Ehkä väsyttää vähän

Salamatkustajakodissa on näemmä valvottu myös. Niin meilläkin. Vauva ei valvota, mutta tuo uhmaikäinen rimpula vetää kyllä pinnan välillä melko pinkeäksi. Viime yönä se päätti neljältä, että hän ei nuku. Ja ei muuten sitten nukkunut ennen puolta seitsemää, jolloin se simahti peräti 50 minuutiksi minun ja isänsä sänkyyn. Sitten se heräsi taas ja ilmoitti, että verhot auki ja nyt katotaan Pikku Kakko.

Itse olin nukkunut huonosti siihen neljäänkin asti, kun vauva puhisi unissaan. Ehdin juuri paeta sohvalle ja nukahtaa, kun älämölö alkoi. Toivottavasti tämä on joku vaihe, joka menee pian ohi. Huomasin olevani vielä aamullakin hapan yökukkujalle, joka itse ei näyttänyt vähistä unista kärsivän, vaan naureskeli menemään ihan muina lapsina. Teki mieli kostaa jollain mehevällä tavalla, mutta onnistuin pidättäytymään lapsellisesta kiukuttelusta. No, ainakin pääosin.

Mitäs sitten. Lillabo sai nimen. Juhlat olivat onnistuneet, vaikka meinasinkin saada pienimuotoisen hermoromahduksen valmisteluista, kun lastenhoitaja sairasti ja rahtasin koko sirkusta pari päivää pitkin kaupunkia tilaamassa kakkuja ja kukkia. Mutta niin vaan saatiin pöytä koreaksi ja koko perhe pyhäasuihin. Ehdittiin jopa pestä lapset, joten Igelläkään ei kerrankin ollut kolmen päivän ruokalistaa tukassaan. Mikä siinäkin on, että jos käsiin jää vaikka jogurttia, se pitää pyyhkäistä kiharoihin.

Päädyimme cocktailtyyppiseen tarjoiluun: tarjolla oli pororieskarullaa, lohipalttoonnappeja ja feta-tsatsiki-crostineja, mummun voittamattomia riisipiirakoita ja munavoita, grissinejä, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, sacherkakkua ja kermavaahtoa, norjalaista kransekakea, mun äidin ihania suklaapikkuleipiä sekä lusikkaleipiä, vaahtokarkkeja ja suklaakonvehteja. Niin ja skumppaa ja kahvia, tietenkin. Pappikin, herttaisen lämminhenkinen ja sympaattinen 65+-ikäinen rouvashenkilö Louis Vuitton -laukkuineen, otti ilolla vastaan lasillisen. Päivän päätähti oli oma, aurinkoinen itsensä - mun ihana vauva, tuo muikea pieni menninkäinen.

Väsymys on ollut pinnalla viime aikoina, kaikki flunssat ja sairastuneet lastenhoitajat ja uhmailut ja yökukkumiset ja juhlajärjestelyt kävivät melkoisesti allekirjoittaneen voimille. Siitä on seurannut aika hyytäviä tunnelmia parisuhderintamalla, lähinnä minun puoleltani. Huomaan välillä etsimällä etsiväni huomautettavaa ja kritisoitavaa, vain purkaakseni turhautumistani. Ja tarttuvani innolla kaikkiin virheisiin ja tekemättä jättämisiin. Ennenvanhaan jännitteet olisi purettu niin kuin aikuiset ihmiset parisuhteessa tekevät, vaan eipä ole ehkä ikinä huvittanut vähempää kuin nyt. Ja niin kuin minäkin aina vannoin, että meidän parisuhteeseen ja seksielämäänhän ei lapset vaikuta. Joopajoo. Ensin oli se nälkävuoden pituinen toipumisprosessi ja sitten koko ajan jotain. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useammin torjun tarjoukset (ihme, että mies edes jaksaa yrittää), sitä korkeammaksi kynnys kasvaa.

Sillähän tästä pääsis, että antaisi mennä vaan, vaikka ei niin kamalasti huvittaisikaan. Mutta kun mistäs helvetistä sitä löytäisi sen energian, kun iltaisin mielessä on vain uni ja pesemättömät pyykit. Ja sen kerran, kun ehkä vähän alkaa tunnelma lämmetä, niin salettiin jompikumpi rakkauden hedelmä alkaa möykätä jotain. Pitääkö tässä alkaa googlettelemaan jotain tuntihotellia vai miten tätäkin nyt lähtisi ratkomaan?

Hatunnosto yh-vanhemmille

Miten useamman lapsen yksinhuoltajaäidit tai -isät oikein hanskaavat arjen? Missä välissä he itse käyvät suihkussa, syövät, siivoavat, käyvät vessassa tai mitään muutakaan? Hitto vieköön, olen ollut vain tämän viikonlopun yksin ja virta alkaa olla loppu. Lasken vaan tunteja ja minuutteja siihen, että mies avaa kotioven.

Puolustukseni laskettakoon kuitenkin ensimmäinen syysflunssa (tässä asiassa en olisi välttämättä halunnut olla edelläkävijä), joka vei mehut jo viime viikolla. Ensin flunssaantui Igge, sitten minä ja mies ja lopulta vauvakin sai osansa. Iggehän ei ensimmäisen elinvuotensa aikana sairastanut oikeastaan lainkaan, mutta ilmeisesti pienempien sisarusten osana on periä isommiltaan jokainen puistosta tai muualta pyydystetty pöpö. Onneksi selvittiin kuumeetta ja tauti taitaa (kopkop) olla hellittämässä.

Viikonlopun tähtihetkiä top 3:

1. Vauva huutaa soseet housussaan, tutti on kadonnut, Igge vinkuu ruokaa ja minulla on vessahätä, mutta yritän kuitenkin jalat ristissä säätää isommalle pikana ruokaa pöytään päästäkseni hoitamaan pienempää. Sitten kuuluu oho. Oho joo, litra maitoa imeytyy parhaillaan keittiön helvetillisen kokoiseen villamattoon. Illalla, kun molemmat lapset viimein nukkuvat (noin klo 23), saan käyttää rauhallisen hetkeni painavan maton huuhteluun saunassa. Vielä pitäisi keksiä, miten ikinä saan maton kuivaksi.

2. Olen päässyt itse nukkumaan puolenyön aikaan. Vauva heräilee syömään ehkä kaksi-kolme kertaa (?), ja kello 6.30 naapurihuoneesta kuuluu, että "Igellä on jano, mamma hakee vettä". Ei auta, lähden siis juottamaan esikoista. Kun yritän saada Iggeä vielä takaisin unille laulamalla, beibe herää ja alkaa itkeä. Menen syöttämään sitä ja Igge haluaa jäädä sänkyynsä. Hetken päästä herraa kuitenkin janottaa taas ja seinän takaa kuuluu jälleen kiljuntaa. Päätämme siirtyä sohvalle katsomaan lastenohjelmia, mutta eiväthän ne lauantaisin vielä ennen seitsemää ala. (Mikä on sivumennen sanoen ihan typerää, koska ainakin meidän lapsemme eivät herää viikonloppuisin myöhemmin kuin arkisin, vaan melkeinpä päinvastoin.) Luojan kiitos digiboksin tallenteista löytyy vanha Pikku Kakkonen.

3. Olemme lähdössä ulos. Isompi kieltäytyy säännönmukaisesti kaikesta: ei aamupalaa, ei vaatteita, ei vaipanvaihtoa, ei potalle, ei sukkia, ei kenkiä eikä ainakaan noita kenkiä, en tule sinne, en lopeta hyppimistä sängyllä, en anna pikkuveljen nukkua, EIEIEIEIEIEIEI. Pikkuveli huutaa, koska haluaisi olla sylissä tai koska isoveli käy tökkimässä sitä naamaan heti kun silmä välttää. Sitä perkeleen tuttia ei löydy edelleenkään. Minulla on hiki, haluan kahvia ja edes hetken hiljaisuutta. Yritän pukea itselleni vaatteita päälle, lohduttaa pikkuveljeä, suostutella isompaa pukemaan vaatteet päälleen ja vastustaa kiusausta juosta kirkuen ulos ovesta. Onneksi saan sirkuksen lopulta pihalle, missä tapaan kaksi naapuria, joilla on myös uhmaikäiset lapset. Juomme kahvia ja komennamme kaksivuotiaita ristiin, aurinko paistaa, vauva nukahtaa vaunuihin ja huomaan ajattelevani, että mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. (Muisti kyllä palaa nopeasti, kun raahaan sisälle neljänteen kerrokseen vastaanhangoittelevaa, kirkuvaa taaperoa ja rääkyvää vauvaa.)

Onneksi mies palaa reissultaan illalla. Kaiken lisäksi saan syyttää tästä itseäni: mitäs menin hankkimaan sille synttärilahjaksi sukellusviikonlopun Hangossa. Olisi pitänyt vaan ostaa joku porakone tai uusi pyjama.

Hupsila goes ruokablogi

Syöminen on yleisesti ottaen ihmiselle hyväksi. Sattuneesta syystä ruokailu on täällä päin useimmiten pitkä ja polveileva projekti, joka harvoin päättyy siihen, että äitikin on saanut syötyä. Yleensä istun keittiönpöydän ääressä syöttäen yhtä aikaa Lillabuuta ja avustaen Iggeä. Jälkimmäinen on onneksi päässyt pääosin yli pikkuveljen syntymän aiheuttamasta syömisregressiosta eikä siis enää vaadi syöttämistä, mutta tarvitsee välillä apua karkailevien makaronien ja muiden vastoinkäymisten kanssa.

Pidän kovasti Lähi-idän keittiöstä, ja yksi suosikeistani on bulgurista, tomaateista, persiljasta ja mintusta sekoitettu sitruunalla ja oliiviöljyllä maustettu tabbouleh-salaatti. Sen innoittamana olen kehitellyt oman versioni, joka täyttää erinomaisesti kotiäidin ruoalle asetettavat vaatimukset: se on helppo tehdä, ei vaadi ajatustyötä, variointi on helppoa jos on esimerkiksi ostanut mintun sijaan vahingossa sitruunamelissaa (ihan vaan näin esimerkinomaisesti) ja mikä tärkeintä, se maistuu hyvältä kylmänä. Ei siis haittaa, ettei syöminen välttämättä onnistu heti ruoan valmistuttua. Teen aina reilun annoksen, josta riittää mainiosti useammallekin aterialle. Salaatti toimii mainiosti myös lisukkeena esim. paistettujen kanafileiden kanssa. Olen niin ihastunut salaattiini, että jaan reseptin kanssanne, halusitte tai ette.

Salaattiin tarvitaan:
3-4 dl täyshyväcouscousia ja saman verran vettä
tuoreita yrttejä, esimerkiksi persiljaa, korianteria ja minttua (se sitruunamelissakin toimii!)
rasia kirsikkatomaatteja
oliiveja (ei sitten niitä mustia prosessoituja oliivin irvikuvia vaan esim. kalamataoliiveja ja vihreitä isoja luomuoliiveja)
puolikkaan sitruunan mehu
hyvää oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Ensin napsautetaan päälle vedenkeitin. Sitten mitataan kulhoon couscous ja päälle kaadetaan saman verran kiehuvaa vettä. Sekaan hulautetaan reilusti öljyä, puolikkaan sitruunan mehu sekä suolaa ja pippuria. Sitten lisätään pilkotut tomaatit sekä hienonnetut yrtit ja kappas, valmista tuli. Very much nomnom eikä edes kamalan epäterveellistä!

Ruokahommista puheenollen oli tarkoitus vielä kirjoittaa vauvan ruokailusta ja imetysmotivaation ajoittaisesta rakoilusta, mutta koska Lillabuu tuntuu tarvitsevan maitoa nyt, avaudun siitäkin aiheesta joskus toiste. Sen vain sanon, että henkilökohtaisesti odotan (ainakin tällä hetkellä) neljän kuukauden ikää ja ruokavalion laajenemista. Multa ihan selvästi puuttuu joku imetysgeeni, kun edelleenkään en saa touhusta mitään elämää suurempia kicksejä. Luulin, että se viimeksi johtui alun helvetillisestä taistelusta, mutta näköjään ei. Ja ei, en ole lopettamassa hommaa, mutta joskus vaan käy mielessä, että pulloruokinnassakin on etunsa.

Onneksi sentään Lillabuu tuntuu olevan siinäkin mielessä kiitollinen pieni ihminen, että se antaa maman tarvittaessa olla poissa paikalta myös ruoka-aikaan. Kävin viime keskiviikkona terassilla skumpalla ja oluella ja sillä aikaa tyyppi oli vedellyt ihan tyylikkäästi Nannia pullosta. Vähän ensin jännitti, että niinköhän joudun laukkaamaan kotiin ruokintahommiin, kun edellisestä pullottelusta oli (itsekullakin, haha) jo melkoisesti aikaa. Vaan kun ei kuulemma tarvinnut, niin otinpa vielä toisenkin Coronan.

Taas vaihteeksi pitkä ja sekava postaus

Mulla on blogilaiskotus. Olen kuitenkin päättänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa, vaikka harvahko postaustahti aiheuttaa sen, että kirjoituksista tulee pitkiä ja poukkoilevia, kun yritän muistaa kirjata ylös kaikenlaista mielessä pyörinyttä. Joskus toivon, että voisipa ajatukset voisi siirtää jäsennellyiksi teksteiksi lykkäämällä vaikka piuhan korvaan ja toisen pää koneeseen, vaikka määrä korvaisikin siinä epäilemättä laadun. Mutta niinhän tässä tuppaa käymään välillä muutenkin.

Aluksi kasvukuulumisia. Käytiin viime viikolla siellä lääkärineuvolassa, ja Lillabuulla oli kaikki hyvin. Painoa oli tullut parissa viikossa yli puoli kiloa ja pituutta sentti, uudet mitat olivat 59 cm ja 5145 g. Aluksi vaaka näytti 45 g enemmän, mutta tyyppi pissasi melkein puoli desiä kesken punnituksen. Melkoinen lätäkkö pienestä miehestä.

Toistaiseksi Lillabuu on ainakin minun mittakaavallani ollut ihan käsittämättömän helppo vauva. Toki oma asennekin on erilainen: kaikki on paljon rennompaa. Eivätkä odotukset - jos niitä nyt niin paljon oli ensimmäisellä kerrallakaan - olleet sitäkään vähää mitä viimeksi: en todellakaan enää kuvitellut, että pikkuvauva nukkuisi kiltisti omassa sängyssään tai lekottelisi sitterissään, mistä sen voi nostaa syliin suunnilleen silloin kun itselle sopii tai kun sillä on nälkä. Olenkin ollut aivan äimänä, kun tämä vauva saattaa hyvinkin killitellä silmät selällään sitterissä tai viuhtoa jumppamatolla vaikka kuinka kauan. Lillabuu tykkää myös seurustella ja vastaa hymyyn hymyllä ja kujerruksilla.

Tämä vauva ei myöskään valvota, vaan saattaa vedellä kuusikin tuntia unta putkeen. Eikä se kakkaa eikä itke öisin. Ähisee ja maiskuttelee vaan, kun nälkä alkaa kaihertaa vatsassa. Mutta ei syytä kateuteen, univelkaa on kyllä kertynyt. Sekä viime että toissa yönä valvottamisesta vastasi herra Uhmakas, joka heräsi ukkoseen, eikä sitten tietenkään suostunut nukkumaan. Huusi vaan, että EI KUKU, EI UNI, EIEIEI. Yllättävän vähän silti edes kiristi pinnaa, vaikka mieskin on työmatkalla ja vietän kolme päivää yksin lasten kanssa. Vaikka kieltämättä pari kertaa kävi mielessä, että kirotun hannuhanhi, joka nukut siellä hotellihuoneessa keskeytyksettä. Turha ainakin tulla kotiin valittamaan, miten väsyttää, jos illat ovat venyneet. Siihen ei ole oikeutta, jos on ollut kuitenkin mahdollisuus nukkua. Nih.

Lueskelin tuossa lahjuksena tullutta Kaksplussaa, jossa esikoistaan odottavat äitiyslomalaiset kertoivat, miten viettivät aikaa ennen vauvan syntymää. Äidit laittoivat paikkoja kuntoon ja rakensivat pesää. Olin jo aivan unohtanut, että kyllähän minäkin silitin Iggeä odottaessa kaikki pikkuvaatteet ja jopa harsorätit. Ei käynyt tällä kertaa pienessä mielessäkään. Ihan outoa hommaa sekin kyllä, en ymmärrä mistä päähäni oli iskostunut ajatus siitä, että ne vaatteet pitää silittää. Enhän minä muutenkaan silitä mitään oikeastaan ikinä. Joskus harvoin pöytäliinan ja pakon edessä paitapuseron, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Vaikka olisihan minulla nyt kolmena aamupäivänä aikaa vaikka silittää, ainakin teoriassa. Sovin siis hoitajan kanssa, että Igge puistoilee kolmena aamupäivänä viikossa alkuperäisen neljän sijaan. Vastoin kaikkia odotuksiani tällä hetkellä tuntuu, että tarvetta enempään ei ole. Nuokin kerrat ovat melkein enemmän Igen kuin minun tahto, ipana kun ei meinaa malttaa vetää edes kenkiä jalkaan kuullessaan, että naapurintyttö ja hoitaja ovat tulossa hakemaan häntä ulos.. Yleensä Igge noudetaan puoli kymmenen maissa ja kun Lillabuu vetelee sikeitä kymmeneenkin asti, aamuista on tullut minun ja Igen yhteistä aikaa. Poika palautetaan yleensä kotiin päiväunille viimeistään yhden aikaan.

Hassu juttu muuten, että kun Igge syntyi, olin lähemmän neljä kuukautta jotenkin ihan omissa maailmoissani. Kotikuplasta ei edes tehnyt mieli pois. Nyt kiinnostus ulkomaailmaan palasi huomattavasti nopeammin, ja olen mm. ehtinyt suunnitella opintoja. Osittain syynä lienee se, että Lillabuu on ollut niin kiitollisen helppo hoidettava, mutta varmaan kaikista tärkein ero on siinä, että elämänmuutos ei ollut tällä kertaa läheskään niin suuri. Ei ole ollut syytä identiteettikriisiin, kun olin jo valmiiksi äiti.

Päivät ovat kyllä täynnä, enkä panisi vastaan, jos Igge innostuisi taas pottahommista. En vaan viitsi pakottaa. Kesällä poika innostui puskapissaamisesta, ja sen kaupunkiversiona hän on muutaman kerran tahtonut pissalle suihkun lattialle. Tämä vaan tuskin on kovin näppärä keino pidemmän päälle... Aika hankalaa, jos herralle pitää aina löytää lattiakaivo, mihin tähdätä, kun luonto kutsuu. Sitä isompaa asiaa hän ei suostu potalle tekemään. Ostin myös sen supistajan, mutta sille herra ei suostu istumaan millään. Kannustimiksi tarjotaan tarroja ja sen sellaista, mutta se edellyttäisi, että sinne pottaan joskus tulisi jotain. Tai että tyyppi suostuisi edes istumaan potalle.

Ehkä ainakin osasyy pottahaluttomuuteen on kilpailijan syntymässä. Muitakin regression merkkejä on näkyvissä: Igge viihtyy aiempaa enemmän sylissä eikä meinaa suostua syömään itse. Siksi myös unitutista vieroitus odottaa vielä. Huvittava tilanne tämä kyllä, kun pienempää oikein opetan tutin syömiseen ja toista taas yritän saada tottumaan ajatukseen tutin hylkäämisestä kokonaan. Tämän kakkosen kanssa oli muuten ihan selvää, että kunhan imuote on kunnossa ja syömishomma sujuu, tutti esitellään vauvalle viipymättä. Minä kieltäydyn toimimasta tuttina ja valitsen mieluummin hyvät yöunet, mahdollisuuden rauhoittaa itkevä vauva myös silloin, kun syliin ottaminen ei ole mahdollista (autossa, bussissa, ratikassa ja kahden lapsen kanssa välillä myös ihan kotona) ja sitten aikanaan tutista vieroittamisen. Siitäkin jo puhuimme miehen kanssa, ja mietimme, että ehkä se olisi helpompaa kun Lillabuu on alle vuoden ikäinen. Mutta sen näkee sitten, Igen kanssa kun kävi niin, että täydet yöunet ja mukavuudenhalu voittivat kunnianhimoiset suunnitelmat aikaisista jäähyväisestä tutille. Sivumennen sanoen en ymmärrä ymmärrä, miksi ihmeessä tutista on tullut Suomessa jotenkin epäilyttävä kapistus. En nyt ehkä lähtisi ihan eteläeurooppalaiseen tyyliin, jossa viisivuotiaat vielä lutkuttavat kuminänniä, mutta sallikaa nyt hyvät ihmiset vauvoille tuttinsa. Vaikka samapa tuo minulle - tässä iässä ja toisella kierroksella minua ihan rehellisesti kiinnostaa aika vähän, mitä joku muu ajattelee. Jos sinä olet onnellisempi, kun vauvasi ei syö tuttia, niin hieno homma ja onnea sinulle. Siitä vaan hyvä äiti -palkintoa odottelemaan, lupaan taputtaa katsomosta!

Oho, siitähän tuli pieni avautuminenkin! Ehkäpä vielä pääsen vauhtiin ja lakkaan olemasta niin raivostuttavan seesteinen, haa.

Lillabuu täyttää huomenna kahdeksan viikkoa. Sitä vastasyntynyttä myttyrääpälettä ei enää ole, niisk. Olemista värittää hormonien voimistama haikeus: jotenkin nyt olen ihan eri tavalla tiedostanut, miltä tuntuu ja tuoksuu sylissä köllöttävä lämmin ja pehmoinen pikkuvauva. Se mukautuu minun kehooni totaalisen luottavaisesti: sillä ei vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista reviiriä. Esikoinen käytännössä asui sylissä ensimmäiset kuukaudet, mikä tuntui välillä todella ahdistavalta. Nyt, kun jaan aikaani kahdelle (ja yritänpä vielä saada varastettua joitain hetkiä myös itselleni ja miehelle), rauhallinen syliaika tuntuu melkein ylellisyydeltä. Ja väistämättä iskee haikeus, kun ajattelen, että voi hyvin olla, että nuuhkin tässä viimeistä vauvaani.

Ensi viikolla luvassa on mm. tapaaminen papin kanssa, isyyden tunnustus sekä maman omaa aikaa: aion sekä mennä yksille että käydä kampaajalla. Heihei juurikasvu, ei tule ikävä. Pitäisi käydä myös tsekkaamassa hääjuhlapaikka ja miettiä, miten selvitä helpoimmalla ristiäisvalmisteluista. Pötkö saa nimen syyskuun kolmas, joten vielä ei ole paniikki, mutta epäilemättä pian on. Jos jollain on kuningasideoita tarjottavista, niin kertokaa ihmeessä!

PIhalla arjessa

Olemme palanneet kotiin, mies lähti maanantaina töihin ja reilun kolmen viikon skäribo-elämä vaihtui kaupunkiarkeen. Juokseva vesi ja sisävessa helpottavat melkoisesti holiday bluesia, landella kun vesi juoksee kaivosta keittiöön vain miehen hartiavoimin. (Mä vannoin aina, että lapsia ei tule, ennen kuin siellä vedetään vedet keittiöön, mutta näin siinä sitten kävi.)

Mielessä on pyörinyt sata ja tuhat asiaa, joista kirjoittaa. Ensinnäkin toipumisesta, tai sen puutteesta. Olkaa onnellisia, etten päässyt päivittämään blogia saareilun alkuaikoina, sitä vonkumista ei olisi jaksanut lukea kukaan. Vaikka alku oli tämän synnytyksen jälkeen helpompi kuin sektion jälkeen, niin toipumisessa meni kyllä niin moni juttu vituralleen, että aloin olla melko toivoton jo jossain vaiheessa. Tikit eivät sulaneet niin kuin niiden piti, ja niitä poisteltiin sitten äitiyspolin päivystyksessä. Hemoglobiini oli kuukausi synnytyksen jälkeen edelleen reilusti alle 100, minkä takia olin ihan zombie. Kun lääkäri ultrasi kohtua, ettei sinne ole jäänyt mitään ylimääräistä, hän sitten onnistui repäisemään haavaa auki niin, että se kirveli ja vuosi kirkasta verta viikon eteenpäin. Voi kristus mitä hommaa. MUTTA sitten kun haava meni umpeen, hemoglobiini lähti nousuun (kuusi viikkoa synnytyksestä se oli 108) ja voin heittää särkylääkkeet jonkkaan, olo parani melkein yhdessä yössä. Ja nyt tuntuu, että oliko se muka niin kamalaa. (Oli se.)

Ekat neljä viikkoa menivät siis tuttuun tapaan sekavissa tunnelmissa. Ei ollut ihan yksi tai kaksi päivää, kun tuntui, että aurinko ei paista tähän risukasaan enää ollenkaan. Ulkona oli kuuma kesä ja minä makasin hikisessä makuuhuoneessa hikisen vauvan kanssa kipeänä ja kiukkuisena. Olin varma, että tarvitsen kohta lääkitystä myös yläpäähän. Osittain kyse taisi olla hormoneista, koska näin jälkeenpäin huomaan ajatusteni ja fiilisteni menneen aika lailla samaa rataa kuin Igen ensimmäisinä viikkoina. Silloin kyyneleitä aiheutti imetystaistelu, nyt oma parantuminen. Olen miettinyt, että osittain toipumisen odottelu oli varmaan hankalaa myös siksi, että maailma ei nyt mullistunut ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en muuta kaivannutkaan kuin kotikuplassa ihmettelyä. Nyt olisin tahtonut jatkaa elämää "normaalisti" heti, eikä hermo meinannut millään kestää lepäilyä ja jatkuvaa avuntarvetta.

Kaikista omituisinta on, että edellisestä huolimatta minua vaivaa kamala raskaushaikeus. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus mennä hujahti (viimeistä viikkoa lukuunottamatta...) niin nopeasti ja vaivattomasti, että en edes ehtinyt tajuta kun se oli jo ohi. Olen jotenkin omituisesti vähän kateellinen kaikille ympäristön raskautuneille. Toivottavasti tämä menee pian ohi, pelottavaa moinen. Kaipaan myös vähän sitä olomuotoa, jossa ei koskaan tarvinnut vetää vatsaa sisään. Nyt pukeutuminen on paljon haastavampaa, kun pitää sekä peittää wobblywobbly-maha että varmistaa vauvan ruokintamahdollisuus. (Tässä välissä voin suositella Carriwellin Nursing Tank Topia, jota voi tilata esim. Nellystä. Napakka toppi tasoittaa ihanasti vatsamakkarat ja luo illuusion kiinteästä vyötäröstä.)

Imetyksestä puheenollen, en vieläkään oikein osaa luottaa siihen, että vauva osaa ottaa tarvitsemansa. Igen kanssa käydyn syömistaistelun jäljet istuvat tiukassa siitä huolimatta, että edellisellä neuvolakäynnillä painoa oli tullut kahdessa viikossa 800 grammaa, eli ensimmäisen elinkuukauden saldo oli sellaiset 1,5 kiloa sairaalastalähtöpainoon... Edelliset strategiset mitat olivat siis 4 600 g ja n. 58 senttiä. Tuntuu, että beibe syö nykyisin niin nopeasti, että miten se muka ehtii saada tarpeeksi. Lisäksi se nukkuu öisin heräten syömään vain kerran tai kaksi (tyypillinen yö: nukkumaan n. 22, eka herätys 3, seuraava 6, sitten unta yli yhdeksään tai välillä jopa niin, että eka herätys on vasta viideltä ja seuraava kasilta!), mistä pitäisi tietenkin osata nauttia, jos vaan osaisi. Yritän kuitenkin, vaikka välillä herään kyllä myös herran ilmavaivoihin, jotka ovat melkoisen kuuluvia. Itsehän vauva nukkuu läpi kaiken ähinän ja pörinän... Huomenna on onneksi lääkärineuvola, joten siellähän tyypin kasvu taas sitten selviää. Ainakin yleisesti ottaen herra on hyvin tyytyväinen ja jäntevä pikkuihminen, ja nykyisin myös hymyileväinen. Voi liikutus niitä hampaattomia hymyjä ja voi apua mitä aikuinen ihminen on valmis tekemään sellaisen pyydystääkseen. Tuitui vaan!

Käytiin loman aikana myös Igen kaksivuotiskatsastuksessa toteamassa, että hieno lapsi on. Mittaa pitkällä ja hoikalla ipanalla oli noin 90 senttiä ja painoa 12,5 kiloa, eli kasvaa ihan samoilla käyrillä kuin jo syntyessään. Puhuu lauseita, on motorisesti taitava, kyselee ja keskittyy - sellaisia asioita täti taisi korttiin kirjoittaa. Puhuttiin myös uhmasta, joka sai melkoisesti puhtia vauvan syntymän jälkeen. Nyt tuntuu vähän helpommalta, ainakin siinä mielessä, että minäkin taas kelpaan eikä kaikki ole pelkkää pappapappaa. Myös vauva saa hellempää kohtelua kuin alussa. Igge pussaa "lillabuuta" ja toteaa perään topakkana, että "ei puje". Hyvin on mennyt oppi perille... Heti, jos lillabuu alkaa kitistä, Igge juoksuttaa vauvalle tuttia, kiikuttaa sitteriä ja laittaa soittorasiapupun soimaan tai komentaa, että "mamma ottaa lillabuu kyykkyyn (=syykkyyn)". Oikeastaan yritystä nyrkkipaijaukseen ja muuhun veljelliseen muilutukseen on nyt havaittavissa vain, kun Igge alkaa olla väsyksissä tai nälkäinen.

Igge on ollut nyt parina aamupäivänä puistossa sen saman hoitajan kanssa, joka meillä oli keväällä. Alunperin sovittiin, että hoitoaika olisi neljänä päivänä viikossa 8-14, mutta nyt on käynyt niin, että Igge herää vasta kahdeksan maissa. En jotenkin raaski lykätä sitä hoitoon suoraan sängystä, joten ollaan syöty aamupalat yhdessä ja Igge on lähtenyt sitten vasta yhdeksän jälkeen puistoon yhdessä hoitajan ja naapurintytön kanssa. Olen myös pyytänyt, että hoitaja tuo Igen kotiin päiväunille, koska muuten lapsi pitäisi herättää kahdelta. Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kun mulla on huono omatunto siitä, että Igge on muualla. Mikä on sinänsä ihan älytöntä, että lapsi itse odottaa puistoreissuja innolla ja lähtee aina tosi iloisena hoitajan mukaan. Silti minusta tuntuu, että MINUN pitäisi olla siellä puistossa - ja näillä säillä tuntuu, että ihan oikeasti myös haluaisin olla siellä. Enpä tosiaan arvannut tätä itsestäni. Toisaalta taas tiedän, että tulee varmasti päiviä, jolloin olen kiitollinen siitä, että Igen aktiviitetit eivät ole vain minun varassani. Ja itseasiassa esimerkiksi huomenna on aika kiva, että voin mennä lääkärineuvolaan kahdestaan vauvan kanssa, eikä tarvitse raahata päiväuniaikaan mukaan yhtä uhmailijaa. No, täytyy vaan löytää toimiva tasapaino tähän kuvioon. Onhan meillä nytkin iltapäivät ja yksi arkipäivä viikossa kokonaan.

Huonosta omastatunnosta vielä, ihanan Liisan ihanassa blogissa (lukekaa ihmeessä!) oli juurikin puhetta äitien ulkoilusta. Jännä juttu juurikin se, mitä Liisa kirjoitti kommenttilaatikossa siitä, että tuntuu, että kakkosen kanssa pitää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Tai siis esimerkiksi että jos imettää esikoista vuoden, niin toistakin pitää imettää vuosi. Mulla tämä syndrooma koskee tällä hetkellä yhä kovemmaksi käyvää terassinkaipuuta: Igen vauva-aikana kaipasin ulos vasta joskus vauvan ollessa nelikuukautinen, nyt taas tuntuu, että tekisi jo kamalasti mieli parille rentouttavalle lasilliselle ilman kiirettä takaisin. Henkinen rajani on vauvan kaksikuukautispäivä - sen jälkeen aion kyllä poistua pariksi tunniksi johonkin skumpalle. Siis koska kuten tuolla kommenttikeskustelussa tuli ilmi, olishan se hirmuista tuhlausta, jos ne kaiken varalta kaappiin hankitut Nan-purkit menisivät vanhaksi! Eikö?

Igge Ihana kaks vee

Igge Ihana täyttää tänään kaksi. Jos ensimmäisen ikävuoden aikana tapahtuu paljon, niin ei tämä toinen vuosi minusta paljon huonommaksi jää: on huimaa seurata pienen ihmisen motoriikan, puheen, huumorintajun, sosiaalisten taitojen ja älyn kehitystä.

Kaksivuotias isoveli ilmaisee itseään monisanaisin lausein (pisimpiä lienevät "pappa antaa kinkku-tuutto-peipää" -tyyppiset ilmaukset), hyppii tasajalkaa, juoksee joka paikkaan ja leikkii monenlaisia leikkejä. Nyt kovassa huudossa ovat mm. Plasto-mopon korjaaminen, ruoan laittaminen ja pehmolelujen syöttäminen, Duploilla rakentelu, pikkuautoilla ajeleminen ja niiden parkkeeraaminen siistiin riviin milloin mihinkin, pallon potkiminen, hiekkakakkujen tekeminen pontevilla HYVÄÄÄ KAKKUUU -huudoilla säestettynä ja erilaiset piiloleikit (yleensä jonkun viltin tai peiton alta kuuluu vaan että "ei näy Iggeä"). Kaksivuotiaalla tuntuu olevan loppumattomasti virtaa - kunnes se sitten yhtäkkiä loppuu ja alkaa Kiukuttelu isolla koolla.

Kun Iggeä ei huvita tai häntä kielletään tekemästä jotain (esimerkiksi mäiskimästä pikkuveljeä tai ketään muutakaan, hyppimästä päättömästi sohvalla, heittämästä ruokaa lattialle tms. järkyttävää lapsen elämän rajoittamista), astuu kuvaan Hirmuinen Raivo. Igge heittäytyy lattialle, kiukkuaa, potkii, yrittää lyödä ja käyttäytyy muutenkin oikein mallikkaan uhmaikäisen tavoin. Mikään ei kelpaa ja kaikki on ei ja jos silmä välttää, yrittää tyyppi vielä parhaassa tapauksessa toistaa sen, mistä juuri kiellettiin. Puuh. Varmasti tilanteeseen vaikuttaa osaltaan myös vauva, joka vie paljon minun ajastani ja se, että en ole ihan normaalikunnossa hillumaan missään hiekkalaatikolla vieläkään, joten touhut kaksin Igen kanssa ovat jääneet harmittavan vähiin viime viikkoina. Olenkin lukenut mielenkiinnolla kanssabloggaajien ah-niim-lohduttavia kirjoituksia samanlaisista uhmaipanoista kuin myös kokemuksia erilaisista kasvatusmetodeista ja vinkeistä raivon taltuttamiseen. Veikkaan, että syksyllä miehen palattua töihin tulen kiristelemään hampaitani Igen kanssa vielä moneen kertaan.

Mutta suurimmaksi osaksi Igge on Ihana. Aurinkoinen ja iloinen pieni poika, joka ahmii elämää innokkaasti ja pohjattoman uteliaasti eikä jätä koskaan käyttämättä tilaisuutta pieneen kepposteluun ja veijarointiin. Rakasrakas esikoinen, joka illalla viimeiseksi tahtoo kuitenkin "mamman kyykkyyn", vaikka tällä hetkellä pappa muuten onkin ihan hurjan pop. Arvatkaa, paljonko itketti, kun sain eilen kaksi pienessä nyrkissä nuhjaantunutta voikukkaa. Toinen oli ihan itse poiminut papan kanssa puistoreissulla "kukki mamma" sanomatta mitään - mies oli vasta kotiovella huomannut, että poika puristaa jotain kädessään. Niisk.

Tänään siis juhlitaan kaksivuotiasta, joskin hyvin pienimuotoisesti - vieraiksi odotetaan vain isovanhempia ja kahta tätiä. Heinäkuussa kun kaikki ovat jossain muualla. Hyvä näin, pääsen järjestelyissä helpolla. Ensi vuonna pidetäänkin sitten varmaan tuplajuhlat jo ennen juhannusta, kun pikkuveli juhlii ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Ja apropå vauva, kävimme neuvolassakin tänään. Kaikki oli kunnossa ja erityisesti ilahdutti se aina vaan vähän kuumottava punnitus: viralliseksi lukemaksi kirjattiin 3 805 g eli yhdeksässä päivässä sitä on tullut lisää noin 300 g. Ja ilman pulloja, pumppauksia tai muuta säätöä. Olen hyvin, hyvin hämmästynyt. Ja iloinen, tietenkin.

Omasta voinnista voin kertoa sellaisia positiivisia uutisia, että kyllästyin vatvomaan yhtä repsottavalta näyttävää tikkiä ja kävin eilen yksityisellä gynekologilla. Hän totesi, että paraneminen etenee hyvin ja kaikki näyttää erittäin siistiltä. Hyvä siitä kuulemma vielä tulee, mikä oli tietysti hyvä kuulla. Lääkäri nappasi myös pois muutamat tikit (kuulemma ne ovat niin paksua lankaa, että sulaminen kestää ikuisuuden - se siitä luvatusta kahdesta viikosta siis), mikä on helpottanut esim. kävelemistä huomattavasti, kun tikit eivät kiristä ja hankaa. Sain myös luvan lähteä landelle hyvillä mielin, kunhan vaan muistan pitää huolen hygieniasta sekä määräyksen syödä edelleen huoletta ahkerasti kipulääkettä, koska syvemmällä paraneminen on vielä kesken. Käynti oli ISO helpotus, koska aloin jo olla todella väsynyt asian vatvomiseen. (Ja sivumennen sanoen, olen kyllästynyt vastailemaan sukulaisten ja tuttujen omaa vointiani koskeviin kysymyksiin - vissiin olen jotenkin tosi estoinen, mutta minua ei huvita vatvoa jalkovälini kuntoa jokaisen vastaantulijan kanssa. Joojoo, kiva, että välitätte, mutta ilmeisesti repeämiseni ja muu synnytyshässäkkä ovat olleet kahvipöytäkeskusteluiden aiheena kovin yksityiskohtaisella tasolla, mikä on minusta äärimmäisen kiusallista ja vituttavaa. Eikö infoksi riittäisi, että oli aika rankka synnytys, mutta vauva voi hienosti ja äitikin toipuu, piste.)

Anyways, näillä eväillä siis suuntaamme joko huomenna tai ylihuomenna vihdoin saaristoon ja muutamme sinne enemmän tai vähemmän koko loppukuuksi. On sitä odotettukin, kun viime viikot ovat menneet enemmän ja vähemmän sisätiloissa keskellä kaupunkia. Eli heihei kaupunki ja kuumuus ja arvattavasti myös heihei blogi, koska tietokone ei lähde mukaan. Palaan viimeistään elokuussa - siihen asti toivottelen jokaiselle tänne eksyneelle ihania kesäpäiviä ja paljon hyviä hetkiä!

Ja näin se siis meni

...se synnytys nimittäin. Sitä ennen kerrottakoon kuitenkin, että neuvolantäti kävi ja kirjoitti vihkoon, että "Erittäin terhakka, virkeä poika. Hienot heijasteet. Paino noussut hienosti, imetys sujuu. Napatynkä irronnut, pohja siisti."

Pikkuipana syö ahkerasti, ja se näkyy: painoa oli 3,5 kiloa eli reilusti yli syntymäpainon (3386 g) jo kypsässä 11 päivän iässä. Muutenkin täti oli sitä mieltä, että vauva on erityisen jäntevä ja pirteä, ja minä tietysti nyökyttelin ylpeänä. Totta on, että tämä tyyppi on koko ajan ollut jotenkin valmiimpi kuin Igge - minkä uskon johtuvan siitä, että hän sai tulla maailmaan kun oli siihen valmis eikä häntä kiskaistu ulos täysin yllättäen lääkärien päättämänä ajankohtana.

Tälle kaverille maailmaan saapuminen siis tuskin tuli yllätyksenä, sen verran pitkään ja hartaasti hän sitä ulostuloaan teki. Käytännössä supistukset alkoivat tiistain ja keskiviikon välisenä yönä (14.-.15.6.) ja jatkuivat siitä enemmän ja vähemmän säännöllisinä seuraavat kolme vuorokautta. Ja nyt ne kuuluisat synnytyssupistukset kokeneena voin kertoa, että kipu oli aika lailla samanlaista torstaista asti. Mutta sitä vaihetta tuli valitettua tänne blogiinkin jo ihan riittämiin, joten hypätään torstai-iltaan, jolloin supistelin varmaan viiden kuuden tunnin ajan noin viiden minuutin välein niin, että en voinut puhua tai liikkua. Odoteltiin vielä pari tuntia kotona, mutta tiesin, että nukkumisesta ei tulisi mitään. Lähdettiin siinä puolen yön maissa sitten Naistenklinikalle lähinnä ajatuksena, että saisin ainakin jotain Panadolia vahvempaa yöksi.

Naikkarilla oltiin sitä mieltä, että mun kannattaa jäädä osastolle yöksi. Sain piikin Petadinia kankkuun, jotta saisin unta ennen suurta koitosta ja mies lähti vielä kotiin. No, nukuin kaikki 15 minuuttia, ennen kuin heräsin taas niihin supistuksiin. Yritin olla herättämättä muita huoneessa nukkumassa siinä puhistessa ja lopulta menin kysymään, että milloin tää aine oikein alkaa vaikuttaa. Kätilö totesi, että kyllä se olisi vaikuttanut jo ja että vahvempaa tavaraa heillä ei ole, seuraava kivunlievitys tulee sitten synnytyssalissa. Kärvistelin osaston suihkussa vielä reilun tunnin verran ja pari tuntia kiemurtelin oleskelutilan sohvalla, kunnes viiden aikaan pääsin sitten saliin.

Mieskin tuli sitten takaisin siinä aamutuimaan, ja jonnekin seitsemään asti kestin vielä pallon päällä ja lämpöpussin sekä kylmän kaulimen (!) avulla. Sitten sain vihdoin sen epiduraalin, ja taivas aukeni - ei enää kipua, aah. Tunsin koko ajan supistukset ja vessahädän, pystyin kävelemään, mutta mihinkään ei koskenut. Tässä vaiheessa ajattelin, että täähän vasta helppoa hommaa on, senkun odotellaan vaan.

No, kävi sitten niin, että muutamaan tuntiin ei tapahtunut sitten yhtään mitään. Kohdunsuu oli sen neljä senttiä auki, mutta homma ei edennyt. Kalvotkin puhkaistiin siinä joskus aamupäivällä ja supistuksiin laitettiin vauhtia oksitoniinilla. Vauvalla oli välillä sykkeenlaskuja, joita seurattiin, mutta onneksi ne katosivat heti, kun nousin sängystä. Ilmeisesti napanuora jäi jotenkin likistyksiin makuuasennossa. Sitten iltapäivällä vihdoin ja viimein annoin periksi väsymykselle ja nukahdin puoleksitoista tunniksi. Siitä herättyäni kohdunsuu oli avautunut 8 senttiin, fiilis oli korkealla ja kaikki näytti taas oikein hyvältä. Tässä vaiheessa päivävuoron kätilö, jonka kanssa tulin tosi hyvin toimeen, lähti kotiin.

Noin tunnin päästä uusi kätilö tarkasti tilanteen, totesi, että homma jumittaa taas ja ilmoitti kutsuvansa paikalle lääkärin tekemään sektiopäätöksen. En tajunnut yhtään, että mitä tapahtui - miksi ihmeessä koko touhu sai yhtäkkiä tällaisen käänteen? Vauvalla oli kuitenkin koko ajan kaikki hyvin. Kätilö yritti myös jossain vaiheessa puoliväkisin katetroida minut, kun ei uskonut, että pystyn käymään itse vessassa, minkä todistin kyllä vääräksi. Sain sektiopuheista melkoisen itkuraivarin ja ilmoitin, että en suostu leikattavaksi, jollei vauvan vointi sitä ehdottomasti vaadi.

Jossain vaiheessa puudutuksen vaikutus katosi ja homma meni tosi sekavaksi. Mua sattui ihan saatanasti, olin muutaman supistuksen taas pallon päällä ja huusin. Sitten sain vielä puolikkaan annoksen puudutetta ja sain hetken levähtää. Koko ajan olisin halunnut olla pystyssä, mutta kätilö suhtautui ajatukseen nihkeästi ja mm. jossain vaiheessa käski minun vaan maata odottamassa lääkäriä, joka ei onneksi päässyt paikalle heti. Onneksi siksi, että siinä vaiheessa kun lääkäri tuli katsomaan tilannetta, kohdunsuu olikin yllättäen melkein auki, vain joku ihme lippa oli vielä jäljellä. Sekin hävisi siinä muutamalla supistuksella.

Lääkäri totesi, että mitään syytä leikkaukseen ei ole, vaan että vauva saadaan kyllä ulos alakautta. Kätilö selitteli jotain, että kato nyt, tää ei edistynyt ja lääkäri vaan totesi aika kylmästi, että joo uskon kyllä, mutta nyt tilanne on tämä. Itse en enää oikein tajunnut, että missä mennään, varsinkin kun puudutus katosi taas ja mua alkoi ponnistuttaa aika lailla.

Vauva oli kuitenkin vielä ylhäällä ja sillä oli pää vähän huonossa asennossa. Se tuli joka supistuksella alas vain luiskahtaakseen takaisin ylös supistuksen jälkeen. Lopulta sain luvan työntää itse vauvaa alaspäin, kun supistusten voima ei näyttänyt riittävän ja jollain (kätilön ja lääkärin mukaan tahdonvoimalla ja vatsalihaksilla) sain vauvan niin alas, että lääkäri voi auttaa hommaa imukupilla. Ponnistaminen sinänsä tuntui hyvältä, kun pääsin vihdoin tekemään jotain ja tunsin, miten vauva liikkui alaspäin.

Mulle se imukuppi oli vaan helpotus, Luojan kiitos että on olemassa tuollaisia vehkeitä, jos tilanne sitä vaatii. Lopussa en enää jaksanut edes huutaa, olin vaan ihan hiljaa ja käytin kaikki voimani siihen, mitä olin tekemässä. Välillä tuntui, että en jaksa enää yhtään, mutta jostain vaan löytyi vielä lisää energiaa, vaikka en ollut juurikaan nukkunut kolmeen vuorokauteen enkä syönyt yli vuorokauteen. Sain siis imukupista huolimatta tehdä töitä itsekin ihan olan takaa, kunnes yhtäkkiä lääkäri sanoi, että nyt vauva syntyy. Tunsin limaisen muljahduksen, toisen ja kolmannen enkä varmaan ikinä unohda sitä tunnetta. Heti perään kuului kiukkuinen kiljaisu ja niin perheemme neljäs jäsen oli maailmassa. Kätilö (joka kaikesta huolimatta oli lopulta tosi kannustava melkein tunnin kestäneessä ponnistusvaiheessa) totesi, että jos normaali synnytys on maraton, niin tämä vastasi kyllä tuplamaratonia.

Isä sai leikata napanuoran ja sain vauvan syliin. Tällä kertaa näin, kun uusi ihminen avasi tummat silmänsä ensimmäistä kertaa. Sektion jälkeenhän Igge tuotiin kapaloituna ihan hetkeksi poskeani vasten, mutta ei siinä ehtinyt ajatella mitään, kun vauvaa jo vietiin. Olen kuunnellut kateellisena miehen selostusta siitä, miten vauva availi silmiään ensimmäistä kertaa tähän maailmaan, ja en tiedä, joku hormonihuuru tästä lyhyehköstäkin sylittelystä kai purkautui, koska seuraavat tapahtumat eivät huolettaneet mua lainkaan, vaan lähinnä vaan hymyilin itsekseni. (Ja varmaan osansa oli myös fyysisen ponnistuksen jälkeisillä endorfiinihöyryillä.)

Kävi nimittäin niin, että kätilön aloittama tikkaus purkautui ja siinä hässäkässä vuosin sitten melkein pari litraa verta. Mua alkoi vähän heikottaa (ihme!) ja yhtäkkiä huoneeseen pölähti enemmän ja vähemmän ihmisiä, jotka lähtivät juosten roudaamaan minua leikkaussaliin. Kätilö (tai joku) huusi vaan, että isä ottaa vauvan ja kuulin miehen kysyvän multa, että olenko tajuissani. Näytin sille peukkua ja sitten naista vietiin. Mies jäi yksin vauva sylissä keskelle veristä taistelutannerta ja oli arvattavasti pikkuisen hämmentynyt.

Leikkaussalissa sain verenpainetta nostavaa lääkettä (paineet tippui kuulemma jonnekin viiteenkymppiin) ja ties mitä sokeriliemiä. Lisäksi sain epiduraalin tikkausta varten. Tärisin aika lailla, ja sain lämmitettyjä froteepeittoja, samanlaisia joilla asiakkaat peitellään kauneushoitoloissa. Jostain syystä henkilökuntaa nauratti aika lailla, kun totesin, että ei tässä kuitenkaan taida mitään jalkahoitoa olla luvassa.

Tunnin kestäneen tikkauksen (sain siis kolmannen asteen repeämät, mutta onneksi ei sentään mennyt sulkijalihas poikki tms.) jälkeen vietin vielä jonkun aikaa veritankkauksessa heräämössä, mihin mieskin tuli mua tervehtimään. Kuulin muun muassa, miten henkilökunta löi vetoa hemoglobiinistani. Muuten siellä oleminen oli turhauttavaa, kun olisin luonnollisesti halunnut takaisin vauvan luo jatkamaan tutustumista. Puolenyön paikkeilla pääsin sitten osastolle ja sain mytyn syliin ja rinnalle. Se oli leikkurikeikasta huolimatta paljon helpompaa ja tapahtui nopeammin kuin sektion jälkeen, kun olin niin kipeä, että kyljelleen kääntyminen ei meinannut onnistua. Olin paljon toimintakykyisempi, vaikka olin kyllä tosi kipeä.

Osastolla sain tosi loistavat kätilöt, jotka ehtivät puhua synnytyksestä ja muusta kiireestä huolimatta. Siitä ajasta jäi hyvä mieli. Myös synnytyksen hoitanut kätilö (jonka kanssa emme siis tulleet kovin hyvin juttuun) kävi tervehtimässä ja pahoittelemassa "luovuttamistaan" alatiesynnytyksen suhteen sekä kehumassa motivaatiotani ja jaksamistani. Lisäksi huoneeseen tuli sattumalta vielä kotiinlähtöpäivänä se kätilö, joka minulla oli salissa päivällä. Hän muisti minut, ja sanoi, että synnytyksestäni oli puhuttu seuraavana päivänä, kun hän oli ihmetellyt papereitani katsottua, että mitä hittoa siellä oikein lopulta tapahtui. Hän oli sitä mieltä, että iltakätilöni olisi pitänyt kuunnella minua paremmin ja hän sanoi myös harmitelleensa illalla, ettei ehtinyt jatkaa kanssamme loppuun asti. Ilmeisesti hän oli myös ottanut vähän yhteen tämän iltakätilön kanssa, joka oli myöntänyt suoraan olleensa pettynyt, kun hänen arvionsa tilanteesta olikin väärä ja synnytys edistyi sittenkin. Päiväkätilö - kuten myös moni lapsivuodeosaston hoitaja - lohdutti myös, että naisten alakerta on suunniteltu kestämään kaikenlaisia synnytysvaurioita ja siksi ne myös yleensä paranevat hyvin ja verrattain nopeasti.

Toipuminen siis otti tulehduksen takia jussina vähän takapakkia, mutta tänään, 13 vuorokautta synnytyksestä, olo on jo varsin hyvä. En enää tarvitse jatkuvaa särkylääkitystä ja voin käydä myös vessassa ilman suurempia tuskia. Valehtelisin, jos väittäisin näiden parin viikon olleen helppoja - etenkin se tulehdus oli aivan järjettömän kivulias - mutta onneksi olo on jo parempi. Yksi iso asia on se, että olen voinut ottaa Igen syliin, mitä sektion jälkeen en saisi tehdä vielä moneen viikkoon. Mamma ei nimittäin ole ihan hirveän korkeassa kurssissa juuri nyt, kun vauva vie niin paljon aikaani, joten kaikki läheisyyden hetket ovat sitäkin arvokkaampia.

Synnytys oli siis aika pitkä ja lopussa hieman dramaattinenkin, mutta jostain syystä voin ihan rehellisesti sanoa, että ei mulle siitä mitään traumaa jäänyt. Olen tosi ylpeä jaksamisestani ja siitä, että en antanut liian helposti periksi asiassa, joka oli mulle tärkeä. Jos synnytys olisi päätynyt sektioon, olisin fyysisen toipumisen lisäksi joutunut vielä käsittelemään sen pettymyksen, joka siitä olisi seurannut. (Ja siis korostan vielä, että en tosiaan olisi vastustanut leikkausta, jos vauvan vointi olisi sitä vaatinut!) Ei sillä, että sektiossa sinänsä olisi mitään vikaa - minusta Igen synnytys oli omalla tavallaan ihan yhtä mieleenpainuva juttu kuin tämäkin. En vaan näe itse sektiota minään oikotienä onneen, siis minusta sektio ei kuitenkaan ole asia, joka "saadaan" vaan se on toimenpide, johon joskus päädytään vauvan ja äidin hyvinvoinnin takia.

Oikeastaan ainoa asia, joka koko hommassa jäi harmittamaan, oli juurikin se repeäminen. Se johtui varmaan (tai näin minulle ainakin sanottiin) osittain imukupista ja osittain minun fysiikastani. Kätilö kyseli jossain vaiheessa, että harrastan ilmeisesti paljon liikuntaa, kun kudokset siellä synnytysalueella olivat (ja siis nimenomaan imperfektissä...) niin kireät. Itse uskon myös, että jos se iltakätilö olisi kuunnellut minua enemmän ja tukenut haluani olla pystyssä, vauva olisi laskeutunut helpommin ja ehtinyt myös paremmin venyttämään kudoksia.

Jos (ja tämä on TODELLA suuri jos) joskus hamassa tulevaisuudessa vielä olen raskaana, niin toivon kaikesta huolimatta, että voin ja saan synnyttää alateitse. Suhtauduin tähän synnytykseen vähän sellaisella otetaan vastaan mitä tulee -meiningillä, ja varmaan siksikin fiilikset ovat edelleen ihan hyvät. Joo, ei mennyt niin kuin oppikirjoissa, mutta sellaista sattuu, enkä todellakaan ole maailman ainoa nainen, joka on kursittu kasaan synnytyksen jälkeen. Ja jos lapsilukumme on tässä, niin tulipahan ainakin synnytettyä koko rahan edestä!

P.S. Eräs plussa sektioon nähden tuli vielä mieleen: vatsa pieneni valonnopeudella edelliskertaan verrattuna. Turhamainen minä on salaa (tai no, en edes kovin salaa) tosi tyytyväinen, että en kotiin palatessa näyttänyt enää ainakaan ihan viimeisillään raskaana olevalta. Hei, mulla oli normaali-ihmisten housut jalassa! Okei, kuminauhavyötäröiset mutta kuitenkin. Ei olis onnistunut kaksi vuotta sitten.

P.P.S. Jaa niin, pakko vielä jakaa kanssanne, että olin kyllä varautunut siihen, että synnytyksessä tulee usein lapsen lisäksi ulos myös se iso hätä, mutta kukaan ei kertonut, että tässä iässä sitä saattaa myös pissata lääkärin käsille. Lapsi teki saman luovutustarkastuksessa, mutta siltä sitä nyt saattoi odottaakin.

P.P.P.S. Jos jaksoit lukea koko kilometrivuodatuksen tänne asti, niin kiitos ja onnea sinulle. Taisi tulla varsin pitkä postaus...

Vauvahuuruja ja takkuilevaa toipumista

Pienin täytti perjantaina viikon ja sai sen kunniaksi ihkaoman navan. Niisk. Elämä on rauhallista, hassua miten tuttua ja silti kuitenkin erilaista kuin kaksi vuotta sitten. Nyt ainakin tiedän, että tämä vähän epätodelliselta tuntuva aika on lyhyt. Liikutun jo valmiiksi kaikista ensimmäisistä kerroista, joita lähiviikkoina on luvassa. Yritän nuuhkia vauvaa varastoon ja nauttia siitä, että emme tee mitään. Samaan aikaan kuitenkin arkirutiinit pyörivät Igen kanssa, minkä ansiosta emme elä ihan yhtä irrallaan ympäröivän maailman ajasta kuin viimeksi.

Toistaiseksi olen ollut varsin stressitön, jos ei lasketa sitä, että haluaisin olla kunnossa myös fyysisesti ja turhaudun aika ajoin kaikkeen hankaluuteen, jota istumakyvyttömyys aiheuttaa. Vauva syö välillä jatkuvasti, mutta yritän muistaa, että kyse on vain muutamasta viikosta. Ja ah autuutta, syöminen sujuu ilman rintakumeja, ilman pumppua, ilman kommervenkkejä! Sen kun vaan nostan sen rinnalle, ja leuka alkaa liikkua ylös-alas. Hämmästyttävää. Painonnousu vähän mietityttää, tietenkin, mutta huomenna sekin selviää, kun neuvolantäti tulee kotikäynnille. Ainakin vaippaa vaihdetaan ahkerasti eikä pikkutyyppi vaikuta ihan niin kuivan kesän oravalta kuin sairaalasta tullessa.

Vatsavaivoista pieni ikävä kyllä pääsi osalliseksi jo nyt, sillä allekirjoittaneen taisteluvaurioihin tuli tulehdus ja olen tupla-antibioottikuurilla. Onneksi olo helpottaa jo, oli nimittäin varsin helvetilliset pari päivää, kun uskoin puhelimessa äitiyspolin päivystäjää, joka oli puhelimessa vähän sitä mieltä, että turhaan ruikutat, sen kuuluukin olla kipeä. Hassu yhteensattuma muuten, että päivystämässä oli synnytyksestä vastannut lääkäri, joka otti minut sisään ohi jonojen. Sanoi muistaneensa minut heti nimen perusteella ja halunneensa, että pääsen tällä kertaa vähän helpommalla, kun synnytys oli sen verran hankala. Kovasti hän lohdutti, että kyllä se alakerta paranee ja kehui siistiä ulkonäköä - ja mikäs oli kehuessa, kun on itse sen ommellut. (Kurkin kyllä sinne itsekin peilillä, kun ajattelin, että parempi kohdata karu totuus heti tuoreeltaan, mutta ei se näyttänyt mitenkään vaaralliselta, vaan ihan normaalilta muutamaa näkyvää tikkiä lukuunottamatta.)

Aion viedä lääkärille skumppaa, jahka menen sinne äitiyspolille aikanaan jälkitarkastukseen. Hieno nainen, joka piti puoliani myös synnytyksessä sektiota liputtanutta kätilöä vastaan ja oli edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea, vaikka sainkin siinä hommassa kolmannen asteen repeämät (eli tikkejä tuli ihan sinne asti, minne aurinko ei paista, vaikka onneksi lihas ei mennyt kokonaan poikki) ja melkoisen eli siis parin litran verenhukan (kiitos vaan verenluovuttajille!). Kuulemma meidät naiset on rakennettu siten, että tuo alue on vähän niin kuin suunniteltukin toipumaan tällaisista vammoista. Ja vaikka takana on varsin tuskaisa viikko, niin silti olen ollut paljon toimintakykyisempi ja jotenkin paremmin mukana koko hommassa kuin sektion jälkeen - olkoonkin, että sektiosynnytykseni oli kuin oppikirjoista eli komplikaatioton ja siisti.

Synnytyksestä tekee mieli kirjoittaa enemmänkin, kun koko show on vielä tuoreessa muistissa. Yritän saada ajatuksia ylös mahdollisimman pian.

***

Ajatus katkesi, tuli jotain muuta. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta tämän vaatimattoman tekstin kirjoittamisen aikana, joten pahoittelen sekavuutta ja hyppelehtimistä aiheesta toiseen! Anyways, vauva on ihana, kuinkas muuten. Olen nauttinut pienestä ihmisestä sylissäni ja kainalossani - olin unohtanut, miten lämpimältä ja pehmeältä nukkuva vauva tuntuu. Tuommoinen pötkö pökäle! Avuton ja uusi, ja kuitenkin niin valmis. Ihan omanlaisensa ja -näköisensä pieni ihmeinen, vaikka muistuttaakin ulkoisesti veljeään.

Igge on ainakin toistaiseksi vain innoissaan "lillaboosta", vauva pitää esitellä heti mahdollisille vieraille ja "Igge paipai vauvaa" sekä "hatii vauvaa" koko ajan. Välillä Igge kuitenkin komentaa, että "vauva papan kyykkyyn", kun vauva on jatkuvasti minun sylissäni syömässä (eli siis igeksi vauva titti namnam). Igge pitää huolen myös siitä, että "mamma laittaa titti piipoon", kun syöminen on ohi.

En ihan vielä tajua, että meillä on oikeasti kaksi lasta. Käsittämätöntä. Sitä me ihmeteltiin miehen kanssa, kun ajettiin kotiin Naistenklinikalta - että meillä on takapenkki täynnä ihmeitä. Kaksi lasta ja farmariauto, siis mehän ei pelkästään toteuteta normeja, me OLLAAN suomalainen normi. Ainakin paperilla. Eikä se edes ahdista.

Puolimetrinen ihme

Terveisiä Naistenklinikalta! Eilen perjantaina 17.6. samassa aikataulussa uuden hallituksen kanssa syntyi Igen ihana pikkuveli 3386 g ja 51 cm. Synnytys myös muistutti sekä kestoltaan että tuskaisuudeltaan hallitusneuvotteluja ja oli lopussa vaarassa kaatua sektiosaliin, mutta jostain löytyneellä raivolla ja imukupilla tehostetulla väkivallalla poikanen saatiin ulos piilostaan hyvinvoivana ja kaikin puolin ihanana. Mutsi ei sen sijaan selvinnyt ihan vaurioitta, mutta toistaiseksi ei silti kaduta.
Yksityiskohtaista tietoa verestä ja suolenpätkistä ynnä muusta seuraa, kunhan kotiudumme. Nyt haistelen vähän kainalossani tuhisevaa pientä ihmistä ja toivon mukaan ehdin itsekin torkahtaa ennen seuraavaa nälkää. Kaikki on hyvin ja meitä on neljä - aikamoista!

Täällä vaan

Joo-o, arvatkaa vaan, mikä olo, kun viime yökin meni valvoessa. Jumppapallon päällä istuskelu ja kuuma suihku tekivät olosta siedettävän, makuuasennossa en voinut olla oikeastaan ollenkaan. Soitin jo aamuvarhain Naistenklinikalle, mutta siellä oli sulku, joten jäin vielä kotiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aamun valjetessa supistuksetkin taas laimenivat ja harvenivat.

Viime yö oli kyllä kaikenkaikkiaan kuin huonosta komediasta: ei siinä mitään, että minä tuskailin olohuoneessa pallon päällä, mutta lisäksi Igge itkeskeli koko yön ja mies yritti parhaansa mukaan saada sitä rauhoittumaan. Aamulla lääkäri totesi lapsen molempien korvien tulehtuneen, joten ei ihme, että itketti.

Kahden vuorokauden valvominen alkaa tuntua, eniten päässä. Mietin, että en ehkä kestä enää kolmatta vuorokautta putkeen ilman 10 minuuttia pidempää unipätkää, ja soitin synnärille kysyäkseni neuvoja, vaikka tiesin, että ihan synnytyshommiin tässä ei vielä päästä. Sieltä käskettiin tulla näytille, ja lopputulos oli, että kohdunsuu on alkanut avautua, mutta kun fyysisesti olen ensisynnyttäjä, niin God only knows että miten kauan tässä vielä menee.

Olisin saanut jäädä osastollekin nukkumaan, mutta valitsin kuitenkin mieluummin vaihtoehdon b eli sain mukaan kotiin vähän perus-Panadolia vahvemmat napit ensi yöksi. Lisäksi mieskätilö (!) suositteli kuumaa kaakaota ja reilunkokoista konjakkia. Ainakin jälkimmäisen aion todellakin ottaa. Jos supistukset valvottavat lääkityksestä huolimatta ensi yönäkin, niin kuulemma en saa jäädä kotiin kärvistelemään, vaan sitten on soitettava uudestaan.

Turhauttaa ihan helvetisti, kun MITÄÄN järkevää ei tapahdu. Samalla kuitenkin väsyttää niin paljon, että aion nyt mennä kuumaan suihkuun, vedellä napit ja konjakit naamaan ja painua peiton alle ja toivon mukaan saan nukuttua muutaman tunnin. Sitten voisikin olla ihan tosi hyvä aika lähteä synnyttämään pirtein mielin. (Mitä en kyllä usko itsekään, mä alan olla heittänyt toivoni jo koko helvetin homman suhteen. Pysyköön siellä sitten, jos ei kelpaa tulla ulos, kele.)

Kärvistelyä

Eilen oli neuvola, missä täti totesi kaiken muun olevan hyvin, paitsi että vauvan syketaso on matalampi kuin aikaisemmin. Siis suomeksi syke oli alhaisempi kuin tähän asti, mutta ei kuulemma kuitenkaan tarpeeksi alhainen (siis suomeksi vielä normaalin rajoissa), että saisin lähetettä äitiyspolille heti. Varattiin kuitenkin torstaiksi kontrolli, ja siellä tilanne arvioidaan uudelleen. Muutenhan menisin sitten yliaikaiskontrolliin ensi maanantaina, jos ei pökäle ulostaudu siihen mennessä.

Hieman jäi vaivaamaan se sykeasia, ja muutenkin jotenkin tuntuu, että oman mielenrauhan takia lääkärin tilannearvio olisi paikallaan. Varasin siis tälle päivälle ajan omalle lääkärilleni (siis yksityiselle), mutta päädyin sitten kuitenkin lopulta perumaan sen, kun viime yön unet jäivät niin vähiin supistusten takia. Ne ovat muuttuneet sellaisiksi, että en pysty puhumaan ja välillä oli pakko nousta pallon päälle pyörittelemään lantiota, kun makuuasento oli kertakaikkiaan liian tuskallinen. Jossain vaiheessa valvoessani innostuin jopa lataamaan kännykkään supistuslaskurin (mikä oli miehen mielestä tavattoman huvittavaa :), ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vajaan minuutin mittaisia supistuksia tuli noin 8-12 minuutin välein.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin vähän rauhoittui, ja päästin miehenkin aamulla töihin. Kipeät supistukset ovat jatkuneet enemmän ja vähemmän koko päivän, mutta selvästikään niissä ei vielä ole tarpeeksi tehoa eikä tiheyttä. Googlettelin (tietenkin) asiaa, ja luin joidenkin kärvistelleen samassa tilassa vuorokausitolkulla. Toivon kovasti, että tämä homma saisi pian vauhtia, koska useampi uneton yö kuulostaa todella hajottavalta. Lisäksi Igen kanssa oleminen on aika työlästä, kun nostelu ja kumartelu laukaisevat helposti tosi kipeitä supistuksia, eikä ipana tietenkään tajua, miksi mamma ei ota "kyykkyyn" heti vaan nojailee tuoleihin kaksin kerroin aivan hiljaisena.

Odottelu jatkuu, mutta toivottavasti ei enää ihan tolkuttoman kauan. Eihän? Maailmankaikkeus, kuule mua!

Ällötysbonuksena mainittakoon, että jotain merkkejä lähestyvästä synnytyksestä on bongattu myös vessareissuilla. (Pahoittelen liikaa informaatiota, mutta haluan sen itselleni ylös johonkin.)

Lauseita, joita en halua kuulla

"Suomessa on niin harvoin näin lämmintä, että kyllä nyt pitää nauttia."

Valitan harvoin auringosta ja lämmöstä, mutta tällä kertaa katson oikeudekseni olla hihkumatta riemusta, kun mittari näyttää varjossa +30, sormet nakkiutuvat, jalat muistuttavat sämpylöitä ja naamakin alkaa näyttää samalta kuin amerikkalaisten synnytysohjelmien valtavilla, sairaalan käytävillä laahustavilla kaapuasuisilla odottajilla. Tai sitten sitten eräälläkin nimeltä mainitsemattomalla "glamourmallilla".

Ollaan pyöritty koko viikonloppu tässä lähihoodeilla, Hietsun torilla, Kaivarissa, Koffin puistossa ja periaatteessa kaikki on hienosti. Silti vähän väliä iskee joko hillitön vitutus tai lohduton itketys, kun koko muu maailma näyttää nauttivan olostaan ja oma pinna on kireämpi kuin viulun kieli. Ei vaan huvita mikään, jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen ja kaikista kamalinta on herätä joka aamu siihen, että tilanne on ihan sama kuin edellisenäkin päivänä. Olen myös kamalan epäsosiaalinen, tai oikeastaan valikoiva. Mua huvittaa nähdä vain harvoja ihmisiä, ja välillä tuntuu, ettei huvita nähdä ketään. (Ja itseään peilistä kaikista vähiten.)

"Ei sinne kukaan oo vielä jäänyt."

Oh really? Itseasiassa luin joskus jonkun lääkärin sanoneen, että joskus muinoin niin itseasiassa saattoi käydäkin, jos ihan tarkkoja ollaan. Nykyään niin ei tietenkään käy, mutta a) sen kuuleminen ei lohduta tippaakaan ja b) uskokaa tai älkää, minä tiedän, että se tulee ulos sieltä tavalla tai toisella. Se ei vaan kamalasti lohduta, kun koko oleminen junnaa paikallaan tämän yhden asian ympärillä. Sitä paitsi olen nyt kuullut ko. lauseen noin kolmetuhatta kertaa, eikä lasketusta ajasta sentään ole kuin neljä päivää. Miten tätä kestää vielä mahdolliset pari viikkoa päälle?

"Vieläkö sä oot yhdessä osassa?"

Tämäkin on kulunut juttu, mutta luuleeko joku ystävä tai sukulainen ihan tosiaan, että emme ilmoittaisi, kun vauva on syntynyt? Että joo, kyllähän se tuli jo viikko sitten, mutta ei vaan olla vielä ehditty tai viitsitty kertoa. Ja lisäksi vähän ärsyttää tuo "vielä". Edelleenkin lasketusta ajasta, joka nyt on aika epätarkka käsite anyways, on vasta neljä PÄIVÄÄ, ei esim. neljää viikkoa.

Mikä siinäkin on, että jokainen haluaa väkisin tietää sen tarkan lasketun ajan, vaikka kuinka yrittää puhua epämääräisemmin ja fakkiintuu sitten ihan totaalisesti siihen? Joskus ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa: miehen sisko, jolla ei ihan ilmeisesti ole mitään käsitystä aihepiiristä, kysyi ihan tosissaan päivää ennen laskettua aikaa, että mitä huomenna sitten tehdään, jos vauva ei synny. Hänen oli jotenkin hyvin vaikea ymmärtää, että ei yhtään mitään - sitten vaan odotellaan lisää. Jotenkin kuvittelisi, että järkikin sanoo, ettei tällainen homma voi olla yhdestä päivämäärästä kiinni, mutta ilmeisesti olen väärässä.

"Voi sulla on varmaan ihan kamalaa ja kuinka sä jaksat ja nyyhnyyh ja lässynlässynlää."

Olen surkea ottamaan vastaan sääliä. Tiedän, että tämä olotila on vain väliaikainen ja että maailmassa on suurempiakin suruja. En kaipaa turhaa lässytystä enkä jaksuhaleja, koska suurimmaksi osaksi olen lähinnä v*ttuuntunut. Kanssakiroilu, sopiva kuittailu ja tiedänettätoionpaskaa-kommentit (siis sellaisilta, jotka tietävät) piristävät eniten. Ja se, että joku kysyy ihan normaalisti, että mitä teette huomenna eikä keskity vain siihen, että joko sä synnytät. Asia pyörii mielessä ihan tarpeeksi muutenkin, believe me!

Jotenkin itsekin meinaa välillä unohtua, että lasketun ajan ylittäminen ei edes vielä tarkoita yliaikaisuutta, koska raskauden normaali kesto on 37-42 viikkoa (tjsp). Eiväthän ihmisvartalot muutenkaan toimi kuin koneet ja kaikki samalla tavalla, mutta kukaan tuskin kiinnittää huomiota siihen, että miksi mun kuukautiskiertoni on viisi päivää lyhyempi kuin kaverin tai miksi mulla se flunssa kesti kolme päivää ja työkaverilla vain yhden. Eihän tässä nyt periaatteessa sen kummemmasta asiasta ole kyse. Ja mistä sekin johtuu, että on jotenkin hienompaa synnyttää vähän ennen laskettua aikaa kuin sen jälkeen?

No, tuleepahan koettua tämäkin riemu. Helpottavaa purkaa tätä jonnekin, miesparka on saanut kuulla ruikutustani kyllästymiseen asti. (Muille en kehtaa ruikuttaa. :) Ja sitä paitsi tätähän minä halusin, kun toivoin, ettei tarvittaisi suunniteltua sektiota. Sitä saa, mitä tilaa, joten epäilemättä saan nauttia tästä koko rahan edestä sinne juhannukseen asti!

Ingenting

Tiesittekö, että Muumi-vaipoista on tullut myyntiin uusi sukupolvi? Tämä ei ole maksettu mainos, mutta halusin vain jakaa kanssanne sen faktan, että ne eivät enää haise kosteanakaan niin omituiselta (tai pissaiselta) kuin ennen. Igge kulkee käytännössä pelkissä muumeissa - ostan suomalaisen työn tukemisella ja lähellä tehtyjä vaippoja suosimalla itselleni vähän parempaa omaatuntoa, kun en kestisralliin veny.

Vaippa-asioita liipaten jaan kanssanne myös viime viikolta aamuhetken, kun Igge tuli aamulla sänkyymme leikkimään. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen selittäessään, että "pippi huunotti". Ja totta, vehjehän sojotti vaipassa miten sattuu. Eihän se nyt mukavaa ole.

Mitäs muuta? Eilen harjoitin shoppailuterapiaa Stockmannilla, kun oli niin mukavan viileää. Helle tuntuu turvonneina jalkoina ja tukaluutena, mutta parisataa euroa köyhempänä ja uutta laukkua, sandaaleita sekä korua rikkaampana mieli oli taas vähän parempi. Ja Iggekin sai uudet tennarit (herra ihasteli itse niitä kovin hokien "vau kenkä") ja Plaston hienon kaivurin.

Tänään pitäisi keksiä jotain viileää ohjelmaa. Jotain, joka pitää ajatukset poissa siitä tosiasiasta, että tää lapsi ei synny IKINÄ. Aion vaan kylmästi ignoorata koko asian, olkoon siellä sitten, jos ei kerta kelpaa tulla ulos. Ihan sama. (Jepjep.)

Väliaikatiedotus

Ei, ei täällä synnytetä vielä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjata oirehtimista ylös johonkin, lähinnä itselle muistiin. Skippaa siis, jos synnytysjaadijaa ei napostele. (Veikkaan, että muutenkin lähipäivien postaukset ovat raskauspainotteisia - jännä kyllä, aihe on jotensakin pinnalla just nyt.)

Tänään on siis 40+1, vaikka mä olen melko varma kroppani toiminnan perusteella, että tarkka laskettu aika olisi vasta huomenna. Ei sillä, että parilla päivällä oikeasti olisi mitään merkitystä, mutta tulipahan vaan mieleen. Viimeisen viikon ajan olen tuntenut välillä (lähinnä iltaisin aktiivisen päivän jälkeen) vähän napakampiakin harjoitussupistuksia, mutta harvoin, epäsäännöllisesti ja yleensä vain muutaman illassa. Muuten on ollut aikas oireetonta, esimerkiksi ei mitään tunnistettavia löydöksiä missään vaatekappaleissa, jotka viittaisivat sen yhden jutun irtoamiseen (en vaan kykene kirjoittamaan sitä sanaa, ällöttää vähän).

Neuvolantäti väitti viikko sitten maanantaina (rv 38+5?), että ei enää saa kiinni tyypin päästä. Viimeisen viikon aikana olen tuntenut vihlontaa alhaalla, ja lisäksi etenkin vähän pidempään kävellessä tuntuu siltä kuin olisin tuntikausia hevosensa selässä istunut cowboy. Pahamaineiset liitoskivutkin tuntuvat välillä, lähinnä öisin, kun olen kangistunut paikalleni kuin tönkkösuolattu muumi, mutta yritän silti kiepsahtaa sängystä kissamaisen notkeasti.

Viime yönä tunsin ensimmäistä kertaa oikeasti kipeitä supistuksia (no siis mun mittakaavalla, epäilemättä ne OIKEAT synnytyssupistukset ovat sitten jotain ihan muuta). Heräsin viiden aikaan epäilyttävästi massiivisia menkkakipuja muistuttaviin tuntemuksiin, jotka säteilivät alavatsasta ja -selästä myös reisiin. Omituista. Tunsin kyllä, milloin kipu koveni, mutta ihan kokonaan se ei mun mielestä hellittänyt ollenkaan. Tai siis jomotus ei ehtinyt ihan laantua ennen kuin uusi aalto alkoi. En jaksanut kamalasti niitä kellotella, mutta mitä nyt kelloa vilkuilin, niin väli oli yli viisi mutta alle 10 minuuttia. Makoilu tuntui epämiellyttävältä, joten nousin liikuskelemaan ja reilun tunnin kärvisteltyäni nappasin pari Panadolia. Sen jälkeen kipu lieveni (ikävä kyllä, voisin lisätä) ja nukuin ihan mainiosti vielä reilun tunnin. Kipu ei tuntunut mitenkään sietämättömältä tai edes kovin kamalalta, joten tajusin kyllä, että tää taitaa olla vaan jotain harjoittelua, mutta silti jossain takaraivossa heräsi pieni toivo siitä, että ehkä mun ei tarvitsekaan maata juhannuksena käynnistyksessä Naikkarilla. Vaikka epäilemättä juuri niin tässä käy, kun uskallan edes kirjoittaa näin.

No niin, näin dramaattisen jännittäviä uutisia täällä - pahoittelen, etten voinut raportoida mistään verestä tai suolenpätkistä. Ainoa vesivahinkokin oli puoliltaöin kaatamani puolen litran vesimuki, jonka mies siivosi (ja minä kiroilin). Tänään olen ollut harvinaisen pirteä ja pelottavan hyväntuulinen. Ollaan oltu Igen kanssa puistossa ja muutenkin touhuttu ihan normaalisti. Välillä tunnen jotain alavatsan kouristuksia ja kiristyksiä, mutta ne eivät kyllä haittaa mitenkään olemista. Toivottavasti mun kroppa ymmärtää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, että harjoituksista olis syytä siirtyä varsinaiseen actioniin.

Final countdown

Olipa fiksu otsikkovalinta, arvatkaa vaan, mikä biisi jäi päänsisäisen dj:n levylautaselle. Yritän ignoorata moisen korvamadon toteamalla, että tänään siis on maaginen laskettu aika. Enpä ole ennen moista kokenutkaan - ja ei nyt olisi haitannut, vaikka olisi jäänyt väliin tälläkin kertaa. Ei nimittäin tunnu oikeastaan miltään.

Lillun välitilassa, kerrankin ei ole mitään projektia päällä ja siksi en tiedä, mihin aikani käyttäisin. Lisäksi Igellä on aivan tolkuton nuha, nenä vuotaa litroittain "käkää" ja yöunet ovat olleet parina yönä aika katkonaisia. Itse flunssailin reilun viikon pumpulia päässä ja kaktuksia kurkussa, onneks nyt jo vähän helpottaa, vaikka nenä vuotaa mullakin.

Kun en nyt sitten muuta enää keksinyt, niin keittelin pulloja ja rintakumeja ja maidonkerääjiä ja muita härpäkkeitä. Herrantähden, olin ihan unohtanut mikä määrä omituisia kumi- ja muovikuppiloisia lapsen ruokintaan liittyy. Tuntuu omituiselta ajatella, että lähiaikoina se Iso Iikin astuu taas kuvioihin. Kai ne hormonit taas tekevät tehtävänsä, ja pystyn taas suhtautumaan asiaan luontevasti.

Hoidin pois toisenkin rästihomman: varasin vihkikirkon huhtikuun loppuun. Juhlapaikastakin tein viime viikolla alustavan varauksen, joten ne kekkerithän ovat nyt siis melkein paketissa. Tai ainakaan niitä ei tarvitse miettiä ennen ensi syksyä.

Nyt siis vaan perinteisesti odotellaan. Tällä hetkellä on kummallisen seesteinen olotila, sellainen hälläväliätulkoonkuntulee. Veikkaan, että se kestää noin tunnin, ennen kuin kärsimättömyys lyö sitä päähän ja heivaa sen huitsin hiivattiin. Sitten taas kärvistellään ja kiroillaan. Ah tätä odottamisen autuutta!

Riittää jo!

En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaana. Igge syntyi - tai laitettiin syntymään - 39+3, ja nyt ollaan siitä päivän yli. Mua ei enää huvittaisi yhtään olla raskaana, vaikka pahoin pelkään, että kärvistelen vielä kaksi viikkoa. Ainakin.

Kumma juttu, kun viikko sitten ei oikeastaan ahdistanut vielä juuri lainkaan. Nyt KYLLÄSTYTTÄÄ, TYMPII ja ÄRSYTTÄÄ. Tuu ulos sieltä jo! Jostain syystä en vaan pysty käsittämään, että tuo pötkö tajuaisi itse ryhtyä syntymään, kun ei moisesta kokemusta ole. Miten se muka voi tietää, että nyt saa jo tulla? Ja vielä pahempaa, mitä jos se ei tiedäkään?

Sormia turvottaa ja ensi viikoksi on luvattu hellettä. Tosin turvotus ei ole vielä mitään verrattuna Igen odotuksen viimeisiin viikkoihin, mutta ihan tarpeeksi silti. Ja koko ajan on vessahätä, mutta tulos on useimmiten ujo ruokalusikallinen. Kroppa käyttäytyy niin kuin alkuraskaudessa: kolottaa vähän sieltä sun täältä, turvottaa, ruoka ei maistu tai sitten maistuu vain joku spesifi laji, ällöttää, väsyttää, rintavarustus aristaa ja niin edelleen. Vatsaa vääntää, mutta mun kohdalla se tarkoittaa ihan vaan sitä, että kohta tulee kakka eikä mitään synnytystä niin kuin muilla. Etenkin iltaa kohti supistelee, mutta ei kipeästi, vain ärsyttävästi. Joskus iltaisin tuntuu siltä, että ehkä se sittenkin syntyy lähiviikkoina, mutta aamulla tuntemukset ovat kadonneet ja mikään, toistan MIKÄÄN, ei viittaa siihen, että mitään tapahtuisi anytime soon.

Ei huvittaisi enää odottaa yhtään. Maanantai 6.6. olisi loistava päivä syntyä, onhan Igge syntynyt 7.7. Tai tiistai, koska kaikki muut perheenjäsenet ovat myös syntyneet tiistaina. Mutta pliis, tulevana tiistaina, ei tiistaina viikon tai KAHDEN päästä.

Jos siis jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin mua hieman tympii nyt jo tämä raskaana oleminen. Ihan pikkuisen. Puuh.

Uskaltaisinko uskoa?

Kävin (taas) neuvolassa, ja nyt on oikein ultralla todistettu, että ipana on dyykkaamassa ulos pää edellä. Sitä paitsi se pää on kuulemma niin syvällä lantiossa, ettei täti saanut siitä enää lainkaan otetta, joten hän lupaili kyllä, että siellä on ja pysyy. Viimeksi pää tuntui vielä selvästi vähän vasemmalla, mutta ehkä viime päivien kävelyt ja ahkera jumppapallolla istuskelu ovat edesauttaneet oikean lähtöasennon löytymistä. Uskaltaisinkohan jo uskoa asennon pysyvyyteen itsekin, ettei tarvitsisi joka kerta huolestua, kun kaveri myllää navan alla?

Olen huolestuttavan hyvävointinen (kopkop), siis ajatellen sitä, että nyt alan olla valmis luopumaan raskaudesta ja siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Lauantaina olin kolmisen tuntia kävellen kaupungilla ja illalla vielä entisten työkavereiden kanssa syömässä ja yökerhossa ja kävin jopa tanssilattialla kokeilemassa, voiko muumi veivata. Voi se, ja vielä korkkarit jalassa! Okei, kyllähän päivän hilluminen tuntui mahassa ja kropassa ylipäätään, mutta olen silti aika ylpeä itsestäni. Puoliltaöin kurpitsan oli poistuttava, ennen kuin taika raukesi. Oli kiva ilta ja kannatti lähteä, vaikka iltapäivällä tuntui, että kotisohvan kutsu on vastustamaton.

Iltaisin tuntuu, että kyllä siellä jotain tapahtuu. Ainakin lantio tuntuu antavan periksi, ja välillä supistaa ihan napakasti. Aamulla, jos ja kun olen saanut nukkua yön ainakin kohtuullisesti, kaikki ennusmerkit tuntuvat pelkältä kuvitelmalta ja olen ihan varma, että tämä pökäle vielä joudutaan häätämään pihalle lääketieteen keinoin joskus juhannusviikolla.

No, kai se sieltä joskus tulee. Sillä aikaa keksin itselleni vaihteeksi vähän muuta mietittävää. Koska kouluprojektit ovat nyt paketissa ja vauvavalmistelutkin pulkassa, päätin tässä aikani kuluksi tehdä jotain sen eteen, että minusta ensi keväänä vihdoin tulisi nk. kunniallinen nainen (vaikka taitaa olla myöhäistä). Olen surffaillut hääpaikkoja ja ottanut tarjouksia ja oho, nyt on sitten paikka alustavasti varattu. Katsotaan, onnistutaanko saamaan vielä kirkko samalle päivälle... Muuta en kyllä ajatellut niiden kekkereiden eteen sitten ennen syksyä tehdäkään, mutta onpahan jotain edes!

Allekirjoittaneen piikkiin

Ei hitto vie, että voi taas ihmislasta kiukuttaa. Tällä kertaa verotus, mikä on periaatteessa aika harvinaista sikäli, että yleensä olen ihan iloinen veronmaksaja.

Soitin verotoimistoon tilatakseni uuden verokortin ennen ensimmäisen äitiyspäivärahan maksua. Viimeksi, kun olin ollut alkuvuoden töissä ja tein saman, veroprosentti putosi jonnekin neljääntoista. Tänä vuonnahan en ole saanut tai saa ollenkaan palkkatuloa, koska alkuvuoden olin opintovapaalla ja jäin siitä suoraan äitiysvapaalle. Tuloni koostuvat siis aikuisopintorahasta (vastaa suuruudeltaan noin puolta normaaleista bruttotuloistani) sekä äitys- ja vanhempainpäivärahasta. Näistä tulee yhteensä summa, joka vastaa noin reilua 60 prosenttia päivätöissä ansaitsemistani vuosituloista.

Minä tietenkin oletin, että kun kerran tuloni ovat selvästi pienemmät kuin palkkatyössä, verottaja palkitsee minut iloisesti kevyen kesäisellä veroprosentilla. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä: maksan tulevista äitiys- ja vanhempainpäivärahoistani veroa 26,5 prosenttia! Vertailun vuoksi: jos tienaisin saman summan ansiotuloina, veroprosenttini olisi kuulemma 15. Ero johtuu kuulemma siitä, että tuista ei saa mitään ansiotulovähennyksiä (tulonhankkimisvähennykset ja mitä näitä on).

Lopputuloksena maksan siis suhteessa todella reippaasti enemmän veroa nyt, kun tulot ovat pienemmät kuin silloin, kun tienasin enemmän. Olenko se siis vain minä vai onko tässä systeemissä ehkä jonkinlainen virhe? Eikö progressiivisen verotuksen pitäisi toimia edukseni tulojeni pienentyessä, tulivat ne tulot mistä vaan? Ilmeisesti oikeudentajussani on vikaa, kun en ihan ymmärrä tätä logiikkaa. Verottajan laiskaääninen asiakaspalvelija tuntui vielä olevan sitä mieltä, että minun olisi syytä hävetä, että tukeni ovat näinkin korkeat, kun "ei se prosentti peruspäivärahalla nouse kuin kahteenkymppiin". Totesin, että minkäs minä sille voin, että sekä opintotuki että vanhempainraha ovat ansiosidonnaisia. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pyytää palkkatulojani anteeksi. Ja huomautettakoon vielä, että en todellakaan ole tienannut mitään tähtitieteellisiä summia, vaan ennemminkin vähän alakanttiin suhteessa moneen muuhun samassa asemassa samankaltaisella taustalla työskentelevään.

No, ainakin Jussi Halla-aho kumppaneineen lienee tyytyväinen, kun minä syntinen ruotsinkielisten lasten maailmaansaattaja maksan korkeimman mukaan. Että voi ärsyttää senkin ihmisen naama, ja ihan aidosti myös huolestuttaa erityisesti Igen ja veljensä puolesta nämä suomenruotsalaisvihan lietsojat. Varsinkin kun tiedän, että moni tuntemani ihminen on joutunut teininä välttelemään ruotsin puhumista julkisissa, ettei tulisi turpaan. Ei rasismiin tarvita siis aina edes eriväristä ihoa, ja en tajua, mitä sillä voitetaan, että vanhat kieliristiriidat pitää väen väkisin herättää henkiin. Toivoisin enemmän rakentavaa"yksi kansa, kaksi kieltä" -asennetta.

Eräs asia minua on kuitenkin aina ihmetyttänyt, nimittäin ilmaus "suomenruotsalainen". Kuitenkaan kyse ei ole Suomessa asuvista ruotsalaisista eikä monillakaan ruotsinkielisillä suvuilla edes ole mitään yhteyksiä ruotsiin, vaan oikeampi ilmaus olisi ruotsinkielinen suomalainen. Erityisesti häiritsee se, että jopa ruotsinkielisessä mediassa puhutaan välillä termeillä "finnar" ja "svenskar", jotka minun mielestäni viittaavat selvästi kansallisiin identiteetteihin eivätkä kieleen. Kuitenkin kyse on - ainakin hyvin suppean empiirisen tutkimukseni perusteella - enemmänkin kieleen vakiintuneista ilmaisuista eikä niinkään kannanotosta kenenkään kansallisuuteen.

Anyway, kaikkinensa on minusta kamalan surullista ja vastenmielistä, että nyt tuntuu olevan ihan luvallista hölöttää julkisesti ihan mitä vaan mistä tahansa omasta öö.. no, perussuomalaisuudesta poikkeavasta ihmisryhmästä ja vedota sitten joko maalaisuuteensa, "kansankieleen" tai mikä vielä vaarallisempaa, johonkin populistiseen, muka-järkeenkäyvään mutkat suoriksi -käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Ja vielä vastenmielisempää on, että näille idioottimaisille lausunnoille tuntuu aina vain löytyvän kannattajia ja palstatilaa. Luen uutisia kovin varovasti, sillä koen jokaisen ruotsinkielisiä kohtaan esitetyn rasistisen väitteen henkilökohtaisena loukkauksena, ja leijonaäiti minussa karjuu turhautuneena, kun en voi vetää syyllisiä vastuuseen. Ei ihme, että verenpaine nousee.

Sivumennen sanottuna se verenpaine siis on muuten ollut ihan konkreettisestikin jonkin verran nousussa jo pari viikkoa, mutta maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, ettei tarvitse huolehtia, kun alapaine on vielä lähempänä 80:aa kuin 90:ää mitälieyksikköä eikä tikku värjäydy proteiinista vihreäksi eikä turvotus ole mitenkään erityisen pahaa, vaikka sitäkin kyllä tuntuis nyt olevan, nimimerkillä Nakkisormi. Painoa oli tullut viikossa n. 400 grammaa, mikä on ihan normaalin rajoissa, mutta aika korkea kyllä verrattuna tähänastiseen.

Olo on muuten ihan hyvä, vaikka pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntua siltä (kuten Facebookissakin jo ehdin kertoa), että olisin jo valmis vaihtamaan takakenon sivistyneeseen pikkuetukenoon. Mitään kovin merkittäviä merkkejä ei kuitenkaan ole, ellei nyt lasketa sitä, että minulle iski pakonomainen tarve saada kaikki valmiiksi vauvaa varten, ja nyt sängyt ja muut ovat siis paikallaan. Yritän asennoitua siihen, että vauva ulostautuu juhannusviikolla, mutta en pettyisi, jos se tapahtuisi vähän aiemmin. En kyllä vieläkään ihan käsitä, että periaatteessa se voi tapahtua any day now - kenen tuo laskuri tuolla reunassa on, joka näyttää 12 päivää laskettuun aikaan?

Vaadin lepoa ja arvostusta!

"Käytä mahdollisuuksiasi! Olet vapaa käyttämään päivät haluamallasi tavalla. Ja sitä vapautta tarvitset. Jotkut hieman pelkäävät, että päivistä tulee pitkiä ja odotusaika alkaa tuntua entistäkin pidemmältä. Tottakai niinkin voi käydä. 

Useimmat kokevat kuitenkin nämä viikot erittäin arvokkaina ja tarpeellisina. Rauha laskeutuu, ja keho saa tarvitsemaansa vaihtelua ja lepoa. Mielen voi täyttää kokonaan muilla asioilla kuin työllä. Monet odottavat äidit kertovat, että eivät oikein pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mikä on aivan välttämätöntä valmistautumiseen. Seuraavat viikot ovat sinun – joten tee mitä haluat! Jos olet uupunut lepää, jos kaipaat liikuntaa ja raitista ilmaa, tee pitkiä kävelyretkiä!"

Näin minulle kertoi vau.fi. Vau.fi ei vaan ole tainnut koskaan tulla ajatelleeksi, että läheskään kaikki eivät odota ensimmäistä lastaan. Alle kaksivuotiaan kanssa harva on "vapaa käyttämään päivät haluamallaan tavalla".

Eikä vau.fi:llä ilmeisesti ole myöskään töissäkäyvää miestä, joka ei taida ihan tajuta, että vaikka raskaana oleva puoliso voisi olosuhteisiin nähden kuinka hyvin, jokainen vartti kello 17 jälkeen on tuskaa, jos mies ei ole kotona. Että yhdeksän tuntia eräänkin alativilkkaan kanssa jatkuvine kumarteluineen ja kyykkimisineen ja nostelemisineen ja touhuamiseen todella tuntuu illalla. Että niitä asioita voisi hoitaa vähän järkevämmin, eikä niin, että tänään yksi juttu ja huomenna toinen ja keskiviikkona kolmas ja sitten mulla olikin se sulkapallo ja ai niin auto pitäis pestä ja tadaa - mies on allekirjoittaneen mittapuun mukaan ajoissa kotona yhtenä iltana. Ja ei, kello kuusi ei ole ajoissa.

Olen esittänyt asiani rauhallisesti, huumorilla, kiljunut, huutanut, kiroillut, räyhännyt, itkenyt, potkinut seiniä ja kaiken kahdella kielellä, mutta ilmeisesti mun pitää varata paikka jostain lataamosta, että saan levätä hetken ennen tämän pökäleen ulostautumista. Ja tietenkin panikoin sitä, että mitä elämästä tulee muutaman viikon sisällä: olen taas sohvassa kiinni uuden elämän kanssa ja koko huusholli kaatuu niskaan, kun en jaksa vahdata kaikkea. Minusta on kovaa vauhtia tulossa ihan kamala harppu, jäkätän joka asiasta ja huomauttelen pienimmistäkin laiminlyönneistä, koska en vaan JAKSA pyörittää koko rulettia yksin.

Ensinnäkin hoidan päivän aikana ipanan ja huushollin. Vain toinen pienen lapsen kanssa päivänsä viettävä voi tietää, kuinka paljon hommaa yksikin tuollainen natiainen saa aikaan. Välillä tuntuu, että käytän päivästäni vähintään kaksi tuntia ihan vaan puhtaasti tavaroiden kuskaamiseen omalle paikalleen. Arvatkaa, paljonko huvittaa siihen päälle siivota vielä yhden aikuisen miehen sukkia/astioita/papereita/urheiluvaatteita/työkaluja ja sitä joka jumalan aamu vessan lattialta löytyvää perkeleen Hufvudstadsbladetia.

Sitten on tietysti ruokahuolto. Se on siinä mielessä yksinkertaista, että siitä huolehtii yksi ihminen - minä. Muuten meillä varmaan syötäisiin nakkeja ja ranskalaisia ja noutopizzaa, koska toiselle meistä ei vaan yksinkertaisesti tule mieleenkään vilkaista jääkaappiin ja tsekata tilannetta. Ja koska toinen meistä ei seuraa tilannetta, ruokakaupassa käynti vaatii mukaan koko perheen tai ainakin valmiin listan, josta siitäkin puolet jää puuttumaan... Niin tai sitten käy niin kuin tässä taannoin, kun mies oli lukenut kaupassa taskusta löytämäänsä viikontakaista listaa, mutta eipä lopu kuulkaa meidän huushollista puolukkahillo ihan heti. Ruoan valmistus on luonnollisesti minun vastuullani, kuten myös jääkaapin tyhjentäminen vanhentuneista asioista ja keittiön siistiminen noin 80 prosenttia kerroista. Luonnollista on, että hommat ovat enemmän minulla, kun olen enemmän kotona, mutta hei, voisitko JOSKUS vaikka siivota keittiön ilman eri pyyntöä, kun olet kuitenkin saanut istua valmiiseen pöytään?

Mites sitten pyykit? Riittää varmaan, jos sanon, että ostimme uuden pesukoneen joskus maaliskuun alussa eikä mies ole toistaiseksi käyttänyt sitä kertaakaan. Koska eihän sitä nyt jaksa enää mitään pyykkejä työpäivän jälkeen pestä, kun pitää olla lapsen kanssa. Kysymys kuuluu, että miten ihmeessä minä sitten ehdin hoitamaan asian - kuten ne satamiljoonaa muutakin hommaa - päivisin, kun minäkin olen täällä sen saman lapsen kanssa?

Tiedän varsin hyvin, että asiat voisivat olla hullumminkin. Mies on oikeasti rakas, vilpitön, leikkisä, utelias ja nauraa kanssani samoille asioille. Se rakastaa minua ja lastaan ja isyyttään ja elämää ja lisäksi sillä on oikein hyvinmuodostunut takamus. Mutta onko se pakko olla välillä niin kamalan... mies? Miksi oikeastaan jokaisessa tuntemassani pikkulapsiperheessä taistellaan jatkuvasti samoista asioista, vaikka kuinka muka edustamme jotain sivistyneistöä ja modernia maailmankatsomusta? Vai johtuuko se juuri siitä, olisimmeko kuitenkin onnellisia, jos vaan ninamikkoslaisittain olisimme oikeasti sitä mieltä, että naisen tehtävä on huolehtia kodista ja voisimme aidosti saada kiksimme siitä - ja vain ja ainoastaan siitä?

Olen joskus miettinyt, miksi turhaudun välillä tähän huushollaamiseen niin totaalisesti, kun oikeasti tykkään siitä että on edes ihmismäisen siistiä ja tykkään sisustamisesta ja ruoanlaitosta ja sellaisesta (joskaan en sentään käsitöistä). Ennen kaikkea turhaudun, kun ympäristö ei tee niin kuin MINÄ haluan ja MINUSTA on paras - vaikka mikä minä olen sanomaan, että likaisten sukkien on parempi olla pyykkikorissa kuin lattialla. Veikkaan myös, että turhautuminen liittyy jotenkin tunnustuksen ja arvostuksen kaipuuseen. Työelämässä olen tottunut siihen, että saan tekemisistäni palautetta ja että minua arvostetaan älyllisten ominaisuuksieni perusteella. Täällä kukaan ei muista erikseen kehua kykyjäni, vaikka pyykkikori on tyhjä ja olen löytänyt kaikille sukille parin ja tarjolla on hyvää ruokaa ja vieläpä kalasta, jota tulee syötyä aivan liian vähän. (Viimeisin korsi, joka katkaisi kamelin selän, oli se, että mies lusikoi valmistamani lohipastan päälle muina miehinä läjän kaikki maut peittävää pestoa maistamatta edes ruokaa ensin. Kysyin vaan, että otatko ketsuppia kans ja aloin sitten itkeä. Siis perkele, olis ollut aivan sama tarjota sille pelkkää pastaa, kun koko sotku maistui kuitenkin vaan pestolta! Argh!)

Tänään mies lähti Igen kanssa maalle. Mua itketti tietenkin, koska lapsi oli niin ihana, kun se antoi lähtöhalin ja oli niin touhuissaan menossa "papan autoon" ja huuteli vaan heippaa. Mutta kuulkaa, ei ole huono asia olla vähän yksin kotona. Tässä ei tenttiinluku ja kandintutkielman viimeistely tunnu missään, kun kukaan ei roiku lahkeessa eikä järjestä kaaosta kiihtyvällä tahdilla. Keittiö on ihan siisti ja se Höbläkin on lehtikorissa.

Illalla menen ulos katsomaan ihmisiä ja meinaan kestää reissun korkkareissa. Hah! Sitä ennen sutaisen viimeiset korjaukset kandipläjäykseen ja puhkun ehkä vielä hetken omaa erinomaisuuttani. Suosittelen viimeistä kohtaa myös muille, hyvä sinä! (Ja minä!)

Valmisteluja ja mahdollisesti myös yksi valmistuminen

En säästynyt Bloggerin kenkkuilulta, vaan edellinen postaus katosi välillä kokonaan ja palasi sitten ilman kommentteja - jotka olin tietenkin jo poistanut sähköpostista, joten nyt en enää kuolemaksenikaan muista, kuka sanoi ja mitä. Tykkään kuitenkin kaikista, kiitos! Lisäksi saitti kieltäytyi useamman päivän ajan kirjaamasta minua sisään näillä tunnuksilla, joten en ole päässyt postaamaan enkä vastaamaan tuoreisiin kommentteihin. Ärsyttävää.

Asentopäivitystä: maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, että tyyppi on kuin onkin yhä hanuri ylöspäin ja jopa laskeutunut niin, että pään pitäisi suurella todennäköisyydellä pysyä siellä alakerrassa! Uskon kun näen, mutta sen verran kuitenkin uskalsin, että ostin ja lukaisin yhden kirjan synnytyksestä. Viimeksi en jaksanut aiheeseen juurikaan paneutua, joten ajattelin, että kai mun olisi ihan hyvä jotain tietää, jos tämä ipana tosiaan nyt sitten suunnittelee ulostautuvansa perinteistä reittiä. (Tosin tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa, koska epäilemättä se saa päähänsä kiepsahtaa ympäri, kun moisia edes varovasti ajattelen.) Opus oli Katerina Janouchin Synnytys, ja vaikka kotisynnytysjutut olivat hiukkasen hooceetä mulle, niin jotenkin tykkäsin tyylistä. Ei lainkaan syyllistämistä tai yhden ainoan oikean totuuden julistamista, vaan kerrankin kirja, jossa oli otettu huomioon myös sektiosynnytykset, lääkkeelliset kivunlievitykset, pulloruokinnat ja muut sellaiset jotenkin kauniisti ja paheksumatta. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että itse Janouch on mitä ilmeisimmin pitkän imetyksen ja luomusynnytyksen kannattaja. Aion noudattaa ainakin yhtä kirjan neuvoista: älä lue liikaa synnytyksestä.

Kirja herätti kyllä jotain ajatuksia, mutta en jaksa tai kohtalon pelossa uskalla kirjoittaa niistä vielä sen enempää. Ehkä sitten, kun eräpäivä on vielä lähempänä. Tai no niin no, lähempänä ja lähempänä - laskettuun aikaan on kolme viikkoa ja vauva on huomenna kai virallisesti täysiaikainen. Toistan itseäni, mutta pakko sanoa taas: mitä hittoa? Neuvolantäti kyseli eilen, että onko teillä kaikki valmiina. Oli oikein itsekin mietittävä asiaa. Turvakaukalo on hankittu, ja rattaat ja niihin kantokoppa (päädyin Emman koppaan, kun se on 10 senttiä sitä Phil&Ted'sin omaa pidempi ja tuli myös useamman kympin halvemmaksi), tosin kaukalo ja koppa ovat vielä kaupassa. Sänkyä ei ole, se pitäisi hakea Pohjois-Helsingistä. Vaatteita kaivelin esille viikonloppuna, ja samalla pesin muutamat uudet hankinnat. Viime viikolla ostin myös imetysliivit, maidonkerääjät, rintakumit ja pestäviä liivinsuojia, vaikka ajatus imetyshommasta tuntuu taas todella omituiselta ja vähän ällöttävältä. Luotan kuitenkin siihen, että hormonit tekevät tehtävänsä tälläkin kertaa.

Jonkunlainen vaipanvaihtopiste pitäisi vielä organisoida meidän huoneeseemme, koska yölliset vaipanvaihdot isoveljen (mun vauvasta tulee isoveli, niisk!) huoneessa tuskin ovat hyvä idea. (Joskin epäilen vahvasti, että Igge saattaa vaatia myös paikkaansa mamman ja papan sängyssä, kun huomaa pikkutyypin majailevan siellä - olisikin ehkä pitänyt investoida isompaan sänkyyn...) Ja siis hakea se sänky ja pedata se. Se tosin on helppoa, koska peiton sijaan hankin vauvalle velourkapalon (tällaisen). Ajattelin, että Igge saa vielä toistaiseksi nukkua äitiyspakkauksen peitolla, kunnes kesän jälkeen herra saa isomman lastensängyn ja samalla sitten varmaan ihan aikuisten peiton. Näin ei tarvitsisi hankkia Igelle muutamaksi kuukaudeksi mitään junior-kokoista peittoa ja lisäksi taas ainakin kahta settiä lakanoita.

Neuvolantäti oli sitä mieltä, että kannattaisi pikkuhiljaa valmistautua siihen, että vauva on ihan oikeasti syntymässä lähimmän reilun kuukauden aikana. Kai se alkaa pikkuhiljaa mullekin valjeta, ainakin vauvavalmistelut ovat edenneet viimeisen viikon aikana lähes nollasta ihan kohtuulliseen malliin. Toistaiseksi en vaan tunne mitään kiirettä päästä eroon raskaudesta - olo on edelleen olosuhteisiin nähden tosi hyvä. Totta kai kumartelu ahdistaa ja maha painaa etenkin illalla ja kolottaa vähän sieltä sun täältä, mutta periaatteessa fiilis on ihan bueno ja lisäksi ajattelen jo nyt melkoisella haikeudella sitä, että tämä on ehkä viimeinen kerta tätä hommaa. Osansa hyvään oloon on aivan varmasti silläkin, että painan noin kahdeksan kiloa vähemmän kuin Iggeä odottaessa samoilla viikoilla ja että liikuntakyky on edelleen tallella. Jos (ISO sellainen) siis joskus vielä tähän touhuun ryhdyn, niin tiedänpä ainakin, että en suostu pitkiin paikallaanistumisiin enkä anna liitoskivuille periksi jäämällä sohvannurkkaan säälimään itseäni. Tälläkin kertaa ne meinasivat iskeä, mutta kun nykyisin sohvalla makaaminen ei vaan ole vaihtoehto, niin jotenkin kroppa ilmeisesti tottui ja kivut eivät koskaan saaneet yliotetta.

Pidätän kuitenkin oikeuden muuttaa mieltäni raskauden keston suhteen milloin tahansa. Voihan olla, että ensi viikolla olen jo ihan kypsä. Vielä ei kuitenkaan ehtisikään mihinkään synnytyshommiin, sillä kävin eilen proffan juttusilla ja kandintyöni on muutamaa pikkuviilausta vaille paketissa! Hurraa! Mies lupasi lähteä viikonloppuna Igen kanssa landelle, jotta saan tehtyä homman loppuun ja luettua vielä viimeiseen tenttiin, joka puolestaan on ensi viikon maanantaina. Sitten on kuulkaas mun opinnot tältä erää paketissa ja yksi kandintutkintokin plakkarissa. Äitiysloman jälkeiseen aikaan jää käytännössä kandintyön laajentaminen graduksi, yksi tentti ja yksi kurssi, mihin vuoden opintovapaan pitäisi riittää vallan mainiosti. Ehkä mä joskus oikeasti sittenkin saan loppuun sen maisterintutkinnonkin, vaikka se nyt sitten veisikin lähemmäs 15 vuotta sen suositellun viiden sijaan.

Vuoristorata kiepillä

Arvatkaa mitä? Ne sai tämän vauvan käännettyä! Se oli todistettavasti pää alaspäin, kun lähdin Naistenklinikalta. Mut arvatkaa mitä muuta? En luota yhtään siihen, että rt pitää, vaan nyt jo tuntuu, että ei tuo voi olla sen hanuri. Että joko se kellahti takaisin. Voi kristus, ikinä ei ole hyvä. Olisipa joku keino tarkistaa asento saman tien, niin ei tarvitsisi stressata.

Itse ulkokäännös meni tosi hienosti. Edellytykset onnistumiselle olivat tällä kertaa paremmat kuin aikoinaan Igen kanssa, koska istukka on taka- eikä etuseinässä enkä ole ensisynnyttäjä. Etuseinäistukan ja ensikertalaisuuden lisäksi onnistumisprosenttia huonontavat kuulemma myös mm. vähäinen lapsivesimäärä, iso vauva, merkittävä ylipaino ja se, että vauvan peppu on jo syvällä lantiossa. Näistäkään ei mikään täyttynyt.

Kävin eilen uudelleen moksattavana, ja lämmittelin pikkuvarpaiden sivuja myös eilen illalla ja tänään aamulla. Lisäksi makasin tyynyt lantion alla sekä kumartelin Mekkaan ennen äitiyspolille lähtöä. En tiedä, oliko näistä apua, mutta ainakin vauva lähti kääntymään helposti, eikä koko toimenpide sattunut lainkaan. Lääkärin mukaan tuntui siltä, että se oli valmis itsekin kääntymään, mutta tarvitsi vain vähän apua - minkä pitäisi olla hyvä merkki myös takaisinkääntymisriskin kannalta, mutta en uskalla vielä luottaa koko asiaan.

Positiivinen yllätys edelliseen kääntöyritykseen verrattuna oli se, ettei sitä kamalan horkan ja kuvotuksen aiheuttanutta supistuksia estävää piikkiä enää anneta lainkaan. Jos lääkkeeseen päädytään, se otetaan suun kautta, mutta lääke ei ole nykyisin enää mikään automaattinen asia. Esimerkiksi minä en sitä saanut, sillä verenpaine on ollut koko raskauden ajan sen verran alhainen eikä kohtu vaikuta erityisen supistusherkältä. Viimeksi olin ihan rikki käännösyrityksen jälkeen, jouduin soittamaan miehen hakemaan minut autolla, kun olin niin itkuinen ja horkassa - nyt kävelin tunnin lenkin Naistenklinikalta keskustaan lounastamaan ja sieltä kotiin. Uskomatonta.

Aavistelen, että asennosta stressaaminen ei todellakaan lopu tähän, mutta ainakin on todistettu, että vauvan on mahdollista kääntyä raivotarjontaan. Mikään napanuora tms. ei sitä siis estä. Nyt sitten toivotaan, että herra tajuaa oman, äitinsä ja koko perheen parhaan eikä enää puske itseään istuma-asentoon ennen synnytystä. Tunteet heittelevät vuoristorataa: vuoronperään olen ylionnellinen asioiden saamasta käänteestä, vuoron perään taas ihan varma, että beibe on jo hyvää vauhtia menossa takaisin lähtöasentoon. Maanantaina on seuraava neuvola, sinne asti pitäisi siis malttaa odottaa seuraavaa asiantuntija-arviota. Jatkattehan peukkujen pitämistä, tähän asti ne ovat toimineet erinomaisesti!

Edit vähän myöhemmin: kirjaanpa nyt samalla muistiin vielä painoarvion, joka oli tällä hetkellä 2,6 kiloa ja laskettuna aikana siis 3,2. Ei siis suoranaisesti ainakaan mikään sokerivauva, vaan jopa pikkuisen sirompi kuin veljensä. Muutenkin kaikki näytti olevan varsin mainiosti, sikiön kasvu menee nätisti käyrillään, istukka toimii kuulemma aivan priimasti ja sykkeet ja liikkeet olivat sellaisia kuin pitääkin. Tästä on siis hyvä jatkaa.

Jaa minäkö neuroottinen?

Vaihteeksi luvassa perätilapäivitystä (ikävä kyllä edelleen nimenomaan sitä, eikä päivitystä raivotarjontaan, kuten olisi toivottavaa). Postimies toi kutsun äitiyspolille, ja kun en ihan ymmärtänyt, että onko kyseessä nyt sitten synnytystapa-arvio/tarjonnan tarkistus vai tehdäänkö siinä se mahdollinen kääntöyrityskin, niin soitin vielä lisätietoja. Selvisi, että torstaina vauvaa siis edellytysten täyttyessä (lapsiveden määrä, istukan sijainti jne.) yritetään kääntää ulkopuolelta. Nyt alkoi taas vähän jännittää, ei niinkään toimenpide itsessään, vaan sen lopputulos. Se on kuitenkin tässä tilanteessa vähän niin kuin viimeinen oljenkorsi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vauva olisi poikittain pää vasemmassa ja peppu oikeassa kyljessä. Tai jotenkin omituisesti anyways, pää nimittäin tuntuu navan korkeudella? Eilen illalla otus piti hurjaa mekkalointia ja tuntui, kuin se olisi yrittänyt kääntää päätään alas. Mutta yritykseksi jäi. Minun oli melkein vaikea pitää näppejäni kurissa, etten alkanut itse töniä päätä alaspäin, mutta lienee parempi olla ryhtymättä mihinkään kovin radikaaleihin tee-se-itse-toimiin.

Keskiviikkona käyn myös vielä kerran moksattavana. Kotimoksaukseen tuli nyt tauko, kun sikarit loppuivat (vaikka mistäs sitä tietää, vaikka joku vaniljasikari toimisi yhtä hyvin... :). Täytyy kuitenkin roikkua ahkerasti pää alaspäin, jotta beibe on torstaina mahdollisimman irtonainen ja siten otollinen käännynnäinen.

Tästä asiasta on - jos nyt joku ei vielä sattumalta ole huomannut... - kehkeytynyt mulle isomman luokan neuroosi. Pelkään jo valmiiksi reaktiotani, jos lopputulos on se, että joudun varaamaan sektioajan. Se tuntuu yhtä henkilökohtaiselta kuin hammaslääkäri, liian kliinistä ja siistiä, naps vaan. Viimeksi ratkaisu oli hyvä ja oikea, mutta nyt se olisi iso pettymys. Pelkään myös, miten tunteet purkautuvat synnytyksen jälkeen - viime kerran imetyshelvetin kokeneena en enää todellakaan uskalla luottaa siihen, että säilytän järkeni niissä hormonihuuruissa. Muistan aivan liian hyvin, miten minusta tuli epävarma ja epävakaa olento, joka vajosi säännöllisesti syvälle itsesäälin ja itsesyytösten syövereihin. Ei huvittaisi yhtään käyttää taas kahta kuukautta sellaiseen paskaan, varsinkin, kun kuvassa on nyt myös Igge.

Synnyttämisestä puheen ollen, mun naapuri ja ystävä ja Igen parhaan kaverin ja ainoan hoitokaverin äiti synnäytti sunnuntaina nelikiloisen poikasen. Jouduin vähän nyyhkimään liikutuksesta. Muutenkin olen viime päivinä ollut huomattavan ahkera itkijänainen, vuodatan kyyneliä milloin mistäkin. Synnytysahdistuksesta ja Igen ihanuudesta ja lehtijutuista ja juu neim it, mä olen itkenyt sille. Lauantaiaamuna katsoin suosikkiohjelmaani (joojoo!) Tartu mikkiin, ja purot aukaisi Maaritin Lainaa vain. En kyennyt edes selittämään hetken päästä huoneeseen tulleelle miehelle, mistä biisissä kerrotaan, kun tyrskin menemään. Mutta arvatkaa vaan, avautuivatko isot padot toden teolla, kun Igge tuli pyyhkimään kyyneleitäni ja sanoi, että "ankee, mamma, ankee". Se siis reppana pyysi multa anteeksi, kun mua itketti. (Taas vähän liikuttaa.)

Tuossa äitienpäivän synnytystapahtumassa hämmentää myös hieman se, että meidän lasketuissa ajoissa on/oli vain kuukauden ero. Mikä siis tarkoittaa, että siihen la:han on alle kuukausi. Mikä on siis aika vähän. Huh. Reilun viikon päästä mun vatsassa kellii siis jo täysiaikainen vauva, mitä hittoa? Tällä kertaa aika on mennyt niin vauhdilla, että olen jo valmiiksi vähän haikein mielin - kohta tämä on ohi, eikä kukaan tiedä, saanko kokea tätä käsittämätöntä asiaa enää koskaan. Sitäkin suuremmalla syyllä toivoisin, että bebbe löytäisi sisäisen navigaattorinsa ja saisin viettää viimeiset viikot enemmänkin fiilistellen kuin stressaten tarjontaa ja itkien mahdollista sektiota. No, tällä viikolla selviää taas aika paljon, sitä odotellessa siis.

Kannanottoja ja ilmoitusluonteisia asioita

Olen ollut niin tolkuttoman huono kommentoimaan ja päivittämään viime aikoina, että taas kerran luvassa on erinomaisen sekava tilitys vähän yhdestä sun toisesta aiheesta. Here goes.

1. Varpajaiset
En henkilökohtaisesti näe varpajaisperinteessä sinänsä mitään pahaa. Kyllä, on mautonta, jos tuore isä vetää rairai-meiningillä nakit silmillä baarissa, kun äiti vielä pinnistää ulos jälkeisiä. Pointti onkin siinä, että ylenmääräinen dokaaminen ja tökerö käytös on mautonta ylipäätään, juhlan syystä viis. Sen sijaan juhlimisessa sinänsä ei ole minusta mitään vikaa. Kun Igge syntyi, mies istui kavereidensa kanssa iltaa, kun minä olin vielä sairaalassa. Ja se oli minusta ihan fine, kun ei se siellä sairaalassakaan saanut yötä olla. Aamulla se raahautui paikalle ehkä vähän väsyneenä, mutta onnellisena - ja mukanaan kamera, jolla se oli kuvannut järjestelmällisesti kaikki vauvan saamat lahjukset. (Valtaosalla miehen kavereista on omiakin lapsia, joten sieltä tuli oikein kivoja ja käyttökelpoisia lahjoja, kirjoja ja sellaisia.)

Itsekin pyysin mieluummin varpajaiset kuin babyshowerit. Vauvan ollessa neljä kuukautta mulle olikin järjestetty yllätyskekkerit saunoineen ja herkkuineen. Paikalla oli kymmenkunta ystävää, juotiin viiniä, laulettiin Singstaria ja juoruttiin. Oli kivaa ja teki hyvää, pisteet niistä bileistä siis! (Mun painajainen olisi se, että mut pakotettaisiin tekemään "masukipsi". Hyi.)

2. Rovaniemeläisessä (?) päiväkodissa kuvattu salavideo
Minusta kyseisen videon perusteella on mahdotonta sanoa, mikä tilanne todellisuudessa on ollut. Siksi en halua ottaa siihen kantaa. Sen sijaan minusta on järkyttävää, että vailla mitään pitäviä todisteita ko. videolla esiintyvät ihmiset on julistettu verkkopalstoilla huonoiksi työntekijöiksi ja ties miksi. Minusta on ihan oikeutettua kysyä, mikä on ollut kuvaajan motivaatio: miksi hän ei toimittanut videotaan viranomaisille, vaan YouTubeen, jos hän oli vain huolissaan lasten turvallisuudesta? Mitä siitä seuraa, jos asioita aletaan hoitaa oman käden oikeudella sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että ne tutkittaisiin virallista tietä? Ja miten ihmisille voisi opettaa pientä kriittisyyttä netissä näkemäänsä/lukemaansa kohtaan, ettemme olisi ihan niin kärkkäitä ns. hutkimaan ennen tutkimista?

3. Äitiysloma
Olen toista päivää äitiyslomalla, aika outoa. Vietän äitiyslomaani tällä hetkellä kirjoittamalla kandintyötä kahvilassa (paitsi siis tietysti juuri nyt, kun kirjoitan tätä).

4. Sairas lapsi
Oltiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystyksessä eilen, kun Igge kiljui koko päivän eikä antanut koskea korvaansa vaan huusi vain, että EI KOOVAA. Siellähän oli sitten alkava tulehdus, mikä selittää myös sen, että viime yöt ovat olleen todella levottomia. Lääkitsimme ipanan eilen Panadolilla, Pronaxenilla, antibiootilla ja korvatipoilla ja aah, nukuimme pitkästä aikaa kunnon unet. Olen kuin uudestisyntynyt. Yritän aktiivisesti työntää ajatuksen tulevista rikkinäisistä öistä ja kuukausien väsymyksestä taka-alalle, ehtiihän sitä kiroilemaan sitten, kun aihetta on.

5. Itsepäinen vauva
Kävin siellä moksattavana viime viikolla ja mies on lämmitellyt pikkuvarpaitani moksasikareilla päivittäin. Vauva muljuaa kovasti milloin mitenkin päin, poikittain ja sivuittain ja perätilassa, mutta ei vahingossakaan käännä hanuriaan ylöspäin. Kävin tänään neuvolalääkärillä, missä todettiin, että kaikki on oikeastaan erinomaisesti: vauva on kasvanut tasaisesti, sokeriarvot ovat jopa loistavat, painoa oli tullut kolmessa viikossa 700 grammaa (vertailun vuoksi: Iggeä odottaessani painoin samoilla viikoilla yli kuusi kiloa enemmän), lapsivettä on normaalisti, vauva on aktiivinen, syke hyvä, pissa puhdasta jiiänee. Enkä oikeastaan muuta odottanutkaan, kun oma olo on niin hyvä.

Ainoa ongelma siis se, että tyypillä on suunta hukassa, mikä vaivaa mua (jos ei nyt vielä ole tullut selväksi :) aivan järkyttävän paljon. Ensi viikolla siis äitiyspolille synnytystapa-arvioon ja uudelleen myös akupuntioihmiselle (mikähän se oikea titteli mahtaisi olla?), ja siihen asti pyllistelyä, sohvalta roikkumista, hartiaseisontaa ja kotimoksausta. Hyvä juttu on se, että vauvan pylly on edelleen ihan irrallaan eli ei ole painunut lantioon, joten ainakin teoriassa sen pitäisi pystyä kääntymään, jos mikään rakenteellinen juttu ei sitä estä. Pikkuisen alkaa olla luovuttajafiilis, mutta toisaalta Iggekin veti volttinsa toiseen suuntaan vasta, kun viikkoja oli melkein 36. Itseasiassa tämä raskaus on samassa vaiheessa tyyliin äitienpäivänä, joten josko sitten...?

6. Remontti ja muu huushollaus sekä opiskeluvelvollisuudet
Haa, keittiön ja eteisen seinät ja katto on maalattu, keittiön kaappien vetimet vaihdettu, ruokapöytä, eteisen peilinkehys ja entinen kenkäpenkki, nykyinen keittiön penkki maalattu, uudet eteisen kaapit ja naulakko ja kenkäteline ja kuramatto ja keittiön verho ja makkarin tekstiilit paikoillaan ja Igen huone järjestelty uuteen uskoon ja ai että on kuulkaa kivaa saada järjestys huusholliin kolmen viikon kaaoksen jälkeen! Saatiin hurjasti lisää säilytystilaa, joten olen nyt dymonnut kenkälaatikoita ja muita säilytysrasioita aivan liekeissä. Ai miten niin pesänrakennushormonit päällä...? :)

Opiskelusta sen verran, että kandintyön pitäisi valmistua lähipäivinä ja sitten oliskin jäljellä enää yksi rästitentti. Vielä jäi siis hommia tähän äitiysloman ajaksikin, mutta eiköhän nämä järjesty. Kun vaan käyttäisin aikani siihen kandintyön kirjoittamiseen blogin päivittämisen sijaan... Eli nyt siis ryhdistäydyn, lopetan täältä tähän ja rutistan vielä pari tuntia ennen kuin on mentävä päästämään lastenhoitaja kotiin. Illalla mennään vielä teatteriin appivanhempien kanssa, saa nähdä miltä maistuu Molière ruotsiksi. Kuulostaa epäilyttävän sivistävältä, mutta kuulemma esitys on oikein viihdyttävä. Toivottavasti, olisi kovin noloa herätä esiripun laskeutuessa kuolavana leualla.