Räntää päässä ja puolen vuoden tunnelmia

Ääni ei kulje, pää on räynnä räntää, lapsetkin sairastaa ja yskii yöt silloin, kun en itse sitä tee. Kuume sentään tuntuu laskeneen, eilen oli sitäkin. Ulkona sataa enimmäkseen vettä, joskin välillä aurinko paistaa ilmeisesti ihan vain vittuillakseen, kun olemme jumissa sisällä. Sisäilyn ansiosta olen kuitenkin saanut tehtyä ison osan jouluostoksista verkossa, ja nyt vain odottelen, että Posti-Pate oveen koputtaa ja itse kirjeen saan.

Pohti-Pate on muuten suuressa suosiossa, niin suuressa, että Igge pussaili juuri Paten kuvaa dvd-brosyyrissä. Minä kun luulin, että paperitähtien pussailu on enemmänkin teinityttöjen heiniä! Aika usein meillä kuuluu myös laulu: pohtin tuo, pohtin tuo, pohtin tuo Pate jokaiten luo, oveen koputetaan, pohtin tuo, pohtin tuo jne. Muita bravuureja ovat muun muassa "kengän kannat kookookoo", "ihhahhaa, ihhahhaa, hepo taa" ja "tuntuntuntun ja lähtee tinittä maata päin".Millähän logiikalla määrätyt laulunpätkät jäävät päähän ja toiset eivät? Kun eivät ne minusta ainakaan ihan yksyhteen tällaista aikuisen korvamatologiikkaa noudata.

Huvittavaa - ja vähän pelottavaa - on seurata brändien syöksyä pienen ihmisen elämään. Posti-Pate on sentään aika kevyttä keittoa verrattuna vaikkapa toiseen suureen suosikkiin, "Talama Mäkviiniin". Iloinen autonnaama on niin tuotteistettu, että hirvittää. Salama McQueen -teemalla löytyy tavallisten lelujen lisäksi myös mm. nenäliinoja ja makaronia. Ja kaikesta kauhistelustani huolimatta meilläkin on Salama McQueen -joulukalenteri (käytetään aamupotalle lahjomiseen), -suihkugeeli, -muki, -legoja sekä yksi pari ko. teeman mukaisia sukkia. Osan näistä olen sitä paitsi ostanut ihan itse, kun Igen innostus on vaan niin liikuttavaa. Näin minuakin viedään, voi ohhoh.

Myös pienemmällä on yksi oma punainen pehmoauto. Mies hankki sen houkuttimeksi taannoin, kun kääntyminen ei oikein innostanut pikkuveljeä. Ensin into lopahti sängyltä putoamiseen, sitten ilmeisesti lähinnä mukavuudenhaluun. Kuvaavaa on, että Lillabo alkoi kääntyä ensin vatsaltaan selälleen, kun sillä tavalla on kivempi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hiljattain se vatsalleenkääntymisintokin löytyi taas, ja samaan syssyyn tuntui tapahtuvan muutenkin loikka liikkumisasioissa. Into on kova ja kroppakin nousee aika hyvin maasta, mutta pakki on jumittunut päälle, ihan kuin isoveljellään. Näin ollen tiedän myös, että tästä saattaa hyvinkin mennä vielä pari kuukautta, ennen kuin vauhti löytyy kunnolla. Iggehän jätti koko ryömimisvaiheen väliin ja lähti suoraan konttaamaan muutama päivä 8-kuukautispäivän jälkeen.

Jotenkin en tältä Lillabolta oikein edes vielä odotakaan kovin kummoisia suorituksia. En meinaa millään sisäistää, että tyyppi on ylihuomenna puolivuotias, vaikka puolivuotisneuvolassakin käytiin eilen. Täti kirjoitti jotakuinkin näin: "Kasvu hyvää. Touhukas. Lelu vaihtuu kädestä käteen. Kääntyy. Ärisee veljensä kanssa. Nuhassa." Jotenkin tulin tekstistä hyvälle tuulelle, nuhasta huolimatta. Pienet on ilot!

Kasvusta tuli mieleeni, että ruoka-asiat vaivaavat tämän tyypin kanssa enemmän kuin isoveljen. Siis vaikka alku oli helpompaa, niin nyt pieneksi probleemaksi on noussut se, että soseet uppoavat vähintäänkin vaihtelevasti. Luin juuri, että Igge veteli puolivuotiaana pari purkkia päivässä ja puurot ja maidot päälle. Lillabon kanssa toki harjoittelukin aloitettiin myöhemmin, mutta toistaiseksi määrä saattaa hyvinkin jäädä muutamaan hulluun lusikalliseen. Eikä sille kannata yrittää sitä maitoakaan tarjota, jos se ei ole nälkäinen - siitä seuraa Karmea Raivari. Vaan minkäs teet, kun lapsi ei enempää syö ja yönsäkin nukkuu hyvin, oikeastaan lähes poikkeuksetta yhdellä herätyksellä.

Onneksi sentään toistaiseksi on pysytty about omalla käyrällä, nyt painoa oli noin 7,5 kiloa ja pituutta 68 ja risat. Tosi samankokoisia nämä meidän pökäleet ovat, ja kai minunkin nyt vain olisi syytä hyväksyä, että meidän lapsemme eivät kuulu näihin jykeviin kymmenen kilon puolivuotiaisiin. Mikähän siinäkin ahdistaa, varsinkin kun tiedän, että toiset taas tuskailevat sen kanssa, että kaikki ihmettelevät vauvan isoa kokoa. Minua taas ärsyttää se ajoittainen "teilläpä onkin hoikka poika" -hämmästely ja tekisi mieleni huutaa, että KYLLÄ MINÄ ANNAN SILLE RUOKAA NIIN PALJON KUIN SE SYÖ ja näyttää käyrät, että tuossa se menee vain ihan himpun verran nollan alapuolella, että kyllä se aivan normaali on. Oikeastihan nämä pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa, kun kyse on kuitenkin enemmän sellaisesta smalltalkista. Sitä paitsi välillä näitä meidänkin rimpuloita on ihmetelty suuriksi ikäisikseen, joten taitaa olla katsojan silmässä koko dilemma. Tai äidin päässä.

Siellä äidin päässä on muutenkin ollut erilaista dilemmaa viime aikoina, pahoittelen tätä blogihiljaisuuttakin nyt samaan syssyyn. Tuorein oli aikamoinen parisuhdekriisi, joka aiheutui siitä, että (suomenruotsalainen) patriarkaatti ei ole minusta toimiva malli parisuhteessa. Mies on ajattelemattomuuttaan sössinyt asiat sopimalla pappansa kanssa meidän perheemme vapaa-aikaan ratkaisevasti vaikuttavista järjestelyistä keskustelematta minun kanssani. Kävimme useamman vuorokauden periaatteellista keskustelua, jonka sävy vaihteli marttyyriudesta vittuiluun ja haikeudesta suoraan huutoon.

Hurraa sille, että olen sittenkin valinnut oikein, ja mies myönsi lopulta olleensa ajattelematon ja pyysi anteeksi toimintaansa. Vielä piti kuitenkin vuorokausi vääntää rautalankaa, ennen kuin se uskalsi soittaa isälleen ja sanoa, että teki hätiköidyn päätöksen ja pyysi timeoutia, jotta ehdimme keskustelemaan asiasta kotona. Minä tuskin olen juuri nyt kovin suuressa suosiossa, mutta onneksi miehen perheen kulttuuriin kuuluu myös ikävien asioiden lakaiseminen maton alle ja poskisuudelmointi kaikesta huolimatta. (Tämä oli tällainen lempeän sarkastinen kommentti.) Eikä minua suuresti moinen huoleta, lähinnä vähän naurattaa. Onnekseni itsetuntoni ja itsekunnioitukseni eivät tarvitse pönkityksekseen kiltin pikkuvaimon mainetta.

Nyt pitäisi kirjoittaa joulukortit, kun vielä ehtii. Miten hitto tämäkin aina jää viimeiseen päivään? En ole muuten kovin innokas askartelemaan, mutta jostain syystä olen vuosia tehnyt joulukortit itse. Kortitamme lähinnä sukulaisia ja kauempana asuvia kavereita, ja tämän lapsikortti vai ei -dilemman (joka minusta on hieman koominen) olen ratkaissut laittamalla sukulaisten ja muiden kiinnostuneiden kortin väliin valokuvan jälkikasvusta.

Henkilökohtaisesti en kyllä oikeastaan tajua koko joulukorttikeskustelua. Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, että joulukortit ovat edelleen "jouluisin lähetettäviä tervehdyksiä, joissa toivotetaan hyvää joulua. Useasti joulukorteissa toivotetaan myös hyvää uutta vuotta." Kamalaa piilovittuilua ja ihmisten kiusaamista, ihan selvästi. Ja nimenomaan juuri sinulle, hyvä vastaanottaja, kyllä, olen askarrellutpaskarrellut nämä 35 tismalleen samanlaista korttia ihan vain vittuillakseni sinulle tai vaihtoehtoisesti kiusatakseni sinua lapseni/kissani/koirani/puolisoni (no, tarkalleen ottaen legoukkoni) kuvalla. Tosin meidän tämän vuoden korteissa on kuusi. Vaikka varmaan siitäkin voi mielensä joku pahoittaa?

Mokomakin ilonpilaaja

Käytiin kavereiden kanssa eräässäkin punavuorelaisessa sisustuskauppaslashlounaspaikassa lounastamassa. Varasimme kabinetin, ettemme häslää lounasruokailevien työtätekevien kansalaisten keskellä. Ja myöskin siksi, että kabinetin vieressä on leikkipaikka, kuuluihan seurueeseen neljän aikuisen lisäksi neljä kaksivuotiasta ja neljä vauvaa.

Söimme, juorusimme, komensimme lapsia, hoidimme vauvoja kollektiivisesti. Muttamutta, kävi iso virhe: emme huomanneet, että leikkipaikan piirustusvälineissä oli tusseja ja että lapset JÄTTIVÄT KORKIT AUKI. Paikan näpsäkkä myyjätär kävi ojentamassa meitä aiheesta varsin tympeästi. Pahoittelimme rikosta ja laitoimme kuuliaisesti korkit kiinni. Keräsimmepä vielä kynät lasten ulottumattomiin. Vaan kyseinen myyjätär ei ollut tähän tyytyväinen. Hän kävi useampaan kertaa kurkistelemassa nurkan takaa, josko löytyisi jotain huomautettavaa. Pidimme kuitenkin huolen, että lapset eivät esimerkiksi koskeneet myytäviin tavaroihin. Onneksi neitokainen keksi sentään jotain: jossain vaiheessa hän kävi ilmoittamassa, että nyt kyllä lähtee lapsista liikaa meteliä.

Totta on, että ihan hiljaa lapset eivät olleet. Välillä äänet nousivat, olihan siinä neljä vilkasta nappulaa pyörimässä. Mutta eivät he kuitenkaan kiljuneet, räyhänneet tai heitelleet tavaroita, kunhan leikkivät. Emme edes olleet varsinaisessa ravintolassa häiritsemässä normaali-ihmisiä vaan kaupan peränurkassa. Jäin miettimään, että minkä hemmetin takia sinne on se leikkipaikka kyhätty, jos siellä ei saa leikkiä?

Sitäkin mietin, että miksi asenne lapsia kohtaan on niin harmittavan usein tuollainen. Etsimällä etsitään jotain huomautettavaa ja käninän aihetta. Jossain muualla maailmassa ehkä myyjätär olisi tullut ja näyttänyt vaikka itse, että hei katsokaas kun nämä kynät kuivuvat, laitetaas korkit kiinni. Kysellyt ehkä, että mikäs sinun nimesi on ja sanonut, että onpas sulla siinä hieno auto. Tai ainakin kohdellut lapsia ihmisinä eikä pelkkinä häiriötekijöinä.

Me äidit, hyvin toimeentulevat, maksavat asiakkaat, joilla on aikaa istuskella lounaalla ja sisustaa kotia, olisimme kertoneet eteenpäin, miten mukava tunnelma ko. paikassa oli ja menneet sinne uudelleenkin. Hankkineet samalla ainakin nyt niitä keittiöpyyhkeitä ja ehkäpä pellavalakanat, ja neuvotelleet kotona jopa siitä ylihinnoitellusta, mutta viehättävästä kaapista.

Nyt vaan ärsyttää koko mesta. Pitäköön tunkkinsa. Ja yleisesti ottaen harmittaa ihan vietävästi, että tuollaiseen edelleen törmää, vaikka kovasti haluaisin pitää Suomea lapsiystävällisenä maana ja periaatteessa vastustan sitä muualla on kaikki paremmin -marinaa (koska niin ei ole). Minä en todellakaan vaadi mitään erityiskohtelua enkä odota, että kaikki myyjät ja tarjoilijat ja ohikulkijat lepertelevät lapsilleni ja kehuvat heitä minulle (vaikka ei siitä tietysti haittaakaan ole). Pieni annos palveluhenkisyyttä myös näitä tulevia kuluttajia kohtaan ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Tai jos ei muuta, niin ihan normaalia kohteliaisuutta.

Päivän kruunasi se, että jäimme jotenkin hassusti vähän tientukkeeksi jalkakäytävälle, kun innostuimme toisen vaunuihmisen kanssa höpöttämään jostain asiasta äks. Huomasimme asian, kun näimme kiireisen herran tulevan tuhisten meitä kohti, ja siirsimme vaunut tieltä vähän naureskellen, että oi anteeksi, eipä tajuttu että jäätiin tähän vähän huonosti. Miten tähän reagoi mies? No sanoo, että "saatanan idiootit kun pitää tukkia koko katu perkele".

Jep. Helvetin hauskaa päivää sinullekin.

Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Herrat Hömppä ja Tirsa

Mama M heitti edelliseen postaukseen hyvän kysymyksen lasten temperamentti- ja luonne-eroista. Senkin takia hatunnoston arvoinen suoritus, että useimmilla on ideat vissiin yhtä vähissä kuin minulla. (Edit: Tulihan sinne sitten muitakin ideoita, kun maltoin odotella. Tusen tack!) Jotenkin en oikein kunnolla muista enää, millainen Igge oli viisi-kuusikuukautisena, vaikka kuinka yritin verestää muistiani vanhoilla blogikirjoituksilla. Aiheesta sukeutuikin ihan kiintoisa keskustelu miehen kanssa - hassua, miten samalla ja kuitenkin eri tavalla muistamme asioita.

Siitä olimme yhtä mieltä, että pikkuveli, herra Tirsa (joka ei siis nuku yötä lukuunottamatta lainkaan yli tunnin unia, vaikka eipä sitä kyllä vauvana tehnyt Iggekään), on lungimpi kaveri kuin veljensä herra Hömppä. Lillabo viuhtoo kyllä hurjasti ja on monella tavalla aktiivinen, mutta hän ei menetä hermojaan kovin nopeasti. Räyhääminenkin alkaa aluksi pienillä kierroksilla eikä kertalaakista satanen lasissa kuten veljellään oli (muistaakseni) tapana. Isoveljellä on myös enemmän taipumusta hosumiseen. Lisäksi Igge oli vauvana varautuneempi ja reagoi ehkä herkemmin ympäristönvaihdoksiin ja uusiin ihmisiin, Lillabo on ainakin toistaiseksi sosiaalisempi ja aurinkoisempi.

Temperanttien ero näkyy esimerkiksi herätessä. Igge ei varmaan ikinä herännyt niin, että en olisi huomannut, vaan ilmoitti heräämisestään aina kovaäänisesti. Lillabo taas saattaa löytyä sängystä/sitteristä/sohvalta/muusta nukkumapaikasta täysin pirteänä leikkimässä varpaillaan ilman, että sieltä on kuulunut äännähdystäkään. Kun tyyppi tajuaa tulleensa huomatuksi, kasvoille leviää ilahtunut Hangon keksi -hymy: "huippua, muistitte siis että mäkin oon täällä!"

On kiinnostavaa nähdä, mitem Lillabon persoona kehittyy, kun oma tahto alkaa tulla vahvemmin esille. Igge on muuttunut aika lailla, esimerkiksi vauvamuskarissa hän oli vielä mieluummin sylissä ja tarkkaili muita. Edelleen Igellä kestää usein vieraissa ympyröissä hetken, ennen kuin kone ihan lämpenee, mutta sitten mennään kyllä aivan ränttättää ja täyttä vauhtia. Hyvällä tuulella ollessaan Igge ottaa innokkaasti kontaktia muihin lapsiin esimerkiksi puistossa, etenkin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua kaveria. Toisaalta taas Igen paras kaveri, naapurin samanikäinen tyttö, oli vauvana rohkeampi kuin Igge mutta nykyisin taas leikkii mieluiten joko Igen kanssa tai itsekseen eikä niinkään etsi uusia leikkikavereita. Huvittavaa on, että tyttö on myös selvästi mustasukkainen Igestä: kun tämä yritti leikkiä parin muun samanikäisen neitokaisen kanssa, päättäväinen tyttö otti herraa kädestä kiinni ja veti sen mukanaan toiselle puolelle puistoa. Nykyisinkin tyttö on kuitenkin Iggeä räyhäkkäämpi tinttarella, joten jotain siitä vauva-ajan persoonallisuudesta on jäljellä.

Välillä on muuten raastavaa seurata, miten erityisesti isommat lapset kylmästi ignooraavat puistossa mukaan leikkiin pyrkivän Iggeläisen. Olen yrittänyt kylmettää itseni, koska ihan samalla tavalla Igge ystävineen "syrjii" toisinaan muita. Meidän puistossamme ulkoilevat myös läheisen dagiksen lapset, ja heillä on tietenkin omat kuvionsa tuttujen kavereiden kanssa. Melkoiset viidakon lait siellä kyllä pätevät erityisesti, kun isolla osalla lapsista ei ole omaa vanhempaa tai muuta hoitajaa seuraamassa touhuja kovin intensiivisesti. Dagistädit tekevät, minkä ehtivät ja huomaavat, mutta eiväthän he mitenkään voi pitää jatkuvasti silmällä jokaista lasta.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä antaa lasten selvitellä suhteitaan keskenään, kunhan vaan joku katsoo päältä, ettei homma lähde lapasesta. Ja minusta vieraillekin lapsille voi sanoa, jos he vaikkapa tönivät tai repivät tavaroita käsistä - sanon itse, enkä loukkaannu, jos joku ojentaa asiallisesti Iggeä, koska ei se todellakaan mikään pyhimys ole sekään. Vielä kun oppisi itse elämään sen nolotuksen kanssa, kun oma pikku kullanmuru käy tyrkkäämässä toisen lapsen kumoon tai yrittää ratkaista erimielisyyden läimäisemällä toista lapiolla. Aina tekisi mieli selittää, että ei meillä lyödä eikä tönitä kotona, eikä se nyt yleensä tällä tavalla, voivoivoi. Tavallaan olen kuitenkin vähän ylpeä, kun tyyppi on oppinut puolustamaan reviiriään, sillä jossain vaiheessa se antoi toisten kävellä ylitseen minusta turhankin lauhkeasti. Välillä vähän huvittaakin seurata, miten pikkupojat kukkoilevat toisilleen, minun pikku pimpulanikin siellä toisten seassa röyhistelemässä, että menetkös siitä, hah.

Anyways, luonneasiaan palatakseni Igge on ulkopuolisille aikuisille yleensä kiltti. Ei kuulemma kiukuttele hoitajallemmekaan, ellei ole tosi paha mieli. Vanhemmille uhmatuskaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin turvallista purkaa, se ei todellakaan tuota mitään vaikeuksia. Tällä hetkellä Igen persoonaa värittää siis kiukuttelu ja kieltäytyminen, Eikäpoika on kylässä lähes joka päivä. Se kiristää allekirjoittaneen pinnaa välillä todella äärimmilleen, varsinkin, jos pitäisi ehtiä jonnekin. Kiire ja uhmaikäinen lapsi eivät sovi yhteen. Miten ihmeessä tuollaisen saa raahattua aamulla ajoissa hoitoon ilman väkivaltaa, jos pitäisi itse vielä ehtiä vaikka töihin?

Hyvällä tuulella ollessaan Igge taas on vilpitön, kiltti, leikkisä ja utelias hömppä, joka höpöttää melkein lakkaamatta. Hän on myös kovin reipas: vilkuttelee minulle heipat ja juoksee kohti uusia seikkailuja. On riemukasta seurata, miten kaksivuotias ei vaan kykene olemaan hypähtelemättä ja pompahtelematta, kun hyvä mieli vaan kuplii yli. Lillabo puolestaan nauraa rätkättää ihailevasti melkein mille tahansa Igen tekosille: ei haittaa, vaikka Igge loikoilisi pötkylän päällä tai työntäisi sormen nenään, kaikki on vaan übersiistiä.

Lillabo on jotenkin koominen tyyppi. Esimerkiksi sopii kääntyminen: halutessaan tyyppi kyllä mätkähtää mahalleen, mutta yritäpä mennä väkisin tönimään - se vänkää vastaan kaikin voimin. Ja jos käännät sen vastoin tahtoaan, niin se ketkahtaa takaisin selälleen. Igen muistan saaneen joka kerta kamalan kohtauksen, kun pää kolahti selälleen kääntyessä lattiaan, mutta Lillabota moinen vaan naurattaa. Erityisen hyvällä tuulella ollessaan pökäle päristelee pitkät tovit ja seuraa ympäristöään jotenkin hyväntahtoisen huvittuneesti.

Summa summarum, toistaiseksi on vähän hankalaa sanoa, mitä näistä poikasista isompana tulee. Tällä hetkellä selkeät erot ovat ehkä enemmän tilanteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä, kun toisen olemista värittää vahvasti uhma ja toisen taas - no, vauvuus. Huikeita tyyppejä ne ovat minusta kuitenkin molemmat, oho!

Haikeiluttaa

Marraskuu lienee hiipinyt sisääni, kun olo on niin alavireinen. Joka puolella poksuu, vauvoja syntyy pokspokspoks sinne ja tänne, ja minua vähän haikeiluttaa. Minun vauvani on jo niin iso, viisikuinen. Se on syönyt jo vähän persikkaa ja päärynää ja bataattia, ja kai tässä pikkuhiljaa olisi syytä ryhtyä ahkeramminkin syömispuuhiin, kun vain saisi aikaiseksi. Soselusikka tuli esiteltyä alunperin vähän pakkotilanteessa, kun minulla oli kallis konserttilippu ja pullo ei uponnut. Halusin varmistaa, että hätätapauksessa pipale saisi edes jotain sapuskaa. Ruoan suosio vaihtelee, tällä tapauksella jutun juju näyttää olevan siinä, että heti maidon päälle ei kannata tarjoilla muuta. Pikkuhiljaa siis.

Viikkoa vaille viisikuinen painoi himpun verran päälle seitsemän kiloa ja oli 67 (tai mahdollisesti 68, muistini pätkii) senttiä pitkä. Taitava käsistään ja sen verran mukavuudenhaluinen, ettei käänny, ellei huvita, vaikka osaakin. Useinkaan ei huvita, koska vastustamattomalla hymyllä saa kuitenkin lopulta sen kaipaamansa lelun. Nauraa rätkättää iloisimmin isoveljen tempuille ja yrittää hurjasti rähisten edetä lattialla päätyen useimmiten taaksepäin, mistä aiheutuu hirmuinen turhautumishuuto. Istuessa selkä on jo melkoisen suorana ja pian saisi kuulemma ryhtyä syöttötuoliharjoituksiin. Ihanaihanaihana vauva, miten siitä tulikin noin mainio? En lainkaan muista, että olisin ollut aivan näin pähkinöinä pikku-Igestä, tai ehkä olin, mutta eri tavalla - hermostuneemmin, puustapudonneemmin, vähän vielä pihalla. Muistan tunteneeni lähinnä kiusaantuneisuutta, kun muut äidit puhuivat pötköilleen vaipanvaihtotilanteissa ja minä vaan tuijotin seinää enkä osannut sanoa mitään tuntematta itseäni vähän pöhköksi. Lillabon kanssa ei ole ollut samaa hämillisyyttä: en ole joutunut tottumaan uuteen, mullistavaan identiteettiin ja "nonni, vaihdetaas sun vaippa, hei tyyppi, kukkuu, älä räyhää, sit vielä pöksyt jalkaan" -höpinä on irronnut alusta asti ihan luonnostaan.

Isoveli Iggeläinen on luopunut unitutista. Perinteinen lahjonta toimi: lupasimme vastalahjaksi elokuvaillan "Talama Mäkviiniä" katsoen. Haimme yhdessä kaupasta sen ykkösversion, kun kakkonen on kuulemma turhan väkivaltainen pienille ihmisille. Tutista luopumisen jälkeen valvoimme viikon, mutta aiheuttajaksi paljastui lopulta jo hellittämässä oleva korvatulehdus eikä ehkä niinkään tutti-ikävä. Minä olen ollut melko lailla zombie, en ole tottunut tällaiseen kukkumiseen. Mahdollisesti saatoin eräänä yönä vähän nyrkkeillä seinän kanssa ja sanoa muutaman ruman sanan, perkeleenperkeleenperkele, ennen kuin saavutin jälleen tyyneyden.

Kun en ole riehunut turhautumistani, olen miettinyt ainakin ammatinvalintaa ja pitsimekkoja ja Kanarian-matkailua ja hyviä hiilareita. Istunut aikuisten kanssa uudistamassa konseptia ja lyönyt ipanan kanssa ylävitosia onnistuneista pottapissoista. Tykännyt rutiinien rytmittämistä päivistä, meikannut joka päivä leikkipuistoon, hermostunut uhmaikäisen ulinaan, valittanut jumittavaa iskiashermoa, sauvakävellyt Kaivarissa, ostanut merkkilaukun ja pakannut pois melkein kaikki 62-senttiset vauvanvaatteet. Pohtinut, että jos joku perustaisi Naamakirjaan ryhmän nimeltä "Äänestän, vaikka en kerrokaan siitä Facebookissa", niin liittyisin siihen jo nyt tammikuuta silmälläpitäen ja että onko vain sattumaa, että kaupoissa on aiempaa enemmän kynsikkäitä kosketusnäyttöpuhelimien yleistyttyä. Että ei kai ihme, kun blogikin päivittyy niin harvakseltaan. Ei tältä kaikelta elämältä tahdo ehtiä.

Huvittaisi kuitenkin kirjoittaa vähän useammin. Itse asiassa ottaisin ilolla vastaan ideoita, jos tulee mieleen joku aihe, josta haluaisit lukea. Tai kysy jotain, vaikka pientäkin asiaa. Lupaan vastata parhaani mukaan.

Iso Ii, toinen kierros

Soselusikan jo killuessa uhkaavasti Lillabon yläpuolella lienee hyvä ajankohta avautua vauvan alkukuukausien ruokinnasta. Jotenkin tämäkin aihe on omassa päässäni kärsinyt jonkinlaisen inflaation - en jaksa enää ottaa asiasta ihan niin kovia kierroksia kuin aikaisemmin. Mutta jotain sentään haluan tästäkin vielä kirjata.

Igen kanssahan syömishommat olivat ensimmäiset 6-7 viikkoa yhtä helvettiä. Lapsi oli alussa väsynyt ja huono syömään enkä minäkään tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Ensimmäisten päivien karikoita paikattiin sitten useampi viikko hillittömällä pumppauksella, pullolisällä, itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Lopulta homma sujui ihan hyvin, mutta en koskaan pitänyt imetystä mitenkään erityisen miellyttävänä toimenpiteenä.

Lillabo oli syntyessään jo ihan eri maata: virkeä ja innokas. Osastollakin sain ihan erilaista ohjausta, vauvaa neuvottiin pitämään mahdollisimman paljon siellä rumakuvioisen sairaalakaavun alla eikä kukaan tullut länttäämään väliin rintakumia heti, kun ensimmäinen yritys oli vähän sinne päin. Jotenkin tällä kertaa kätilöt osasivat olla ihan alussa rinnallani (hehe) tukemassa eivätkä yläpuolellani besserwisseröimässä ja aiheuttamassa syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Ja tietysti sekin helpotti, että vaikka vauva vasta opetteli, minä en ollut ensikertalainen.

Kaiken kaikkiaan homma on sujunut tällä kertaa aika iisisti. En voi sanoa, että se olisi edes ollut kovin kivuliasta missään vaiheessa muista ongelmista puhumattakaan. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat jopa hämmentävän helppoja. Sitten tapahtui kaikenlaista: tuli flunssaa ja mahavaivaa ja rokotuksia ja ties mitä yleistä räyhäämistä. Minä ahdistuin ja tuputin, vauva suuttui ja söi entistä huonommin. Paino on kuitenkin noussut ihan kohtuullisesti ja lapsi kukoistaa ja kujertaa. Kiinteiden aloittamisella ei siis painon takia olisi kiirettä, mikä tuntuu oikeastaan aika mukavalta.

Sen sijaan soselusikan esittelemisen puolesta puhuu eräs toinen seikka: pullosta kieltäytyminen. Eilen illalla olin ystäväni tohtorijuhlissa. Juhlittuani kokonaiset tunnin ja 15 minuuttia (eli suunnilleen saman ajan, jonka käytin juhliin valmistautumiseen), puhelin soi. Mies, joka ei IKINÄ soita, että tule kotiin, en pärjää, soitti, että tule kotiin, en pärjää. Lillabo, joka ei ole koskaan kieltäytynyt pullosta, kieltäytyi pullosta ja oli huutanut jo puolisen tuntia varsin raastavasti. Ei auttanut kuin kiittää ja kipittää kotiin. Voi luoja millä tarmolla pieni ihminen tarrasi minuun kiinni. Nälän karkottuakaan en olisi saanut poistua edes vessaan puhdistautumaan huolella väsätystä juhlalookista. (Vieläkin vähän harmittaa kaikki turha vaiva, perkele.) Joko se eroahdistus alkaa tässä iässä? En muista enää.

On tietenkin ihanaa olla tarvittu, mutta minusta korvaamattomuus on kovin ahdistava taakka. Tähän mennessä olen ollut poissa yli yhden ruokailuvälin kolme kertaa, ja syömisessä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt pullonperhana ei kuitenkaan näytä uppoavan, minkä vuoksi alan kallistua sille kannalle, että Lillabo saa sosetta systeemiin jo lähipäivinä.

Tavallaan maitovauva-ajan loppuminen tuntuu vähän haikealta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Minua tämä pelkkä rintaruokinta on ahdistanut ajoittain oikeastaan koko ajan. Ahdistaa tuputtaa, kun toinen ei suostu syömään enempää. Ahdistaa, kun se laattaa huijattuani sen syömään liikaa. Ahdistaa miettiä, että syökö se tarpeeksi. Ahdistaa, kun ravinnonsaanti on minun varassani.

Minusta on aina ollut jotenkin kiusallista, kun hormonihöyryiset äidit puhkuvat maidontuotannollaan ja lastensa kasvulla. Luulin sen johtuvan jotenkin Igen imetystraumoista mutta en vaan ymmärrä vieläkään. Minusta ei ole luontevaa keskustella maidonerityksestäni lähes vieraiden ihmisten kanssa tai edes puhua siitä, että imetän - mieluummin vaan totean syöttäväni vauvan. Saati sitten että puhuisin jostain "tisumaidosta", yrgh. En oikein kestä edes sitä, että joku tuntematon äiti puhuu "tisseistään". Ja sanonpa tähän senkin, että minusta on hämmentävää, jos aivan vieraan naisen nänni tuijottaa minua silmiin ravintolassa, kun yritän syödä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pikkuvauvoja imetetään julkisilla paikoilla (olenhan tehnyt sitä itsekin!), mutta minusta sen voi tehdä diskreetisti. Esimerkiksi vetää paidan takaisin päälle, jos vauva alkaa tehdä jotain muuta kuin syödä. Taaperoikäisen imettämistä ravintolassa en tajua lainkaan: isommalla lapsella tuskin on niin äkillinen maidontarve, etteikö hommaan löytyisi jotain muuta paikkaa. Olen vaan niin rajoittunut ihminen, että minusta on hankalaa syödä muina miehinä pullaa, jos nainen istuu vieressäni yläosattomissa ja yrittää houkutella ympäriinsä juoksentelevaa taaperoaan ottamaan huikkaa.

Seuraa pakollinen selitysosio: en ole millään muotoa imetysvastainen. On hienoa, että Lillabon kanssa homma on toistaiseksi toiminut. Joskus imetys on jopa ihan mukavaa, erityisesti silloin, kun pääsen sen varjolla luistamaan vaikka jostain epämiellyttävästä kotihommasta. Epäilemättä äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle ja jaadijaadi. Toivon myös, että imetys jatkuisi lähelle vuoden ikää ja epäilemättä surisin, jos se jostain syystä loppuisi kovin aikaisin. Mutta silti jo odotan kovasti aikaa, jolloin Lillabon ravinnonlähteet ovat huomattavasti moninaisemmat. Ja se aika on - onneksi ja hui kääk - melko lähellä.

Voi tentään!

Otsikon mukaisesti päivittelee milloin mitäkin Igge, kun taas äitinsä ei paljon päivittele, ainakaan blogiaan. Jonkinlainen hyytyminen vaivaa edelleen. En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin, kun pelkkä lapsiperhearjen kuvaus tuntuu itsensä toistamiselta ja vaikka päässä kipunoi milloin mikäkin aihe, mukavuudenhalu voittaa. Mukavuudenhalu erityisesti siinä mielessä, että en luota jaksavani kovin kiistanalaisista aiheista mahdollisesti seuraavaa jankkaamista eikä minulla toisaalta ole aikaa tai normaalitilaisia aivoja sanamuotojen tarkkaakin tarkempaan harkintaan. Huomaan internetin turhauttavimman ominaisuuden rajoittavan kirjoitusintoa - vai liekö kyse ihmisten turhauttavimmasta ominaisuudesta, nimittäin siitä, että kaikki eivät aina heti huomaa minun olevan oikeassa?

Lillabo täytti neljä kuukautta, ja suuresti etukäteen pelkäämäni neuvolan käyrät olivat tyytyväisiä (paino n. 6,6 kiloa ja pituus reilut 64 senttiä). Helpotusten helpotus. Soseilla ei siis ole hoppua, mutta sadan prosentin ravintovastuuseen kyllästynyt äiti aikoo silti myrkyttää lapsensa koiranruoalla Piltillä lähiviikkoina, kunhan saa aikaiseksi. Nyt vauvaa vaivaa kipeä kurkku ja lääkärin arvion mukaan enterovirus, joten odottelemme hieman terveempiä päiviä. Yskästä huolimatta tyyppi on edelleen elämäänsä varsin tyytyväisen oloinen pieni ihminen. Ja jotenkin niin valtavan ihana, en lainkaan muista, että olisin nauttinut Igen vauvuudesta samalla tavalla. Toivottavasti vauvakaan ei vallan vihaa minua, vaikka tänään unohdin sen sängynlaidalle ja se tipahti pää edellä parkettiin.

Muuten tunnen itseni välillä aivan supernaiseksi, kun hallitsen arkea vips vaan, ulkoilemme tarpeeksi, tapaan ihmisiä, saan molemmat yhtä aikaa päiväunille, keitän kahvia, kokkaan jotain kunnollista ruokaa, laitan tukan ja meikkiä, istun aurinkoisessa keittiössä ja ihastelen omaa tehokkuuttani. Oikein hyvinä päivinä (tai no, viikkoina) olemme jopa onnistuneet harjoittamaan esiaviollisia iloja, mistä tekisi melkein mieli ilmoittaa Facebookissa, mutta melkeinhän tämä blogi ajaa saman asian.

Toisina päivinä taas olen silmiäkirvelevän väsynyt, ulkona sataa jotain roinaa vaakasuoraan, sotken omatkin vaatteeni kun siivoan vauvan falskannutta kakkavaippaa, Igge uhmakiukkuaa, menetän hermoni, kutsun uhmaikäistä helvetin ärsyttäväksi, riitelen miehen kanssa, kahvi jäähtyy kuppiin ja yksi perkeleen lasagnekin unohtuu uuniin ja kärähtää.

Arvatkaa millainen päivä tänään oli.

No more pikkuvauva

Heivaanhei, hengissä ollaan! Olimme mummun ja ukin hoivissa puolisentoista viikkoa ja siis netissä vain tabletilla (jonka muuten ostin kesällä itselleni imetyslahjaksi, kun läppäri on niin hankala sylissä yhtä aikaa vauvan kanssa :), enkä vaan saanut aikaiseksi yhtään järkevää postausta. Luonnoksia kyllä kertyi enemmän ja vähemmän.

Hur som helst, Lillabon eka vuosineljännes tuli täyteen jo vajaat pari viikkoa sitten. Ei oo meillä enää pikkuvauvaa, ei. Niisk. Viikkoa vaille kolmikuukautinen oli neuvolassa mitoiltaan 6 175 g ja 61,2 cm. Hyvin kasvaa siis, ja täti yrittikin varovasti ehdotella, että kiinteiden aloitusta voisi lykätä vaikka sinne viiteen kuukauteen. En luvannut mitään, vaikka eipä minulla mitään erityistä tarkkaan harkittua suunnitelmaa ole. Ajattelin ajatella asiaa uudelleen seuraavan neuvolan jälkeen ja katsoa sitten, mikä fiilis.

Pienin hekotellut ääneen jo kuukauden verran ja on kuulemma tässä asiassa keskimääräistä edellä. Tällä taidolla ei vissiin kerätä pisteitä vauvavertailuissa, mutta minua se huvittaa suunnattomasti. Muuten Lillabo on aika perusvauva, harjoittelee tarttumista, nostaa vatsallaan yläkropan kyynärpäiden varaan ja muuta ikäkauteen sopivaa. Tai perusvauva ja perusvauva, minun silmissäni Lillabo on luonnollisesti poikkeuksellisen hurmaava pieni henkilö. Hän on sitä paitsi selvästi perinyt äitinsä kehittyneen huumorintajun: pieruäänet kirvoittavat usein hillitöntä hekotusta. Tänään ipana nauroi ääneen, kun isoveli liukastui ja teki komean mahalaskun parkettiin. Näköjään sillä on siis myös äitinsä empatiakyky.

Salamatkustaja (tai sen äiti) kyseli taannoin blogissaan, onko lapsen saaminen tehnyt lukijoista onnellisempia ja miksi lapsia ylipäätään halutaan. En ehtinyt silloin kommentoimaan, mutta huomaan pyöritelleeni asiaa mielessäni viime aikoina. Kävin nyt lukemassa kommentit, ja ilahduin - argumentaatio oli aitoa ja henkilökohtaista, eikä siinä juurikaan toisteltu näitä iänikuisia "vapaaehtoinen-lapsettomuus-on-itsekästä-lasten-haluaminen-se-vasta-itsekästä-onkin"-jankutuksia.

Minä olisin vastannut kysymyksiin seuraavasti: olin onnellinen myös ennen lapsia, mutta en ollut kokenut samanlaista onnea aikaisemmin. Lapseni ovat siistein juttu, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lisäksi on jotenkin levotonta sieluani rauhoittavaa olla osa sukupolvien ketjua. Ainakin teoriassa on helpompaa palauttaa arkipäivän ärsytykset oikeaan mittakaavaan, kun tajuaa konkreettisesti, että elämää on ollut ennen minua ja se jatkuu myös minun jälkeeni. Valitettavasti tätä korkealentoista ajatusta on todella vaikea muistaa univelkaisena uhmiksen kanssa taistellessa.

Sen tiedän, että minulle olisi tuottanut suurta surua, jos en olisi koskaan saanut lasta. Kuvittelisin silti löytäneeni tavan olla onnellinen. Semminkin, kun en olisi tiennyt, mitä menetän, sillä niin ärsyttävää kuin sen sanominen onkin, lapseton ihminen ei voi täysin ymmärtää, millaista on, kun on oma lapsi. Ainakaan minä en ymmärtänyt, kaikesta kuulemastani ja lukemastani huolimatta. Näen myös monet omien vanhempieni tekemiset uudessa valossa ja kamalaa kyllä, huomaan yhä enenevässä määrin joutuvani nielemään tätimäisiä kylläsäsittenymmärrätkunsullaittelläsonlapsia-kommentteja. (Sitä paitsi ostin juuri kävelysauvat, että menetetty tapaushan mä oon nuoruuden näkökulmasta muutenkin.)

Luulen, että biologia on suurin selitys sille, miksi useimmat ihmiset haluavat lisääntyä. Itse en oikeastaan ole koskaan pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi haluan lapsia. Eikös se ole kaikille eläimille tyypillistä käyttäytymistä, että lisäännytään ja täytetään maa? Ylipäätään ahdistun välillä ihmisiä - itseni mukaanlukien - vaivaavaa ylianalysoimisen tarvetta melkein asiassa kuin asiassa. Joskus olisi varmasti parempi vain antaa elämä viedä. Ja tavallaanhan meille kävi Igen kanssa juuri niin. Olemme puhuneet miehen kanssa monta kertaa, että luojan kiitos Igge sai alkunsa melkoisen yllättäen, koska muuten varmaan jahkailisimme ikuisesti, että milloin mahtaisi olla sopiva aika. En tiedä, olisiko minulle koskaan iskenyt ns. vauvakuume. Toisen lapsen hankkiminen ei sitten enää ollut ollenkaan niin vaikea päätös.

Viikko Lillabon syntymän jälkeen äidiksi tuli ystäväni, joka oli pitkään sitä mieltä, ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hän sanoi alkaneensa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, siis sitä, että jos ei saa lasta, hän ei koskaan koe esimerkiksi lapsensa ylioppilasjuhlia tai saa lastenlapsia. Tästä tuli mieleeni, että monesti kuulemani perustelut sille, miksi joku ei ehdottomasti halua omia lapsia, liittyvät läheisesti elämän mittakaavassa melko lyhyeen hetkeen: lapset rajoittavat spontaania elämää ja matkustelua, yövalvomiset ja pienen lapsen riippuvaisuus vanhemmistaan ahdistavat, vauvat rääkyvät, uhmaikäiset kiukuttelevat jne. Kaikki tämä pitää toki paikkansa, mutta jos ajattelee, että suomalainen elää keskimäärin kahdeksankymppiseksi, niin muutama vähäuninen vuosi on siinä ajassa kyllä melkoinen kärpäsenpieru. Se vauva, joka tuntui kasvaneen kiinni syliisi onkin aivan huomaamatta kasvanut pieneksi pojaksi, omaksi persoonakseen, joka ei viihdy sylissäsi minuuttia pidempään, vaikka yrittäisit lahjoa sitä Late Lammas -dvd.n katsomisella. (Tämä oli tietysti täysin kuvitteellinen esimerkki.)

Lyhytjännitteisyys ja tässä-ja-nyt-elämä ovat kai tyypillisiä ajallemme, ja pohdin, mahtaako siinä olla yksi syy sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus tuntuu olevan jopa jollain tavalla trendikästä. Elämää on hankala hahmottaa kokonaisuutena, kun esimerkiksi monia julkisuuden henkilöitä katsoessa vaikuttaa siltä, että ihminen elää kolkytjarisat-elämää noin kolmekymmentä vuotta elettyään ennen sitä 15-vuotiaasta 35-vuotiaaksi noin 25-vuotiaana. Enkä siis tällä ajatusvirralla tarkoita mitenkään sitä, että kaikkien pitäisi haluta lapsia, tietenkään. Mietin vaan, että jotenkin on ajallemme tyypillistä edes ylipäätään miettiä moista, vai onko? En minä tiedä, voihan olla, että ennen vanhaan ihmiset tekivät lapsia vastentahtoisesti ja olivat sitten siksi onnettomia. Tai sitten eivät, ehkä vanhemmuuden todelliset tai kuvitellut suorituspaineetkaan eivät olleet keskimäärin ihan samaa luokkaa kuin nykyisin. Jotenkin välillä vaan tuntuu, että ihmisillä on ylipäätään ihan liikaa aikaa vatvoa kaikenlaisia miltämustatuntuu-ajatuksia. Ja esimerkiksi kirjoitella niistä tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia, joissa ei tulla oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Paitsi että mä tykkäsin elämästäni ennen lapsia ja tykkään siitä nyt. Mutta elettyäni tätä en ehkä enää tykkäisi entisestä elämästäni, jos jotenkin mystisesti joutuisin ajassa takaisin.

Realismia lastenvaatteissa

Tuoreen selvityksen mukaan bloggaajista jopa 38 prosenttia ansaitsee jotain bloginsa avulla. (Etsin linkin myöhemmin.) PR-toimistot lähettävätkin suosituimmille bloggaajille milloin mitäkin tavaraa siinä toivossa, että bloggaaja esittelee tuotteen mieluiten positiivisessa sävyssä. Minultakin kysellään ajoittain, haluanko esitellä, anteeksi testata, jotakin tavaraa, vaikka minusta tuote-esittelyt istuvat vähän huonosti tähän blogiin. Lisäksi ihan vinkkivinkkinä, että välttämättä yli yksivuotiaan lapsen äidille ei kannata lähettää nelikuukautisen vauvan soseita testattavaksi tai yrittää saada ei-raskaana-olevaa yhden lapsen äitiä kirjoittamaan blogissaan sisarusrattaita.

Minulla ei sinänsä ole mitään tällaista toimintaa vastaan, sehän on ihan samaa mitä perinteisten medioiden kanssa on tehty aina. Olen itsekin aikanaan tehnyt tuoteviestintää, jonka olennainen osa oli lähetellä näytteitä asiasta kiinnostuneille toimittajille. Ymmärrän hyvin, miksi bloggaajat ovat kiehtova väline esimerkiksi lanseerauksissa - yhdistyyhän blogeissa kuluttajien luotettavaksi kokema vertaisarvio (tai ainakin vaikutelma siitä) valmiiksi asialle otolliseen kohderyhmään.

No niin, tästä pääsemme soihen, että hiljattain Me and I -niminen lastenvaatemerkki tarjosi jotain syysmallistonsa vaatetta testiin. Kerrankin vastasin kyllä, kolmesta syystä: 1) olen huomannut ko. merkin olevan jossain piireissä jonkinlainen ilmiö, mutta itse en ollut koskaan nähnyt yhtään merkin vaatetta livenä, 2) ihan puhtaasti tykkään vaatteista, vaikka en niistä bloggaakaan ja 3) ilmainen vaate, do I need to say more?

Tilasinpa siis Igelle puolihuolimattomasti ihan kivan oloisen tipupaidan. Sain paketin eilen, ja avasin sen semiuteliaana.

Sieltä paljastui turkoosi paita. Ihan kiva, ajattelin, mutta sitten käänsin paidan toisin päin ja - no, katsokaa itse. Piirsivät sitten siihen lapsen paitaan kanan persereiän.

Ehkä väsyttää vähän

Salamatkustajakodissa on näemmä valvottu myös. Niin meilläkin. Vauva ei valvota, mutta tuo uhmaikäinen rimpula vetää kyllä pinnan välillä melko pinkeäksi. Viime yönä se päätti neljältä, että hän ei nuku. Ja ei muuten sitten nukkunut ennen puolta seitsemää, jolloin se simahti peräti 50 minuutiksi minun ja isänsä sänkyyn. Sitten se heräsi taas ja ilmoitti, että verhot auki ja nyt katotaan Pikku Kakko.

Itse olin nukkunut huonosti siihen neljäänkin asti, kun vauva puhisi unissaan. Ehdin juuri paeta sohvalle ja nukahtaa, kun älämölö alkoi. Toivottavasti tämä on joku vaihe, joka menee pian ohi. Huomasin olevani vielä aamullakin hapan yökukkujalle, joka itse ei näyttänyt vähistä unista kärsivän, vaan naureskeli menemään ihan muina lapsina. Teki mieli kostaa jollain mehevällä tavalla, mutta onnistuin pidättäytymään lapsellisesta kiukuttelusta. No, ainakin pääosin.

Mitäs sitten. Lillabo sai nimen. Juhlat olivat onnistuneet, vaikka meinasinkin saada pienimuotoisen hermoromahduksen valmisteluista, kun lastenhoitaja sairasti ja rahtasin koko sirkusta pari päivää pitkin kaupunkia tilaamassa kakkuja ja kukkia. Mutta niin vaan saatiin pöytä koreaksi ja koko perhe pyhäasuihin. Ehdittiin jopa pestä lapset, joten Igelläkään ei kerrankin ollut kolmen päivän ruokalistaa tukassaan. Mikä siinäkin on, että jos käsiin jää vaikka jogurttia, se pitää pyyhkäistä kiharoihin.

Päädyimme cocktailtyyppiseen tarjoiluun: tarjolla oli pororieskarullaa, lohipalttoonnappeja ja feta-tsatsiki-crostineja, mummun voittamattomia riisipiirakoita ja munavoita, grissinejä, kirsikkatomaatteja, viinirypäleitä, sacherkakkua ja kermavaahtoa, norjalaista kransekakea, mun äidin ihania suklaapikkuleipiä sekä lusikkaleipiä, vaahtokarkkeja ja suklaakonvehteja. Niin ja skumppaa ja kahvia, tietenkin. Pappikin, herttaisen lämminhenkinen ja sympaattinen 65+-ikäinen rouvashenkilö Louis Vuitton -laukkuineen, otti ilolla vastaan lasillisen. Päivän päätähti oli oma, aurinkoinen itsensä - mun ihana vauva, tuo muikea pieni menninkäinen.

Väsymys on ollut pinnalla viime aikoina, kaikki flunssat ja sairastuneet lastenhoitajat ja uhmailut ja yökukkumiset ja juhlajärjestelyt kävivät melkoisesti allekirjoittaneen voimille. Siitä on seurannut aika hyytäviä tunnelmia parisuhderintamalla, lähinnä minun puoleltani. Huomaan välillä etsimällä etsiväni huomautettavaa ja kritisoitavaa, vain purkaakseni turhautumistani. Ja tarttuvani innolla kaikkiin virheisiin ja tekemättä jättämisiin. Ennenvanhaan jännitteet olisi purettu niin kuin aikuiset ihmiset parisuhteessa tekevät, vaan eipä ole ehkä ikinä huvittanut vähempää kuin nyt. Ja niin kuin minäkin aina vannoin, että meidän parisuhteeseen ja seksielämäänhän ei lapset vaikuta. Joopajoo. Ensin oli se nälkävuoden pituinen toipumisprosessi ja sitten koko ajan jotain. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä useammin torjun tarjoukset (ihme, että mies edes jaksaa yrittää), sitä korkeammaksi kynnys kasvaa.

Sillähän tästä pääsis, että antaisi mennä vaan, vaikka ei niin kamalasti huvittaisikaan. Mutta kun mistäs helvetistä sitä löytäisi sen energian, kun iltaisin mielessä on vain uni ja pesemättömät pyykit. Ja sen kerran, kun ehkä vähän alkaa tunnelma lämmetä, niin salettiin jompikumpi rakkauden hedelmä alkaa möykätä jotain. Pitääkö tässä alkaa googlettelemaan jotain tuntihotellia vai miten tätäkin nyt lähtisi ratkomaan?

Hatunnosto yh-vanhemmille

Miten useamman lapsen yksinhuoltajaäidit tai -isät oikein hanskaavat arjen? Missä välissä he itse käyvät suihkussa, syövät, siivoavat, käyvät vessassa tai mitään muutakaan? Hitto vieköön, olen ollut vain tämän viikonlopun yksin ja virta alkaa olla loppu. Lasken vaan tunteja ja minuutteja siihen, että mies avaa kotioven.

Puolustukseni laskettakoon kuitenkin ensimmäinen syysflunssa (tässä asiassa en olisi välttämättä halunnut olla edelläkävijä), joka vei mehut jo viime viikolla. Ensin flunssaantui Igge, sitten minä ja mies ja lopulta vauvakin sai osansa. Iggehän ei ensimmäisen elinvuotensa aikana sairastanut oikeastaan lainkaan, mutta ilmeisesti pienempien sisarusten osana on periä isommiltaan jokainen puistosta tai muualta pyydystetty pöpö. Onneksi selvittiin kuumeetta ja tauti taitaa (kopkop) olla hellittämässä.

Viikonlopun tähtihetkiä top 3:

1. Vauva huutaa soseet housussaan, tutti on kadonnut, Igge vinkuu ruokaa ja minulla on vessahätä, mutta yritän kuitenkin jalat ristissä säätää isommalle pikana ruokaa pöytään päästäkseni hoitamaan pienempää. Sitten kuuluu oho. Oho joo, litra maitoa imeytyy parhaillaan keittiön helvetillisen kokoiseen villamattoon. Illalla, kun molemmat lapset viimein nukkuvat (noin klo 23), saan käyttää rauhallisen hetkeni painavan maton huuhteluun saunassa. Vielä pitäisi keksiä, miten ikinä saan maton kuivaksi.

2. Olen päässyt itse nukkumaan puolenyön aikaan. Vauva heräilee syömään ehkä kaksi-kolme kertaa (?), ja kello 6.30 naapurihuoneesta kuuluu, että "Igellä on jano, mamma hakee vettä". Ei auta, lähden siis juottamaan esikoista. Kun yritän saada Iggeä vielä takaisin unille laulamalla, beibe herää ja alkaa itkeä. Menen syöttämään sitä ja Igge haluaa jäädä sänkyynsä. Hetken päästä herraa kuitenkin janottaa taas ja seinän takaa kuuluu jälleen kiljuntaa. Päätämme siirtyä sohvalle katsomaan lastenohjelmia, mutta eiväthän ne lauantaisin vielä ennen seitsemää ala. (Mikä on sivumennen sanoen ihan typerää, koska ainakin meidän lapsemme eivät herää viikonloppuisin myöhemmin kuin arkisin, vaan melkeinpä päinvastoin.) Luojan kiitos digiboksin tallenteista löytyy vanha Pikku Kakkonen.

3. Olemme lähdössä ulos. Isompi kieltäytyy säännönmukaisesti kaikesta: ei aamupalaa, ei vaatteita, ei vaipanvaihtoa, ei potalle, ei sukkia, ei kenkiä eikä ainakaan noita kenkiä, en tule sinne, en lopeta hyppimistä sängyllä, en anna pikkuveljen nukkua, EIEIEIEIEIEIEI. Pikkuveli huutaa, koska haluaisi olla sylissä tai koska isoveli käy tökkimässä sitä naamaan heti kun silmä välttää. Sitä perkeleen tuttia ei löydy edelleenkään. Minulla on hiki, haluan kahvia ja edes hetken hiljaisuutta. Yritän pukea itselleni vaatteita päälle, lohduttaa pikkuveljeä, suostutella isompaa pukemaan vaatteet päälleen ja vastustaa kiusausta juosta kirkuen ulos ovesta. Onneksi saan sirkuksen lopulta pihalle, missä tapaan kaksi naapuria, joilla on myös uhmaikäiset lapset. Juomme kahvia ja komennamme kaksivuotiaita ristiin, aurinko paistaa, vauva nukahtaa vaunuihin ja huomaan ajattelevani, että mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. (Muisti kyllä palaa nopeasti, kun raahaan sisälle neljänteen kerrokseen vastaanhangoittelevaa, kirkuvaa taaperoa ja rääkyvää vauvaa.)

Onneksi mies palaa reissultaan illalla. Kaiken lisäksi saan syyttää tästä itseäni: mitäs menin hankkimaan sille synttärilahjaksi sukellusviikonlopun Hangossa. Olisi pitänyt vaan ostaa joku porakone tai uusi pyjama.

Hupsila goes ruokablogi

Syöminen on yleisesti ottaen ihmiselle hyväksi. Sattuneesta syystä ruokailu on täällä päin useimmiten pitkä ja polveileva projekti, joka harvoin päättyy siihen, että äitikin on saanut syötyä. Yleensä istun keittiönpöydän ääressä syöttäen yhtä aikaa Lillabuuta ja avustaen Iggeä. Jälkimmäinen on onneksi päässyt pääosin yli pikkuveljen syntymän aiheuttamasta syömisregressiosta eikä siis enää vaadi syöttämistä, mutta tarvitsee välillä apua karkailevien makaronien ja muiden vastoinkäymisten kanssa.

Pidän kovasti Lähi-idän keittiöstä, ja yksi suosikeistani on bulgurista, tomaateista, persiljasta ja mintusta sekoitettu sitruunalla ja oliiviöljyllä maustettu tabbouleh-salaatti. Sen innoittamana olen kehitellyt oman versioni, joka täyttää erinomaisesti kotiäidin ruoalle asetettavat vaatimukset: se on helppo tehdä, ei vaadi ajatustyötä, variointi on helppoa jos on esimerkiksi ostanut mintun sijaan vahingossa sitruunamelissaa (ihan vaan näin esimerkinomaisesti) ja mikä tärkeintä, se maistuu hyvältä kylmänä. Ei siis haittaa, ettei syöminen välttämättä onnistu heti ruoan valmistuttua. Teen aina reilun annoksen, josta riittää mainiosti useammallekin aterialle. Salaatti toimii mainiosti myös lisukkeena esim. paistettujen kanafileiden kanssa. Olen niin ihastunut salaattiini, että jaan reseptin kanssanne, halusitte tai ette.

Salaattiin tarvitaan:
3-4 dl täyshyväcouscousia ja saman verran vettä
tuoreita yrttejä, esimerkiksi persiljaa, korianteria ja minttua (se sitruunamelissakin toimii!)
rasia kirsikkatomaatteja
oliiveja (ei sitten niitä mustia prosessoituja oliivin irvikuvia vaan esim. kalamataoliiveja ja vihreitä isoja luomuoliiveja)
puolikkaan sitruunan mehu
hyvää oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Ensin napsautetaan päälle vedenkeitin. Sitten mitataan kulhoon couscous ja päälle kaadetaan saman verran kiehuvaa vettä. Sekaan hulautetaan reilusti öljyä, puolikkaan sitruunan mehu sekä suolaa ja pippuria. Sitten lisätään pilkotut tomaatit sekä hienonnetut yrtit ja kappas, valmista tuli. Very much nomnom eikä edes kamalan epäterveellistä!

Ruokahommista puheenollen oli tarkoitus vielä kirjoittaa vauvan ruokailusta ja imetysmotivaation ajoittaisesta rakoilusta, mutta koska Lillabuu tuntuu tarvitsevan maitoa nyt, avaudun siitäkin aiheesta joskus toiste. Sen vain sanon, että henkilökohtaisesti odotan (ainakin tällä hetkellä) neljän kuukauden ikää ja ruokavalion laajenemista. Multa ihan selvästi puuttuu joku imetysgeeni, kun edelleenkään en saa touhusta mitään elämää suurempia kicksejä. Luulin, että se viimeksi johtui alun helvetillisestä taistelusta, mutta näköjään ei. Ja ei, en ole lopettamassa hommaa, mutta joskus vaan käy mielessä, että pulloruokinnassakin on etunsa.

Onneksi sentään Lillabuu tuntuu olevan siinäkin mielessä kiitollinen pieni ihminen, että se antaa maman tarvittaessa olla poissa paikalta myös ruoka-aikaan. Kävin viime keskiviikkona terassilla skumpalla ja oluella ja sillä aikaa tyyppi oli vedellyt ihan tyylikkäästi Nannia pullosta. Vähän ensin jännitti, että niinköhän joudun laukkaamaan kotiin ruokintahommiin, kun edellisestä pullottelusta oli (itsekullakin, haha) jo melkoisesti aikaa. Vaan kun ei kuulemma tarvinnut, niin otinpa vielä toisenkin Coronan.

Taas vaihteeksi pitkä ja sekava postaus

Mulla on blogilaiskotus. Olen kuitenkin päättänyt olla potematta siitä huonoa omaatuntoa, vaikka harvahko postaustahti aiheuttaa sen, että kirjoituksista tulee pitkiä ja poukkoilevia, kun yritän muistaa kirjata ylös kaikenlaista mielessä pyörinyttä. Joskus toivon, että voisipa ajatukset voisi siirtää jäsennellyiksi teksteiksi lykkäämällä vaikka piuhan korvaan ja toisen pää koneeseen, vaikka määrä korvaisikin siinä epäilemättä laadun. Mutta niinhän tässä tuppaa käymään välillä muutenkin.

Aluksi kasvukuulumisia. Käytiin viime viikolla siellä lääkärineuvolassa, ja Lillabuulla oli kaikki hyvin. Painoa oli tullut parissa viikossa yli puoli kiloa ja pituutta sentti, uudet mitat olivat 59 cm ja 5145 g. Aluksi vaaka näytti 45 g enemmän, mutta tyyppi pissasi melkein puoli desiä kesken punnituksen. Melkoinen lätäkkö pienestä miehestä.

Toistaiseksi Lillabuu on ainakin minun mittakaavallani ollut ihan käsittämättömän helppo vauva. Toki oma asennekin on erilainen: kaikki on paljon rennompaa. Eivätkä odotukset - jos niitä nyt niin paljon oli ensimmäisellä kerrallakaan - olleet sitäkään vähää mitä viimeksi: en todellakaan enää kuvitellut, että pikkuvauva nukkuisi kiltisti omassa sängyssään tai lekottelisi sitterissään, mistä sen voi nostaa syliin suunnilleen silloin kun itselle sopii tai kun sillä on nälkä. Olenkin ollut aivan äimänä, kun tämä vauva saattaa hyvinkin killitellä silmät selällään sitterissä tai viuhtoa jumppamatolla vaikka kuinka kauan. Lillabuu tykkää myös seurustella ja vastaa hymyyn hymyllä ja kujerruksilla.

Tämä vauva ei myöskään valvota, vaan saattaa vedellä kuusikin tuntia unta putkeen. Eikä se kakkaa eikä itke öisin. Ähisee ja maiskuttelee vaan, kun nälkä alkaa kaihertaa vatsassa. Mutta ei syytä kateuteen, univelkaa on kyllä kertynyt. Sekä viime että toissa yönä valvottamisesta vastasi herra Uhmakas, joka heräsi ukkoseen, eikä sitten tietenkään suostunut nukkumaan. Huusi vaan, että EI KUKU, EI UNI, EIEIEI. Yllättävän vähän silti edes kiristi pinnaa, vaikka mieskin on työmatkalla ja vietän kolme päivää yksin lasten kanssa. Vaikka kieltämättä pari kertaa kävi mielessä, että kirotun hannuhanhi, joka nukut siellä hotellihuoneessa keskeytyksettä. Turha ainakin tulla kotiin valittamaan, miten väsyttää, jos illat ovat venyneet. Siihen ei ole oikeutta, jos on ollut kuitenkin mahdollisuus nukkua. Nih.

Lueskelin tuossa lahjuksena tullutta Kaksplussaa, jossa esikoistaan odottavat äitiyslomalaiset kertoivat, miten viettivät aikaa ennen vauvan syntymää. Äidit laittoivat paikkoja kuntoon ja rakensivat pesää. Olin jo aivan unohtanut, että kyllähän minäkin silitin Iggeä odottaessa kaikki pikkuvaatteet ja jopa harsorätit. Ei käynyt tällä kertaa pienessä mielessäkään. Ihan outoa hommaa sekin kyllä, en ymmärrä mistä päähäni oli iskostunut ajatus siitä, että ne vaatteet pitää silittää. Enhän minä muutenkaan silitä mitään oikeastaan ikinä. Joskus harvoin pöytäliinan ja pakon edessä paitapuseron, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Vaikka olisihan minulla nyt kolmena aamupäivänä aikaa vaikka silittää, ainakin teoriassa. Sovin siis hoitajan kanssa, että Igge puistoilee kolmena aamupäivänä viikossa alkuperäisen neljän sijaan. Vastoin kaikkia odotuksiani tällä hetkellä tuntuu, että tarvetta enempään ei ole. Nuokin kerrat ovat melkein enemmän Igen kuin minun tahto, ipana kun ei meinaa malttaa vetää edes kenkiä jalkaan kuullessaan, että naapurintyttö ja hoitaja ovat tulossa hakemaan häntä ulos.. Yleensä Igge noudetaan puoli kymmenen maissa ja kun Lillabuu vetelee sikeitä kymmeneenkin asti, aamuista on tullut minun ja Igen yhteistä aikaa. Poika palautetaan yleensä kotiin päiväunille viimeistään yhden aikaan.

Hassu juttu muuten, että kun Igge syntyi, olin lähemmän neljä kuukautta jotenkin ihan omissa maailmoissani. Kotikuplasta ei edes tehnyt mieli pois. Nyt kiinnostus ulkomaailmaan palasi huomattavasti nopeammin, ja olen mm. ehtinyt suunnitella opintoja. Osittain syynä lienee se, että Lillabuu on ollut niin kiitollisen helppo hoidettava, mutta varmaan kaikista tärkein ero on siinä, että elämänmuutos ei ollut tällä kertaa läheskään niin suuri. Ei ole ollut syytä identiteettikriisiin, kun olin jo valmiiksi äiti.

Päivät ovat kyllä täynnä, enkä panisi vastaan, jos Igge innostuisi taas pottahommista. En vaan viitsi pakottaa. Kesällä poika innostui puskapissaamisesta, ja sen kaupunkiversiona hän on muutaman kerran tahtonut pissalle suihkun lattialle. Tämä vaan tuskin on kovin näppärä keino pidemmän päälle... Aika hankalaa, jos herralle pitää aina löytää lattiakaivo, mihin tähdätä, kun luonto kutsuu. Sitä isompaa asiaa hän ei suostu potalle tekemään. Ostin myös sen supistajan, mutta sille herra ei suostu istumaan millään. Kannustimiksi tarjotaan tarroja ja sen sellaista, mutta se edellyttäisi, että sinne pottaan joskus tulisi jotain. Tai että tyyppi suostuisi edes istumaan potalle.

Ehkä ainakin osasyy pottahaluttomuuteen on kilpailijan syntymässä. Muitakin regression merkkejä on näkyvissä: Igge viihtyy aiempaa enemmän sylissä eikä meinaa suostua syömään itse. Siksi myös unitutista vieroitus odottaa vielä. Huvittava tilanne tämä kyllä, kun pienempää oikein opetan tutin syömiseen ja toista taas yritän saada tottumaan ajatukseen tutin hylkäämisestä kokonaan. Tämän kakkosen kanssa oli muuten ihan selvää, että kunhan imuote on kunnossa ja syömishomma sujuu, tutti esitellään vauvalle viipymättä. Minä kieltäydyn toimimasta tuttina ja valitsen mieluummin hyvät yöunet, mahdollisuuden rauhoittaa itkevä vauva myös silloin, kun syliin ottaminen ei ole mahdollista (autossa, bussissa, ratikassa ja kahden lapsen kanssa välillä myös ihan kotona) ja sitten aikanaan tutista vieroittamisen. Siitäkin jo puhuimme miehen kanssa, ja mietimme, että ehkä se olisi helpompaa kun Lillabuu on alle vuoden ikäinen. Mutta sen näkee sitten, Igen kanssa kun kävi niin, että täydet yöunet ja mukavuudenhalu voittivat kunnianhimoiset suunnitelmat aikaisista jäähyväisestä tutille. Sivumennen sanoen en ymmärrä ymmärrä, miksi ihmeessä tutista on tullut Suomessa jotenkin epäilyttävä kapistus. En nyt ehkä lähtisi ihan eteläeurooppalaiseen tyyliin, jossa viisivuotiaat vielä lutkuttavat kuminänniä, mutta sallikaa nyt hyvät ihmiset vauvoille tuttinsa. Vaikka samapa tuo minulle - tässä iässä ja toisella kierroksella minua ihan rehellisesti kiinnostaa aika vähän, mitä joku muu ajattelee. Jos sinä olet onnellisempi, kun vauvasi ei syö tuttia, niin hieno homma ja onnea sinulle. Siitä vaan hyvä äiti -palkintoa odottelemaan, lupaan taputtaa katsomosta!

Oho, siitähän tuli pieni avautuminenkin! Ehkäpä vielä pääsen vauhtiin ja lakkaan olemasta niin raivostuttavan seesteinen, haa.

Lillabuu täyttää huomenna kahdeksan viikkoa. Sitä vastasyntynyttä myttyrääpälettä ei enää ole, niisk. Olemista värittää hormonien voimistama haikeus: jotenkin nyt olen ihan eri tavalla tiedostanut, miltä tuntuu ja tuoksuu sylissä köllöttävä lämmin ja pehmoinen pikkuvauva. Se mukautuu minun kehooni totaalisen luottavaisesti: sillä ei vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista reviiriä. Esikoinen käytännössä asui sylissä ensimmäiset kuukaudet, mikä tuntui välillä todella ahdistavalta. Nyt, kun jaan aikaani kahdelle (ja yritänpä vielä saada varastettua joitain hetkiä myös itselleni ja miehelle), rauhallinen syliaika tuntuu melkein ylellisyydeltä. Ja väistämättä iskee haikeus, kun ajattelen, että voi hyvin olla, että nuuhkin tässä viimeistä vauvaani.

Ensi viikolla luvassa on mm. tapaaminen papin kanssa, isyyden tunnustus sekä maman omaa aikaa: aion sekä mennä yksille että käydä kampaajalla. Heihei juurikasvu, ei tule ikävä. Pitäisi käydä myös tsekkaamassa hääjuhlapaikka ja miettiä, miten selvitä helpoimmalla ristiäisvalmisteluista. Pötkö saa nimen syyskuun kolmas, joten vielä ei ole paniikki, mutta epäilemättä pian on. Jos jollain on kuningasideoita tarjottavista, niin kertokaa ihmeessä!

PIhalla arjessa

Olemme palanneet kotiin, mies lähti maanantaina töihin ja reilun kolmen viikon skäribo-elämä vaihtui kaupunkiarkeen. Juokseva vesi ja sisävessa helpottavat melkoisesti holiday bluesia, landella kun vesi juoksee kaivosta keittiöön vain miehen hartiavoimin. (Mä vannoin aina, että lapsia ei tule, ennen kuin siellä vedetään vedet keittiöön, mutta näin siinä sitten kävi.)

Mielessä on pyörinyt sata ja tuhat asiaa, joista kirjoittaa. Ensinnäkin toipumisesta, tai sen puutteesta. Olkaa onnellisia, etten päässyt päivittämään blogia saareilun alkuaikoina, sitä vonkumista ei olisi jaksanut lukea kukaan. Vaikka alku oli tämän synnytyksen jälkeen helpompi kuin sektion jälkeen, niin toipumisessa meni kyllä niin moni juttu vituralleen, että aloin olla melko toivoton jo jossain vaiheessa. Tikit eivät sulaneet niin kuin niiden piti, ja niitä poisteltiin sitten äitiyspolin päivystyksessä. Hemoglobiini oli kuukausi synnytyksen jälkeen edelleen reilusti alle 100, minkä takia olin ihan zombie. Kun lääkäri ultrasi kohtua, ettei sinne ole jäänyt mitään ylimääräistä, hän sitten onnistui repäisemään haavaa auki niin, että se kirveli ja vuosi kirkasta verta viikon eteenpäin. Voi kristus mitä hommaa. MUTTA sitten kun haava meni umpeen, hemoglobiini lähti nousuun (kuusi viikkoa synnytyksestä se oli 108) ja voin heittää särkylääkkeet jonkkaan, olo parani melkein yhdessä yössä. Ja nyt tuntuu, että oliko se muka niin kamalaa. (Oli se.)

Ekat neljä viikkoa menivät siis tuttuun tapaan sekavissa tunnelmissa. Ei ollut ihan yksi tai kaksi päivää, kun tuntui, että aurinko ei paista tähän risukasaan enää ollenkaan. Ulkona oli kuuma kesä ja minä makasin hikisessä makuuhuoneessa hikisen vauvan kanssa kipeänä ja kiukkuisena. Olin varma, että tarvitsen kohta lääkitystä myös yläpäähän. Osittain kyse taisi olla hormoneista, koska näin jälkeenpäin huomaan ajatusteni ja fiilisteni menneen aika lailla samaa rataa kuin Igen ensimmäisinä viikkoina. Silloin kyyneleitä aiheutti imetystaistelu, nyt oma parantuminen. Olen miettinyt, että osittain toipumisen odottelu oli varmaan hankalaa myös siksi, että maailma ei nyt mullistunut ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en muuta kaivannutkaan kuin kotikuplassa ihmettelyä. Nyt olisin tahtonut jatkaa elämää "normaalisti" heti, eikä hermo meinannut millään kestää lepäilyä ja jatkuvaa avuntarvetta.

Kaikista omituisinta on, että edellisestä huolimatta minua vaivaa kamala raskaushaikeus. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus mennä hujahti (viimeistä viikkoa lukuunottamatta...) niin nopeasti ja vaivattomasti, että en edes ehtinyt tajuta kun se oli jo ohi. Olen jotenkin omituisesti vähän kateellinen kaikille ympäristön raskautuneille. Toivottavasti tämä menee pian ohi, pelottavaa moinen. Kaipaan myös vähän sitä olomuotoa, jossa ei koskaan tarvinnut vetää vatsaa sisään. Nyt pukeutuminen on paljon haastavampaa, kun pitää sekä peittää wobblywobbly-maha että varmistaa vauvan ruokintamahdollisuus. (Tässä välissä voin suositella Carriwellin Nursing Tank Topia, jota voi tilata esim. Nellystä. Napakka toppi tasoittaa ihanasti vatsamakkarat ja luo illuusion kiinteästä vyötäröstä.)

Imetyksestä puheenollen, en vieläkään oikein osaa luottaa siihen, että vauva osaa ottaa tarvitsemansa. Igen kanssa käydyn syömistaistelun jäljet istuvat tiukassa siitä huolimatta, että edellisellä neuvolakäynnillä painoa oli tullut kahdessa viikossa 800 grammaa, eli ensimmäisen elinkuukauden saldo oli sellaiset 1,5 kiloa sairaalastalähtöpainoon... Edelliset strategiset mitat olivat siis 4 600 g ja n. 58 senttiä. Tuntuu, että beibe syö nykyisin niin nopeasti, että miten se muka ehtii saada tarpeeksi. Lisäksi se nukkuu öisin heräten syömään vain kerran tai kaksi (tyypillinen yö: nukkumaan n. 22, eka herätys 3, seuraava 6, sitten unta yli yhdeksään tai välillä jopa niin, että eka herätys on vasta viideltä ja seuraava kasilta!), mistä pitäisi tietenkin osata nauttia, jos vaan osaisi. Yritän kuitenkin, vaikka välillä herään kyllä myös herran ilmavaivoihin, jotka ovat melkoisen kuuluvia. Itsehän vauva nukkuu läpi kaiken ähinän ja pörinän... Huomenna on onneksi lääkärineuvola, joten siellähän tyypin kasvu taas sitten selviää. Ainakin yleisesti ottaen herra on hyvin tyytyväinen ja jäntevä pikkuihminen, ja nykyisin myös hymyileväinen. Voi liikutus niitä hampaattomia hymyjä ja voi apua mitä aikuinen ihminen on valmis tekemään sellaisen pyydystääkseen. Tuitui vaan!

Käytiin loman aikana myös Igen kaksivuotiskatsastuksessa toteamassa, että hieno lapsi on. Mittaa pitkällä ja hoikalla ipanalla oli noin 90 senttiä ja painoa 12,5 kiloa, eli kasvaa ihan samoilla käyrillä kuin jo syntyessään. Puhuu lauseita, on motorisesti taitava, kyselee ja keskittyy - sellaisia asioita täti taisi korttiin kirjoittaa. Puhuttiin myös uhmasta, joka sai melkoisesti puhtia vauvan syntymän jälkeen. Nyt tuntuu vähän helpommalta, ainakin siinä mielessä, että minäkin taas kelpaan eikä kaikki ole pelkkää pappapappaa. Myös vauva saa hellempää kohtelua kuin alussa. Igge pussaa "lillabuuta" ja toteaa perään topakkana, että "ei puje". Hyvin on mennyt oppi perille... Heti, jos lillabuu alkaa kitistä, Igge juoksuttaa vauvalle tuttia, kiikuttaa sitteriä ja laittaa soittorasiapupun soimaan tai komentaa, että "mamma ottaa lillabuu kyykkyyn (=syykkyyn)". Oikeastaan yritystä nyrkkipaijaukseen ja muuhun veljelliseen muilutukseen on nyt havaittavissa vain, kun Igge alkaa olla väsyksissä tai nälkäinen.

Igge on ollut nyt parina aamupäivänä puistossa sen saman hoitajan kanssa, joka meillä oli keväällä. Alunperin sovittiin, että hoitoaika olisi neljänä päivänä viikossa 8-14, mutta nyt on käynyt niin, että Igge herää vasta kahdeksan maissa. En jotenkin raaski lykätä sitä hoitoon suoraan sängystä, joten ollaan syöty aamupalat yhdessä ja Igge on lähtenyt sitten vasta yhdeksän jälkeen puistoon yhdessä hoitajan ja naapurintytön kanssa. Olen myös pyytänyt, että hoitaja tuo Igen kotiin päiväunille, koska muuten lapsi pitäisi herättää kahdelta. Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kun mulla on huono omatunto siitä, että Igge on muualla. Mikä on sinänsä ihan älytöntä, että lapsi itse odottaa puistoreissuja innolla ja lähtee aina tosi iloisena hoitajan mukaan. Silti minusta tuntuu, että MINUN pitäisi olla siellä puistossa - ja näillä säillä tuntuu, että ihan oikeasti myös haluaisin olla siellä. Enpä tosiaan arvannut tätä itsestäni. Toisaalta taas tiedän, että tulee varmasti päiviä, jolloin olen kiitollinen siitä, että Igen aktiviitetit eivät ole vain minun varassani. Ja itseasiassa esimerkiksi huomenna on aika kiva, että voin mennä lääkärineuvolaan kahdestaan vauvan kanssa, eikä tarvitse raahata päiväuniaikaan mukaan yhtä uhmailijaa. No, täytyy vaan löytää toimiva tasapaino tähän kuvioon. Onhan meillä nytkin iltapäivät ja yksi arkipäivä viikossa kokonaan.

Huonosta omastatunnosta vielä, ihanan Liisan ihanassa blogissa (lukekaa ihmeessä!) oli juurikin puhetta äitien ulkoilusta. Jännä juttu juurikin se, mitä Liisa kirjoitti kommenttilaatikossa siitä, että tuntuu, että kakkosen kanssa pitää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Tai siis esimerkiksi että jos imettää esikoista vuoden, niin toistakin pitää imettää vuosi. Mulla tämä syndrooma koskee tällä hetkellä yhä kovemmaksi käyvää terassinkaipuuta: Igen vauva-aikana kaipasin ulos vasta joskus vauvan ollessa nelikuukautinen, nyt taas tuntuu, että tekisi jo kamalasti mieli parille rentouttavalle lasilliselle ilman kiirettä takaisin. Henkinen rajani on vauvan kaksikuukautispäivä - sen jälkeen aion kyllä poistua pariksi tunniksi johonkin skumpalle. Siis koska kuten tuolla kommenttikeskustelussa tuli ilmi, olishan se hirmuista tuhlausta, jos ne kaiken varalta kaappiin hankitut Nan-purkit menisivät vanhaksi! Eikö?

Igge Ihana kaks vee

Igge Ihana täyttää tänään kaksi. Jos ensimmäisen ikävuoden aikana tapahtuu paljon, niin ei tämä toinen vuosi minusta paljon huonommaksi jää: on huimaa seurata pienen ihmisen motoriikan, puheen, huumorintajun, sosiaalisten taitojen ja älyn kehitystä.

Kaksivuotias isoveli ilmaisee itseään monisanaisin lausein (pisimpiä lienevät "pappa antaa kinkku-tuutto-peipää" -tyyppiset ilmaukset), hyppii tasajalkaa, juoksee joka paikkaan ja leikkii monenlaisia leikkejä. Nyt kovassa huudossa ovat mm. Plasto-mopon korjaaminen, ruoan laittaminen ja pehmolelujen syöttäminen, Duploilla rakentelu, pikkuautoilla ajeleminen ja niiden parkkeeraaminen siistiin riviin milloin mihinkin, pallon potkiminen, hiekkakakkujen tekeminen pontevilla HYVÄÄÄ KAKKUUU -huudoilla säestettynä ja erilaiset piiloleikit (yleensä jonkun viltin tai peiton alta kuuluu vaan että "ei näy Iggeä"). Kaksivuotiaalla tuntuu olevan loppumattomasti virtaa - kunnes se sitten yhtäkkiä loppuu ja alkaa Kiukuttelu isolla koolla.

Kun Iggeä ei huvita tai häntä kielletään tekemästä jotain (esimerkiksi mäiskimästä pikkuveljeä tai ketään muutakaan, hyppimästä päättömästi sohvalla, heittämästä ruokaa lattialle tms. järkyttävää lapsen elämän rajoittamista), astuu kuvaan Hirmuinen Raivo. Igge heittäytyy lattialle, kiukkuaa, potkii, yrittää lyödä ja käyttäytyy muutenkin oikein mallikkaan uhmaikäisen tavoin. Mikään ei kelpaa ja kaikki on ei ja jos silmä välttää, yrittää tyyppi vielä parhaassa tapauksessa toistaa sen, mistä juuri kiellettiin. Puuh. Varmasti tilanteeseen vaikuttaa osaltaan myös vauva, joka vie paljon minun ajastani ja se, että en ole ihan normaalikunnossa hillumaan missään hiekkalaatikolla vieläkään, joten touhut kaksin Igen kanssa ovat jääneet harmittavan vähiin viime viikkoina. Olenkin lukenut mielenkiinnolla kanssabloggaajien ah-niim-lohduttavia kirjoituksia samanlaisista uhmaipanoista kuin myös kokemuksia erilaisista kasvatusmetodeista ja vinkeistä raivon taltuttamiseen. Veikkaan, että syksyllä miehen palattua töihin tulen kiristelemään hampaitani Igen kanssa vielä moneen kertaan.

Mutta suurimmaksi osaksi Igge on Ihana. Aurinkoinen ja iloinen pieni poika, joka ahmii elämää innokkaasti ja pohjattoman uteliaasti eikä jätä koskaan käyttämättä tilaisuutta pieneen kepposteluun ja veijarointiin. Rakasrakas esikoinen, joka illalla viimeiseksi tahtoo kuitenkin "mamman kyykkyyn", vaikka tällä hetkellä pappa muuten onkin ihan hurjan pop. Arvatkaa, paljonko itketti, kun sain eilen kaksi pienessä nyrkissä nuhjaantunutta voikukkaa. Toinen oli ihan itse poiminut papan kanssa puistoreissulla "kukki mamma" sanomatta mitään - mies oli vasta kotiovella huomannut, että poika puristaa jotain kädessään. Niisk.

Tänään siis juhlitaan kaksivuotiasta, joskin hyvin pienimuotoisesti - vieraiksi odotetaan vain isovanhempia ja kahta tätiä. Heinäkuussa kun kaikki ovat jossain muualla. Hyvä näin, pääsen järjestelyissä helpolla. Ensi vuonna pidetäänkin sitten varmaan tuplajuhlat jo ennen juhannusta, kun pikkuveli juhlii ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Ja apropå vauva, kävimme neuvolassakin tänään. Kaikki oli kunnossa ja erityisesti ilahdutti se aina vaan vähän kuumottava punnitus: viralliseksi lukemaksi kirjattiin 3 805 g eli yhdeksässä päivässä sitä on tullut lisää noin 300 g. Ja ilman pulloja, pumppauksia tai muuta säätöä. Olen hyvin, hyvin hämmästynyt. Ja iloinen, tietenkin.

Omasta voinnista voin kertoa sellaisia positiivisia uutisia, että kyllästyin vatvomaan yhtä repsottavalta näyttävää tikkiä ja kävin eilen yksityisellä gynekologilla. Hän totesi, että paraneminen etenee hyvin ja kaikki näyttää erittäin siistiltä. Hyvä siitä kuulemma vielä tulee, mikä oli tietysti hyvä kuulla. Lääkäri nappasi myös pois muutamat tikit (kuulemma ne ovat niin paksua lankaa, että sulaminen kestää ikuisuuden - se siitä luvatusta kahdesta viikosta siis), mikä on helpottanut esim. kävelemistä huomattavasti, kun tikit eivät kiristä ja hankaa. Sain myös luvan lähteä landelle hyvillä mielin, kunhan vaan muistan pitää huolen hygieniasta sekä määräyksen syödä edelleen huoletta ahkerasti kipulääkettä, koska syvemmällä paraneminen on vielä kesken. Käynti oli ISO helpotus, koska aloin jo olla todella väsynyt asian vatvomiseen. (Ja sivumennen sanoen, olen kyllästynyt vastailemaan sukulaisten ja tuttujen omaa vointiani koskeviin kysymyksiin - vissiin olen jotenkin tosi estoinen, mutta minua ei huvita vatvoa jalkovälini kuntoa jokaisen vastaantulijan kanssa. Joojoo, kiva, että välitätte, mutta ilmeisesti repeämiseni ja muu synnytyshässäkkä ovat olleet kahvipöytäkeskusteluiden aiheena kovin yksityiskohtaisella tasolla, mikä on minusta äärimmäisen kiusallista ja vituttavaa. Eikö infoksi riittäisi, että oli aika rankka synnytys, mutta vauva voi hienosti ja äitikin toipuu, piste.)

Anyways, näillä eväillä siis suuntaamme joko huomenna tai ylihuomenna vihdoin saaristoon ja muutamme sinne enemmän tai vähemmän koko loppukuuksi. On sitä odotettukin, kun viime viikot ovat menneet enemmän ja vähemmän sisätiloissa keskellä kaupunkia. Eli heihei kaupunki ja kuumuus ja arvattavasti myös heihei blogi, koska tietokone ei lähde mukaan. Palaan viimeistään elokuussa - siihen asti toivottelen jokaiselle tänne eksyneelle ihania kesäpäiviä ja paljon hyviä hetkiä!

Ja näin se siis meni

...se synnytys nimittäin. Sitä ennen kerrottakoon kuitenkin, että neuvolantäti kävi ja kirjoitti vihkoon, että "Erittäin terhakka, virkeä poika. Hienot heijasteet. Paino noussut hienosti, imetys sujuu. Napatynkä irronnut, pohja siisti."

Pikkuipana syö ahkerasti, ja se näkyy: painoa oli 3,5 kiloa eli reilusti yli syntymäpainon (3386 g) jo kypsässä 11 päivän iässä. Muutenkin täti oli sitä mieltä, että vauva on erityisen jäntevä ja pirteä, ja minä tietysti nyökyttelin ylpeänä. Totta on, että tämä tyyppi on koko ajan ollut jotenkin valmiimpi kuin Igge - minkä uskon johtuvan siitä, että hän sai tulla maailmaan kun oli siihen valmis eikä häntä kiskaistu ulos täysin yllättäen lääkärien päättämänä ajankohtana.

Tälle kaverille maailmaan saapuminen siis tuskin tuli yllätyksenä, sen verran pitkään ja hartaasti hän sitä ulostuloaan teki. Käytännössä supistukset alkoivat tiistain ja keskiviikon välisenä yönä (14.-.15.6.) ja jatkuivat siitä enemmän ja vähemmän säännöllisinä seuraavat kolme vuorokautta. Ja nyt ne kuuluisat synnytyssupistukset kokeneena voin kertoa, että kipu oli aika lailla samanlaista torstaista asti. Mutta sitä vaihetta tuli valitettua tänne blogiinkin jo ihan riittämiin, joten hypätään torstai-iltaan, jolloin supistelin varmaan viiden kuuden tunnin ajan noin viiden minuutin välein niin, että en voinut puhua tai liikkua. Odoteltiin vielä pari tuntia kotona, mutta tiesin, että nukkumisesta ei tulisi mitään. Lähdettiin siinä puolen yön maissa sitten Naistenklinikalle lähinnä ajatuksena, että saisin ainakin jotain Panadolia vahvempaa yöksi.

Naikkarilla oltiin sitä mieltä, että mun kannattaa jäädä osastolle yöksi. Sain piikin Petadinia kankkuun, jotta saisin unta ennen suurta koitosta ja mies lähti vielä kotiin. No, nukuin kaikki 15 minuuttia, ennen kuin heräsin taas niihin supistuksiin. Yritin olla herättämättä muita huoneessa nukkumassa siinä puhistessa ja lopulta menin kysymään, että milloin tää aine oikein alkaa vaikuttaa. Kätilö totesi, että kyllä se olisi vaikuttanut jo ja että vahvempaa tavaraa heillä ei ole, seuraava kivunlievitys tulee sitten synnytyssalissa. Kärvistelin osaston suihkussa vielä reilun tunnin verran ja pari tuntia kiemurtelin oleskelutilan sohvalla, kunnes viiden aikaan pääsin sitten saliin.

Mieskin tuli sitten takaisin siinä aamutuimaan, ja jonnekin seitsemään asti kestin vielä pallon päällä ja lämpöpussin sekä kylmän kaulimen (!) avulla. Sitten sain vihdoin sen epiduraalin, ja taivas aukeni - ei enää kipua, aah. Tunsin koko ajan supistukset ja vessahädän, pystyin kävelemään, mutta mihinkään ei koskenut. Tässä vaiheessa ajattelin, että täähän vasta helppoa hommaa on, senkun odotellaan vaan.

No, kävi sitten niin, että muutamaan tuntiin ei tapahtunut sitten yhtään mitään. Kohdunsuu oli sen neljä senttiä auki, mutta homma ei edennyt. Kalvotkin puhkaistiin siinä joskus aamupäivällä ja supistuksiin laitettiin vauhtia oksitoniinilla. Vauvalla oli välillä sykkeenlaskuja, joita seurattiin, mutta onneksi ne katosivat heti, kun nousin sängystä. Ilmeisesti napanuora jäi jotenkin likistyksiin makuuasennossa. Sitten iltapäivällä vihdoin ja viimein annoin periksi väsymykselle ja nukahdin puoleksitoista tunniksi. Siitä herättyäni kohdunsuu oli avautunut 8 senttiin, fiilis oli korkealla ja kaikki näytti taas oikein hyvältä. Tässä vaiheessa päivävuoron kätilö, jonka kanssa tulin tosi hyvin toimeen, lähti kotiin.

Noin tunnin päästä uusi kätilö tarkasti tilanteen, totesi, että homma jumittaa taas ja ilmoitti kutsuvansa paikalle lääkärin tekemään sektiopäätöksen. En tajunnut yhtään, että mitä tapahtui - miksi ihmeessä koko touhu sai yhtäkkiä tällaisen käänteen? Vauvalla oli kuitenkin koko ajan kaikki hyvin. Kätilö yritti myös jossain vaiheessa puoliväkisin katetroida minut, kun ei uskonut, että pystyn käymään itse vessassa, minkä todistin kyllä vääräksi. Sain sektiopuheista melkoisen itkuraivarin ja ilmoitin, että en suostu leikattavaksi, jollei vauvan vointi sitä ehdottomasti vaadi.

Jossain vaiheessa puudutuksen vaikutus katosi ja homma meni tosi sekavaksi. Mua sattui ihan saatanasti, olin muutaman supistuksen taas pallon päällä ja huusin. Sitten sain vielä puolikkaan annoksen puudutetta ja sain hetken levähtää. Koko ajan olisin halunnut olla pystyssä, mutta kätilö suhtautui ajatukseen nihkeästi ja mm. jossain vaiheessa käski minun vaan maata odottamassa lääkäriä, joka ei onneksi päässyt paikalle heti. Onneksi siksi, että siinä vaiheessa kun lääkäri tuli katsomaan tilannetta, kohdunsuu olikin yllättäen melkein auki, vain joku ihme lippa oli vielä jäljellä. Sekin hävisi siinä muutamalla supistuksella.

Lääkäri totesi, että mitään syytä leikkaukseen ei ole, vaan että vauva saadaan kyllä ulos alakautta. Kätilö selitteli jotain, että kato nyt, tää ei edistynyt ja lääkäri vaan totesi aika kylmästi, että joo uskon kyllä, mutta nyt tilanne on tämä. Itse en enää oikein tajunnut, että missä mennään, varsinkin kun puudutus katosi taas ja mua alkoi ponnistuttaa aika lailla.

Vauva oli kuitenkin vielä ylhäällä ja sillä oli pää vähän huonossa asennossa. Se tuli joka supistuksella alas vain luiskahtaakseen takaisin ylös supistuksen jälkeen. Lopulta sain luvan työntää itse vauvaa alaspäin, kun supistusten voima ei näyttänyt riittävän ja jollain (kätilön ja lääkärin mukaan tahdonvoimalla ja vatsalihaksilla) sain vauvan niin alas, että lääkäri voi auttaa hommaa imukupilla. Ponnistaminen sinänsä tuntui hyvältä, kun pääsin vihdoin tekemään jotain ja tunsin, miten vauva liikkui alaspäin.

Mulle se imukuppi oli vaan helpotus, Luojan kiitos että on olemassa tuollaisia vehkeitä, jos tilanne sitä vaatii. Lopussa en enää jaksanut edes huutaa, olin vaan ihan hiljaa ja käytin kaikki voimani siihen, mitä olin tekemässä. Välillä tuntui, että en jaksa enää yhtään, mutta jostain vaan löytyi vielä lisää energiaa, vaikka en ollut juurikaan nukkunut kolmeen vuorokauteen enkä syönyt yli vuorokauteen. Sain siis imukupista huolimatta tehdä töitä itsekin ihan olan takaa, kunnes yhtäkkiä lääkäri sanoi, että nyt vauva syntyy. Tunsin limaisen muljahduksen, toisen ja kolmannen enkä varmaan ikinä unohda sitä tunnetta. Heti perään kuului kiukkuinen kiljaisu ja niin perheemme neljäs jäsen oli maailmassa. Kätilö (joka kaikesta huolimatta oli lopulta tosi kannustava melkein tunnin kestäneessä ponnistusvaiheessa) totesi, että jos normaali synnytys on maraton, niin tämä vastasi kyllä tuplamaratonia.

Isä sai leikata napanuoran ja sain vauvan syliin. Tällä kertaa näin, kun uusi ihminen avasi tummat silmänsä ensimmäistä kertaa. Sektion jälkeenhän Igge tuotiin kapaloituna ihan hetkeksi poskeani vasten, mutta ei siinä ehtinyt ajatella mitään, kun vauvaa jo vietiin. Olen kuunnellut kateellisena miehen selostusta siitä, miten vauva availi silmiään ensimmäistä kertaa tähän maailmaan, ja en tiedä, joku hormonihuuru tästä lyhyehköstäkin sylittelystä kai purkautui, koska seuraavat tapahtumat eivät huolettaneet mua lainkaan, vaan lähinnä vaan hymyilin itsekseni. (Ja varmaan osansa oli myös fyysisen ponnistuksen jälkeisillä endorfiinihöyryillä.)

Kävi nimittäin niin, että kätilön aloittama tikkaus purkautui ja siinä hässäkässä vuosin sitten melkein pari litraa verta. Mua alkoi vähän heikottaa (ihme!) ja yhtäkkiä huoneeseen pölähti enemmän ja vähemmän ihmisiä, jotka lähtivät juosten roudaamaan minua leikkaussaliin. Kätilö (tai joku) huusi vaan, että isä ottaa vauvan ja kuulin miehen kysyvän multa, että olenko tajuissani. Näytin sille peukkua ja sitten naista vietiin. Mies jäi yksin vauva sylissä keskelle veristä taistelutannerta ja oli arvattavasti pikkuisen hämmentynyt.

Leikkaussalissa sain verenpainetta nostavaa lääkettä (paineet tippui kuulemma jonnekin viiteenkymppiin) ja ties mitä sokeriliemiä. Lisäksi sain epiduraalin tikkausta varten. Tärisin aika lailla, ja sain lämmitettyjä froteepeittoja, samanlaisia joilla asiakkaat peitellään kauneushoitoloissa. Jostain syystä henkilökuntaa nauratti aika lailla, kun totesin, että ei tässä kuitenkaan taida mitään jalkahoitoa olla luvassa.

Tunnin kestäneen tikkauksen (sain siis kolmannen asteen repeämät, mutta onneksi ei sentään mennyt sulkijalihas poikki tms.) jälkeen vietin vielä jonkun aikaa veritankkauksessa heräämössä, mihin mieskin tuli mua tervehtimään. Kuulin muun muassa, miten henkilökunta löi vetoa hemoglobiinistani. Muuten siellä oleminen oli turhauttavaa, kun olisin luonnollisesti halunnut takaisin vauvan luo jatkamaan tutustumista. Puolenyön paikkeilla pääsin sitten osastolle ja sain mytyn syliin ja rinnalle. Se oli leikkurikeikasta huolimatta paljon helpompaa ja tapahtui nopeammin kuin sektion jälkeen, kun olin niin kipeä, että kyljelleen kääntyminen ei meinannut onnistua. Olin paljon toimintakykyisempi, vaikka olin kyllä tosi kipeä.

Osastolla sain tosi loistavat kätilöt, jotka ehtivät puhua synnytyksestä ja muusta kiireestä huolimatta. Siitä ajasta jäi hyvä mieli. Myös synnytyksen hoitanut kätilö (jonka kanssa emme siis tulleet kovin hyvin juttuun) kävi tervehtimässä ja pahoittelemassa "luovuttamistaan" alatiesynnytyksen suhteen sekä kehumassa motivaatiotani ja jaksamistani. Lisäksi huoneeseen tuli sattumalta vielä kotiinlähtöpäivänä se kätilö, joka minulla oli salissa päivällä. Hän muisti minut, ja sanoi, että synnytyksestäni oli puhuttu seuraavana päivänä, kun hän oli ihmetellyt papereitani katsottua, että mitä hittoa siellä oikein lopulta tapahtui. Hän oli sitä mieltä, että iltakätilöni olisi pitänyt kuunnella minua paremmin ja hän sanoi myös harmitelleensa illalla, ettei ehtinyt jatkaa kanssamme loppuun asti. Ilmeisesti hän oli myös ottanut vähän yhteen tämän iltakätilön kanssa, joka oli myöntänyt suoraan olleensa pettynyt, kun hänen arvionsa tilanteesta olikin väärä ja synnytys edistyi sittenkin. Päiväkätilö - kuten myös moni lapsivuodeosaston hoitaja - lohdutti myös, että naisten alakerta on suunniteltu kestämään kaikenlaisia synnytysvaurioita ja siksi ne myös yleensä paranevat hyvin ja verrattain nopeasti.

Toipuminen siis otti tulehduksen takia jussina vähän takapakkia, mutta tänään, 13 vuorokautta synnytyksestä, olo on jo varsin hyvä. En enää tarvitse jatkuvaa särkylääkitystä ja voin käydä myös vessassa ilman suurempia tuskia. Valehtelisin, jos väittäisin näiden parin viikon olleen helppoja - etenkin se tulehdus oli aivan järjettömän kivulias - mutta onneksi olo on jo parempi. Yksi iso asia on se, että olen voinut ottaa Igen syliin, mitä sektion jälkeen en saisi tehdä vielä moneen viikkoon. Mamma ei nimittäin ole ihan hirveän korkeassa kurssissa juuri nyt, kun vauva vie niin paljon aikaani, joten kaikki läheisyyden hetket ovat sitäkin arvokkaampia.

Synnytys oli siis aika pitkä ja lopussa hieman dramaattinenkin, mutta jostain syystä voin ihan rehellisesti sanoa, että ei mulle siitä mitään traumaa jäänyt. Olen tosi ylpeä jaksamisestani ja siitä, että en antanut liian helposti periksi asiassa, joka oli mulle tärkeä. Jos synnytys olisi päätynyt sektioon, olisin fyysisen toipumisen lisäksi joutunut vielä käsittelemään sen pettymyksen, joka siitä olisi seurannut. (Ja siis korostan vielä, että en tosiaan olisi vastustanut leikkausta, jos vauvan vointi olisi sitä vaatinut!) Ei sillä, että sektiossa sinänsä olisi mitään vikaa - minusta Igen synnytys oli omalla tavallaan ihan yhtä mieleenpainuva juttu kuin tämäkin. En vaan näe itse sektiota minään oikotienä onneen, siis minusta sektio ei kuitenkaan ole asia, joka "saadaan" vaan se on toimenpide, johon joskus päädytään vauvan ja äidin hyvinvoinnin takia.

Oikeastaan ainoa asia, joka koko hommassa jäi harmittamaan, oli juurikin se repeäminen. Se johtui varmaan (tai näin minulle ainakin sanottiin) osittain imukupista ja osittain minun fysiikastani. Kätilö kyseli jossain vaiheessa, että harrastan ilmeisesti paljon liikuntaa, kun kudokset siellä synnytysalueella olivat (ja siis nimenomaan imperfektissä...) niin kireät. Itse uskon myös, että jos se iltakätilö olisi kuunnellut minua enemmän ja tukenut haluani olla pystyssä, vauva olisi laskeutunut helpommin ja ehtinyt myös paremmin venyttämään kudoksia.

Jos (ja tämä on TODELLA suuri jos) joskus hamassa tulevaisuudessa vielä olen raskaana, niin toivon kaikesta huolimatta, että voin ja saan synnyttää alateitse. Suhtauduin tähän synnytykseen vähän sellaisella otetaan vastaan mitä tulee -meiningillä, ja varmaan siksikin fiilikset ovat edelleen ihan hyvät. Joo, ei mennyt niin kuin oppikirjoissa, mutta sellaista sattuu, enkä todellakaan ole maailman ainoa nainen, joka on kursittu kasaan synnytyksen jälkeen. Ja jos lapsilukumme on tässä, niin tulipahan ainakin synnytettyä koko rahan edestä!

P.S. Eräs plussa sektioon nähden tuli vielä mieleen: vatsa pieneni valonnopeudella edelliskertaan verrattuna. Turhamainen minä on salaa (tai no, en edes kovin salaa) tosi tyytyväinen, että en kotiin palatessa näyttänyt enää ainakaan ihan viimeisillään raskaana olevalta. Hei, mulla oli normaali-ihmisten housut jalassa! Okei, kuminauhavyötäröiset mutta kuitenkin. Ei olis onnistunut kaksi vuotta sitten.

P.P.S. Jaa niin, pakko vielä jakaa kanssanne, että olin kyllä varautunut siihen, että synnytyksessä tulee usein lapsen lisäksi ulos myös se iso hätä, mutta kukaan ei kertonut, että tässä iässä sitä saattaa myös pissata lääkärin käsille. Lapsi teki saman luovutustarkastuksessa, mutta siltä sitä nyt saattoi odottaakin.

P.P.P.S. Jos jaksoit lukea koko kilometrivuodatuksen tänne asti, niin kiitos ja onnea sinulle. Taisi tulla varsin pitkä postaus...

Vauvahuuruja ja takkuilevaa toipumista

Pienin täytti perjantaina viikon ja sai sen kunniaksi ihkaoman navan. Niisk. Elämä on rauhallista, hassua miten tuttua ja silti kuitenkin erilaista kuin kaksi vuotta sitten. Nyt ainakin tiedän, että tämä vähän epätodelliselta tuntuva aika on lyhyt. Liikutun jo valmiiksi kaikista ensimmäisistä kerroista, joita lähiviikkoina on luvassa. Yritän nuuhkia vauvaa varastoon ja nauttia siitä, että emme tee mitään. Samaan aikaan kuitenkin arkirutiinit pyörivät Igen kanssa, minkä ansiosta emme elä ihan yhtä irrallaan ympäröivän maailman ajasta kuin viimeksi.

Toistaiseksi olen ollut varsin stressitön, jos ei lasketa sitä, että haluaisin olla kunnossa myös fyysisesti ja turhaudun aika ajoin kaikkeen hankaluuteen, jota istumakyvyttömyys aiheuttaa. Vauva syö välillä jatkuvasti, mutta yritän muistaa, että kyse on vain muutamasta viikosta. Ja ah autuutta, syöminen sujuu ilman rintakumeja, ilman pumppua, ilman kommervenkkejä! Sen kun vaan nostan sen rinnalle, ja leuka alkaa liikkua ylös-alas. Hämmästyttävää. Painonnousu vähän mietityttää, tietenkin, mutta huomenna sekin selviää, kun neuvolantäti tulee kotikäynnille. Ainakin vaippaa vaihdetaan ahkerasti eikä pikkutyyppi vaikuta ihan niin kuivan kesän oravalta kuin sairaalasta tullessa.

Vatsavaivoista pieni ikävä kyllä pääsi osalliseksi jo nyt, sillä allekirjoittaneen taisteluvaurioihin tuli tulehdus ja olen tupla-antibioottikuurilla. Onneksi olo helpottaa jo, oli nimittäin varsin helvetilliset pari päivää, kun uskoin puhelimessa äitiyspolin päivystäjää, joka oli puhelimessa vähän sitä mieltä, että turhaan ruikutat, sen kuuluukin olla kipeä. Hassu yhteensattuma muuten, että päivystämässä oli synnytyksestä vastannut lääkäri, joka otti minut sisään ohi jonojen. Sanoi muistaneensa minut heti nimen perusteella ja halunneensa, että pääsen tällä kertaa vähän helpommalla, kun synnytys oli sen verran hankala. Kovasti hän lohdutti, että kyllä se alakerta paranee ja kehui siistiä ulkonäköä - ja mikäs oli kehuessa, kun on itse sen ommellut. (Kurkin kyllä sinne itsekin peilillä, kun ajattelin, että parempi kohdata karu totuus heti tuoreeltaan, mutta ei se näyttänyt mitenkään vaaralliselta, vaan ihan normaalilta muutamaa näkyvää tikkiä lukuunottamatta.)

Aion viedä lääkärille skumppaa, jahka menen sinne äitiyspolille aikanaan jälkitarkastukseen. Hieno nainen, joka piti puoliani myös synnytyksessä sektiota liputtanutta kätilöä vastaan ja oli edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea, vaikka sainkin siinä hommassa kolmannen asteen repeämät (eli tikkejä tuli ihan sinne asti, minne aurinko ei paista, vaikka onneksi lihas ei mennyt kokonaan poikki) ja melkoisen eli siis parin litran verenhukan (kiitos vaan verenluovuttajille!). Kuulemma meidät naiset on rakennettu siten, että tuo alue on vähän niin kuin suunniteltukin toipumaan tällaisista vammoista. Ja vaikka takana on varsin tuskaisa viikko, niin silti olen ollut paljon toimintakykyisempi ja jotenkin paremmin mukana koko hommassa kuin sektion jälkeen - olkoonkin, että sektiosynnytykseni oli kuin oppikirjoista eli komplikaatioton ja siisti.

Synnytyksestä tekee mieli kirjoittaa enemmänkin, kun koko show on vielä tuoreessa muistissa. Yritän saada ajatuksia ylös mahdollisimman pian.

***

Ajatus katkesi, tuli jotain muuta. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta tämän vaatimattoman tekstin kirjoittamisen aikana, joten pahoittelen sekavuutta ja hyppelehtimistä aiheesta toiseen! Anyways, vauva on ihana, kuinkas muuten. Olen nauttinut pienestä ihmisestä sylissäni ja kainalossani - olin unohtanut, miten lämpimältä ja pehmeältä nukkuva vauva tuntuu. Tuommoinen pötkö pökäle! Avuton ja uusi, ja kuitenkin niin valmis. Ihan omanlaisensa ja -näköisensä pieni ihmeinen, vaikka muistuttaakin ulkoisesti veljeään.

Igge on ainakin toistaiseksi vain innoissaan "lillaboosta", vauva pitää esitellä heti mahdollisille vieraille ja "Igge paipai vauvaa" sekä "hatii vauvaa" koko ajan. Välillä Igge kuitenkin komentaa, että "vauva papan kyykkyyn", kun vauva on jatkuvasti minun sylissäni syömässä (eli siis igeksi vauva titti namnam). Igge pitää huolen myös siitä, että "mamma laittaa titti piipoon", kun syöminen on ohi.

En ihan vielä tajua, että meillä on oikeasti kaksi lasta. Käsittämätöntä. Sitä me ihmeteltiin miehen kanssa, kun ajettiin kotiin Naistenklinikalta - että meillä on takapenkki täynnä ihmeitä. Kaksi lasta ja farmariauto, siis mehän ei pelkästään toteuteta normeja, me OLLAAN suomalainen normi. Ainakin paperilla. Eikä se edes ahdista.

Puolimetrinen ihme

Terveisiä Naistenklinikalta! Eilen perjantaina 17.6. samassa aikataulussa uuden hallituksen kanssa syntyi Igen ihana pikkuveli 3386 g ja 51 cm. Synnytys myös muistutti sekä kestoltaan että tuskaisuudeltaan hallitusneuvotteluja ja oli lopussa vaarassa kaatua sektiosaliin, mutta jostain löytyneellä raivolla ja imukupilla tehostetulla väkivallalla poikanen saatiin ulos piilostaan hyvinvoivana ja kaikin puolin ihanana. Mutsi ei sen sijaan selvinnyt ihan vaurioitta, mutta toistaiseksi ei silti kaduta.
Yksityiskohtaista tietoa verestä ja suolenpätkistä ynnä muusta seuraa, kunhan kotiudumme. Nyt haistelen vähän kainalossani tuhisevaa pientä ihmistä ja toivon mukaan ehdin itsekin torkahtaa ennen seuraavaa nälkää. Kaikki on hyvin ja meitä on neljä - aikamoista!

Täällä vaan

Joo-o, arvatkaa vaan, mikä olo, kun viime yökin meni valvoessa. Jumppapallon päällä istuskelu ja kuuma suihku tekivät olosta siedettävän, makuuasennossa en voinut olla oikeastaan ollenkaan. Soitin jo aamuvarhain Naistenklinikalle, mutta siellä oli sulku, joten jäin vielä kotiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että aamun valjetessa supistuksetkin taas laimenivat ja harvenivat.

Viime yö oli kyllä kaikenkaikkiaan kuin huonosta komediasta: ei siinä mitään, että minä tuskailin olohuoneessa pallon päällä, mutta lisäksi Igge itkeskeli koko yön ja mies yritti parhaansa mukaan saada sitä rauhoittumaan. Aamulla lääkäri totesi lapsen molempien korvien tulehtuneen, joten ei ihme, että itketti.

Kahden vuorokauden valvominen alkaa tuntua, eniten päässä. Mietin, että en ehkä kestä enää kolmatta vuorokautta putkeen ilman 10 minuuttia pidempää unipätkää, ja soitin synnärille kysyäkseni neuvoja, vaikka tiesin, että ihan synnytyshommiin tässä ei vielä päästä. Sieltä käskettiin tulla näytille, ja lopputulos oli, että kohdunsuu on alkanut avautua, mutta kun fyysisesti olen ensisynnyttäjä, niin God only knows että miten kauan tässä vielä menee.

Olisin saanut jäädä osastollekin nukkumaan, mutta valitsin kuitenkin mieluummin vaihtoehdon b eli sain mukaan kotiin vähän perus-Panadolia vahvemmat napit ensi yöksi. Lisäksi mieskätilö (!) suositteli kuumaa kaakaota ja reilunkokoista konjakkia. Ainakin jälkimmäisen aion todellakin ottaa. Jos supistukset valvottavat lääkityksestä huolimatta ensi yönäkin, niin kuulemma en saa jäädä kotiin kärvistelemään, vaan sitten on soitettava uudestaan.

Turhauttaa ihan helvetisti, kun MITÄÄN järkevää ei tapahdu. Samalla kuitenkin väsyttää niin paljon, että aion nyt mennä kuumaan suihkuun, vedellä napit ja konjakit naamaan ja painua peiton alle ja toivon mukaan saan nukuttua muutaman tunnin. Sitten voisikin olla ihan tosi hyvä aika lähteä synnyttämään pirtein mielin. (Mitä en kyllä usko itsekään, mä alan olla heittänyt toivoni jo koko helvetin homman suhteen. Pysyköön siellä sitten, jos ei kelpaa tulla ulos, kele.)

Kärvistelyä

Eilen oli neuvola, missä täti totesi kaiken muun olevan hyvin, paitsi että vauvan syketaso on matalampi kuin aikaisemmin. Siis suomeksi syke oli alhaisempi kuin tähän asti, mutta ei kuulemma kuitenkaan tarpeeksi alhainen (siis suomeksi vielä normaalin rajoissa), että saisin lähetettä äitiyspolille heti. Varattiin kuitenkin torstaiksi kontrolli, ja siellä tilanne arvioidaan uudelleen. Muutenhan menisin sitten yliaikaiskontrolliin ensi maanantaina, jos ei pökäle ulostaudu siihen mennessä.

Hieman jäi vaivaamaan se sykeasia, ja muutenkin jotenkin tuntuu, että oman mielenrauhan takia lääkärin tilannearvio olisi paikallaan. Varasin siis tälle päivälle ajan omalle lääkärilleni (siis yksityiselle), mutta päädyin sitten kuitenkin lopulta perumaan sen, kun viime yön unet jäivät niin vähiin supistusten takia. Ne ovat muuttuneet sellaisiksi, että en pysty puhumaan ja välillä oli pakko nousta pallon päälle pyörittelemään lantiota, kun makuuasento oli kertakaikkiaan liian tuskallinen. Jossain vaiheessa valvoessani innostuin jopa lataamaan kännykkään supistuslaskurin (mikä oli miehen mielestä tavattoman huvittavaa :), ja parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vajaan minuutin mittaisia supistuksia tuli noin 8-12 minuutin välein.

Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin vähän rauhoittui, ja päästin miehenkin aamulla töihin. Kipeät supistukset ovat jatkuneet enemmän ja vähemmän koko päivän, mutta selvästikään niissä ei vielä ole tarpeeksi tehoa eikä tiheyttä. Googlettelin (tietenkin) asiaa, ja luin joidenkin kärvistelleen samassa tilassa vuorokausitolkulla. Toivon kovasti, että tämä homma saisi pian vauhtia, koska useampi uneton yö kuulostaa todella hajottavalta. Lisäksi Igen kanssa oleminen on aika työlästä, kun nostelu ja kumartelu laukaisevat helposti tosi kipeitä supistuksia, eikä ipana tietenkään tajua, miksi mamma ei ota "kyykkyyn" heti vaan nojailee tuoleihin kaksin kerroin aivan hiljaisena.

Odottelu jatkuu, mutta toivottavasti ei enää ihan tolkuttoman kauan. Eihän? Maailmankaikkeus, kuule mua!

Ällötysbonuksena mainittakoon, että jotain merkkejä lähestyvästä synnytyksestä on bongattu myös vessareissuilla. (Pahoittelen liikaa informaatiota, mutta haluan sen itselleni ylös johonkin.)

Lauseita, joita en halua kuulla

"Suomessa on niin harvoin näin lämmintä, että kyllä nyt pitää nauttia."

Valitan harvoin auringosta ja lämmöstä, mutta tällä kertaa katson oikeudekseni olla hihkumatta riemusta, kun mittari näyttää varjossa +30, sormet nakkiutuvat, jalat muistuttavat sämpylöitä ja naamakin alkaa näyttää samalta kuin amerikkalaisten synnytysohjelmien valtavilla, sairaalan käytävillä laahustavilla kaapuasuisilla odottajilla. Tai sitten sitten eräälläkin nimeltä mainitsemattomalla "glamourmallilla".

Ollaan pyöritty koko viikonloppu tässä lähihoodeilla, Hietsun torilla, Kaivarissa, Koffin puistossa ja periaatteessa kaikki on hienosti. Silti vähän väliä iskee joko hillitön vitutus tai lohduton itketys, kun koko muu maailma näyttää nauttivan olostaan ja oma pinna on kireämpi kuin viulun kieli. Ei vaan huvita mikään, jokainen päivä on samanlainen kuin edellinen ja kaikista kamalinta on herätä joka aamu siihen, että tilanne on ihan sama kuin edellisenäkin päivänä. Olen myös kamalan epäsosiaalinen, tai oikeastaan valikoiva. Mua huvittaa nähdä vain harvoja ihmisiä, ja välillä tuntuu, ettei huvita nähdä ketään. (Ja itseään peilistä kaikista vähiten.)

"Ei sinne kukaan oo vielä jäänyt."

Oh really? Itseasiassa luin joskus jonkun lääkärin sanoneen, että joskus muinoin niin itseasiassa saattoi käydäkin, jos ihan tarkkoja ollaan. Nykyään niin ei tietenkään käy, mutta a) sen kuuleminen ei lohduta tippaakaan ja b) uskokaa tai älkää, minä tiedän, että se tulee ulos sieltä tavalla tai toisella. Se ei vaan kamalasti lohduta, kun koko oleminen junnaa paikallaan tämän yhden asian ympärillä. Sitä paitsi olen nyt kuullut ko. lauseen noin kolmetuhatta kertaa, eikä lasketusta ajasta sentään ole kuin neljä päivää. Miten tätä kestää vielä mahdolliset pari viikkoa päälle?

"Vieläkö sä oot yhdessä osassa?"

Tämäkin on kulunut juttu, mutta luuleeko joku ystävä tai sukulainen ihan tosiaan, että emme ilmoittaisi, kun vauva on syntynyt? Että joo, kyllähän se tuli jo viikko sitten, mutta ei vaan olla vielä ehditty tai viitsitty kertoa. Ja lisäksi vähän ärsyttää tuo "vielä". Edelleenkin lasketusta ajasta, joka nyt on aika epätarkka käsite anyways, on vasta neljä PÄIVÄÄ, ei esim. neljää viikkoa.

Mikä siinäkin on, että jokainen haluaa väkisin tietää sen tarkan lasketun ajan, vaikka kuinka yrittää puhua epämääräisemmin ja fakkiintuu sitten ihan totaalisesti siihen? Joskus ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa: miehen sisko, jolla ei ihan ilmeisesti ole mitään käsitystä aihepiiristä, kysyi ihan tosissaan päivää ennen laskettua aikaa, että mitä huomenna sitten tehdään, jos vauva ei synny. Hänen oli jotenkin hyvin vaikea ymmärtää, että ei yhtään mitään - sitten vaan odotellaan lisää. Jotenkin kuvittelisi, että järkikin sanoo, ettei tällainen homma voi olla yhdestä päivämäärästä kiinni, mutta ilmeisesti olen väärässä.

"Voi sulla on varmaan ihan kamalaa ja kuinka sä jaksat ja nyyhnyyh ja lässynlässynlää."

Olen surkea ottamaan vastaan sääliä. Tiedän, että tämä olotila on vain väliaikainen ja että maailmassa on suurempiakin suruja. En kaipaa turhaa lässytystä enkä jaksuhaleja, koska suurimmaksi osaksi olen lähinnä v*ttuuntunut. Kanssakiroilu, sopiva kuittailu ja tiedänettätoionpaskaa-kommentit (siis sellaisilta, jotka tietävät) piristävät eniten. Ja se, että joku kysyy ihan normaalisti, että mitä teette huomenna eikä keskity vain siihen, että joko sä synnytät. Asia pyörii mielessä ihan tarpeeksi muutenkin, believe me!

Jotenkin itsekin meinaa välillä unohtua, että lasketun ajan ylittäminen ei edes vielä tarkoita yliaikaisuutta, koska raskauden normaali kesto on 37-42 viikkoa (tjsp). Eiväthän ihmisvartalot muutenkaan toimi kuin koneet ja kaikki samalla tavalla, mutta kukaan tuskin kiinnittää huomiota siihen, että miksi mun kuukautiskiertoni on viisi päivää lyhyempi kuin kaverin tai miksi mulla se flunssa kesti kolme päivää ja työkaverilla vain yhden. Eihän tässä nyt periaatteessa sen kummemmasta asiasta ole kyse. Ja mistä sekin johtuu, että on jotenkin hienompaa synnyttää vähän ennen laskettua aikaa kuin sen jälkeen?

No, tuleepahan koettua tämäkin riemu. Helpottavaa purkaa tätä jonnekin, miesparka on saanut kuulla ruikutustani kyllästymiseen asti. (Muille en kehtaa ruikuttaa. :) Ja sitä paitsi tätähän minä halusin, kun toivoin, ettei tarvittaisi suunniteltua sektiota. Sitä saa, mitä tilaa, joten epäilemättä saan nauttia tästä koko rahan edestä sinne juhannukseen asti!

Ingenting

Tiesittekö, että Muumi-vaipoista on tullut myyntiin uusi sukupolvi? Tämä ei ole maksettu mainos, mutta halusin vain jakaa kanssanne sen faktan, että ne eivät enää haise kosteanakaan niin omituiselta (tai pissaiselta) kuin ennen. Igge kulkee käytännössä pelkissä muumeissa - ostan suomalaisen työn tukemisella ja lähellä tehtyjä vaippoja suosimalla itselleni vähän parempaa omaatuntoa, kun en kestisralliin veny.

Vaippa-asioita liipaten jaan kanssanne myös viime viikolta aamuhetken, kun Igge tuli aamulla sänkyymme leikkimään. Hän oli hyvin huolestuneen näköinen selittäessään, että "pippi huunotti". Ja totta, vehjehän sojotti vaipassa miten sattuu. Eihän se nyt mukavaa ole.

Mitäs muuta? Eilen harjoitin shoppailuterapiaa Stockmannilla, kun oli niin mukavan viileää. Helle tuntuu turvonneina jalkoina ja tukaluutena, mutta parisataa euroa köyhempänä ja uutta laukkua, sandaaleita sekä korua rikkaampana mieli oli taas vähän parempi. Ja Iggekin sai uudet tennarit (herra ihasteli itse niitä kovin hokien "vau kenkä") ja Plaston hienon kaivurin.

Tänään pitäisi keksiä jotain viileää ohjelmaa. Jotain, joka pitää ajatukset poissa siitä tosiasiasta, että tää lapsi ei synny IKINÄ. Aion vaan kylmästi ignoorata koko asian, olkoon siellä sitten, jos ei kerta kelpaa tulla ulos. Ihan sama. (Jepjep.)

Väliaikatiedotus

Ei, ei täällä synnytetä vielä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjata oirehtimista ylös johonkin, lähinnä itselle muistiin. Skippaa siis, jos synnytysjaadijaa ei napostele. (Veikkaan, että muutenkin lähipäivien postaukset ovat raskauspainotteisia - jännä kyllä, aihe on jotensakin pinnalla just nyt.)

Tänään on siis 40+1, vaikka mä olen melko varma kroppani toiminnan perusteella, että tarkka laskettu aika olisi vasta huomenna. Ei sillä, että parilla päivällä oikeasti olisi mitään merkitystä, mutta tulipahan vaan mieleen. Viimeisen viikon ajan olen tuntenut välillä (lähinnä iltaisin aktiivisen päivän jälkeen) vähän napakampiakin harjoitussupistuksia, mutta harvoin, epäsäännöllisesti ja yleensä vain muutaman illassa. Muuten on ollut aikas oireetonta, esimerkiksi ei mitään tunnistettavia löydöksiä missään vaatekappaleissa, jotka viittaisivat sen yhden jutun irtoamiseen (en vaan kykene kirjoittamaan sitä sanaa, ällöttää vähän).

Neuvolantäti väitti viikko sitten maanantaina (rv 38+5?), että ei enää saa kiinni tyypin päästä. Viimeisen viikon aikana olen tuntenut vihlontaa alhaalla, ja lisäksi etenkin vähän pidempään kävellessä tuntuu siltä kuin olisin tuntikausia hevosensa selässä istunut cowboy. Pahamaineiset liitoskivutkin tuntuvat välillä, lähinnä öisin, kun olen kangistunut paikalleni kuin tönkkösuolattu muumi, mutta yritän silti kiepsahtaa sängystä kissamaisen notkeasti.

Viime yönä tunsin ensimmäistä kertaa oikeasti kipeitä supistuksia (no siis mun mittakaavalla, epäilemättä ne OIKEAT synnytyssupistukset ovat sitten jotain ihan muuta). Heräsin viiden aikaan epäilyttävästi massiivisia menkkakipuja muistuttaviin tuntemuksiin, jotka säteilivät alavatsasta ja -selästä myös reisiin. Omituista. Tunsin kyllä, milloin kipu koveni, mutta ihan kokonaan se ei mun mielestä hellittänyt ollenkaan. Tai siis jomotus ei ehtinyt ihan laantua ennen kuin uusi aalto alkoi. En jaksanut kamalasti niitä kellotella, mutta mitä nyt kelloa vilkuilin, niin väli oli yli viisi mutta alle 10 minuuttia. Makoilu tuntui epämiellyttävältä, joten nousin liikuskelemaan ja reilun tunnin kärvisteltyäni nappasin pari Panadolia. Sen jälkeen kipu lieveni (ikävä kyllä, voisin lisätä) ja nukuin ihan mainiosti vielä reilun tunnin. Kipu ei tuntunut mitenkään sietämättömältä tai edes kovin kamalalta, joten tajusin kyllä, että tää taitaa olla vaan jotain harjoittelua, mutta silti jossain takaraivossa heräsi pieni toivo siitä, että ehkä mun ei tarvitsekaan maata juhannuksena käynnistyksessä Naikkarilla. Vaikka epäilemättä juuri niin tässä käy, kun uskallan edes kirjoittaa näin.

No niin, näin dramaattisen jännittäviä uutisia täällä - pahoittelen, etten voinut raportoida mistään verestä tai suolenpätkistä. Ainoa vesivahinkokin oli puoliltaöin kaatamani puolen litran vesimuki, jonka mies siivosi (ja minä kiroilin). Tänään olen ollut harvinaisen pirteä ja pelottavan hyväntuulinen. Ollaan oltu Igen kanssa puistossa ja muutenkin touhuttu ihan normaalisti. Välillä tunnen jotain alavatsan kouristuksia ja kiristyksiä, mutta ne eivät kyllä haittaa mitenkään olemista. Toivottavasti mun kroppa ymmärtää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, että harjoituksista olis syytä siirtyä varsinaiseen actioniin.

Final countdown

Olipa fiksu otsikkovalinta, arvatkaa vaan, mikä biisi jäi päänsisäisen dj:n levylautaselle. Yritän ignoorata moisen korvamadon toteamalla, että tänään siis on maaginen laskettu aika. Enpä ole ennen moista kokenutkaan - ja ei nyt olisi haitannut, vaikka olisi jäänyt väliin tälläkin kertaa. Ei nimittäin tunnu oikeastaan miltään.

Lillun välitilassa, kerrankin ei ole mitään projektia päällä ja siksi en tiedä, mihin aikani käyttäisin. Lisäksi Igellä on aivan tolkuton nuha, nenä vuotaa litroittain "käkää" ja yöunet ovat olleet parina yönä aika katkonaisia. Itse flunssailin reilun viikon pumpulia päässä ja kaktuksia kurkussa, onneks nyt jo vähän helpottaa, vaikka nenä vuotaa mullakin.

Kun en nyt sitten muuta enää keksinyt, niin keittelin pulloja ja rintakumeja ja maidonkerääjiä ja muita härpäkkeitä. Herrantähden, olin ihan unohtanut mikä määrä omituisia kumi- ja muovikuppiloisia lapsen ruokintaan liittyy. Tuntuu omituiselta ajatella, että lähiaikoina se Iso Iikin astuu taas kuvioihin. Kai ne hormonit taas tekevät tehtävänsä, ja pystyn taas suhtautumaan asiaan luontevasti.

Hoidin pois toisenkin rästihomman: varasin vihkikirkon huhtikuun loppuun. Juhlapaikastakin tein viime viikolla alustavan varauksen, joten ne kekkerithän ovat nyt siis melkein paketissa. Tai ainakaan niitä ei tarvitse miettiä ennen ensi syksyä.

Nyt siis vaan perinteisesti odotellaan. Tällä hetkellä on kummallisen seesteinen olotila, sellainen hälläväliätulkoonkuntulee. Veikkaan, että se kestää noin tunnin, ennen kuin kärsimättömyys lyö sitä päähän ja heivaa sen huitsin hiivattiin. Sitten taas kärvistellään ja kiroillaan. Ah tätä odottamisen autuutta!

Riittää jo!

En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaana. Igge syntyi - tai laitettiin syntymään - 39+3, ja nyt ollaan siitä päivän yli. Mua ei enää huvittaisi yhtään olla raskaana, vaikka pahoin pelkään, että kärvistelen vielä kaksi viikkoa. Ainakin.

Kumma juttu, kun viikko sitten ei oikeastaan ahdistanut vielä juuri lainkaan. Nyt KYLLÄSTYTTÄÄ, TYMPII ja ÄRSYTTÄÄ. Tuu ulos sieltä jo! Jostain syystä en vaan pysty käsittämään, että tuo pötkö tajuaisi itse ryhtyä syntymään, kun ei moisesta kokemusta ole. Miten se muka voi tietää, että nyt saa jo tulla? Ja vielä pahempaa, mitä jos se ei tiedäkään?

Sormia turvottaa ja ensi viikoksi on luvattu hellettä. Tosin turvotus ei ole vielä mitään verrattuna Igen odotuksen viimeisiin viikkoihin, mutta ihan tarpeeksi silti. Ja koko ajan on vessahätä, mutta tulos on useimmiten ujo ruokalusikallinen. Kroppa käyttäytyy niin kuin alkuraskaudessa: kolottaa vähän sieltä sun täältä, turvottaa, ruoka ei maistu tai sitten maistuu vain joku spesifi laji, ällöttää, väsyttää, rintavarustus aristaa ja niin edelleen. Vatsaa vääntää, mutta mun kohdalla se tarkoittaa ihan vaan sitä, että kohta tulee kakka eikä mitään synnytystä niin kuin muilla. Etenkin iltaa kohti supistelee, mutta ei kipeästi, vain ärsyttävästi. Joskus iltaisin tuntuu siltä, että ehkä se sittenkin syntyy lähiviikkoina, mutta aamulla tuntemukset ovat kadonneet ja mikään, toistan MIKÄÄN, ei viittaa siihen, että mitään tapahtuisi anytime soon.

Ei huvittaisi enää odottaa yhtään. Maanantai 6.6. olisi loistava päivä syntyä, onhan Igge syntynyt 7.7. Tai tiistai, koska kaikki muut perheenjäsenet ovat myös syntyneet tiistaina. Mutta pliis, tulevana tiistaina, ei tiistaina viikon tai KAHDEN päästä.

Jos siis jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin mua hieman tympii nyt jo tämä raskaana oleminen. Ihan pikkuisen. Puuh.