neljä kuukautta mulle olikin järjestetty yllätyskekkerit saunoineen ja herkkuineen. Paikalla oli kymmenkunta ystävää, juotiin viiniä, laulettiin Singstaria ja juoruttiin. Oli kivaa ja teki hyvää, pisteet niistä bileistä siis! (Mun painajainen olisi se, että mut pakotettaisiin tekemään "masukipsi". Hyi.)
2. Rovaniemeläisessä (?) päiväkodissa kuvattu salavideo
Minusta kyseisen videon perusteella on mahdotonta sanoa, mikä tilanne todellisuudessa on ollut. Siksi en halua ottaa siihen kantaa. Sen sijaan minusta on järkyttävää, että vailla mitään pitäviä todisteita ko. videolla esiintyvät ihmiset on julistettu verkkopalstoilla huonoiksi työntekijöiksi ja ties miksi. Minusta on ihan oikeutettua kysyä, mikä on ollut kuvaajan motivaatio: miksi hän ei toimittanut videotaan viranomaisille, vaan YouTubeen, jos hän oli vain huolissaan lasten turvallisuudesta? Mitä siitä seuraa, jos asioita aletaan hoitaa oman käden oikeudella sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että ne tutkittaisiin virallista tietä? Ja miten ihmisille voisi opettaa pientä kriittisyyttä netissä näkemäänsä/lukemaansa kohtaan, ettemme olisi ihan niin kärkkäitä ns. hutkimaan ennen tutkimista?
3. Äitiysloma
Olen toista päivää äitiyslomalla, aika outoa. Vietän äitiyslomaani tällä hetkellä kirjoittamalla kandintyötä kahvilassa (paitsi siis tietysti juuri nyt, kun kirjoitan tätä).
4. Sairas lapsi
Oltiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystyksessä eilen, kun Igge kiljui koko päivän eikä antanut koskea korvaansa vaan huusi vain, että EI KOOVAA. Siellähän oli sitten alkava tulehdus, mikä selittää myös sen, että viime yöt ovat olleen todella levottomia. Lääkitsimme ipanan eilen Panadolilla, Pronaxenilla, antibiootilla ja korvatipoilla ja aah, nukuimme pitkästä aikaa kunnon unet. Olen kuin uudestisyntynyt. Yritän aktiivisesti työntää ajatuksen tulevista rikkinäisistä öistä ja kuukausien väsymyksestä taka-alalle, ehtiihän sitä kiroilemaan sitten, kun aihetta on.
5. Itsepäinen vauva
Kävin siellä moksattavana viime viikolla ja mies on lämmitellyt pikkuvarpaitani moksasikareilla päivittäin. Vauva muljuaa kovasti milloin mitenkin päin, poikittain ja sivuittain ja perätilassa, mutta ei vahingossakaan käännä hanuriaan ylöspäin. Kävin tänään neuvolalääkärillä, missä todettiin, että kaikki on oikeastaan erinomaisesti: vauva on kasvanut tasaisesti, sokeriarvot ovat jopa loistavat, painoa oli tullut kolmessa viikossa 700 grammaa (vertailun vuoksi: Iggeä odottaessani painoin samoilla viikoilla yli kuusi kiloa enemmän), lapsivettä on normaalisti, vauva on aktiivinen, syke hyvä, pissa puhdasta jiiänee. Enkä oikeastaan muuta odottanutkaan, kun oma olo on niin hyvä.
Ainoa ongelma siis se, että tyypillä on suunta hukassa, mikä vaivaa mua (jos ei nyt vielä ole tullut selväksi :) aivan järkyttävän paljon. Ensi viikolla siis äitiyspolille synnytystapa-arvioon ja uudelleen myös akupuntioihmiselle (mikähän se oikea titteli mahtaisi olla?), ja siihen asti pyllistelyä, sohvalta roikkumista, hartiaseisontaa ja kotimoksausta. Hyvä juttu on se, että vauvan pylly on edelleen ihan irrallaan eli ei ole painunut lantioon, joten ainakin teoriassa sen pitäisi pystyä kääntymään, jos mikään rakenteellinen juttu ei sitä estä. Pikkuisen alkaa olla luovuttajafiilis, mutta toisaalta Iggekin veti volttinsa toiseen suuntaan vasta, kun viikkoja oli melkein 36. Itseasiassa tämä raskaus on samassa vaiheessa tyyliin äitienpäivänä, joten josko sitten...?
6. Remontti ja muu huushollaus sekä opiskeluvelvollisuudet
Haa, keittiön ja eteisen seinät ja katto on maalattu, keittiön kaappien vetimet vaihdettu, ruokapöytä, eteisen peilinkehys ja entinen kenkäpenkki, nykyinen keittiön penkki maalattu, uudet eteisen kaapit ja naulakko ja kenkäteline ja kuramatto ja keittiön verho ja makkarin tekstiilit paikoillaan ja Igen huone järjestelty uuteen uskoon ja ai että on kuulkaa kivaa saada järjestys huusholliin kolmen viikon kaaoksen jälkeen! Saatiin hurjasti lisää säilytystilaa, joten olen nyt dymonnut kenkälaatikoita ja muita säilytysrasioita aivan liekeissä. Ai miten niin pesänrakennushormonit päällä...? :)
Opiskelusta sen verran, että kandintyön pitäisi valmistua lähipäivinä ja sitten oliskin jäljellä enää yksi rästitentti. Vielä jäi siis hommia tähän äitiysloman ajaksikin, mutta eiköhän nämä järjesty. Kun vaan käyttäisin aikani siihen kandintyön kirjoittamiseen blogin päivittämisen sijaan... Eli nyt siis ryhdistäydyn, lopetan täältä tähän ja rutistan vielä pari tuntia ennen kuin on mentävä päästämään lastenhoitaja kotiin. Illalla mennään vielä teatteriin appivanhempien kanssa, saa nähdä miltä maistuu Molière ruotsiksi. Kuulostaa epäilyttävän sivistävältä, mutta kuulemma esitys on oikein viihdyttävä. Toivottavasti, olisi kovin noloa herätä esiripun laskeutuessa kuolavana leualla.

Tärkeää Tietoa,
Ultra,
Yök
24.4.2011
Poika poikittain ja muuta päänvaivaa
Päivät ja viikot vaan katoavat, kun koko ajan on jotain hässäkkää. Pyykkikone levisi samaan aikaan, kun koko huusholli oli muutenkin mullinmallin keittiön ja eteisen maalausprojektin takia, lastenhoitaja sairastui juuri, kun olisin ihan ehdottomasti tarvinnut lapsivapaata opiskeluhommia varten ja muutenkin tuntuu, että aika menee kaiken maailman isompien ja pienempien tulipalojen sammutteluun ja aikatauluttamiseen.
Jossain välissä käväisin lapsi- ja miesvapaalla päiväretkellä Tallinnassa, juu ja vaalitkin pidettiin ja tulosta päiviteltiin. Jos ei muuta, niin tulihan ainakin konkreettinen ja sinänsä myös ihan terveellinen muistutus siitä, että oma elinpiirini on kovin kaukana nk. kansan syvistä riveistä. En jaksa politikoida enempää - sitä on tullut harrastettua viime päivinä kyllästymiseen asti - mutta se on pakko todeta, että kuvaavaa on, että maahanmuuttovastainen (eiku anteeks, "-kriittinen") persupuolue saa eniten kannatusta siellä, missä maahanmuuttajia on kaikkein vähiten. No, epäilen, että Siperia opettaa vielä näitä kovaan ääneen uhoavia persu-untuvikkojakin.
Nyt ollaan pääsiäisen vietossa mun vanhemmilla, ja tämä onkin melkein lomaa, kun mummu ja ukki ovat niin valtavan korkeassa kurssissa. Igge viipottaa pitkin pihoja mummun kanssa ja aamullakin kyselee ensimmäiseksi ukin ja mummun perään. Pienestä ihmisestä lähtee muuten aivan jatkuva höpötys, enimmäkseen vielä sanoja ja kaksisanaisia lauseita, mutta ensimmäisen kolmisanaisenkin bongasin: "mamma hakee peppä (vettä)". Iso osa sanoista vaatii kyllä vielä tulkkia, ja peet ja koot ovat yliedustettuina. Esimerkiksi perhonen on piipo, siivoaa on piipoo, puuro on puupo ja vettä on siis peppä ja nukkua on kukkuu, traktori on kakko, lentokone on kenko, liukumäki on kiuku, mansikka on kanki (hah) ja tietokone on kieko. Ihmettelin aina ennen, että miten vanhemmat osaavat tulkita ipanoidensa juttuja, mutta nyt huomaan itse olevani vähän kummissani, jos joku ei heti tajua että lusikka on tee. (Tulee siis ruotsinkielen sked-sanasta.)
Melkoista mielikuvitusta Igen juttujen tulkinta kyllä välillä vaatii, kun ensin pitää selvittää, että onko kyse suomen- vai ruotsinkielisestä sanasta ja sitten ryhtyä arvailemaan, että mitähän herra mahtaa haluta.
Ajoittaisista tulkintavaikeuksista huolimatta on joka tapauksessa hirmuisen hauskaa, kun Igen aivoitukset alkavat saada myös sanallisen muodon. Esimerkiksi muutama päivä sitten ukkeli sattui löytämään mun perjantaipussista tipahtaneen lakun, ja yritti vaivihkaa nautiskella aarteestaan pöydän alla. Minä ihmettelin hiljaisuutta, ja huomasin, että nyt on tyypillä suussa jotain ylimääräistä. Kun kysyin, että mitä sulla on suussa, niin ipana katsoo minua ovelasti ja vastaa, että HAMMA(s). Siis se piruili päin naamaa. Pappa puolestaan sai ikimuistoisen ihanan aamuherätyksen, kun Igge meni herättämään isäänsä vartin yli kuusi kailottaen "PAPPA, TITTA, KÄKÄ" ja liiskaten papan käteen ison, hienon räkäpallon. Kukapa moisesta ei ilahtuisi!
Kaiken hässäkän keskellä olen myös käyttänyt aivan tolkuttoman paljon aikaa vauvan asennon pohtimiseen. Makaan lantio ylhäällä, roikun sohvalta ja pyllistelen Mekkaan useita kertoja päivässä, enkä uskalla nukkua kuin kyljelläni. Viime viikon tiistain ultrassa tyyppi makoili vatsassa poikittain, pää oikeassa kyljessä ja hanuri vasemmalla. Nyt olen tuntenut potkuja vasemmalla, joten vissiin se on kääntynyt taas jotenkin eri päin - joskaan ei kyllä niin päin, kuin pitäisi. Koko show on ärsyttävää, turhauttavaa ja stressaavaa ja vie ihan liikaa energiaa, varsinkin kun ihan hirveän paljon enempää en nyt tällä sekunnilla voi asialle tehdä.
Tavoilleni uskollisena olen kuitenkin suunnitellut seuraavien viikkojen kääntöohjelman valmiiksi, muuten en varmaan nukkuisi öisin. Asentohoidon lisäksi käyn ensi viikolla moksaajalla (moksattavana? moksauksessa? Sanasto on tällaiselta länsimaiselle lääketieteelle varsin uskolliselta ihmiseltä hieman hakusessa...), sitä seuraavalla neuvolalääkärillä (ja mahdollisesti uudelleen poltettavana), sitä seuraavalla äitiyspolilla synnytystapa-arviossa ja sitä seuraavalla - jos tarvetta on, mutta TOIVOTTAVASTI ei ole - ulkokääntöyrityksessä. Jos tyyppi vielä sittenkin on sitkeästi ihan miten sattuu, otan selvää, olisiko alatiesynnytys mahdollinen. Jos ei ole, niin siltikin toivoisin, että synnytys saisi käynnistyä luonnollisesti, vaikka sitten sektioon joutuisinkin. En kyllä tiedä, onko se mahdollista?
Joku ehkä ihmettelee, miksi tästä asiasta nyt on tullut niin keskeinen. Viime kerralla en oikeastaan ihan kamalasti asialla päätäni vaivannut - toki otin selvää vaihtoehdoista ja vähän pyllistelinkin, mutta enimmäkseen annoin vaan asioiden edetä omalla painollaan. Olen sektioon valintana edelleen ihan tyytyväinen siinä tilanteessa ja niillä tiedoilla. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Ensinnäkin sektio vaikeuttaisi asioita jo ihan käytännössä melkoisesti. Alatiesynnytyksessä on sentään ainakin mahdollisuus selvitä tolpilleen suht nopeasti, sektion jälkeen olisin ihan takuuvarmasti helvetin kipeä ensimmäiset päivät. En myöskään voisi olla ainakaan kuukauteen ilman apua lasten kanssa, koska en saisi nostaa Iggeä. Omat kivut hankaloittivat myös viimeksi muutenkin hankalaa imetyksen alkua, joten haluaisin säästyä siltä.
Toiseksi uskon, että vauvan olisi parasta saada tulla ulos silloin, kun se on siihen valmis. Iggehän ei aluksi oikein herännyt nälkäänsä eikä meinannut jaksaa syödä, mikä teki ensimmäisistä viikoista tuskaisia. Joku lääkärikin arveli, että hän ei ehkä ollut ihan valmis tähän maailmaan vielä. Tietenkin vaikeuksia voi olla synnytystavasta ja -ajasta huolimatta, mutta haluaisin, että tällä kertaa ne eivät johtuisi ainakaan siitä, että vauva on revitty ulos jonkun muun kuin sen itsensä aikataulun mukaan.
Kolmanneksi tulevat sitten ne tunnesyyt. Kyllä, minä haluaisin kokea, miltä tuntuvat synnytyssupistukset. Haluaisin tietää, miten kroppani selviää. Haluaisin, että en tuntisi oloani ulkopuoliseksi, kun muut kertovat synnytyksistään. Jotenkin oletan myös, että mies olisi minusta vielä ylpeämpi, kun näkisi, millaisen työn takana sen rääpäleen maailmaan saattaminen on, vaikka se kuinka vakuuttaa muuta. Tällä kertaa sektio olisi myös naula arkkuun siinä mielessä, että jos joskus vielä haluamme ja saamme lisää lapsia, muita vaihtoehtoja ei enää olisi, sillä kahden sektion jälkeen seuraavat synnytykset hoidetaan kuulemma automaattisesti sektiolla.
En kuitenkaan halua tehdä tästä mitään elämää suurempaa dramatiikkaa. Tiedän kyllä, että moni nainen antaisi vasemman jalkansa saadakseen kokea edes raskauden, synnytyksestä viis - tai oman lapsen, viis siitä raskaudestakin. En myöskään pidä joidenkin äitien pahoittelevasta asenteesta, jos synnytys syystä tai toisesta päättyy sektioon, vaan olen edelleen sitä mieltä, että tässä hommassa tärkeintä on onnellinen loppu. On kamalaa, kun ulkopuoliset arvottavat niinkin suuria asioita kuin lapsen syntymää. Minusta se on väärin vähän samalla tavalla kuin se, että lapsen sukupuoltakin pahoitellaan, jos tulossa on toinen samaa sukupuolta tai perheessä ei ole poikia tai mitä vielä. Samaan aikaan itseäni ärsyttää, että en kaikesta järkeilystäni huolimatta osaa olla ottamatta paineita asiasta ja murehtimatta sitä etukäteen, vaikka fakta on se, että kävi miten kävi, ainakin olen tehnyt sen, mitä itse voin asialle tehdä. Ja että tulipa tämä lapsi ulos tavalla millä tahansa, minulla on kaikki, mitä ikinä halusin - ja miljoona kertaa enemmän.

34. viikko,
Aika juoksee,
Hassu pieni,
Huomenta maailma,
Oma napa,
Pappa är ett kiva ord,
Peppu edellä puuhun,
Ultra
13.4.2011
Käännösharjoituksia
Vaikka mun pitäisi todellakin käyttää aikaani tällä hetkellä ihan muuhun kuin bloggaamiseen, haluan kirjata itselleni raskauskuulumisia vaikka alkaneen 33. viikon kunniaksi.
Eilen kävin pitkästä aikaa neuvolassa, edellinen kerta taisi olla neuvolalääkärin tarkastus joskus viikolla 26 (?). Vointi on edelleen hyvä, ei ole valittamista. Toki portaissa hengästyttää, yöllä pitää herätä vessaan, kumarteleminen on vähän epämukavaa, välillä turvottaa ja liika riuhtominen kostautuu, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Tai siis mä ajattelen, että kai tämän raskauden nyt pitää tässä vaiheessa jo joltain tuntuakin? Pääsen esimerkiksi vielä ihan hyvin lattialle ja ylös ja liikkuminen kärryjen kanssa tai ilman tuntuu ihan hyvältä.
Kuten olotilani perusteella ajattelinkin, neuvolassa ei tullut esille mitään ihmeellistä. Verensokerin paastoarvo on edelleen normaali, vaikka en tod. ole kieltäytynyt kaikista herkuista. Jossain vaiheessa ehkä vähän lapasesta lähteneen herkuttelun vähentäminen ja käytännössä päivittäin liikkuminen (no, ainakin lähipuistoon ja takaisin) ovat kuitenkin vaikuttaneet siten, että painoa oli tullut sitten edelliskerran kokonaiset 200 grammaa. Se on tietysti positiivista, kun suoranaisesti en kaipaa yhtään ylimääräistä kiloa tästä raskaudesta. Nyt kokonaissaldo on siis jotain nelisen kiloa, mutta saa nähdä, mitä nämä viimeiset viikot tekevät.
Hemoglobiini oli laskussa (118), mikä ei ollut suuri yllätys, kun en ole muistanut ostaa uusia rautatabletteja kolmisen viikkoa sitten loppuneiden tilalle. Verenpaine oli myös laskenut hieman, vaikka ei se mikään erityisen korkea ollut ennenkään. Olisko se yläpaine ollut jotain satasen pintaan ja alapaine 67? No oli mitä oli, eipä siitä ollut mitään erityistä sanottavaa. Vauvan syke oli hyvä ja kaikki muukin siis vaikuttaa olevan kuosissa.
Kaikesta huolimatta olen vaivannut päätäni enenevässä määrin myös yhdellä raskausasialla: vauvan asennolla. Katsottiin neuvolan ikivanhalla ultralla, ja oma arvioni osui oikeaan - siellähän se kököttää perätilassa. Tai siis ei oikeastaan edes kunnolla perätilassa, vaan ilmeisesti jotenkin omituisesti melkein poikittain. Pää tuntuu nimittäin jossain navan kohdalla. Näillä viikoilla tyypin olisi kuitenkin syytä ryhtyä kääntymään oikeaan suuntaan, joten asia ahdistaa aika lailla.
Olen siis aloittanut Mekkaan päin pyllistelyn ja muut viimeksi suositellut harjoitukset, vaikka ipana kiipeilee päällä ja mies nauraa partaansa. Tällä kertaa olen valmis kokeilemaan ihan mitä tahansa, vaikka woodoota tai aurankirkastamista tai pieniä tikkuja kynsien alla, jos se vaan auttaa rääpäleen kääntymisessä. Nyt saisi siis mielellään jakaa kaikki vinkit ja linkit aiheesta, mä en haluaisi sitä sektiota kuin vasta ihan viimeisimmästä viimeisenä vaihtoehtona!Mä tiedän, että tätäkin lukee ihmisiä, joilla on kokemusta/tietoa vaikka mistä vaihtoehdoista, joista mulla ei luultavasti ole hajuakaan. Anyone?
Muuten bebben asennon seuranta jatkuu ensi viikolla lääkärillä (olen päättänyt sijoittaa yhden kerran yksityiseen myös tässä raskaudessa), sitten neuvolalääkärillä ja viikolla 36 äitiyspolilla. Toivoisin niin kovin, että viimeistään siellä papereihin kirjattaisiin se kirjainyhdistelmä RT. Sitä toista vaihtoehtoa en aio toistaiseksi edes ajatella.

33. viikko,
Neuvolassa,
Peppu edellä puuhun,
Ultra,
Vaivat ja kolotukset
11.4.2011
Joskus heiluu, vaan aina sentään ei petä...
...pohja nimittäin. Tällä kertaa kyseessä ovat taas vaihteeksi miehen työasiat, jotka keikahtivat täysin varoittamatta ja miehestä itsestään riippumatta ihan uusiksi. Muutama yö valvottiin tulevaisuutta vatvoen, en ole nimittäin lainkaan varma, miten meidän kummankaan mielenterveys olisi kestänyt, jos hommassa olisi käynyt huonosti jo toistamiseen 1,5 vuoden sisällä. Onneksi sentään työpaikka on edelleen tallella, vaikka vastuualue ja osasto vaihtuivat. Nyt jopa varovasti näyttää siltä, että muutos saattaa sittenkin kääntyä pidemmällä aikavälillä ennemminkin eduksi, mutta vannomatta paras - pääasia kuitenkin, että akuutein uhka on ohi.
Laskettuun aikaankin on enää 8 viikkoa, aika hurjaa. Vauvaan liittyviä valmisteluita ei ole juurikaan tehty, kun melkein kaikki on valmiina. Kävin kuitenkin läpi Igen vanhat vaatteet ja myin osan (esimerkiksi ne baby bluen väriset lahjavaatteet) kirppiksellä. Ja saatiinhan me sentään hankittua sisarusrattaat. Tähän väliin onkin kehuttava brittiläistä Practical Pushchairs -kauppaa. Suomalaisessa lastentarvikeliikkeessä Phil&Ted'sin Explorereista pyydettiin noin 700 euroa ja toimitusaika oli tuntematon tyyliin saattaa tulla parin viikon päästä, mutta saattaa vielä kyllä paljon kauemminkin, ei me tiedetä - vaikka kyse siis oli liikkeestä, joka itse tuo maahan ko. kärryjä! Englannista saatiin kiesit viidelläsadalla kotiovelle alle viikossa, siis kun tein tilauksen myöhään sunnuntai-iltana, niin perjantaina rattaat olivat jo perillä. Ja kun yksi pieni osanen oli kärsinyt kuljetuksessa, laitoin ko. putiikkiin viestin, johon vastattiin tunnin sisällä (ja vieläpä sunnuntaina!) ja luvattiin laittaa varaosa postiin saman tien.
Nyt puuttuu siis kai vaan turvakaukalo ja pikkusänky ja johonkin pitäisi järjestää tilaa vauvan vaatteille. Sinänsä suoraan vauvaan liittymättä tällä hetkellä maalauksessa ovat keittiön seinät ja pian menee uusiksi myös eteinen - päätettiin asua tässä vielä ainakin kolme vuotta ja säilytyssysteemit pitää saada vähän toimivammaksi. Nelihenkinen perhe kun yllättävää kyllä tarvitsee aika paljon enemmän kaappeja kuin yksin asuva poikamies. Mies on kuin hanuriin ammuttu karhu kuten aina remontoidessaan, mutta silti sen on pakko saada tehdä kaikki itse. Mä yritän kannustaa ja ymmärtää. :)
Mitäs muuta? Igge höpöttää koko ajan, enemmänkin yksittäisiä sanoja tai maks. kahden sanan lauseita kuin mitään kovin säkenöivää, mutta sitäkin ahkerammin. Ei-mies on säännöllinen vieras, toisinaan vahvemmin, toisinaan heikommin. Kovasti pop on tasajalkaa hyppiminen ja vuorojalkaa loikkiminen sekä leikkipuolella autot sekä keittiöleikit. Hoitajan mukaan Igge ja naapurin pari kuukautta nuorempi tyttö leikkivät ikäisekseen yllättävän paljon yhdessä "tavoitteellisia" leikkejä, esimerkiksi tekevät ruokaa, istuvat pöydän ääressä skoolaamassa ja ruokkivat toisiaan sekä nalleja ja nukkeja. Vieraampien lasten kanssa Igge leikkii enemmän vielä rinnakkain tai sitten matkii isompien tekemisiä, mutta ilmeisesti se, että nämä kaksi kaverusta ovat olleet niin pienestä asti yhdessä, vaikuttaa leikkitapaankin. Huvittavaa on kyllä seurata niiden touhuja - välillä halaillaan, välillä hepuloidaan ja välillä härnätään toista. Ja sitten taas paijataan.
Mielessä on käynyt montakin kirjoitettavaa asiaa, mutta muu elämä vie mehut. Tai ehkä vanhuus, eilen tuli täyteen taas yksi vuosikin. Oli kiva päivä, aurinko paistoi ja ajeltiin Hankoon sunnuntailounaalle ihan niin kuin ennen vanhaan - meillä oli joskus kaksin ollessa tapana tehdä retkiä lähiseuduille sunnuntaisin, jos oli kiva ilma (eikä liian paha kankkunen, öhöm). Kai tämä tästä vielä iloksi muuttuu?
Huomenna menen pitkästä aikaa neuvolaan, joten ehkä saisin tässä lähipäivinä jonkinlaista raskausraporttiakin aikaiseksi. Edes siksi, että itselle jäisi jotain muistikuvia tästä raskaudesta, kun muuten se tuntuu jäävän vähän kaiken muun jalkoihin. Mikä siis toisaalta on ihan hyvä asia, koska se tarkoittaa, että vointi on varsin mainio (kopkop), vaikka viimeinen kolmannes on jo hyvässä vauhdissa.
P.S. Kiitos kovasti kaikille edelliseen kommentoineille, ootte muruja. <3

32. viikko,
Pelotus,
Tavarataivas,
Tulevaisuus,
Työ
1.4.2011
Veeiiteejiiänee
Maaliskuu oli paska kuukausi, timantit olivat vain se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus. Paitsi että sairastettiin koko kirottu kuukausi (Igen kuumeilu jatkui vielä allergisella reaktiolla ja oltiin taas maanantaina Mehiläisessä pilkullisen lapsen kanssa), saatiin vielä kruunuksi täysin puskista yksi iso ja huono uutinen, joka keikautti maailman epätasapainoon ja vei yöunet. Miksi aina, kun yksi asia järjestyy, jostain toisesta paikasta homma kusee? En jaksaisi nyt, voi hyvä kohtalo ja maailmankaikkeus ja luoja ja ties mikä, ymmärrän pointin enkä ota mitään itsestäänselvyytenä. Haluaisin vain keskittyä ihan tavallisiin asioihin, vertailla turvakaukaloita ja jäkättää viivästyvästä eteisremontista ja miettiä, miten päin pikkupulla tuolla majailee.
Nyt onneksi näyttää varovasti siltä, että asiat ehkä järjestyy, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Olen niin väsynyt, että en jaksa mitään. Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, kun keskittymiskyky on nolla ja energia menee edes välttämättömyyksien hoitamiseen. Eikä mulla ole lupaa puhua asiasta, mikä tekee olemisen hankalaksi. Juttelen niitänäitä, vaikka päässä pyörii jotain ihan muuta. Virtuaalimaailmassakaan en oikein jaksa osallistua, nyt on vaan niin paljon muuta mietittävää.
Haluan vaan olla vähän aikaa ihan hiljaa, kunhan tilanne vähän selkiytyy. Toivottavasti ensi kerralla on hyviä uutisia. Toivottavasti huhtikuun mukana tulevat suotuisammat tuulet.

28.3.2011
Sairasta menoa Ei-miehen tahtiin
Terveisiä vaan vaihteeksi sairastuvalta. Tai ainakin toipilastuvalta. Torstain ja perjantain välisenä yönä Igge alkoi itkeskellä surkeasti, ja mies kävi pelastamassa naapurihuoneesta kuuman pienen pojan. Aamun valjetessa kuumemittari näytti 39,2 astetta, ja illalla Panadolista huolimatta 39,8, joten suunnattiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystykseen. (Soitin muuten ensin terveysneuvontaan 09 10023 - loistopalvelu, suosittelen!) Korvasta löytyi tulehdus ja nielusta myös, joten palattiin kotiin antibiootit kainalossa.
Korkea kuume jatkui kolme päivää, vielä eilen aamullakin kuumetta oli yli 39 astetta. Pieni reppana oli aivan veto veks ja sylivauva, vietettiin viikonloppu miehen kanssa käytännössä vuoroissa sohvalla tulikuuma ukkeli sylissä. Kävi niin sääliksi tuo pieni potilas, kun toinen oli niin surkeana. Paitsi tietysti silloin, kun Panadolin vaikutus oli parhaimmillaan - silloin tyyppi leikki ja viipotti melkein normaaliin malliin. En pysty ymmärtämään, mä olisin 39 asteen kuumeessa aivan puolikuollut, oli kuumelääkitystä tai ei.
Onneksi tänään herran lämpötila näyttää palanneen normaaliksi. Voimattoman potilaan sijaan meillä asustaa nyt varsin tiukkatahtoinen Ei-mies. Aivan kaikki on EI. EI KUKU (eli nuku), EI KUOKAA, EI KEIKI, EI PAIPPAA, EI HOUTUA, EI KHUKKAA (sukkaa), EI EI EI EI EIIIII!!!!!! Syöminen on ollut koko maaliskuun vähän niin ja näin ja muutenkin hoikalla ukkelilla ei todellakaan olisi tarvetta dieetille. Mutta kun mikään ei kelpaa, eivät edes normiherkut ana (nas), gugutti (jogurtti), kakku (lastenkeksit), baba (banaani) tai tuti (rusinat). Kaikki on vaan EI.
Ei-mies ei myöskään kestä mitään vastoinkäymisiä. Sukka on huonosti - kirkumista. Mopo juuttuu matonreunaan - kirkumista. Tyynyliina ei ole suorassa - kirkumista. Pahaa-aavistamaton makaroni tipahtaa lusikasta - kirkumista. Duplo-palikka ei osu paikalleen ensimmäisellä yrityksellä - kirkumista. Horjahdus juostessa - kirkumista. Ja yleensä vielä varmuuden vuoksi tavaroiden heittelyä ja lähimmäisen lyöntiyrityksiä ja loppuhuipenuksenna räkäitkupotkuraivari.
Onko tää nyt sitä uhmaa ja jos, niin miten hemmetissä mun hermot muka kestää tätä vielä pari vuotta (vai kauanko se kestää)? Meinasin ihan oikeasti purra omaa lastani sormeen, kun se raivoissaan tunki niitä suuhuni - se oli puhdas primitiivireaktio, jota oli pakko käydä rauhoittelemassa toisessa huoneessa. Miten hitossa pysyn itse aikuisena, kun välillä tekisi mieleni vaan heittäytyä ipanan viereen lattialle ja huutaa kahta kovempaa? Pysyttäisiin nyt edes terveinä, että päästäisiin ulos ja Iggekin pääsisi välillä hoitoon. Niin ja tulisi se kevät, eikö tuota sontaa ole tullut taivaalta jo ihan tarpeeksi yhden vuoden tarpeisiin?

11.3.2011
23 uutta parasta ystävää
Palattiin Dubaista ensin aurinkoiseen, nyt jo tutun räntäiseen Suomeen tiistai-iltana. Koko reissu oli jäädä väliin, kun ipanalle nousi sunnuntaina eli kaksi päivää ennen lähtöä melkein 39 asteen kuume. Lääkäritäti tutki ja tuli siihen tulokseen, että lähtekää vaan, ei tämä näytä normiflunssaa kummemmalta. Maanantaina kuume olikin jo laskussa ja kaikki näytti paremmalta. Tiistaiaamuna varhain suuntasimme kentälle varsin pirteän pikkuturistin kanssa, ja huokaisimme jo helpotuksesta: tämä tauti menikin ohi varsin kivuttomasti.
Paitsi että ei sitten mennytkään, tööt vaan ja väärä arpa. Illalla olimme syömässä, ja Igge alkoi saada vilunväreitä ja oli ihan passiivinen ja käsituntumalta myös melkoisen kuuma. Menimme hotelliin ja mittasimme kuumeen: 39,2 astetta. Hengitys alkoi vinkua ja yskänkohtaukset repivät korvia. Ei auttanut muu kuin suunnata sairaalaan. Siellä kuumetta oli jo melkein 40 astetta Panadol-tankkauksesta huolimatta. Diagnoosiksi tuli akuutti ylähengityselinten tulehdus ja bronkiitti, ja vinkuvaa hengitystä autettiin maskin kautta hengitettävällä lääkehöyryllä (jota lapsi vastusti viimeisillä voimillaan kirkuen ja potkien). Saatiin mukaan antibiootit ja kortisonit ja parasetamolit ja ties mitkä tropit, ja veimme onneksi jo selvästi parempivointisen lapsen hotellille toipumaan.
Onneksi lapset toipuvat nopeasti, ja keskiviikkoiltana meno alkoi olla jo varsin normaalia. Pari päivää menikin ihan mainiosti, kunnes perjantai-iltana mulle nousi yli 38 asteen kuume ja tärisin vuoron perään horkassa kuumeen noustessa tai hikoilin kuin pieni sika Panadolin ansiosta. Pääsin tolpilleni sunnuntaina, ja onneksi sitten viimeiset kaksi vuorokautta oltiin kaikki taas terveinä ja päällimmäiseksi jäi ihan hyvä lomafiilis, vaikka vieläkin harmittaa, että kaikki huikeat shoppailumahdollisuudet jäivät melkein käyttämättä lastenvaateostoksia lukuunottamatta. (Miksei täällä ole Baby Gapia ja OshKoshia?)
Ei mun kuitenkaan ihan tyhjin käsin tarvinnut kotiin tulla, sillä vasemmassa nimettömässä kimaltaa 23 uutta parasta ystävääni. Mies onnistui yllättämään kaikkien näiden vuosien jälkeen! Oltiin yhtenä iltana käymässä juurikin lastenvaateostoksilla, ja herrat (Igge ja mies) häipyivät omille teilleen. Meinasin jo saada pienimuotoisen kiukkukohtauksen, kun en löytänyt heitä ja nälkäkin vaivasi, mutta sitten he purjehtivat nurkan takaa valtaisan kukkapuskan kanssa. Mies totesi vain, että tässä on, kun saan niin harvoin kukkia, eikä mulle sitten tullut mieleenkään, että kyse olisi muusta kuin kauniista eleestä. Naureskelin vaan, että hukkaan meni hyvä kiukku, kun tyypit lepyttivät sen kukkasilla ihan yllättäen.
Mentiin takaisin hotellille, ja mies pyyhki Igen nenää lattialla polvillaan. Sitten se yhtäkkiä sanoi, että hördu gumman ja näytti jotenkin omituiselta. Mulla alkoi pikkuhiljaa herätä aavistus siitä, että ehkä se ei aio pyytää lisää nenäliinoja. Sitten se hengähti, että vill du gifta dig med mig ja mä kysyin että onko se ihan tosissaan ja sitten mua alkoi itkettää ja sitäkin vähän ja sitten me vähän nyyhkittiin ja naurettiin ja halailtiin siinä lattialla ja Igge pyöri siinä lelujensa kanssa ja katsoi vähän kummissaan, että mikä noita riivaa. Aika ihqua. Mies kaivoi vielä taskustaan sormuksen, joka passasi just eikä melkein (ainakin toistaiseksi, saa nähdä mikä tilanne, kun raskausturvotus kaikkoaa) ja oli sitä paitsi juuri sellainen, jollaista olin toivonutkin. Sormus on vanha ja peräisin miehen parhaan ystävän antiikkiliikkeestä, ja on kyllä melkoinen ihme, että sieltä oli melkoisen etsintäprojektin jälkeen yhtäkkiä löytynyt juuri oikeanlainen ja vielä oikeankokoinen rengastin, vaikka mies oli jo luopunut toivosta ja ajatellut, että hankkii jonkun vaan symbolisesti ja teetetään oikeanlainen myöhemmin.
Aika ihqua kyllä. Olin toivonut, että jos ja kun mies joskus kosii, se ei tapahdu liian ilmeisesti, siis en halunnut mitään kynttiläillallisia ja viulumusiikkeja ja sitä, että tajuan jo etukäteen, mistä on kysymys. Hääpäivästäkin muuten sovittiin jo alustavasti, mutta se menee ensi vuodelle, koska en jaksa edes yrittää järjestää mitään lähimmän puolen vuoden säteellä. Hassua, miten isolta jutulta kihlat tuntuvat, vaikka on asuttu yhdessä vuodesta 2006 ja meillä on melkein kaksi lastakin. Jotenkin tämä on sitten kuitenkin vielä oma juttunsa, ihan vaan meidän välinen. Mä olen sillä lailla vanhanaikainen, että uskon avioliittoon ja mulle sillä on oikeasti merkitystä, että meidän perhe on silläkin lailla "virallinen" myös ulkomaailman silmissä. Järjestys ei ole ollut ihan perinteinen, mutta väliäkö sillä, kun lopputulos on (toivon mukaan!) hyvä.
Sitten vielä loppuun lyhyt raskauspäivitys: ensimmäisen sokeriseurannan tulos oli normaali (kuten arvelinkin ja vaikka en todellakaan ole pidättäytynyt kokonaan suklaasta tai jäätelöstä) ja neuvolalääkärissä kaikki oli kunnossa. Vähän jäi kaivelemaan lääkärin natina siitä, että sektion jälkeen lasten ikäeron pitäisi olla kaksi vuotta, kun meille ikäeroa tulee vuosi ja 11 kuukautta, että vähän naftisti on kuulemma. Ensinnäkin äitiyspolin mukaan olisi hyvä odottaa vuosi, ennen kuin tulee uudestaan raskaaksi, ja sehän meillä täyttyi reilusti. Toisekseen eikös se nyt ole tässä vaiheessa vähän myöhäistä antaa tuollaisia ohjeita? Olisi sekin täti voinut pitää mielipiteensä sisällään, ärsyttää, että mua, aikuista ihmistä, nuhdellaan kuin pikkulasta milloin mistäkin. Ilmeisesti totuin viime raskaudessa liian hyvälle, kun mulla oli se aivan loistava neuvolantäti, jonka pakeilta lähdin aina hyväntuulisena. Nyt tuntuu, että joka käynti sisältää vain läjän varoituksia ja syyllistämistä. Pläh.
Edit: Pakko vielä lisätä, että Dubai on muuten ihan loistopaikka lapsiperhematkailuun. Kaikki toimii, palvelu pelaa, lämpötila oli aivan ideaali, siellä on siistiä ja turvallista, liikenne ei ole mitenkään erityisen kaoottista, lento on suht lyhyt ja aikaero pieni. En siis lähtisi sinne miehen kanssa kaksistaan, mutta pienten lasten kanssa paikka toimii! Lisäksi hintataso ja alkoholin rajoitettu saatavuus karsivat kanssaturisteista ördäävät kännikalat kansallisuudesta riippumatta, eikä ainakaan meidän hotellissamme yksikään kansallisuus ollut yliedustettuna, mistä plussaa siitäkin.

24.2.2011
Heippa vaan
Olin muutaman päivän ihan ällöttävän hyväntuulinen, mutta onneksi se oli selvästi vaan ohimenevä ilmiö. Ensimmäiseksi meni hermo sokerirasitustestiin, tai siis siihen, että neuvolantäti oli jättänyt vastaajaan viestin, että haluaa jutella tulosista, mutta on nyt loppupäivän poissa, palaillaan huomenna, hei vaan. Minä tietenkin valvoin ja vatvoin asiaa koko yön ja kuukkeloin kaiken mahdollisen raskausdiabeteksesta.
No seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että se paastoarvo oli ollut pari kymmenystä sallitun rajan yläpuolella. Muut arvot taas oli ihan kohdallaan. Joudun siis mittailemaan sitä paastoarvoa kolmen viikon välein kotona seurantamielessä. En oikein osaa olla moisesta huolissani, eikä kuulemma tarvitsekaan, mutta se mikä tässä nyt veetuttaa aivan suunnattomasti, on se, että en tietenkään ole muistanut hakea tälle vauvalle vakuutusta, ja nykyisin tuosta yhdenkin arvon ylityksestä napsahtaa ruksi raskausdiabetes-ruutuun. Mä en ihan luota tähän diagnoosiin etenkin, kun edellisessä raskaudessa ei ollut mitään moiseen viittaavaa, ja kuulemma todennäköisyys sille, että raskausdiabetes puhkeaisi vasta toisessa raskaudessa, on minimaalinen. Ärsyttää vaan tällainen ylimääräinen hässäkkä.
Ja joojoo, tietysti on hyvä että näitä seurataan, mutta mulla on sellainen käsitys, että noita diagnooseja lätkitään aika pienestä. Eikö kannattaisi ensin seurata, että onko se arvo jatkuvasti koholla? Ainakin olen lueskellut, että ne arvot saattavat heitellä ihan terveelläkin ihmisellä ja aikaisemmin on myös ollut niin, että diagnoosi on annettu vasta sitten, jos vähintään kaksi kolmesta arvosta on normaalia korkeampia. Blääh. Sitä paitsi ärsyttää sekin, että olen a) syönyt paljon järkevämmin kuin edellisen raskauden aikana ja b) liikkunut paljon enemmän - nyt tuntuu siltä, että olis ollut ihan sama maata sohvalla syömässä suklaata, kun mut on nyt sitten leimattu ikuisesti.
Toisekseen meillä on käynnissä oikein mukava naapurisota. Säilytämme vaunuja normaalisti vaunuvarastossa, mutta muutama viikko sitten ne olivat täynnä hiirenpas*aa. Olemme siis nyt pitäneet niitä vastoin kaikkia paloturvallisuussääntöjä hiirien häätämisen ajan rappukäytävässä, koska niiden ronttaaminen neljänteen kerrokseen ei vain ole vaihtoehto. Eilen, kun tulin kotiin, joku oli työntänyt vaunut alas takaovelle johtavia portaita niin, että ne olivat siellä ylösalaisin ja kaikki alakorin tavarat olivat levinneet pitkin lattioita. Kiitos kovasti. Laitoimme lapun ilmoitustaululle, että ole hyvä ja jätä kärryt rauhaan, niin eikö sinne ole tämä tyyppi käynyt kirjailemassa, että viekää ne sisälle. Tervetuloa vaan kantamaan kärryt tänne neljänteen kerrokseen, minulta se ei oikein tämän mahan ja 1,5-vuotiaan kanssa onnistu. Alan olla siinä pisteessä, että pissaan uunipellille, pakastan sen ja sujautan levyn kyseisen naapurin postiluukkuun (meillä on aika pieni taloyhtiö ja tämä vaunujen heittelijä on tehnyt vastaavaa ennenkin). Mikä helvetti näitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa ja minkä takia joka jumalan talossa pitää olla ainakin yksi mielenterveyshäiriöinen idiootti tai muuten vaan sekopää?
Argh. On taas niin seesteinen olo, että oksat pois. Onneksi tiistaiaamuna lähtee lento lämpöön, ei harmita yhtään. Heihei vaan kaikki paskanaapurit ja älyvapaat järjestelmät ja muut verenpaineeni nostattajat. Ei tuu ikävä.
P.S. En sitten vielä varannut aikaa sinne osteopaatille, kun pallojumppa tuntuu auttavan siihen iskiakseen eikä se ole vaivannut nyt muutamaan päivään. Täytyy katsella tilannetta loman jälkeen.

20.2.2011
Osteopaatille vai ei?
Vietin tänään vapaapäivää kaikesta. Aamu alkoi kampaajalla, sitten lounastin siskon kanssa kaupungilla ja siitä suuntasin tuhlaamaan joululahjaani Helsinki Day Spahan päähierontaan ja kasvohoitoon. Aika autuasta, ah. Juu ja kävin vielä kotimatkalla ostamassa uutta kynsilakkaa - hankin viime viikolla elämäni ensimmäisen pikakuivattajan, ja totesin, että se saattaa mahdollistaa myös kaltaiseni kärsimättömän sählääjän kynsien lakkauksen. Kaikkea ne kemikalistit - öh keemikot? eiku herrantähden, kemistit! keksivätkin.
Päähieronta oli ihanaa, ja suunnittelin jo lähettäväni miehen jollekin kurssille sitä oppimaan. Hoitajan kanssa tuli puheeksi osteopatia, hän nimittäin on myös laillistettu osteopaatti (vai mikä se titteli nyt mahtaa ollakaan). Aloinkin miettiä, kannattaisikohan tuohon jumittavaan iskiashermoon kokeilla tätä hoitomuotoa. Kuulemma osteopatialla voidaan vaikuttaa myös vauvan asentoon, joten sekin jäi mietityttämään - haluaisin niin kovin, että tämä tyyppi tajuaisi pitää päänsä kohti uloskäyntiä loppuun asti. Toistaiseksihan se pyörii siellä vielä aivan holtittomasti, muutaman minuutin sisällä potkut tuntuvat milloin ylhäällä, milloin alhaalla, milloin navan takana.
Toisaalta viimeksikään ongelma ei ollut se, että Igge ei olisi osannut kääntyä pää alaspäin juuri silloin, kun vauvan opaskirjojen mukaan kuuluu niin tehdäkin. Se ei vaan tajunnut pysyä siellä, vaan muljahti ympäri reilua kuukautta ennen laskettua aikaa - ja ei mun pyllistelystä sitten enää ollutkaan apua, vaikka sinänsä oli ihan hyvä juttu, että Naistenklinikan lääkäri osasi antaa ohjeita myös asentohoitoon. Jotenkin lopulta vähän alistuin siihen, että näin tämän nyt sitten kuuluu mennä.
Tällä kertaa en ehkä olisi valmis antamaan periksi ilman uudenlaisten keinojen harkitsemista. Olen kuullut, että akupunktio voi olla avuksi ja samoin siis ilmeisesti osteopatia. Kuulisin siis mielelläni kokemuksia sekä akupunktiosta että osteopatiasta niin raskauden aikana kuin ylipäätään, jos jollain tätä lukevalla sellaisia on!
Synnytys käy mielessä silloin tällöin, vaikkakin vielä kovin kaukaisena asiana. Yleisemmällä tasolla olen harmissani siinä, että synnyttämisestäkin on tullut suorittamista: sen kuuluu olla voimaannuttavaa (kamala sana) ja elämyksellistä ja ties mitä, muuten olet epäonnistunut. Tapahtumaan ladataan kovia odotuksia, ja jos ja kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan, äitiparka joutuu painiskelemaan syyllisyyden ja pettymyksen tunteiden kanssa sen sijaan, että voisi vaan rauhassa keskittyä ainutlaatuiseen lapseensa. Miksi ei riitä, että lopputuloksena on ainakin kohtuullisen hyvinvoiva äiti ja lapsi?
Kyllä minäkin uskon, että siihen on syynsä, että luonto on tarkoittanut lapsen tulevan ulos juuri sieltä, mistä niillä on tapana tulla ja että paras vaihtoehto on, että lapsi saa tulla silloin, kun on itse siihen valmis. Silti minusta on aika surullista, jos joku pitää syntymää tai oikeammin sanottuna itseään epäonnistuneena, vaikka lopputulos olisi paras mahdollinen.
Kun makasin siinä vällyjen alla hämärässä huoneessa naamio kasvoilla, ehdin kerrankin keskittyä kunnolla vatsassa vilkkaasti pyöriskelevään otukseen. Ensimmäistä kertaa päässäni alkoi hahmottua edes jotenkin tajuttavasti se, että meitä on ensi kesänä ilmeisesti neljä. Pikkuihminen alkaa kai vähitellen vallata paikkaansa perheessä, ainakin päässäni. Ja ehkä hetkeksi tavoitin siinä muutenkin euforisessa olotilassani sitä kaipaamaani onnellisen odotuksen tunnetta. Sille ei vaan ole oikein ollut aikaa eikä paikkaa.
Olen viime päivinä pyörittänyt melkoisesti ajatuksia onnesta ja epäonnesta, kun tulin kovin surullisella tavalla muistutetuksi siitä, että mikään ei takaa, että kaikki menisi hyvin. Menneet surut eivät suojaa uusilta eikä toisaalta mennyt onni estä onnea tulevaisuudessa. Siksi on toisaalta myös turhaa murehtia liikaa tulevaisuutta: niin klisee kuin se onkin, varmuudella ei voi tietää kuin siitä, mitä on nyt. Ja juuri nyt minulla on ihan hirmuisen hyvin. Siis viis asennosta ja synnytystavasta ja muusta, tärkeintä on, että saamme vauvan hyvinvoivana syliin. Se riittää.

25. viikko,
Onni,
Peppu edellä puuhun,
Tulevaisuus
14.2.2011
Sekavaa ystävänpäivää!
Istun kotona ja yritän kirjoittaa oppimispäiväkirjoja (VIHAAN oppimispäiväkirjojen kirjoittamista, kun on pakko keksiä jotain lätistävää, vaikka itse luento olisi ollut surkea) ja mulla on kamala ikävä mun lasta. Vaikka se on hoidossa vaan naapurissa, pihan toisella puolella. Kumman ristiriitaista, samaan aikaan on ihanaa ehtiä tekemään omia juttuja ja samaan aikaan on niin haikea ja vähän syyllinen mieli. Aika kuluu niin äkkiä, mun vauva ei olekaan enää vauva ja vaikka meillä kohta on uusi vauva, niin epäilemättä yllättävän pian tulee sekin hetki, että yhteinen aika kutistuu kokonaan iltoihin ja viikonloppuihin.
Aamu alkoi aurinkoisesti, kun sisko soitti saaneensa töitä. Ihana, iso asia! Jospa nyt olis nämä lähipiirin työttömyydet vähäksi aikaa käsitelty. Sitä lajia on saatu käsitellä viimeisen parin vuoden aikana ihan tarpeeksi. Itse en ole saanut kovin paljon aikaiseksi tänään, luin Freudia ja nukahdin. Tunnin päiväunien jälkeen olen ollut jotenkin yliliikuttuneessa tilassa. Luin Hesarin nettisivujen Perhe-osion juttuja, ja aivan liian moni oli joku kamala itkuaihe, surullisia ja rikkinäisiä vanhempia ja lapsia. Pahan mielen karistaminen takeltelee, vaikka kaikki on ihan hyvin.
Kirjoittaminenkin tökkii, kun ajatukset pyörii ympyrää. Tänään on ystävänpäivä, josta en kuitenkaan oikein saa otetta. Tavallaan kannatan kaikkia kivoja juhlia, minusta on vähän naurettavaa rutista näitä nomuteiköjokainenpäiväooystävänpäivä-juttuja, mutta en oikein tiedä, pitäiskö tänään keskittää huomionosoituksiaan ystäviin vai alkuperäisen mallin mukaan vähän romanttisemmissa merkeissä tuohon meillä asuvaan mieheen. Kompromissihengessä olen päätynyt jakelemaan toivotuksia vähän joka puolelle, ei kai yksi sulje pois toista. Joten hyvää ystävänpäivää myös sinulle! :)
(Eikä se sitäpaitsi niin kaukaa haettua ole muistaa miestäkään ystävänpäivänä. Mietin viime yönä, mitä sanoisin miehelle, jos pitäisin sille puheen meidän häissä, jos siis joskus saan narrattua sen naimisiin. Ehkä niiden ajatusten innoittamana laitoin tänään matkaan hieman sentimaalisen tekstiviestin, jossa kiitin miestä siitä, että se on mun paras ystävä. Koska sitä se on, ihminen, joka tiuntee mut paremmin kuin muut, tietää minusta enemmän kuin muut ja on aina mun puolella. Nauraa samoille asioille ja tietää, miten mua ärsytetään. Ja kaikista yhteisistä vuosista huolimatta se saa yhä sukat pyörimään mun jaloissa. Min kära man. <3)

9.2.2011
Päivähoidosta
Koska edellinen, melko jäsentelemätön teksti näyttää herättävän keskustelua, enkä jaksa runoilla kaikkea asiaani (ja sitähän riittää...) tuonne kommenttilaatikkoon, selvennän vielä ajatuksiani päivähoidosta. Itseasiassahan tuossa edellisessä postauksessa ei ollut tarkoitus ottaa kantaa päivähoidon tai päiväkodin tai kotihoidon tai minkään vaihtoehdon puolesta tai vastaan, kunhan pohdin, mikä ratkaisu juuri tässä tilanteessa käy MEILLE ja olenko ehkä itse ihan epärealistinen, kun en osaa pelätä tai stressata etukäteen elämää kahden lapsen kanssa.
Mutta koska keskustelu - ei tietenkään kovin yllättävästi - kääntyi päiväkoti- vai kotihoitoakselille, haluan tehdä selväksi seuraavat asiat:
a) En missään tapauksessa ole päivähoitovastainen tai sitä mieltä, että kaikki lapset tulee hoitaa kotona ainakin 3-vuotiaiksi. Päin vastoin: jos molemmat vanhemmat haluavat mennä töihin tai esimerkiksi taloudellisista syistä eivät saa edes vapautta valita, minusta heillä on oikeus tehdä niin syyllistymättä.
Uskon kyllä, että jos lapsi saa valita, hän viettää suurimman osan valveillaoloajastaan mieluiten vanhempiensa kanssa - se on kai ihan luonnollista. Silti EN usko, että lapsen kehityksen tai onnellisuuden kannalta hoitomuodolla tai -paikalla on pitkällä aikavälillä mitään sen kummempaa väliä, kunhan hänen perustarpeisiinsa vastataan ja lapsi tuntee olevansa vanhempiensa hyväksymä ja rakastama. Hei, minut itseni laitettiin hoitoon yhdeksänkuukautisena, ja ei minustakaan tämän hullumpi tullut.
b) En myöskään ole päiväKOTIvastainen. Päiväkodeissa lapset saavat poikkeustapauksia lukuun ottamatta (mikä tietysti pitää paikkansa minkä tahansa hoitomuodon, myös omien vanhempien kotona tarjoaman hoidon suhteen!) hyvää hoitoa, mahdollisuuksia leikkiin ja oppimiseen sekä säännöllisesti ruokaa ja ulkoilua. Tietenkään huomiota ei riitä jokaiselle lapselle samalla tavalla kuin kotona, mutta tärkeämpää on, että sitä sitten saakin juuri omilta vanhemmiltaan. Mitä isompi lapsi on, sitä isompi merkitys on tietenkin myös kavereilla.
Jälleen kerran: pienempikin lapsi pärjää ihan varmasti myös päiväkodissa, eikä ihan varmasti ainakaan siitä syystä joudu aikuisena pulittamaan omaisuuksia terapiasta. On totta, että isossa ryhmässä ne kaikista pienimmät jäävät helposti vähän jalkoihin, eihän päiväkoti tietenkään voi olla samanlainen paikka kuin koti ja oman vanhemman hoito. Mutta lapsen onnellisuus ei varmasti riipu siitä, onko hän päiväkodissa vai ei.
Väittäisin tietäväni aika hyvin, mikä päiväkotien tilanne on: erityisesti koska äitini on KT ja lastentarhanopettaja ja edelleen työelämässä. Kyllä, työntekijöitä on kroonisesti liian vähän, koska sijaisia ei kovin helposti palkata ja kyllä, työmäärää lisäävät koko ajan kaikki ei-lastenkasvatukselliset asiat, kuten raportoinnit sekä erityistarpeisten lasten, esimerkiksi maahanmuuttajien, hoito. Mutta silti valtaosa päiväkotien työntekijöistä tekee työtään ihan aidosti sydämellä - ja eipä siihen hommaan kyllä tosiaan kukaan varmaan rahan takia ryhdykään, palkkataso on melkoisen surkea.
Kaikki sanomani ei tietenkään tarkoita, etteikö päiväkoteja ja päivähoitoa ylipäätään saisi arvioida kriittisesti: sehän on melkeinpä vanhempien velvollisuus yhteiskunnan jäseninä ja lastensa kasvattajina. Täytyy vaan pitää mielessä, että kriittisyys ei ole syyllistämisen, haukkumisen tai tuomitsemisen synonyymi.
c) Kuten Laura tuolla aiemmissa kommenteissa huomautti, meillä on aihetta olla kiitollisia siitä, että ylipäätään voimme valita. Kumpi tahansa vanhempi voi olla kotona pidempään tai lyhyempään oman perheen tarpeen mukaan ja palata aikanaan työpaikkaansa: harvassa maassa on tällaista mahdollisuutta.
Minusta on silti ihan aiheellista kysyä, onko järkevää, että jokaisella lapsella on automaattisesti oikeus kokopäiväiseen hoitopaikkaan myös silloin, kun toinen vanhemmista on syystä tai toisesta kotona, etenkin kun päivähoitopaikoista muutenkin on pulaa. Jos minä saisin päättää, laittaisin etusijalle ne, joilla oikeasti on tarvetta kokoaikaiseen hoitoon joko vanhempien työssäkäynnin, opiskelun TAI muun syyn, esimerkiksi sitten vaikka uupumuksen, toisen vanhemman työn luonteen tai erityislapsen takia. Muille pitäisi olla mahdollisuuksia osa-aikaiseen hoitoon esimerkiksi avoimisissa päiväkodeissa, päiväkerhoissa ja yksityisten hoitajien avulla - mikä siis tietysti nytkin on jossain määrin mahdollista.
Ainakin Helsingissä alle kolmevuotiaiden yksityisen hoidon tuki on hyvä, ja siksi mekin olemme siis päätymässä siihen, että nykyinen hoitaja jatkaisi myös syksyllä vieden isommat lapset (oman ja naapurin siis) esimerkiksi puistoon tai perhekahvilaan leikkimään ja tapaamaan muita lapsia vaikka kolmena päivänä viikossa. Näin pääsen helpommin hoitamaan asioita ja voin välillä levätä tai muuten vain tehdä asioita vain vauvan kanssa.* Minusta tuntuu, että tarvetta enempään hoitoon ei ole, mutta sehän on vain MINUN näkemykseni ja koskee vain MEIDÄN tilannettamme. Lisäksi - kuten jo aiemmin mainitsin - ajatus toisen lapsen päiväkotiin laittamisesta uuden vauvan tultua on minulle henkilökohtaisesti jotenkin ihan vieras, en edes ollut tullut ajatelleeksi moista ennen kuin tutuille alkoi ilmaantua kakkosia.
Epäilemättä moni voi tuomita meidänkin ratkaisumme ja pitää minua varsin epäkelpona kotiäitinä (mitä kyllä epäilemättä olenkin, mutta väitän, että olen silti ihan kohtuullinen äiti), kun epäilen jaksavani raahautua joka aamu puistoon imeväisikäinen pökäle kärreissä ja uhmaikäinen pätkä seisomalaudalla. Ja herranjumala, meillä käy vielä lisäksi siivooja, enkä mä edes silitä koskaan! No, ainakin tiedän olevani etuoikeutettu, kun voimme järjestää asiat näin, joskaan avun palkkaaminen ei ihan oikeasti ole niin kallista kuin itsekin kuvittelin. Ja voin aina laastaroida omaatuntoani sillä, että työllistämme ainakin osittain kaksi ihmistä.
Lopuksi haluan todeta, että pidätän oikeutenani muuttaa mielipidettäni hoidon tarpeesta milloin vain.
*Sitä paitsi olen melkoisen laiska ja aamu-uninen, ja lapsen pukeminen ja valmistaminen muualle hoitoon aamuisin tuntuu minusta kamalan työläältä. Siksi se, että kiva täti tulee hakemaan lapsen kotoa asti ja taistelee kiemurtelevalle kaksivuotiaalle vielä haalarinkin päälle, kuulostaa varsin houkuttelevalta.

7.2.2011
Neuvolointia ja tulevaisuusajatuksia
Kävin neuvolassa, kaikki hyvin. Tyyppi on vilkas ja eläväinen, minkä olen kyllä viime viikkoina huomannutkin. Viime yönä mua potkittiin sekä ulkoa (Igge) että sisältä (pikkupulla). SF-mitta oli 20,5 cm eli aika lailla keskikäyrällä. Proteiiniliuska näytti vähän vihreältä, täytyy käydä viemässä labraan purkkinäyte varmuuden vuoksi. Iloisena yllätyksenä hemoglobiini oli peräti 126, viimeks näillä viikoilla lukema oli 110 - mun itse aloittama rautakuuri siis toimii. Punainen liha ei uppoa ollenkaan, joten olen ottanut Obsidania 1-2 kapselia noin joka toinen päivä (mikä sopii mun vatsalle paremmin kuin jokapäiväinen rautalisä).
Huomenna aamulla on tentti, johon olen lukenut huonosti. Pitää vielä vähän kerrata. Igellä on korvatulehdus; hoitaja soitti tänään, että lapsi on lämmin ja hankaa korvaansa. Miehellä on norjalaisia firmavieraita, mutta se ehti sentään käyttää Igen Mehiläisen päivystyksessä, joten sain tunnin verran lukuaikaa. Jossain välissä kokkasin ruokaa lapsille huomiseksi (tällä viikolla hoito tapahtuu meillä) ja pesin pyykkiä ja mitä vielä. Ja lauantaina on taas tentti, johon pitäisi vielä jossain välissä lukaista pari kirjaa. Ihan niin kuin ei olis muuta, niin piti sitten ryhtyä tätäkin päivittämään. Mutta hitto että on hyvä fiilis, kun saa asioita aikaan!
Perjantaina istuin lukemassa Wayne'sissä ja nautin. Päässäni puhaltaa raikas tuuli, kun olen osittain aikuisten maailmassa. Olen suunnitellut, että jatkan opiskeluhommia samalla tavalla kolme päivää viikossa syksyllä 2012 eli kun Igge on kolme ja pienempi vuoden ja 3-4 kuukautta.Taidamme myös pitää tämän hoitajan palkkalistoilla syksylläkin, vaikka hoitopäiviä tulisi vähemmän tai ainakin lyhyempinä. Olisi varmasti iso apu, jos joku käyttäisi isompaa lasta puistossa tai perhekahvilassa pari-kolme kertaa viikossa.
Taloudellisesti yksityisen hoitajan pitäminen on aika edullista niin kauan kuin Igge on alle kolme, joten luulisin, että sellainen ratkaisu olisi meille paras. Päiväkotiin en Iggeä vielä halua laittaa, enkä muutenkaan hoitoon kaikkina päivinä - en usko, että sille on tarvetta enkä myöskään halua, että Igestä tuntuu, että se tuupataan pois kotoa uuden vauvan tieltä. Ajatus vaan tuntuu minusta kovin vieraalta, kun Igge on kuitenkin vielä niin pieni. Eiköhän me muutama päivä viikossa pärjätä kolmistaankin - ja miksi ei pärjättäisi. Ei kai se ole elämää kummempaa.
Välillä tuntuu, että eri tuuteista tunkevat äitiyspaineet ja varoitukset aiheuttavat sen, että omaa jaksamista epäillään jo etukäteen turhankin paljon. Tai siis helposti alkaa ajatella, että lapsen kanssa kuuluu tehdä niin ja näin ja sitten iskee paniikki, kun ajattelee, että ei siitä mitään tule, jos näitä nappuloita on enemmän. Mun filosofia on, että joskus saa mennä siitä, missä aita on matalin, eikä aina tarvitse niin kamalasti suorittaa. Mitä sitten, jos meillä katsotaan muutaman kuukauden ajan enemmän dvd:itä tai syödään eineksiä, pääasia, että ollaan yhdessä. Ja sitten, jos tuntuu, että arjesta ei kertakaikkiaan tule mitään, niin voihan sitä hoitohommaa miettiä uusiksi. En vaan jotenkin osaa kuvitella, että niin kävisi. Ei mun tarvitsekaan joka päivä päästä keskustan kahviloihin hengailemaan vauvan kanssa (vaikka kivaa sekin on!).
Joskus mietin myös, että tarvitseeko lapsi lisää virikkeitä, mutta taitaa vähän olla niin, että ajattelen asiaa enemmän omasta näkökulmastani. Pienillä ihmisillä ilo irtoaa kovin pienistä jutuista: pallon heittämisestä tai Late Lampaasta tai siitä, että osaa itse laittaa oman kenkänsä (väärään) jalkaan. Olin itse kotona äidin ja pikkusiskoni kanssa (olin 3,5-vuotias, kun sisko syntyi), enkä todellakaan muista, että minulla olisi ikinä ollut tylsää. Seurakunnan kerho pari kertaa viikossa ja pihan/puiston muut lapset riittivät vallan mainiosti sosiaaliksi kuvioiksi, vaikka olin selvästi vanhempi kuin Igge. Joten tuskin Igen kehitys kovin pahasti kärsii, vaikka se saisi olla mamman kainalossa vielä jonkun aikaa. Sitä paitsi tylsyys on välillä hyväksi, se kehittää mielikuvitusta.
On muuten ihana tulla kotiin, kun vastaan juoksee Hangon keksi, joka huutaa riemuissaan MAMMA, MAMMA ja hyppää kaulaan ja rutistaa. Miten joku noin pieni voi olla niin rakas? Viikonloppuna olin makuuhuoneessa suljetun oven takana lukemassa, kun kuulin Igen huutavan kysyvästi mammaa. Huusin takaisin, että täällä ollaan, ja kohta oveen koputettiin. Riemastunut pikkumies kiskoi minut kädestä olohuoneeseen, missä telkkarista tuli juuri Tartu mikkiin -uusinta, ja vei äitinsä tanssiin. Pidettiin käsistä ja huojuttiin puolelta toiselle. Biisin lopuksi annettiin isot aplodit ja sitten se istui potkuautonsa selkään ja vilkutti heiheii, heiheii ja pöristi tiehensä. Minulta pääsi pieni itku, kun mietin, että jonain päivänä se istuu oikean auton rattiin ja vilkuttaa mulle heiheit ja lähtee maailmalle. Snif.

23. viikko,
Neuvolassa,
Onni,
Tulevaisuus
3.2.2011
Pokspoks, muksmuks, klipklip
Juttusarjamme "Kekseliäät otsikot" jatkuu. Ei oikeastaan ole mitään asiaa, paitsi ajattelin kirjailla ylös vähän raskauskuulumisia viikolta... jaa mikäs viikko mulla nyt onkaan. Näköjään 22+1. Sehän siis tarkoittaa kai, että se Kelan vaatima 154 päivää on takana. Hullua.
Oikeastaan nyt on menossa raskauden ehkä tylsin vaihe. Eka puoliskollahan riittää jännitettävää (ja hermoiltavaa) vaikka kuinka: alkaako ne vai eikö ne ala, mitä se testi näyttää, onko se oikeassa paikassa, näkyykö siellä syke, pysyykö se siellä, milloin tulee 12 viikkoa täyteen, mitä siellä nt-ultrassa sanotaan, koska raskaus näkyy ulospäin, milloin liikkeet alkavat tuntua, milloin ne tuntuvat ulospäin, onko kaikki kunnossa rakenneultrassa (ja mahdollisesti näkyykö se vauvan sukupuoli) ja sitten bang, yhtäkkiä ei olekaan juuri muuta odotettavaa kuin laskettu aika. Jos nyt ei erityisesti odota kömpelöitymistä, erinäisten kremppojen lisääntymistä, vessakäyntien tihentymistä ja mitäs kaikkea mukavaa tässä nyt vielä onkaan luvassa. Ehkä niissäkin oli vielä jotain hohtoa eka kerralla, mutta nyt tuntuu vähän siltä, että voisin skipata seuraavat kolme kuukautta ja siirtyä suoraan sinne toukokuulle odottelemaan synnytystä. (Paitsi että tietenkään en oikeasti halua, koska voihan olla, että tämä on viimeinen kerta näissä hautomishommissa, ja onhan siitä otettava kaikki irti.)
Se hauska puoli tässä bloggaamisessa on, että voin nyt käydä helposti katsomassa, mitä Igen odotuksessa tapahtui milloinkin. Esimerkiksi tuli tässä eilen yhtäkkiä mieleeni, että en ole edes ajatellut tunnustella potkuja vatsan päältä, ja katsoin, että Igestä olin tuntenut ne ensimmäisen kerran viikolla 22+, ja katsos, eilen kun sitten asiaa tunnustelin, niin kyllä vain pienten kantapäiden monotus tuntuukin jo ihan selvästi myös ulospäin. En vaan tullut aikaisemmin ajatelleeksi koko asiaa! Muutenkaan liikkeitä ei tosiaan tarvitse nykyään odotella ja tunnustella, vaan pikkupulla on varsin vilkkaan oloinen kaveri.
Muuten olo on varsin ok, eikä kumpu ole vielä kovin pahasti tiellä. Igen pukemiset ja vaipanvaihdot sujuvat lattialla, eikä ylösnousussa ole ongelmia. Liika reuhtominen tuntuu kyllä iltaisin kivuttomina supisteluina ja epämukavana olona, eikä tässä nyt mihinkään maratonille varmaan lähdettäisi, mutta olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Ne riivatun liitoskivutkaan eivät ole lainkaan samaa luokkaa kuin edellisellä kerralla, ilmeisesti koska en joudu istumaan kovin pitkiä pätkiä paikallani. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ihan kiroilematta en ole kestänyt pitkiä päiviä jaloillaan ja loskassa kärryjä puskien. Nimimerkillä Talven riemut my ass.
Igen kuulumisista sen verran, että pienestä kuumeesta huolimatta ukkeli pääsi tänään ensimmäistä kertaa parturin tuoliin. Lapaluiden väliin yltäneet kiharat alkoivat muistuttaa siinä määrin slovakialaisten jääkiekkoilijoiden frisyyriä, että leikkauskeikkaa ei voinut välttää. Mun vauvasta tuli ihan ison pojan näköinen! Snif. Itse toimitus sujui erinomaisesti heti, kun ymmärsin, että Muumi-kirjan sijaan ipanalle kannattaa "lukea" Tekniikan Maailmaa autoineen ja moottoripyörineen. Että se siitä sukupuolineutraalista kasvatuksesta taas.
Sanavarastoon on vakiintunut nyt kaksi sanaa, joita Igge käyttää molemmilla kielillä. Ensimmäinen oli kenkä/sko (äännettynä kuu) ja toinen on aivan tuore kiito, vihdoin - taaak kun oli ihan niitä ensimmäisiä sanoja. Kiinnostavaa on, että useimmiten ipana vieläpä käyttää sanoja ihan "oikeiden" ihmisten kanssa, ts. esimerkiksi kiikuttaa minulle kenkää ja isälleen (s)kon.
Olen unohtanut myös kirjata 1,5-vuotisneuvolan terveiset, kun en ollut itse mukana, vaan kärvistelin samaan aikaan hammaslääkärissä. Igge oli 86 cm ja 11,2 kiloa, eli aika pitkä poika. Katselin jollain nettilaskurilla, että nykyisillä mitoilla pituudeksi povataan 184,4 cm eli ihan reilusti yli suomalaismiesten keskipituuden, mikä on minusta kovin koomista, kun itse olen tällainen pätkä! Muutenkin kaikki oli kunnossa, lääkäri oli vain kirjannut korttiin jotain sen tyyppistä, että hienosti kasvava ja kehittyvä poika. Seuraavaksi neuvolavuorossa olenkin pitkästä aikaa minä, maanantaina (muistaakseni) on äitiysneuvola numero 2.

30.1.2011
Muu!
Joudun tänään kukkumaan kahteen, tai ainakin heräämään vähän ennen, sillä Finskin Lomalentojen paikanvaraus maaliskuun reissulle aukeaa klo 02.02. Systeemi on syvältä, mutta minkäs teet - toivoisin, että saataisiin edes toiseen suuntaan sellaiset tilavammat paikat, sillä ahtautuminen kuudeksi tunniksi turistiluokan peruspenkkeihin 26-viikkoisen mahan ja vuoden ja 8 kuukauden ikäisen ipanan kanssa ei houkuta kovin kamalasti. Saas nähdä, kuinka käy.
Olen juuri taistellut Igen kanssa 2,5 tuntia nukkumaanmenosta. Flunssa ja puoli seitsemän aikaan autossa vedetyt tirsat olivat huono kombinaatio. Tutti lensi sängystä kymmeniä kertoja, ja pohdimme vakavasti, pitäiskö vieroitus aloittaa nyt, etenkin kun lapsi on nukahtanut muutamanakin iltana ihan itsekseen ilman. Yritys sai varsin äänekkään lopun: en saanut Iggeä rauhoittumaan millään kommervenkillä. ja kaikki silittely- ynnä muut tassutteluyritykset päättyivät valtaisaan rimpuiluun ja kirkumiseen. Paikallaan pitämiseen olisi tarvittu niin paljon voimaa, että se olisi ehkä laskettu jo pahoinpitelyksi. Sylissä lapsi sitten lopulta rauhoittui, mutta omaan sänkyyn siirtäminen sai taas aikaan paniikin. Lykkäsin lopulta tutin takaisin ja muumin kainaloon, ja päätimme miehen kanssa yksissä tuumin, että vieroitetaan joskus toiste. (Vetosimme siihen, että sairasta lasta ei saa vieroittaa, vaikka lapsi olisi mitä ilmeisimmin tarpeeksi terve leikkimään tutilla ja käyttämään sitä ainoastaan vallan välineenä vanhempiensa pompottamiseen.)
Huolimatta iltaräyhästä ja parin päivän kotiarestista flunssaisen lapsen kanssa fiilikset ovat kuitenkin nousujohteiset. Edellinen avautuminen teki hyvää, ja vatvominen kans. Ilmeisesti mun vaan pitää saada vatvoa asioita niin kauan, että jopa itse - sivullisista puhumattakaan - kyllästyn aiheeseen ennen kuin voin keskittyä muuhun.
Tänään oli kiva päivä: oltiin katsomassa Muumit-jääshow'ta. Igge oli aivan tohkeissaan: aluksi luistelevat muumit jännittivät niin, että ukkeli ei uskaltanut muuta kuin istua hipihiljaa sylissä ja näprätä mamman sormia. Vähän ajan päästä esitys vei mukanaan, ja tyyppi osoitteli aivan täpinöissään jäälle huudellen MUU, MUU. Nipsu on luonnollisesti hauva ja Haisuli tintu - en tiedä, mikä siinä muistuttaa lintua. Herra intoutui myös hytkymään musiikin mukana ja antamaan aplodeja aina silloin, kun kukaan muu ei taputa. Myös väliajalla jäätä putsannut huoltoauto sai raikuvat aplodit. Kokemuksen kruunasivat Igen elämän ensimmäiset popcornit, jotka maistuivat niin hyvin, että taisi tulla viikon suola-annos täyteen kerralla.
Oli hupaisaa seurata Igen eläytymistä ja intoa. En olisi uskonut, että ipana jaksaa vielä keskittyä noin hyvin esitykseen, mutta näköjään mun vauva onkin isompi poika kuin luulinkaan. Me ei olla kovin paljon harrastettu mitään lapsiperheaktiviteetteja, konsertteja tai HopLopeja, mutta aika näyttää olevan kypsä sellaisiinkin touhuihin, eikä ajatus edes tunnu yhtään kamalalta. Päinvastoin oikeastaan, jotenkin pätkän riemun seuraaminen on aika koukuttavaa. Ja miten sen nyt sanoisi, on niin vaivatonta olla kaltaistensa seurassa. Lapsiperheenä lapsiperheiden seassa. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että näinkin voi olla.
Meidän lastenhoitaja teki viime viikolla kolme lyhyempää päivää, jotta hän ja hoidettavat saisivat tutustua puolin ja toisin. Igge tosin sitten sairasti niistä kaksi, mutta se ensimmäinen kerta meni erinomaisesti. Hoitaja otti hienosti kontaktia lapsiin ja nämä puolestaan tuntuivat hyväksyvän hänet heti. Tapahtuipa sellainenkin ihme, että jätin Igen ensimmäistä kertaa ikinä hoitoon niin, että se ei rynnännyt itkien perääni ovelle, vaan jäi huolestuneesta vilkaisusta huolimatta jatkamaan "kiikan" lukemista, kun vilkuttelin heiheit ovelta. Aika hieno homma.
Ensi viikosta eteenpäin mulla onkin sitten viikoittain kolme kokonaista päivää omille hommille. Luksusta! Pinossa odottaa kuusi tenttikirjaa, joiden lukemiseen on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta kirja päivässä on ennenkin ollut ihan hyvä rytmi... Olen myös haaveillut töistä (joskaan en omistani), joten epäilemättä nyt on todella hyvä aika tehdä vähän muutakin kuin kotiasioita. Kesäkuusta eteenpäin niille saakin sitten taas omistautua hetkeksi aika totaalisesti. Ja epäilemättä se kesäkin on täällä nopeammin kuin arvaakaan, kun kevääksi on kaikkea muuta miettimistä.

22. viikko,
Odotus,
Pikku potilas,
Tulevaisuus,
Työ
27.1.2011
Odotuksia odottamisesta
Olen miettinyt viime päivinä paljon kaikenlaista, erityisesti, miten kuvittelin voivani ottaa toisen kierroksen rennommin. Monella tavalla niin onkin - en ole juurikaan hermoillut mitään fyysisiä oireita - mutta huomaan kuitenkin kasanneeni päässäni tätä raskautta kohtaan odotuksia, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Vaikka järki sanoo, että se on typerää, pää ei meinaa totella.
Siksi tunnustan, että tunnistan odottaneeni/odottavani ainakin seuraavia asioita:
- Tämäkin raskaus saa alkunsa heti ja puolivahingossa. Oh, kävi niin, että nappasi "vasta" toisesta (ainakin teoriassa) mahdollisesta kierrosta. Miten reagoin minä? Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja luovuttamaan koko homman.
- Tällä kertaa saan tyttären. No en saa, mitä pohdin jo edellisessä postauksessa. Edelleenkään en ole pettynyt tulevaan lapseeni ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että molempi parempi, mutta välillä edelleen käy mielessä, että olisin kuitenkin halunnut olla myös tytön äiti. Jotenkin kai kyse on siitä, millaisia tiedostamattomia mielikuvia äitiydestä päässäni lymyilee - alkaen lapsuuden nukkeleikeistä, joissa suosikkini oli pitkätukkainen, maailman ihanin Emilia-nukke. Oi sitä onnen päivää, kun sain valita haluamani nuken Hakaniemen hallin nukkekaupasta. Muistan sen vieläkin. (Minulla taisi olla pienenä yhteensä kolme nukkea: kalju Pekka-vauva, lyhyttukkainen Kaisa ja sitten viimein unelmien täyttymys, Emilia.)
- Nyt osaan liikkua ja syödä enkä heittäydy sohvalle ja uskottele itselleni, että kyllä se imetys laihduttaa. Vielä ei ole myöhäistä, mutta paremminkin voisi mennä (painoa on tullut ehkä pari kiloa, mutta viimeksikin pahin nousu tapahtui vasta myöhemmin.)
- Tämä lapsi ymmärtää pysyä loppuraskaudessakin pää alaspäin ja saan sen "oikean" synnytyksen - vaikka kokemuksen luulisi kuitenkin opettaneen, että ei kannata luoda itselleen liian kovia ja ehdottomia odotuksia, koska pettymys on sitten sitä isompi, kun ne eivät toteudukaan.
- Imetys sujuu alusta asti ongelmitta: lapsi syö kuin unelma ja kasvaa kaikilla käyrillä. Lienee turha sanoa, että tiedän kyllä, että tätäkään ei kannata liikaa etukäteen murehtia.
- Tässä raskaudessa järjen mopo ei karkaa kokonaan käsistä. Jep.
Milloin ne ihanat, vaaleanpunaiset onnen hormonit oikein iskevät päälle? Puuh. Haluaisin vähän leijua onnellisissa huuruissa.
P.S. Igge sairastaa, olen valvonut liikaa ja väsynyt lohduttamaan surkeaa pientä nuhanenää.
P.P.S. Vähän kyllä helpottaa myöntää omat typeryytensä. Vaikka toki aika paljon myös nolottaa.
P.P.P.S Igge-kevennys:
Eilen aamulla ukkeli kiskoi mut kädestä keittiöön, osoitti vedenkeitintä ja komensi päättäväisesti, että KOKA. Minä laitoin kuuliaisesti puuroveden kiehumaan. Herra osaa ainakin vaatia palvelua.
Edit n. varttia myöhemmin: Luettuani tämän itse päätin, että nyt mä ihan oikeesti lopetan tämän vatvomisen. Menen sänkyyn miehen kainaloon, panen silmät kiinni ja fiilistelen tuota pientä pyöriäistä, joka tökkii mua as we speak. Mulla ei toden totta ole mitään syytä valittaa, joten mistä hitosta mä näitä paineita oikein kehitän?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)