Viikon vanha ihme

Tänään on jo hänen elämänsä toinen tiistai. Meidän mytty on kokonaisen viikon vanha! Aivan yhtä ihmeellinen hän on silti, eikä tätä vieläkään oikein tahdo tajuta. Että miten maailman suloisin ja ihanin ja täydellisin puolen metrin pätkä sattuikin syntymään juuri meille. :)

Ensimmäiset päivät ovat olleet vähintäänkin sekavia, eikä ihan probleemitta olla selvitty. Vauvalainen nimittäin päätti olla syömättä ja nukkua vaan, ja kun syöttövälit kasvoivat liian suuriksi, oli herätessä sitten kamala nälkä, mistä aiheutui hirmuinen tissiraivari, jonka ansiosta syöttäminen kesti noin kaksi tuntia, jonka jälkeen koko perhe oli aivan puhki, minkä takia kaikki nukkuivat pitkään ja syömisten väliin tuli taas pidempi tauko, jolloin vauva oli herätessään taas vielä nälkäisempi, mutta maitoa tuli hitaammin ja taas alkoi raivari ja niin edelleen. Kysyttiin neuvoa Naistenklinikalta, mutta sieltä annettiin ohjeeksi, että antaa vauvan vain nukkua, kyllä se herää itsekseen syömään.

Tuntui aika oudolta, että muutaman päivän ikäinen pieni muka voisi pärjätä syömällä vain 4-5 kertaa vuorokaudessa, mutta ei oikein sitten osattu muuta kuin luottaa ohjeisiin ja olla huolissamme. Onneksi ihana oma neuvolantätimme soitti ja tuli visiitille jo tänään, ja vahvisti sen, mitä aavistelimme - vauvan paino ei ole lähtenyt nousuun, päinvastoin. Saatiin ohjeeksi syöttää nyt perjantaihin asti parin tunnin välein, ensin rintaa ja jos se ei riitä, loput pullosta. Omaa maidontuotantoa stimuloidaan paitsi imetyksellä, myös pumpulla näiden parin päivän ajan. Täti näytti imetyksenkin kädestä pitäen ja katsoi, että vauva imee kunnolla. Voi kun joku olis tehnyt sen jo sairaalassa, niin ei olisi mennyt niin kauan opetellessa itsekseen!

Puoli päivää on menty neuvolan ohjeiden mukaan, eikä meillä ole ollut yhtään tissiraivaria. Toivotaan, että suunta jatkuu ja vaaka näyttää perjantaina enemmän. Vaikka en voi kuin kiittää Naistenklinikkaa kaikesta muusta, tähän imetys-/syöttöhommaan olisin kyllä toivonut enemmän apua. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt osata pyytää enemmän ohjausta, mutta en sitä osannut silloin kipeänä ja lääketokkurassa ajatella. Kaikessa muussa kyllä opastettiin hienosti. Imetykseenkin olisi ollut tukiryhmä päivittäin, mutta kun aloin olla siinä kunnossa, että olisin voinut kävellä sinne vauvan kanssa, oli aika lähteä kotiin.

Neuvolantädin käynnin jälkeen on ollut ihanan kevyt olo. Nyt tuntuu, että on saanut oikeasti konkreettisia ohjeita siihen, mitä tehdä - ja samalla vahvistuksen sille, että oma vaisto (tai terve järki) oli oikeassa. Sydän meinasi särkyä, kun tissi ei kelvannut ja kuitenkin näki, että toisella on kamala nälkä. Mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että menee hermo tuohon pieneen olentoon ja sen huutamiseen, vaan itketti vaan kun ei tiennyt, miten saisi homman paremmin hanskaan.

Nyt tuo ihana, ihana pötkö tuhisee sängyssään tuossa vieressä ja me vaan ihmetellään tippa linssissä, että miten me on saatu aikaan jotain noin käsittämättömän suloista. Toistaiseksi elämme melkoisissa rakkaus- ja vauvahuuruissa. Arki saa vähän vielä odottaa.

Kolmisin kotona

Meitä on siis nyt kolme. Pörrötukkainen, tummasilmäinen poikamme syntyi Naistenklinikalla tiistaina 7.7. klo 8.30. Täydellinen pieni ihminen painoi 3 435 g ja oli 51 cm pitkä.

Kaikki voivat hyvin, ja pääsimme kotiin jo tänään. Juuri nyt ei jaksa muuta kuin keskittyä uuden elämän ihmettelyyn, mutta palaan kyllä. Jonnekinhan mun täytyy päästä vuodattamaan kaikki jutut bebbestä, sillä ilmeisesti ihmisillä voi olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin tuo ihmeellinen nyyttimme. Toistaiseksi hän on kyllä kerännyt kiitettävästi huomiota, mutta täytynee varautua siihenkin, että kavereilla, naapureilla ja kaupankassoilla on rajallinen into kuunnella kolmattakymmenettäseitsemättä kertaa, miten ainutlaatuisen ihanasti lapsukaisemme röyhtäisee tai kakkaa.

Me sen sijaan jaksamme toistaiseksi totaalisen vaikuttuneita lapsen kaikista taidoista. Edellisten lisäksi myös siitä, miten hän katsoo meitä tummilla silmillään ja muuttaa kaiken. Hän on ihana. <3

Tänään

Jos vauva edelleen on beba edellä, eikä sairaalassa ole mitään akuuttia nyt aamulla, meitä on noin kahden ja puolen tunnin päästä kolme.

Sitä ajatusta olen tässä yrittänyt sulatella, vaan ei se mahdu mun päähän.

Iik.

Almost there?

Koti alkaa olla vihdoin ja viimein kunnossa. Vielä perjantaina bebben kamari näytti hieman keskeneräiseltä (kts. kuva). Melkein meinasi iskeä paniikki. Siis suomeksi saatoin pikkuisen itkuraivaroida. Onneksi mies otti rauhallisesti ja sai minutkin rauhoittumaan. Suurella todennäköisyydellä viimeinen lapseton viikonloppumme meni pesänrakennuksessa, paitsi lauantai, kun oltiin Tammisaaren Knipanilla (-ssa?) syömässä ja sunnuntaiaamupäivä, kun meillä oli ex tempore -brunssi aamukahville tulleen kaverin kanssa. Saatiin silti paljon tehtyä, ja nyt kuljeskelen täällä ympäriinsä ihmetellen, miten ihanalta tuntuu, kun varpaisiin ei tartu maalarinteippiä tai muuta roskaa.

Taulujen ripustaminen ja muu hienosäätö jää nyt mitä ilmeisimmin vähän myöhemmäksi, mutta jääköön. Olkkariin pitäisi löytää mm. uusi lamppu (haaveilen Foscarinin lampuista, esim. tuosta kuvan keskimmäisestä New Bud 2 -lampusta) ja pöytä (joko antiikkiarkku tai pyöreä, matala antiikkipöytä). Keittiö, eteinen ja meidän makkari jää kokonaan ensi syksyn/talven projekteiksi, mutta ehdottomasti suurin homma on tehty, kun olkkari (joka on kooltaan varmaan yli kolmannes koko asunnosta) ja lastenhuone on laitettu. Miksi muuten se on lastenhuone, vaikka olis vaan yksi lapsi?

No niin, nyt mä eksyin sisustushaaveisiin, vaikka joku saattaisi kuvitella, että mielessä on tällä hetkellä muutakin. Päivät käy tosi, tosi vähiin (pakko lisätä, että siis ainakin JOS vauva on yhä peppu edellä). En osaa edes kamalasti jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, että ihan pian se ruttukasa potkiskelee täällä. Vauvan korisänky puhtaine lakanoineen on paikoillaan meidän makuuhuoneessa, sitä katsoessa saan kyllä vaivatta kyyneleet silmiin. Ja näköjään pelkkä ajatus riittää. Niisk.

Vaipat (sekä kerta- että kesto-) on järjestetty koreihin, samoin kaikki pienet asiat. Ja omalla hyllyllään odottavat pikkuruiset vauvan vaatteet. Olen pakannut (liian kalliiseen, argh - sorruin Storksakiin, joskin kankaiseen) uuteen hoitolaukkuun valmiiksi vaatteet sekä bebbelle että minulle, mies saa tuoda ne sitten aikanaan sairaalaan. Oma kassi on vielä pakkaamatta, mutta nesessäärissä on jo pesujutut, liivinsuojat ja muut vastaavat, joten melkein kai riittää, kun ottaa sen mukaan. Mehän ei joka tapauksessa päästä perhehuoneeseen sektion takia, eli mies voi kyllä tuoda kotoa mahdollisesti puuttuvat tavarat.

Aamulla, kun yritin kömpiä ylös sängystä ja joka niveltä ja lihasta (mikäli sellaisia vielä jossain tämän nestepöhön alla on!) särki ja vatsa oli tiellä ja selkä kramppasi ja ylös pääseminen oli me tuskaa ja vauva painoi rakkoa ja tuntui, että kohta tulee pöksyyn, mies yritti lohduttaa, että ei ole enää montaa aamua jäljellä. Eli enjoy it while it lasts! :)

Tänään aion nauttia päivästäni tekemällä ihan mitä huvittaa. Jos huvittaa vaan istua sohvalla ja ihastella kaunista kotia, niin sitten parkkeeraan tähän. Jos huvittaa kuunnella sentimaalista vanhaa musiikkia (esim. ysärihittejä) ja nostalgisoida entistä elämää ja panikoida ja liikuttua elämän suurista asioista, niin sitten nyyhkin täällä kotosalla. Ja jos huvittaa mennä katselemaan kauniita asioita kaupungille, niin hypähdän (hah hah) ratikkaan muutaman korttelin matkaksi, ja taaperran tukkimaan kauppojen käytävät ja liikennevalot yhdessä turistien kanssa.

Tämän valmiimmaksi me ei tulla. Nyt vaan odotellaan.

Ps. Näin yhteisesti vielä kiitos kivoista kommenteista edellisiin kirjoituksiin! Ilahduin kovin kun löysin ne tuolta - jostain syystä en ole saanut kaikkia sähköpostiini.

Sekavuustilassa

..taas kerran. En tajua, miten päin tuo lapsi oikein tuolla on. Tänään heräsi epäilys, että mitä jos tuo kova pyöreä onkin sen peffa. No, neuvolan "täti" saa huomenna sanoa sanansa, ja toivottavasti pääsisin johonkin kontrolliin, ettei tarvitse miettiä sitä asentoa. Jo siksikin, että JOS ne lapsivedet sattuis menemään, niin ei tarvitsisi olla niin hysteerinen sen suhteen, että nyt makuulle ja ambulanssilla sairaalaan. Kun siis välillä (pyydän anteeksi*) pöksyt kostuu tuolla kaupungilla, niin ei tarvitsisi miettiä, että apua, nytkö mä sit joudun tuolle Stockan tätille sanomaan, että sorry, tilaatko kyydin. Vaan voisi rauhassa tsekkailla, että oliko se ehkä vaan jotain normaalia muuten-vaan-vuotoa. Koska kuulemma se vesikään ei mene aina mitenkään kertahulauksella (kertoo meille luotettavista luotettavin lähde eli Google ja keskustelupalstat... kröhöm).

No joo, oli miten oli. Aika ahdistava olo on ollut tässä useampana iltana. Selkään sattuu ja vatsaa kipristää ja se on jatkuvasti sekaisin. Sormia ja jalkoja turvottaa. Tuolla jossain uumenissa vihloo. Aamut ja päivät menee vallan mainiosti, mutta iltaisin saattaa tulla turhautuminen.

Ei, kyllä se bebbe nyt just taisi kuitenkin potkaista mua tonne alas. Ja se ei kai ole mahdollista, jos pää olisi alaspäin. Vai?

Joka ilta toivon, että aamulla herään yhtenä kappaleena. Ja joka aamu olen kuitenkin salaa vähän pettynyt, kun mitään ei sitten ole tapahtunutkaan. Ota tästä mun päästä nyt sit selvä!

*) Siis sitä, että kerron tämänkin viehättävän yksityiskohdan, en itse asiaa.

Kaikki yhes koos

Joka aamu (ja päivä ja iltapäivä ja ilta) kurkin ihan tohkeissani, että josko täällä, täällä, täällä tai täällä tapahtuisi jotain. Ja jos ei postauksia näy, niin mietin, että johtuuko se Siitä.

Sen sijaan mulla meinaa unohtua, että periaatteessahan myös allekirjoittanut voi poksahtaa ihan milloin vain. Siis vaikka tänään. Tuntuu vaan niin kovin, kovin epätodelliselta moinen ajatus. Olen fiksoitunut sektiopäivään, mutta en oikein tajua, kuinka lähellä sekin on. Siis aikaa lasketaan päivissä, ei enää viikoissa, saati sitten kuukausissa. Mihin nämä kuukaudet oikein meni?

Alitajunta varmaan pui asiaa koko ajan, sillä viime päivinä olen taas kantanut hirmuista huolta siitä, että pieni voi hyvin ja on terve. Pelottaa puhua ääneen vauvasta, kun ei halua ärsyttää kohtaloa. Päähän meinaa väkisin tulla kauhuskenaarioita siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen, vaikka kuinka yritän työntää ne syrjään. Bebbe myllertää aiempaa rauhallisemmin, varmaan sillä alkaa jo aika ahdasta, ja mua alkaa huolestuttaa heti, jos se on puolisen tuntia hiljaa. Että apua, nyt sillä on napanuora kaulan ympäri tai mä olen lytännyt sen unissani nukkumalla sen päällä (jep) tai jotakin muuta kamalaa.

Ja tietysti kyttään myös omaa vointia. Sormet on tänään aivan tolkuttomat nakit - haa, salettiin raskausmyrkytys! Varsinkin kun eilen oli vielä päänsärkyä. Ja pahoinvointia. Ahkerasti googlettamalla voi todeta, että vastaavat oireet voivat merkitä myös maksasairautta. No eikös mulla yöllä kutittanutkin toista jalkapöytää? Maksahan se siellä alkaa sanoa sopimustaan irti, tietysti. Vatsaankin koskee, mulla on varmaan joku tulehdus siellä, tai istukka irtoilee reunoistaan, tai vauvan jalka on mennyt läpi jostain selkäpuolelta. Tai ehkä mun sisään onkin istutettu joku ulkoavaruuden olento?

Kukaan ei kertonut etukäteen, että tähän liittyisi näin paljon huolehtimista. Tai ehkä mulla vaan on päässä jokin asetus väärin? No, lähden hermoilemaan Ikeaan. (Nyt jo ahdistaa, että tulee äkkijarrutus, ja turvavyö lyttää lapsen.) Ehkä sisustustyynyjen vertailu saa mut hetkeksi unohtamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kauheudet.

Paisti on kypsä

Bebbe on tänään virallisesti täysiaikainen, laskutavasta riippumatta. (Joidenkin lähteiden mukaanhan hän on ollut sitä jo viikon verran.)

Siellä se muhii ja potkiskelee, ilmeisesti kuitenkin yhä beba alaspäin. Kropassa tuntuu kaikenlaista, iltaisin varsinkin kolottaa ja kivistää ja kipristää. Voisi jopa kuvitella, että jotain tapahtuu.

Ehtipä ensin sitten luonto tai suunniteltu sektio, on meillä enää alle kaksi viikkoa siihen, että näemme uuden ihmisen. Apua, sitten se on tossa, pieni ja viaton ja meidän vastuulla! Ja iik ihanaa, sitten se on tossa, pieni ja viaton ja meidän vastuulla!

(Edelliseen vaivapostaukseen vielä: toi pistemäärä kyllä vaihtelee tilanteen mukaan. Tai siis se, että miten paljon mikäkin asia häiritsee. Esim. jostain syystä ne kamalat liitoskivut, jotka teki kävelemisestä ja istumisesta tuskaa, tuntuu nyt jotenkin tosi kaukaisilta. Sen sijaan turvotus tuntuu tällä hetkellä sietämättömältä. Onneks edessä on näillä näkymin enää yksi neuvolapunnitus...)

Raskausvaivat: valitusta koko rahan edestä

No niin, nyt saa valittaa! Listasin yleisimpiä raskauteen liittyviä vaivoja, jotka ovat ennemminkin ikäviä kuin vaarallisia.

Pisteytin vaivat asteikolla 0-2 (0 = ei maittavasti/ei haitaksi asti, 1 = jonkin verran, 2 = aiheuttanut useita kirosanoja ja/tai kyyneliä). Tällä hyvin tieteellisellä ja luotettavalla metodilla kuka tahansa raskautunut voi tutkia, miten paljon paremmin/pahemmin asiat voisivat olla.

Varoitus! Sisältää myös vähän eritejuttuja, sorry.

Pahoinvointi, pisteet: 1
Alkuraskaudessa ellotti ja ällötti, mutta säästyin oksentelulta saati sitten tiputukselta. Hampaiden harjaaminen tosin aiheutti oksennusreaktion pitkälle viimeiselle kolmannekselle.

Ruokahimot 0
Ei mainittavia himoja, lähinnä tekee mieli kylmää ja raikasta syötävää, kuten (pakaste)mansikoita, mehujätskiä, omenaa jne.

Tunteet pinnassa 2
Oi kyllä. Miesparka. Itkuraivareita, omaan kömpelyyteen turhautumista, sopeutumisvaikeuksia, liikutuksen/suuttumuksen/raivon kyyneleitä milloin mistäkin - mutta vastapainoksi onneksi myös onnea, iloa ja valtaisia rakastamispuuskia.

Rintojen arkuus 1
Alkuvaiheessa juu, ja nyt lopussa taas. Aijai, varsinkin alussa riisuminen sattui, ja vatsallaan nukkumisen sai unohtaa tosi aikaisin...

Raskausarvet 0
Ei toistaiseksi, kenties kiitos Body Shopin vartalovoi (alkuraskaus) ja Vichyn raskausarpivoide (loppuraskaus)?

Peräpukamat, 0
Ei toistaiseksi näitäkään, ja toivon, että pysyisivätkin poissa!

Ummetus 0
Päinvastoin (ehkä juuri siksi peräpukamat ns. loistavat poissaolollaan).

Närästys 0
Ei mainittavasti. Kerran närästi jogurtti ja kerran raaka omena, siinäpä ne.

Turvotus 2
Tätä riittää. Voi kristus, jalkaterät on ihan sämpylät, nilkat kuin tukit ja sormet nakit. Viehkeä ja kevyt kesäolo siis.

Liitoskivut 2
Silloin huhti-toukokuussa aivan järkyttävät. Välillä oli melkein mahdotonta kävellä, ja öisinkin heräsin tuskaan joka kerta, kun liikahdin. Onneksi ne katosivat! (Täytyy koputtaa puuta...)

Selkäkivut 0
Näitä on oikeastaan alkanut tuntua vasta ihan viime päivinä. Elän toivossa, että minulla ehkä sittenkin on ihan kohtuulliset selkälihakset, kun painopisteen muuttuminen ja vatsan kasvaminen eivät ole vaivanneet selkää tämän enempää.

Iskiaskivut 1
Jep. Nämä alkoivat jo joskus puolivälin tienoilla, mutta pari käyntiä naprapaatilla ja venyttelyohjeiden noudattaminen kyllä auttoivat. Nyt iskias vaivaa välillä, etenkin jos makaan liian kauan selälläni. Niitä jalka lähtee alta -tuntemuksia ei kuitenkaan ole enää ollut.

Supistukset 1
Ei haitaksi asti, tässä vaiheessa oikeastaan toivoisi jo enemmänkin...

Jatkuva pissahätä 2
Oikeastaan ensimmäinen merkki raskaudesta oli se, että vessassa piti ravata ahkerasti. Ja tässä lopussa tahti on taas kiihtynyt. Vessaan on päästävä, vaikka tulos on yleensä aika säälittävä liru. Vessapaperin kulutus on kiihtynyt huimasti, kun jäin kotiin. :)

Suonenvedot, jalkakrampit 0
Ei mainittavasti.

Nenäverenvuoto 0
Alkuraskaudessa muutamia kertoja, mutta multa tulee muutenkin helposti verta nenästä esim. nuhan yhteydessä.

Verenvuoto ikenistä 0
Hampaita pestessä joo, tavallista enemmän, mutta ei haitaksi asti.

Päänsärky 0
Hormonipäänsärkyä ei ihme kyllä ole ollut, vaikka pillerit aiheuttivat aikoinaan kamalia hedareita.

Ihon värimuutokset 0
Hyvin, hyvin hailakkaa linea negraa sekä hurjasti tummuneita nännejä lukuunottamatta ei näkyviä muutoksia.

Nenän tukkoisuus 1
Jep, mutta en tiedä, johtuuko se raskaudesta vai heinänuhasta...

Lisääntynyt valkovuoto 2
Kyllä, kyllä ja kyllä. Pöksyt on jatkuvasti kosteat, ja välillä ei ole ihan varmaa, että mitä sieltä oikein tulee. Kerran soitin jo äitiyspolillekin, ja perätilan takia halusivat tarkistaa, ettei se ole lapsivettä. Ei ollut, pelkkää kirkasta vuotoa vain. Yhhyh.

Hengenahdistus 1
Kumartuessa kyllä, muuten ei. Esim. kenkien/sukkien laitto ja tavaroiden poimiminen aiheuttavat hirmuisen ähinän. No, en kyllä ole juurikaan kiipeillyt portaita tms. viime aikoina, luultavasti happi loppuis jossain toisen kerroksen kohdalla.

Karvankasvun kiihtyminen 1
Tukasta en tiedä, mutta mitä on toi nukka mun vatsalla? Todella omituista. Lisäksi aamulla sheivatuissa kainaloissa tuntuu sänki jo illalla. Alakerran tilanne on arvattavasti villiintynyt täysin, täytynee pyytää miestä hoitamaan asia... Tän raskauden aikana parisuhteesta on kyllä hävinnyt viimeinenkin mystiikka, mutta minkäs teet.

Suonikohjut 0
Ei ole näkynyt, toivottavasti ei tulekaan. Mun äidillä on, mutta ne plopsahtivat pintaan vasta toisen raskauden aikana. Saa nähdä, miten mulle käy, jos ja kun tämä riemu joskus toistuu.

Hiivatulehdukset 1
Keskiraskaudessa useampiakin, nyt ei taas sitten pitkään aikaan. Hyvä niin.

Ilmavaivat 1
Riittävästi. Ja ne vaan jaksaa naurattaa - sekä mua että miestä, olin raskaana tai en. Olemme kypsiä aikuisia. :)

Univaivat/väsymys 2
Ei nukuta, nukuttaa koko ajan, hyvän asennon löytäminen on hankalaa, vatsa painaa, on liian kuuma, tyynyt on väärin, peitto tipahti lattialle ja juuri kun on nukahtanut, iskee vessahätä. Mietin tuossa yöllä (kun valvoin jostain syystä kahdesta puoli viiteen), että milloinkahan seuraavan kerran saan nukuttua kokonaisen yön. En koskaan? Onneks voin torkkua päivälläkin.

Vaivoja on listalla yhteensä 26, mikä tekee maksimipistemääräksi 54. Minun tulokseni on (tällä hetkellä, kun laskettuun aikaan on päivää vaille kaksi viikkoa) 21.

Tulkinta: Raskausaika ei ole ollut ihan tuskatonta, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että olishan se voinut olla paljon kamalampaakin. Oma inhokkilistani top 3 on helppo määrittää: liitoskivut, turvotus, päänhajotus (välillä vaan ahdistaa ja turhauttaa kaikki). Kummasti kyllä helpottaa tietää, että helpotusta on luvassa parin viikon sisällä - tai ainakin tuskat muuttuu erilaisiksi...

Sitä odotellessa taidan vaappua sämpyläjaloillani jäätelölle tuohon torille, jos vaan sandaalit mahtuu jalkaan. En vaan osaa valittaa ihanasta kesäsäästä, vaikka olo olis varmaan helpompi vesisateessa. :)

Ps. Jos olet raskaana, niin montakos pistettä sinä sait?

Omaa napaa (kirjaimellisesti)

Taas oli neuvolakäynti, näillä näkymin toiseksi viimeinen sellainen! Iloisinta oli, että paino ei ollut noussut yhtään sitten viime viikon, jolloin nestepöhö oli tuonut lisää 1280 g/vko. Argh. Turvoksissa ollaan edelleen, mutta tilanne ei ole pahentunut. Bebbe melskaa ahkerasti ja vaikuttaa siis voivan hyvin.

Viime päivät olen tassutellut kaupungilla, istuskellut terasseilla ja rakastanut kesä-Helsinkiä. Kutsuin myös ihanat naiset puistoon sunnuntaina. Panikoin vähän, kun tajusin, että jollei tämä lapsukainen suostu kääntämään päätään (kirjaimellisesti), niin edessä on toiseksi viimeinen lapseton viikonloppu. Olettaen tietysti, että hän ei myöskään päätä ulkoistaa itseään aikaisemmin. Joten sunnuntaisuunnitelmaan kuuluu puistopiknik ja kikattelua.

Lauantaina aiomme uskaltautua päiväksi saaristoon, uuaa! Se on siis remonttivapaa päivä. Tällä hetkellä tilanne on se, että yhdestä seinästä puuttuu vielä väri, se saa eka kerroksen tänään ja toisen huomenna. Sitten edessä onkin "vain" loppusiivous, huonekalujen kasaaminen (reilut 600 kiloa huonekalun osia on tulossa meille vielä tänään), kirjojen, levyjen ynnä muun normaalitavaran sekä vauvan asioiden järjestely, lopun vauvapyykin pesu ja muuta pientä. Mutta se on aika ihanaa, sormet syyhyää päästä laittamaan asioita paikoilleen.

Tänään oltiin myös Naistenklinikalla tutustumassa. Eka osio tuntui vähän turhalta, kun kätilö puhui oikeastaan vain normisynnytyksestä. Toinen "luento", jossa puhui synnyttäneiden osaston kätilö, sen sijaan sisälsi kiinnostavaa asiaa myös sektiosynnyttäjille. Esimerkiksi kätilö kertoi, että sillä aikaa kun äiti lojuu heräämössä, vauva on ihokontaktissa isän kanssa. Suomeksi siis vauva on vaippaa lukuunottamatta nakuna, ja hän saa nyhjöttää paidan alla isin rintaa vasten. Mua alkoi vähän liikuttaa, kun kuvittelin sitä. (Ja tietysti myös iski pieni kateus...) Vauva kuulemma viihtyy siinä rauhallisena siihen asti, että tissipari (a.k.a äiti) kärrätään osastolle.

Kirjattakoon tähän samaan syssyy fyysisiä tuntemuksia: muutaman tunnin kaupungilla kävely TODELLA tuntuu jaloissa. Vesitankkausta on syytä harrastaa aktiivisesti, vaikka se johtaakin tiheisiin vessavisiitteihin. Toisaalta vessassa tulee joka tapauksessa käytyä ahkerasti, sillä bebbe muljuttelee itseään niin viehkeästi rakon päällä, että välillä tuntuu kuin tulisi pöksyyn. Ja ne potkut/bebanpyöräytykset kirpaisee melkoisen mehukkaasti tonne alaosastolle, niin että välillä pääsee myös spontaani kivunkiljahdus, irvistyksestä puhumattakaan. Muuten kävely on huomattavasti helpompaa kuin vielä muutama viikko sitten. Ne kamalatkamalat liitoskivut ovat mystisesti kadonneet lähes kokonaan! Ainoastaan silloin, kun on istunut pidempään paikallaan, liikkeelle lähtiessä menee hetki, ennen kuin lantio vertyy. Ihmeellistä kyllä, boobsiosasto taas on alkanut kärsiä samanlaisista oireista kuin ihan silloin alussa: arkaa on.

Niin ja napa, miehen kovasti odottama paistomittari, on vihdoin ja viimein pompsahtanut ulospäin. Sen mukaan näyttää siis siltä, että tämä paisti alkaa olla loppuhauduttelua vaille kypsä.

Sanottavat kortilla

Kirjoitin jo jussista ja muusta, mutta en olis jaksanut lukea sitä itsekään. Pää on pelkkää muusia ja höttöä. Tuntuu, että asiaa olisi vaikka kuinka, mutta sitten lopulta mulla ei olekaan mitään sanottavaa.

Remontti on kesken, bebbe vaan pyllistää mun joogausyrityksille, jalat on ihan mummukamaa, lantio on jumissa ja kukaan ei tyhjennä meidän tiskikonetta. Vaatteet ahdistaa, tekee mieli vaan loikoilla nakuna valkeissa lakanoissa, kunnes sekin alkaa kyllästyttää. Kaupungillakaan ei jaksa loputtomiin haahuilla, eikä siellä voi olla alasti.

"Lepää kun vielä voit", mulle sanotaan, mutta pahoin pelkään, että lepoa ei voi hankkia varastoon ihan loputtomiin. "Tee nyt niitä asioita, joista tykkäät" - entäs jos mä tykkäisin vaan tissutella skumppaa terassilla ja maata vatsallaan laiturilla? "Nauti ystävien seurasta" - mieluusti joo, mutta kun ne on kaikki töissä. "Hemmottele itseäsi" - mutta parasta hemmottelua on matkustaminen, ja se skumppa, ja sitä paitsi lomarahat menee kirjahyllyihin.

Viikkoa rytmittävät Naikkari- ja neuvolakäynnit, on fyssarin luentoa, verikoetta, synnäriin tutustumista ja perusneuvolaa. Loppuaika menee haahuillessa. Luen naistenlehtiä ja yritän vastustaa kiusausta ostaa kaikkia niissä ylistettyjä asioita. Vauvalehtiä en jaksa enää lukea, varsinkaan niitä odotusjuttuja. Tämä odotus alkaa olla niin loppusuoralla, että tekee mieli siirtyä eteenpäin. Olen fiksoitunut sektiopäivämäärään, enkä enää tiedä, miten reagoisin, jos vauva olisikin sitten kääntynyt oikeinpäin ja leikkauspäivän aamuna meidät lähetettäisiin kotiin odottamaan. (Toistaiseksi se kuitenkin istuu tuolla lääkärin mukaan "täydellisessä perätarjonnassa".)

Tuijottelen noita pieniä sukkia ja kaikkia vauva-asioita, joita meille on ilmaantunut. Mietin, että mllainen vauva noissa vaunuissa pian matkustaa? (Paitsi täydellinen tietysti, onhan se meidän.) Hitto että minä haluan nähdä jo tämän sisälläni melskaavan pienen ihmisen, silittää sen poskea ja nuuskia sen niskaa. Omituista, miten paljon voi kaivata jotain, jota ei ole koskaan nähnyt ja joka on tuossa ihan lähellä.

Hietalahden herttua

Pikainen päivitys eilisen Naikkari-käynnin tuloksista: tyyppi istuu edelleen hanuri tiukasti mun lantiossa ja voi ilmeisen hyvin, ainakin aktiivisuudesta päätellen. Kääntöyrityskin tehtiin saman tien, mutta yritykseksi jäi. Sain piikin supistuksia edistävää lääkettä, jonka viehättäviä sivuvaikutuksia olivat käsien vapina, verenpaineen nousu sekä huimaus. Tassut tärisi kuin olisin viettänyt ensimmäistä päivää ilman alkoholia sitten Kekkosen presidenttikauden, ja päässä humisi.

Kääntäminen sattui aika lailla, koska vauva on porannut päätään vatsan yläosaan niin kauan, että vatsa on siitä kohtaa tosi arka. Lopulta yritys lopetettiin, kun mulla valui vedet silmistä. Ei kuulemma pitäisi olla ihan niin kivuliasta sen touhun.

Sitten varattiin sektioaika, ihan niin kuin olis hammaslääkäriä varannut. Että no joo, tuossa on jo täyttä, mutta käviskös teille se seuraava päivä? Mies tuli hakemaan mut pois sieltä, olin tärisevä, itkuinen, jumalattoman nälkäinen ja ihan pihalla - pää ei ehtinyt yhtään mukaan siihen, mitä siellä tapahtui. Olin varautunut vaan tavalliseen lääkärikäyntiin.

Eilinen ilta meni lepäillessä, kaupan päälle iski vielä ihan kamala päänsärky. Nyt on jo parempi fiilis, vaikka hämmentää kyllä edelleen se, että nyt tiedetään, milloin on bebben syntymäpäivä.

Jos hän ei siis sattuisi kiepsahtamaan ympäri itsekseen... Yritän könöttää edes kerran päivässä polvistumisasennossa, jonka pitäisi edesauttaa kääntymistä (sitä suositteli lääkärikin!), joskin hapensaanti tuottaa ko. asennossa hieman ongelmia. Mikäli Mekkaan päin kumartelu ei tuota tulosta, syntyy Hietalahden herttuaksi nimittämäni vauva keisarillisesti kalentereihimme merkittynä aikana (jota emme aio toistaiseksi paljastaa muille kuin tuleville isovanhemmille).

No, saatiin ainakin remontille deadline!

Välitilassa

Perätiladiagnoosi (mikä brutaali ilmaus) aiheutti välitilan. En tiedä, että mitä pitäisi odottaa. Kääntyykö se vai eikö se käänny ja jos se kääntyy, niin pysyykö se sitten oikeinpäin ja jos se ei käänny, niin mitäs sitten tehdään? Ja mitä tässä nyt sit uskaltaa tehdä, kun kätilö varoitti, että niin kauan kuin vauva on tulossa ahteriosasto edellä, mahdollinen lapsiveden meno tarkoittaa, että on asetuttava makuulle vaikka olisi ruokakaupassa ja hankittava ambulanssikyyti sairaalaan? Kaupungissahan se ei ole ongelma, mutta saaristo vähän arveluttaa. Sieltä ei kyllä makuuasennossa pääse pois kuin ehkä MediHelillä.

Ja en tiedä enää sitäkään, että miten päin toi tuolla nyt kellii. Tuntuu, että se on ihan etuperintakaperinkiemuralla ja milloin mitenkin. Liikkeitä on runsaasti (thank god), mutta ihan missä sattuu. En pysty loogisesti päättelemään, että onko se siellä pää ylhäällä, pää alhaalla vai kenties kyljellään? Ahdistaa.

Olen jo valmiiksi stressannut sitäkin, että jos vauva leikataan ulos, niin olenko mä sitten oikea äiti, kun en ole edes synnyttänyt? En ole itse koskaan edes tullut ajatelleeksi, että joku keisarinleikkauksella synnyttänyt EI sitä olisi, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Kauheet paineet siitä hommasta tulee, kun tuntuu, että joka paikasta vaan toitotetaan, miten tärkeää on, että lapsi saa syntyä alakautta. En tiedä, sen perusteella mitä olen perätilasynnytyksistä lukenut, niin siitä on luonnollisuus kuitenkin kaukana - paikalla on kai parikin lääkäriä ja kätilöt sun muut päälle, synnyttäjän ainoa vaihtoehto on ponnistaa jalat telineissä ja hätäsektioon siirrytään herkästi. Mieluummin sitten suunniteltu sellainen kuin täysnukutus ja liikaa dramatiikkaa.

Yritän järkeillä, että on ihan turha vatvoa asiaa liikaa ennen keskiviikkoa, voihan se olla, että bebbe yllättää ja onkin asettunut nätisti pää alaspäin. Vaan minkäs teet, kun oma pää ei tottele? Ja sama homma se, että tässä alkaa pikkuhiljaa kyttäillä kaikkia mahdollisia merkkejä lähestyvästä synnytyksestä, vaikka kuinka järki sanoo, että on ihan turhan aikaista mietiskellä moisia.

Plääh. Ulkonakin on kamala ilma, kotona on remonttikaaos ja mitään ei tapahdu. Lillun välitilassa, seuraan nilkkojeni turpoamista, odotan ja turhaudun. (Snickers-jäätelö ja hömppälehdet helpottaa kyllä vähän. Sokerihumala on jumala.)

EDIT:
1) Blogini eli jossain Tyynenmeren ajassa, nyt pitäis olla oikein.
2) Olen aivan unohtanut kertoa viimeisimmän kokemukseni nettishoppailusta. Ihastuin kuvan bodyyn nähtyäni sen jossain, ja lopulta bongasin sen täältä. Nyt etusivulla näyttää olevan ilmoitus, että koodilla JUNE saa alennusta 10 %. Silloin siinä oli joku koodi (muistaakseni TEN), joka oli juuri vanhentunut. Summamutikassa päätin kuitenkin kokeilla onneani kassalla, ja kokeilin paria eri sanaa (muistaakseni SUMMER ja tuo nyt voimassa oleva JUNE) ja jommallakummalla laskusta putosi pois 20 puntaa! Siis maksoin bodysta lopulta 2 puntaa + 6 puntaa postikuluja. Joskus käy tsägä. Olis varmaan pitänyt lototakin silloin.

Vastarannan kiiski

Ihmettelin neuvolassakin eilen, että bebbe on ollut jotenkin vaisu. Syke oli kuitenkin niin ponteva, ja innostuihan hän siinä dopplerilla tökittäessä heilumaankin, että asia jäi siihen.

Sama meno jatkui kuitenkin myös tänään. Aloin jo vähän huolestua, kun en ole tuntenut niitä vatsanahkaa venyttäviä potkuja tuolla kyljessä sitten viikonlopun, ja muutenkin tuntemukset ovat olleet enemmänkin kevyitä kutituksia tuolla alavatsalla. Se peppukin on nököttänyt jo pari päivää ihan samassa kohdassa.

Join aamupäivällä tuoremehua ja makoilin kyljelläni ja laskin liikkeitä. Tunsin siinä tunnin aikana ehkä kuutisen kertaa jotain, mutta ei mitään normaalitouhuun verrattavaa. Soitin siis Naistenklinikan päivystykseen, että pitäiskö mun huolestua vai mitä tässä pitäisi tehdä. Sieltä käskettiin tulla näytille. Soitin miehelle, joka tuli pää kolmantena jalkana hakemaan mut ja kuskasi sairaalaan. Ei se suostunut jäämään töihin, vaikka yritin näön vuoksi vastustella, että kyllä mä selviän sinne itsekin.

Kun päästiin päivystykseen, minut laitettiin käyrille. Vauvan syke oli hyvä ja vahva, mutta niitä liikkeitä tuntui edelleen heikosti. Kätilö passittikin mut sitten lääkärille.

Lääkäri totesi, että kohdunkaula on pehmeä, mutta kiinni, ja viritti monitorinsa. Ja mitäs sieltä sitten näkyikään, ellei PERÄTILA. Se paikallaan kylkiluiden alla nököttänyt pallero ei ollutkaan vauvan peppu, vaan PÄÄ. Siis tämä itsepäinen otus on ilmeisesti viikonlopun aikana kierähtänyt istumaan. Se selittää, miksi kylkipotkut ovat kadonneet ja liikkeet siirtyneet tuonne nivusiin.

On vähän hämmentynyt olo. Ensi viikolla sitten uudelleen äitiyspolille katsomaan, josko hän olisi suostunut palaamaan lähtöasentoon. Ja jos ei, niin sitten mietitäänkin ihan uusia juttuja. Esim. sitä, että syntyykö tämä sittenkin sektiolla.

Pääasia on tietysti se, että vauva voi hyvin ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä oloonsa. Mutta pakkoko sen nyt oli alkaa harata vastaan! Olis vaan pysynyt nätisti pää alaspäin. Oli kuitenkin aika hienoa huomata, että bebbe on käynyt niin tutuksi, että huomasin itse, että joku ei nyt täsmää. Luottamus siihen, että itseään kannattaa kuunnella, kasvoi hurjasti, vaikka aamupäivällä mietin, että ehkä mä olen vaan ihan hysteerikko ja luulosairas ja kuvittelen vaan koko homman ja mut nauretaan pihalle sieltä.

Vähän kyllä käy lapsiparka sääliksi, kun me ollaan papi-to-ben kanssa taputeltu sitä muka pepulle, että voi pientä pyllyä ja tökitty siihen, että liikus nyt vähän. Ja se onkin ollut raukan pää. Voi toista. <3

Kaikki on suhteellista

Olen virallisesti toista päivää äitiyslomalla. Eilen oli kivaa, kun oli sopivasti velvollisuuksia (neuvola), sopivasti viihdettä (päiväkahviseuraa terassilla), sopivasti laiskottelua (lehden lukemista auringonpaisteessa + iltapäiväunet sohvalla), sopivasti liikuntaa (kävelyä Viiskulman terveysasema-Iso Roba-Erottaja-Bulevardi-Hietsun tori), sopivasti rehkimistä (olohuoneen tyhjentämistä remontin tieltä) ja sopivasti hemmottelua (mies hieroi väsyneitä varpaitani). Tänään on tylsää - kotona ainoat elinkelpoiset huoneet ovat makkari, kylppäri ja keittiö, ulkona on harmaata, pitäis mennä postiin, mutta laiskottaa ja tekisi mieli siivota kaappeja (pesänrakennusvietti ilmeisesti!), mutta ei kannata, ennen kuin remontti on valmis. Blääh.

Neuvolassa oli siis kaikki mallillaan, vauva roikkuu raivotarjonnassa ja punkee ahkerasti pikkupebaansa tosta mun kylkiluun alta ulospäin. Allekirjoittaneen arvot olivat ok. Hemoglobiini on rautakuurista huolimatta vain 110, mutta kuulemma se ei ole mikään katastrofi sekään.

Mun ihana neuvolantäti on siis kesälomalla, ja seuraavat käynnit hoitaa sijainen. Tyttö oli varmaan suunnilleen mun ikäinen, ja muuten ihan kiva, mutta en oikein osaa suhtautua neuvolantädeillä ilmeisen yleiseen lässyttävään puhetapaan. Hän puhui niin kovin rauhoittavasti ja ymmärtäväisesti, että alkoi oikein ahdistaa. Tunsin itseni joko hankalaksi lapseksi tai oikuttelevaksi mielenterveyspotilaaksi, joka nauraa liian lujaa ja puhuu liikaa. Onko särmättömyys, hajuttomuus ja mauttomuus joku pääsykoekriteeri alalle?

Suosikkiahdistuslempeilyni oli juurikin hemoglobiinin ottaminen. Täti (no, täti ja täti, but you know) pisti mua sormeen ja päivitteli oikein moneen otteeseen, miten hirmuisen ikävä tämä hemoglobiinikoe on, kun se pistokohta on niin ilkeästi siinä sormen päässä ja voi että ei kai hän nyt liian lujaa painanut ja katsos tästä saat vielä laastarin, oijoi, eihän ole pipi. (Melkein odotin, että saisin tarran tai tikkarin, kun kestin tuon koettelemuksen.) Tokaisin sille, että käsittääkseni mun pitäis tässä kuukauden päästä synnyttää, joten eiköhän yksi verikoe nyt ole least of my problems. Pisteet tädille siitä, että sitä alkoi kuitenkin siinä vähän naurattaa.

Toinen ihmetyksen aihe: Vauva tulossa -ohjelma. Siinähän seurataan näitä jenkkejä vai kanadialaisiako ne nyt on, ja kuinka ne synnyttää. En voi ymmärtää, että kansa, joka haluaa gynekologillakin kulkea matkan pukuhuoneesta hoitopöydälle siveellisesti kylpytakissa, ottaa synnytykseen mukaan puolison lisäksi vanhemmat, appivanhemmat ja monesti myös erinäisen kokoelman muuta sukua ja ystäviä. Koko seurakunta tarkkailee suurella mielenkiinnolla aitiopaikalta jalkopäästä, miten äiti päkistää ulos sitä vesimelonin kokoista lapsenpäätä, ja kun se vihdoin näkyy, alkaa yleinen kiljunta, sekasorto ja älämölö.

Kai mä sitten olen vaan jotenkin rajoittunut, mutta mulle riittää, että paikalla ovat mies ja hoitohenkilökuntaa, ja mieskin tuolla olkapäälinjan yläpuolella. Jotenkin ei tuntuis kovin luontevalta ähkiä ulos vauvaa ja sitä kaikkea oheissontaa niin, että omat saati sitten appivanhemmat seisoisivat siellä kannustamassa.

Siinä maha missä mainitaan

Mun on pakko paljastaa, mistä tuossa edellisessäkin postauksessa puhutaan. Valmistautukaa kirkumaan ja pyörtyilemään - saanko esitellä: allekirjoittaneen vatsa viikolla 34+3!

Siinä se siis kellottaa. Mun mielestä se on ihan normaali, mutta voin toki olla väärässäkin. Tästä eteenpäin lupaan kuitenkin yrittää olla kriiseilemättä kaikenmaailman ihmisten kommenteista ja muistaa vaan ne kivat ja kauniit sanat.

Huomenna ohjelmassa on myös lymfaterapiaa Helsinki Day Spassa, aah. Ehkä mun tynnyriolo helpottuu vähän lisää, kun nesteet lähtee liikkeelle!

Itse olet läskipallo

Viikonloppu meni sukuasioissa: ensin edustettiin perjantaina miehen veljen tyttären valmistujaisissa, sitten tulivat mun vanhemmat ja lauantaina oltiin serkkuni lakkiaisissa/tädin viiskymppisillä iltapäivästä yöhön asti. Sunnuntaina lounastettiin Merimakasiinin terassilla ja syötiin jäätelöä Hietsun torilla, ennen kuin saateltiin parenteesit kotimatkalle.

Juhliminen oli kivaa, PAITSI se jatkuva vatsan koko -keskustelu. Taisin pari kertaa ilmoittaa aika napakasti, että nyt riittää.

Asioita, joita minulle on sanottu:
- kamala kun sä oot iso
- no kukas se sieltä vaappuu
- hohhohhoo, onpas susta tullut tukeva/lihava sitten viime näkemän
- onko siellä varmasti vaan yksi
- hahhaa, norsu
- hahhaa, tankki

Siis mitä vi**ua? Miten helvetissä se, että nainen on raskaana, antaa muka oikeuden arvioida häntä sanoilla, joita samat ihmiset eivät varmasti käyttäisi keskustellessaan lihavien keski-ikäisten tuttaviensa kanssa? Erityisesti miehillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että naisen koosta ja painosta puhuminen on ihan ok, kun siellä vatsassa on lapsi eikä pelkkää suklaata.

On muuten harvinaisen viehkeä olo jatkaa juhlimista, kun joku ilmoittaa, että hohhohhoo sähän olet varsinainen tankki.

Onneksi juhlissa oli myös ihania naisia, jotka vastapainoksi sanoivat, että näytän hehkeältä ja että ei mun vatsa edes ole iso. Kätilötätini todisti asian oikeaksi ja kokeili vielä, että kuula on pinkeä eikä lainkaan mikään läskipallo. Muuten olisinkin varmaan lähtenyt kotiin itkemään ja piiloutunut peiton alle loppuajaksi.

Positiivisia asioita:
- Rattaat tuli! Ei voi kuin kehua saksalaisen verkkokaupan toimintaa: asiakas pidettiin koko prosessin ajan hienosti ajan tasalla, toimitus kesti reilun viikon ja paketti tuli ehjänä ja hyvin pakattuna kotiovelle. Siellä ne nyt pönöttää vauvan tulevassa huoneessa, iik.
- Vauvan huoneen remontti valmistui! Nyt on enää kaikista kivoin eli sisustus jäljellä (no joo, koko remontin osalta myös tää olohuone). Kävin tilaamassa Marimekon oranssit Karkuteillä-verhot, niiden pitäis olla valmiit viikon päästä. Tulevat isovanhemmat toivat mukanaan sen Aarnion oranssin Puppyn, josta haaveilin. Muutamat huonekalut vielä tarvittais, ja lamppu ja sohvaan päällinen.
- Bebbe melskaa aktiivisesti ja vaikuttaa siis voivan hyvin. Se näyttää nyt parkkeeranneen niin, että peppu heiluu oikealla kylkiluiden alla ja jalat viuhtoo vasempaan kylkeen. Laskettuun aikaan on tänään tasan 40 päivää eli reilu kuukausi. Parin viikon päästä ollaan jo siinä vaiheessa, että jos tää sattuis haluamaan ulos, ei synnytystä enää laskettaisi ennenaikaiseksi. Jos saa esittää toiveita, niin siinä heti juhannuksen jälkeen saa tulla milloin vain, ei siis tarvitse odotella sitä heinäkuun 11. päivää tai myöhemmäksi... Vaikka mä oon ihan varma, että minua rankaistaan kärsimättömästä luonteestani, ja tämä paistuu tuolla vatsassa vielä heinäkuun lopulla. Mutta saahan sitä ihminen toivoa!

Pois paha pöhö

Eilen oli taas neuvola. Aluksi niitä odotti ja tuntui, että seuraavaan neuvolaan oli aina ihan ikuisuus - nyt siellä saa juosta koko ajan. Sitä paitsi seuraavan kerran jälkeen käynnit tihentyy entisestään.

Fyysisesti kaikki oli kunnossa, vaikka nestettä oli kertynyt vajaassa kahdessa viikossa 1,5 kiloa! Tunsin kyllä sormissani ja jaloissani, että päällä on melkoinen nestepöhö, mutta voi herranjestas, että se vaaka alkaa ahdistaa. Joo joo kuuluu asiaan ja neste lähtee äkkiä ja niin edelleen, mutta kyllä mulla on vaan päässä sellainen henkinen raja, että silmissä sumenee kun näkee näitä lukuja. Onneks täti oli ihana ja lohdutti, että se katoaa kyllä jo laitokselle ja että turvotus ei näy kasvoissa ja että kaikki on hyvin, kun verenpaine on kohdallaan (110/70) eikä pissassakaan näy mitään.

Sf-mitta jatkoi suunnilleen sillä keskikäyrällä (taisi nyt olla puoli milliä käyrän yläpuolella) ja vauvan painoksi täti arvioi 2,3 kiloa. Siellä se taas mönki ja punkesi, ja liikkeistä tuli siis ++.

Ainoa suru-uutinen oli se, että nyt ihana täti jää lomalle ja viimeisistä neuvolakäynneistä huolehtii joku ihan vieras ihminen. Mitä jos se on joku kamala? En kestä. Tuntui kyllä hullulta, kun täti toivotteli onnea synnytykseen. Siis onnea synnytykseen, mulle ja meille?!?!? Ihan niin kuin joillekin aikuisille. Kääk.

Eilisen hyviin uutisiin kuuluu myös se, että bebben huone on nyt loppusiivousta vaille remontoitu. Kohta pääsen sisustushommiin, jei! Palkitsin ahkeran remonttiduunarini isyyspakkauksella, joka meni aika lailla nappiin. Mies oli aidosti yllättynyt ja riemuissaan.

Selitysosasto: minusta isyyspakkaus on hauska idea, ja halusin antaa miehellekin jotain, kun koko tämä homma pyörii muuten niin vahvasti minun ympärilläni. Minusta isyyspakkauksessa ei ole kyse mistään äitiyspakkauksen vastineesta, koska se äitiyspakkaus nyt on, kuten miljoona ihmistä ennen mua on todennut, enemmänkin vauvapakkaus tai perhepakkaus. Samalla on pakko todeta, että minusta nimestä vääntäminen on melkoisen tiukkapipoista - sehän tulee historiasta. Suurempi ongelma kuin äitiyspakkauksen nimi on se, jos joku todella tulkitsee sitä kirjaimellisesti.

Mutta anyways, minä tiedän, että tuossa meillä asuvassa miehessä asuu edelleen pieni poika, joka rakastaa yllätyksiä ja etenkin sellaisia paketteja, joissa riittää tutkimista pitkäksi aikaa.

Jaa mitä siellä paketissa sitten oli? Kun mjies tuli illalla suihkusta, peiton alta löytyi pahvilaatikko, jonka kannessa oli kuva kahdesta kylpyankasta (sisäpiirin juttu), isosta ja pienestä sekä teksti "Isyyspakkaus - Faderskapsförpackning". Päällimmäisenä oli sisällysluettelo, joka vapaasti käännettynä kertoi paketin sisältävän seuraavaa:

Vaipan vaihtamisen taito - starttipaketti aloittelijoille
- hengityssuojaimia
- kumihanskat
- sadeviitta (suojaamaan roiskeilta)
- suojalasit
- ekopuhdistuspyyhkeitä vauvalle
- Reilun Kaupan pumpulitikkuja navan puhdistukseen
- puhdistussuihke ympäristön siistimiseen
- Gråt inte över spilld mjölk -tekstillä varustettu siivousrätti
- kuvalliset vaipanvaihto-ohjeet

Vaatteita:
- Min pappa är starkare än din pappa -body
- Motskari-leikkipuku (Kuva ja puku täältä)
- Bebelle valkoinen body, jonka rinnassa on musta siluettikuva poikaansa kolmipyöräisellä polkupyörällä työntavästä isästä ja selässä oranssi Superbaby-logo sekä papi-to-be:lle samanlainen American Apparelin T-paita, jossa tosin on Superbaby-logon sijaan vasemmassa hihassa pienempi oranssi Superdad-logo (teetin nämä täällä)

Hauskaa molemmille:
- 2 cd-levyä (Arne Alligator & Djungelrumman + Paukkumaissin Popkornitorni)
- pimeässä hohtava kylpyankkasaippua
- moottoripyörälehdet molemmille (MP-Maailma + Fräcka motorcyklar & bilar -kuvakirja)
- Prutt!-kuvakirja, jossa joka sivulla on nappi, jota painamalla kuuluu hauska ääni (mm. kikatus, paukku ja haukotus)

Muuta hyödyllistä:
- kaksi äänenvaimenninta (tutteja)
- korvatulppia
- tulitikkuja silmien aukipitämiseen
- Muumi-laastareita pikkuhaavereita varten
- Kom ihåg -tarra eli tarra, jossa lukee "Plånbok, Nycklar, Telefon" (mies käyttää joka aamu aikaa sen miettimiseen, mitä pitää ottaa mukaan, ja joka aamu vastaus on nuo samat kolme asiaa)

Bara åt pappa:
- hyvä sikari (ainakin Stockan sedän mukaan se on hyvä sellainen)
- sikarileikkuri
- Red Bullia
- Baby Blues -sarjakuvakirja
- Våga fråga -kirja, jossa on vastauksia mahdottomiin kysymyksiin (esim. mikä on Jeesuksen sukunimi ja montako uimaria tarvitaan hinaamaan loistoristeilijää)

Käytin melkoisesti aikaa metsästäessäni asioita netistä ja kaupoista, mutta se ei mennyt hukkaan. Mulla oli hauskaa ja mies oli yllättynyt ja tohkeissaan ja suunnitteli tulevia tekemisiä vauvan kanssa. Niin ja kaupan päälle pussaili mua kovin, heh. <3

Ihmepakkaus ja korkokateus

Se äitiyspakkaus siis tuli vihdoinkin! Loppujen lopuksi lähetys oli perillä nopeasti: päätös oli tehty 14.5., kirjattu 15.5. ja lähetetty maanantaina 18.5. Ilmoitus paketin saapumisesta tuli jo saman viikon perjantaina, vaikka välissä oli yksi pyhäpäivä.

Päästiin kuitenkin hakemaan paketti vasta eilen, kun oltiin koko pitkä viikonloppu landella nauttimassa saaristoilmasta (ja kylläpäs se kuulkaa tuoksuikin hyvältä, ihanaa kun tulee kesä!). Mies sai kunnian kantaa paketin kotiin asti. Mietin kyllä, että mites se paketinhaku mahtaa onnistua esim. yksin odottavilta, multa ei nimittäin olis tässä vaiheessa enää irronnut edes lyhyehkö kävelymatka melkein 9 kilon laatikon kanssa.

Jännä hetki koitti illalla, kun päästiin kotiin yksistä edustuskekkereistä. Pakkohan se paketti oli vielä avata, vaikka kello oli lähempänä puoltayötä. Taivasteltiin siinä sitten juhlaasuissamme, mitä kaikkea sieltä löytyikään. Ainoastaan se hailakka persikanoranssi oloasu sai allekirjoittaneelta täystyrmäyksen, muuten tykkään paketin neutraaleista väreistä ja perusvaatteista. Jostain syystä perusvaatteita enemmän mua kiehtoo kuitenkin paketin muu sisältö: makuupussi, kestovaipat, retrohelistin jne. Bodyja, potkareita ja muita vaatteita meillä on jo tuolla hmm... melkoisesti ihan omasta takaa. Jotenkin kaikki vauvan tarvikkeet tekevät taas tästä asiasta pikkuisen konkreettisemman. Suunniteltiin jo, miten laatikosta tulee täksi kesäksi hyvä matkasänky landelle. Oi valmistuis tää meidän remontti, niin pääsisin pesemään ja laittamaan noita kaikkia vaatehommia!

Vaatehommista puheenollen, mainitsinkin jo lyhyesti eiliset kekkerit. Ne oli firman juhlat, ja pukukoodi oli juhlava, joskin vapaasti määriteltynä eli ei iltapukupakkoa sentään. Lyhyet mekot eivät kuitenkaan oikein innosta tällä nilkkaturvotuksella, joten käytin eilen useamman tunnin pitkän mekon metsästykseen. Löysinkin lopulta sellaisen, jolle vois olla käyttöä myös mahakauden mentyä. Muotihan on tällä hetkellä siinä mielessä kivaa, että raskaanakin on mahdollista löytää vaatteita ihan tavallisista kaupoista (housuja nyt ehkä lukuunottamatta). Kivaa oli sekin, että ennen kemuja meillä oli ammattimeikkaajat ja -kampaajat laittamassa firman leidit hohdokkaiksi. Tykkäsin erityisesti tukasta, joka oli sellainen vähän toispuoleinen kiharapöheikköhärdelli.

Ilta oli yllättävänkin viihtyisä. Innostuttiin jopa tanssahtelemaan armaan avecini kanssa, mikä kyllä tuntuu tänään aika maukkaasti jaloissa. Eikä mulla edes ollut kunnon korkoja! Se kaiveli kyllä: mulle iski kamala korkokateus, kun muut askelsivat elegantisti kymmensenttisillään. Listani "Asioita, joita kaipaan raskaana ollessa ja joista otan kyllä ilon irti heti kun mahdollista" kasvoi taas yhdellä asialla: korkokengät. (Muita ovat mm. viini, vatsallaan makoilu, sushi, kyky kumartua ja liikkua normaalisti sekä sormukset.)

Samoissa juhlissa oli muuten myös mallituomari-Saimi (onko hän nyt sit Hoyer vai Nousiainen?). Jos ei muuten oma koko ahdista, niin käykääpä huviksenne hetki seisoskelemassa rouvan vierustalla. Päätin, etten jatkossa väistä kaduillakaan mitään täysperävaunurekkaa pienempää, koska mä olen mitä ilmeisimmin kaikkea muuta suurempi. (Tosin mulla on tietysti tähän keskivartalokertymään parempi syy kuin useimmilla keski-ikäisillä suomalaismiehillä.) Meinasin ihan kevennykseksi käydä kysäisemässä, josko pääsisin vielä mustana hevosena mukaan Huippumalli haussa -kilpailuun. Ajattelin sitten kuitenkin, että ehkä mulla ei pituus riitä, varsinkaan kun en niitä korkkareita oikein toistaiseksi kykene käyttämään.

Keskikäyrien kulkija

Kävin tänään lääkärillä ultrassa katsomassa, että tyyppi on kasvanut sopivasti ja varmistamassa senkin, että se köllii varmasti ylösalaisin, kuten kiltin vauvan kuuluukin.

Oikeastaan lääkäri vain vahvisti sen, mitä neuvolassa oli jo sanottu käsikopelolta: tällä hetkellä vauva painaa noin 2,1 kiloa (2087 grammaa, jos tarkkoja ollaan) ja arvioitu syntymäpaino laskettuna aikana olisi siis 3,6 kiloa. Kaikki mitat - pään halkaisija ja ympärysmitta (n. 8 cm ja 30 cm), reisiluun pituus (6,6 cm) sekä vartalonympärys (28,6 cm) kulkevat nätisti keskiarvokäyriä pitkin. Lapsivettä on normaalisti ja muutenkin kaikki näytti kuulemma oikein hyvältä. Eikä sukupuolesta tällä kertaa jäänyt epäilystäkään, sen verran paljastavassa kuvakulmassa kaveri siellä esitteli kulkusiaan, kuten lääkäri asian ilmoitti. Voi pientä. <3 (Vauvaa, ei lääkäriä!)

Tuleva exitreitti oli toistaiseksi vielä täysimittainen ja kiinni, joten ihan näinä päivinä ei olla vielä menossa synnyttämään, vaan haudutushommat jatkuvat toistaiseksi suunnitelmien mukaan. Seuraavaksi tällä rintamalla on vuorossa neuvola ensi viikolla.

Töissäkin kävin tänään olemassa puolisen päivää, mutta sitten luovutin, kun hanuri oli aivan tuusannuuskana siitä työtuolissa istumisesta. Onneks on tämä kesäloma. :) Vielä on tarkoitus hoitaa loppuun muutama juttu, mutta parin viikon päästä luovun jo ihan suosiolla niistäkin.

Jaa niin, rattaat on nyt muuten tilattu! Koska saatiin valita itse, eikä kukaan kaikkitietävä ilonpilaaja ollut kertomassa, että "ihan älytön tollanen vaalea väri jäkäjäkä", niin tilattiin uhallammekin nätit, joskin epäilemättä melko usein pesua vaativat kärrit. Mutta välillä on pakko saada pyllistää kaikille järkipuheille, ja valita juttuja, joista tulee hyvä mieli, nih. Toimitusaika on kuutisen viikkoa, joten tsägällä vaunut ehtivät meille ennen vauvaa. Mun isi oli kuulemma jo ollut kovin huolissaan, että ei ikinä saada sitä asiaa hoidetuksi. Täytyykin soittaa sille ja kertoa, että vaari (hah) voi nukkua yönsä rauhassa ainakin tältä osin.

Eikä siinä vielä kaikki: myös Kela on vihdoin ja viimein päättänyt suuressa viisaudessaan myöntää minulle äitiysavustuksen ja -rahan. Pakkaus on kuulemma laitettu postiin eilen - saas nähdä, kuinka kauan sen saapuminen kestää. Jänskättää jo vähän!

Gratulationer Norge!

Mun vatsassa mellastaa pieni varttinorjalainen, ja Rybakin voittokappale saakin siellä käyntiin melkoisen hallingtanssin potkuineen päivineen. (Halling on siis norjalaista tanhuamista, sitä, mitä ne Rybakin taustatanssijat esitti.)

Tässä huushollissa Euroviisu-voitot on nyt 1-1 (joskin mies yrittää väittää kaksoiskansalaisuutensa takia voittaneensa sekä nyt että Lordin vuonna). Norjalla oli kyllä loistava show ja valloittava esiintyjä eli hyvä paketti kaikinpuolin. Waldo taas oli niin laimea, että hyvä, kun pääsi edes finaaliin. Keski-ikäinen mieshenkilön habitus yhdistettynä ysäridanceen, väärinpäin päässä keikkuvaan lippikseen ja noloihin joujou-käsimerkkeihin ei välttämättä ole maailman toimivin kokonaisuus. Henkilökohtaisesti annoin kuitenkin 12 pistettä saksalaiselle tyylitajulle ja maan miespuolisen edustajan tiukoille, hopeisille paljettitrikoille. Uuh, Euroviisuja on pakko rakastaa!

Tänään rakastuttaa moni muukin asia. Aurinko paistaa, syötiin kaikessa rauhassa aamiaista ja Anna Puu soi. Olen ihastunut siihen Melankolian riemut -biisiin. Sitä paitsi mulla tuntuu pitkästä aikaa olevan paljon energiaa, eikä mihinkään koske ihan kamalasti. Kohta maalataan vauvanhuoneen seinät, ja eka kerroksen kuivumisajaksi meinaan mennä terassilimulle. Kevätkevätkevät! Jei! Ja sitten kesäkesäkesä!

Mistä tuli mieleeni, että laskettuun aikaan on enää alle kahdeksan viikkoa, ja pitäis tehdä vielä vaikka mitä. Ehkäpä me tänään saataisiin tilattua ne vaunutkin. Pitkän harkinnan jälkeen päädyttiin Gessleinin f6 -malliin, vaikka tämän takia pitikin tutkia vielä kerran myös Briot. Mutta tykkään enemmän Gessleinin värityksistä, ja niistä vaihdettavista renkaista.

Vaunujen valintakriteerit olivat seuraavat:
- pitää mahtua kaikkiin ratikoihin eli maksimileveys 62 cm
- ei erillistä vaunukoppaa ja ratasosaa, vaan puolikova tai pehmeä kantokassi, joka laitetaan ratasosaan, koska rattaat pitää jättää alakertaan varastoon, ja painavan kopan kantaminen portaissa + hississä edestakaisin ei oikein houkuta (tämä siis karsi pois Bugaboot, niisk).
- kätevänkokoiset ja näppärät käännellä myös Stockalla eli kääntyvät etupyörät
- pitää toimia myös maastossa, landella ja lumisohjossa (vaihdettavat etupyörät vastaa tähän erinomaisesti)
- kokoontaitettuna mahdollisimman pienet, jotta ei tarvii vaihtaa autoa
- kivannäköiset (luonnollisesti!)
- mieluiten heittoaisa (vaikka en tiedä, onko sillä oikeasti käyttöä, mutta se kuulostaa kivalta :)

Eli Gesslein it is. Nyt vaan (miehen) Visa vinkumaan. Ja ennen kuin joku siellä miettii, että törkeää hyväksikäyttöä ja sukupuoleen liittyvien valtarakenteiden vahvistamista, niin puolustaudun sillä, että mä maksan ultrat ja lääkärit ja vauvavakuutuksen, joista tulee about sama summa.

----

Ajatus katkesi, kun puhelin soi... Mitenköhän mä olin ajatellut vetää yhteen Euroviisut, sunnuntaifiilikset, tasa-arvopohdinnan ja vaunujen valintaperusteet? Luultavasti en ollut, joten onnea vaan minulle erinomaisen sekavasta ajatuksenjuoksusta. No, oli miten oli, nyt lopetan sekoilun, vedän päälle maalausvaatteet ja alan sutimaan. Ihanaa sunnuntaita myös juuri Sinulle!

Arviolta 2,1 kiloa ehtaa vauvaa

Käytiin taas neuvolassa. Tädin mukaan bebbe mesoo raivotarjonnassa jalat mun oikeassa kyljessä. peppu oikealla pikkuisen kylkiluista alaspäin, selkä vasemmalla ja pää kiinnittyneenä lantioon. Mieskin pääsi kokeilemaan, missä tuntuu vauvan peppu ja hartiat ja selkä.

Painoarvio oli 2,1 kiloa nyt (minkä vuoksi mulla vaan soi päässä se YouTube-hitti kahen kilon siika :) ja 3,6 kg "valmiina". Ens viikolla on lääkäri ja ultra, hauska kuulla, mitä siellä arvioidaan!

Mulla painonlisäystä oli 150 g/vko, ei mitään kummoista siis. Sormet on kyllä niin turvoksissa, että en olis ihmetellyt vaikka olis tullut enemmänkin. Sf-mitta on edelleen oikeastaan tismalleen keskikäyrällä, mutta yläpaine oli pikkuisen noussut edellisestä (nyt 130/70, viimeks 117/78. Tosin mulla se kyllä näyttää aina ensin korkeempia lukemia, kunnes ehdin hetken hengähtää.

Yhyy, mun ihana neuvolantäti jää kolmen viikon päästä kesälomalle ja viimeiset käynnit ennen laskettua aikaa hoitaa sijainen. Ehditään kuitenkin nähdä vielä kerran silloin parin viikon päästä.

Tällä hetkellä olo on aurinkoinen, vaikka viime yö oli ihan tuskaa. Iskiashermo jomotti, lantioon koski eikä sopivaa asentoa löytynyt millään. Heti, kun sain itseni sellaiseen asentoon, että selkään sattui vähemmän, alkoi lapsi protestoida niin maan perusteellisesti, ettei nukkumisesta tullut mitään. Kärsin, huokailin ja kitisin, kunnes tajusin ottaa särkylääkettä. Ens kerralla voisi ehkä muistaa sen olemassaolon jo vähän aikaisemmin...

Nyt aion yrittää saada ajan sinne synnytysosastolle tutustumiseen, jos ne vaan suostuis vastaamaan puhelimeen siellä. Ja sitten käyn taas kerran Kelan sivuilla kyttäämässä, josko ne vihdoin sais sen päätöksen tehtyä. En jaksa enää odottaa!! Vakuutusvarauspäätös tuli sentään eilen postissa, joten ainakin se on kunnossa.

Ja kun asiat on hoidettu, vois olla pienten nokkaunien aika. Aah, mitä ylellisyyttä!

Edit 12.20: Ihan hyvä, että soitin Naistenklinikalle, sillä seuraava vapaa tutustumisaika oli 24.6.! Siis juhannuksen jälkeen, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Jos olisin vielä jäänyt odottelemaan, niin eihän me oltais ehditty sinne ollenkaan ennen tositoimia.

Daytime-tv:n armoille

Toista päivää kesälomalla. Olo on lievästikin hämmentynyt. En oikein osaa ryhtyä mihinkään, eikä täällä kotona voi oikein mitään valtavaa tehdäkään, kun remontti on vallannut melkein koko asunnon. Telkkarin päivätarjonta on tullut tutuksi jo parissa päivässä.

Tuleva vauvanhuone on parin viimeisen tapettivuodan (eka ostoerä ei ihan riittänyt...) kiinnittämistä ja maalaamista vaille valmis. Siis remontoinnin osalta. Sitten oikeastaan on vasta se hauska vaihe, sisustaminen. Olen kuluttanut ahkerasti internetiä etsien verhoja ja muuta. Yksi asia on ihan varma: huoneeseen tulee Aarnion oranssi Puppy. Verhoiksi katselin vähän tuota Marimekon Karkuteillä-kuosia. Sänkynä on mun (!) vanha Muuramen valkoinen pinnasänky, ja lisäksi huoneeseen tulee sohva, mutta muut kalusteet pitää vielä hankkia. Listalla on ainaskin joku hoitopöytäratkaisu ja säilytystilaa vauvan leluille, vaatteille ja muille asioille.

Postissa on tullut lisää hankintoja, joita olen tehnyt nettikaupoista. Allekirjoittanut sai elämänsä ensimmäiset imetysliivit (kuulostaa seksikkäältä...). Tilasin Englannista Bebesin sivuilla ja muuallakin kovasti kehutut Bravado The Body silk seamless -liivit. Hintaa sieltä tuli postikuluineen kahdelle parille alle 60 euroa, kun tuolla Bebesissä samat kannattimet kustantaa melkein 50 e/kpl. Näitä on kehuttu kovasti myös raskausajan liiveinä, ja täytyy myöntää, että ensi kokemukset on positiivisia: liivit eivät paina eivätkä purista, mutta tuntuvat silti tukevilta päällä.

Lisäksi posti toi bebbelle kesäasioita: BabyBanzin aurinkolasit mallia Retro ja aurinkosuojahatun. Oletan siis, että päästään vielä loppukesästä saaristoon, ja että aurinko paistaa. Ja tokihan noille on käyttöä sitten viimeistään ensi vuoden alkupuolella, jos ja kun toivon mukaan päästään sille pidemmälle reissulle, jota ollaan kovasti suunniteltu.

Niin tosiaan, viikkokin vaihtui ja nyt on laskettuun aikaa jäljellä reilut 8 viikkoa. En osaa päättää, onko se paljon vai vähän. Tyyppi tuntuu kasvaneen, koska jumppahetket on melkoista muljumista ja koko vatsa heiluu ja tärisee, kun hän siellä oikoo jäseniään. Kuvittelen bonganneeni ensimmäistä kertaa hikan sunnuntaiaamuna, en ainakaan keksinyt muuta selitystä sille rytmikkäälle tärähtelylle, jonka tunsin.

Itse voin tällä hetkellä ihanan hyvin, mihin on varmaan vaikutusta sillä, että olen saanut nukkua pitkiä yöunia ja päälle pieniä päiväunia. Perjantain tapetinnyhtämis- ja paklaussessio lähti vähän käsistä, kun olin niin tohkeissani, että kykin lopulta lattianrajassa mitä kummallisimmissa asioissa. Se kostautui seuraavana päivänä: lauantaina kaikki liikkuminen oli todella tuskallista ja lantio huusi hoosiannaa ihan kaikesta. Onneksi nyt pystyy taas kävelemäänkin. Taidankin hiippailla tästä kauppaan, postiin ja apteekkiin hoitamaan asioita. Siitä tulee toivottavasti sellainen olo, että olen tehnyt edes jotain!

(Onneks mulla on tähän lomailuun pehmeä lasku, kun lupasin vielä tehdä muutamia juttuja valmiiksi töissä. Huomenna pääsen siis päiväksi aikuisten maailmaan.)

Tapetinraavintaa ja shoppailua

Tauti on voitettu, töitä on jäljellä enää reilut KAKSI PÄIVÄÄ (iik!) ja olo on pitkästä aikaa melko energinen (tokikin kaikki on suhteellista). Voimien palautumista edesauttanee se, että olen taas parin viikon tauon jälkeen aloittanut rautakuurin (ne tabut pääsivät loppumaan enkä vaan saanut aikaiseksi ostaa uusia) sekä se, että annoin periksi ja aloin käyttää Anita-tukivyötä ja katsos - liikkuminen on helpompaa ja lantioon/alaselkään koskee paljon vähemmän.

Reippaana tyttönä revin eilen tapetteja tulevan vauvanhuoneen seiniltä, ja enpä olis uskonut, kuinka hyvä fiilis siitä voi tulla. Pääsin purkamaan aggressioita pitkästä aikaa johonkin konkreettiseen tekemiseen, risusavotat ja muut normaalikeinot kun ovat toistaiseksi pannassa. Oli jotenkin hyvin puhdistavaa repiä paksua tapettia irti seinistä isoina paloina. (Ja niitä vihaamiani boordeja.) Mieskin tuli hyvälle tuulelle seurattuaan touhuani, ja remontin alku sujui paljon paremmin kuin odotin. Melkein kuin leffoissa, kun touhuttiin siellä kaksin ja mietittiin tulevaisuutta.

Tänään palkitsin itseni kaikesta tähänastisesta (esim. vappusairastamisesta, aloitetusta remontista, melkein loppuun asti viedystä työhommasta, siitä, että kestin talven ja painostavan pomon, siitä, että olen jaksanut tehdä hommia hyvällä draivilla loppuun asti, siitä, että silitin aamulla miehen paidan jne.) nettishoppaamalla itselleni Marc by Marc Jacobsin laukun ja korun. Kauheeta tuhlausta, I know, pitäis ostaa rattaita ja hoitopöytää ja remonttiasioita, I know, ihan tarpeetonta, I know - mutta voi jessus, että tuli hyvä mieli!

Ja tavallaan ostostelin tietysti vain lapseni etua ajatellen - eikös se mene niin, että kun äiti voi hyvin, niin lapsikin voi hyvin (seliseli :)...

Edit: Sitä piti vielä, että Kela tiedottaa aloittaneensa uuden äitiyspakkauksen jakamisen. Mistä tuli mieleeni, että mitenkähän kauan sen päätöksen saaminen kestää? Anyone?

Isn't it ironic?

Täytyy nostaa hattua jonkun ylemmän tahon ironian tajulle: vappuyö meni vatsataudissa posliiniposkea pussaillessa. Tultiin vappuaaton vietosta kotiin ennen puoltayötä, kun mua sattui vatsaan, ja ah mikä riemu siitä repesi. Eilen jäi siis vappubrunssit ja muut väliin, kun mä makasin puolikuolleena sohvassa raahautuen vain välillä vessaan yökkimään. Mies oli ihana ja haki mulle limua, Mäkkärin pirtelöä ja kaurapuuroa (+ pesi ikkunat!!!). Muuta en saanut alas, ja noistakin suurin osa taisi tulla ulos yläkautta...

Onhan mulla toki ollut vatsatauti ennenkin, mutta oman lisämausteensa tähän toi kyllä se, että mua potkittiin napakasti sisäpuolelta samaan aikaan kun yökötys kiersi vatsassa. Lapsiparka oli varmaan ihan sekaisin, että mitä siellä oikein tapahtuu, kun koko asumus kramppaa ja kuuluu outoja ääniä. Toisaalta kyllä lohdutti se, että ainakaan sillä ei tuntunut olevan suurempaa hätää mun pahoinvoinnista huolimatta.

Vatsataudin ainoa hyvä puoli on se, että yleensä tauti hellittää vuorokaudessa. Niin nytkin. Tänään oli jo herätessä aivan eri meininki, ja aamiainen maistui. Elämä voittaa!

Ja asiasta kukkaruukkuun: luin tänään Naamakirjasta, että yksi tuttu oli saanut vauvan. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sillä oli laskettu aika kolme viikkoa ennen mua! Siis periaatteessa sama, jos tää tulis ulos kolmen viikon päästä. Scary.

Sijaistädillä

Mun ihana neuvolantäti oli pipi! Buhuu, en saanut erikoiskehuja... Käytiin siis sijaistädillä, tai oikeastaan -tytöllä, se oli varmaan mua nuorempi. Mulla oli keskenäni niin hauskaa, kun se ja mies (joka oli tällä kertaa mukana) puhui keskenään suomea samalla tavalla väärin, eikä kumpikaan tainnut tajuta, että ruotsiksi vaihtamalla kommunikaatio olis mennyt paljon sujuvammin. En sitten jaksanut vaihtaa minäkään, kunhan mielessäni salaa kikattelin joillekin luoville ilmauksille. Hyväntahtoisesti tietenkin, ei mullakaan mee aina kaikki ihan putkeen edes suomeksi, ruotsista puhumattakaan.

Käynti oli lyhyt ja ytimekäs, sf-mitta oli tismalleen keskikäyrällä, verenpaine ok, painoa oli tullut pari kiloa lisää (veikkaan kyllä, että suurin osa on turvotusta, sormet oli taas aamulla ihan nakit!), vauva liikkui ahkerasti ja tasainen syke pomppi siellä sadanviidenkympin tuntumassa.

Lantio on taas aika helv*tin kipeä, mutta en valita paljon, kun ilonaiheita on niin monta:

- bebbe voi hyvin
- mulla on kotona maailman rakkain mies
- aurinko paistaa
- töitä on enää viikko
- menen tänään dayspahan kasvohoitoon
- illalla syödään tapaksia ja nähdään kavereita
- huomenna brunsseillaan toisten kavereiden luona ISOLLA porukalla
- mulla on aika kivat vaatteet vapuksi
- saan valita tapetit vauvan huoneeseen viikonloppuna
- skumppaa saa myös alkoholittomana

Aurinkoista ja hyvävointista vappua kaikille!

Aurinkoa!

Ihanaa, että paistaa. Ihanaa, että vihdoin ja viimein tuntuu keväältä. Innostuin ja ostin ihanan keltaisen laukun ja huivin, pakko saada päällekin jotain aurinkoista.

Nukuin yksin, keskellä sänkyä neljän tyynyn tukemana ja melkein kellon ympäri. Mies on viemässä osaa huonekaluista varastoon vanhempiensa landelle, remontoidaan työhuoneesta lastenhuone, kun ei ole löydetty sopivaa asuntoa. Hyvin me tässäkin mahdutaan olemaan, neliöitä on kuitenkin sata, ja ehkä se ensimmäinen vauvavuosi on ihan kivakin olla täällä, mistä on kävelymatka Stockalle?

Työhuoneen lisäksi laitetaan seinät olkkarista ja eteisestä. Kolmen vuoden antiboorditaisteluni on vihdoin ja viimein päättymässä - voittoon! Wohoo! (On väännetty oikeastaan mun tänne muutosta siitä, remontoidaanko vai eikö vai muutetaanko vai mitä tehdään, enkä ole siksi päässyt eroon vihaamistani boordeista tuolla katonrajassa.)

Harmi vaan, että mun mahdollisuudet osallistua fyysisesti on melkoisen rajalliset. Mieskään ei taida ihan aina tajuta, että en vaan aidosti kykene ihan kaikkeen - eilen se kysyi ihan tosissaan, josko saisin kannettua yhden pöydän viisi kerrosta alaspäin. Luultavasti joo, mutta jätin kuitenkin väliin, kun portaiden nousu tai vähän reippaampi kävelykin aiheuttavat supistuksia ja muita ikäviä tuntemuksia. Ehkä se kuvittelee, että jätän asioita tekemättä ihan laiskuuttani...

No, oli miten oli, saan aloittaa tämän ihanan lauantaipäivän tekemällä töitä. Viimeiset puristukset tässä, jäljellä on enää 9 työpäivää! Hurjaa. Tosin mulle on varattu vielä yksi strategiaworkshop sinne viimeiselle työpäivälle, joten mitään kovin pehmeää laskua tässä ei ole luvassa. Pikkuisen välillä meinaa tulla outo olo: asioita tapahtuu jo nyt ilman mua. Mitäs sitten kun ne työt loppuu? Kuka minä sitten olen? Vaikka äkkiä siihen kai tottuu, ja viimeistään heinäkuussa ei varmaan sitten ehdi moisia edes miettimään.

Nyt aamiaista, sitten pari tuntia töitä ja sitten vapaus. Suunnitelmissa joko vuoden ensimmäinen reissu saareen tai sitten grillaamista kavereilla, ei paha juttu kumpikaan!

PS. Tänään alkoi 30. viikko!

Taas paukkuu sataset

Siis huomenna raskautta on kestänyt 200 päivää. Täytyy iloita näistä osasaavutuksista, ettei iske epätoivo! Joskus tuntuu, että heinäkuuhun on ikuisuus, joskus (lähinnä silloin, kun miettii, mitä kaikkea pitäis vielä tehdä) taas tuntuu, että siihen on tosi lyhyt aika.

Tyyppi jatkaa innokkaita potkuharjoituksiaan. Eilen, kun lojuin sohvalla (en oikein jaksa työpäivän päälle juuri muuta tehdäkään), ja käsivarsi oli siinä vatsan päällä, se alkoi tökkiä mua oikein urakalla. Heti, kun siirsin käteni pois, se lopetti. Mutta kun uskalsin laittaa sen takaisin, alkoi taas hirmuinen protestointi. Ja kappas, huomasin antavani periksi syntymättömälle lapselleni. :)

Töissä on hassua, kun kalenteri loppuu reilun kahden viikon päähän. Edelleen mulla on hämmästyttävän hyvä draivi päällä, ja melkein vähän iski kriisi, kun tajusin, että mulla ei olekaan sitä työminää ja työjuttuja kohta. Mun sijainen (joka kylläkin rekrytoitiin ihan vakituiseksi) on tosi hyvä, eikä sillä lailla kyllä huoleta jättää hommia. Enkä oikeastaan ole mustasukkainenkaan, itse asiassa aloin olla isoimpiin asiakkuuksiini muutenkin jo vähän leipiintynyt, ja sikälikin on ihan kiva, että joku muu alkaa hoitaa niitä. Mutta haluaisin olla mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa organisaatiota koskevia suunnitelmia. Lisäksi meille on rekrytty viime aikoina hyviä ihmisiä, ja olisi kiva päästä tekemään töitä yhdessä.

Vielä muutama kuukausi sitten olin ihan varma, että en ikinä halua palata tuonne äitiysloman jälkeen. Nyt fiilikset on aika erilaiset. Outoa.

Myös kokoahdistus on helpottanut. Ensinnäkin olen alkanut syödä päivittäin ananasta ja/tai mansikoita ja juoda vihreää teetä, mikä on auttanut hurjasti turvotukseen. Toiseksi näin tänään pitkästä aikaa (= eka kerran tammikuun jälkeen) yhtä ystävää, joka tietämättään osasi sanoa juuri oikeat sanat, kun valitin kömpelöyttäni: "Ehkä sulla on itsellä sellainen olo, mutta et sä kyllä päällepäin mitenkään kamalan isolta näytä". Musta tuntui heti paljon sutjakammalta!

Uni paras lääke on

Nukuin varmaan 11 tuntia, heräsin vain pari kertaa vessaan koko yönä. Ah. Heräsin kymmeneltä, söin aamiaista ja sitten olen vaan loikoillut sohvalla ja bondannut tuon vatsassa hilluvan kanssa. Se potkii ja mellastaa niin, että koko kumpu heiluu ja tärisee. Uusin huvini on laittaa kaukosäädin siihen päälle keikkumaan, se näyttää pienimmätkin liikkeet.

Ulkona paistaa aurinko, mutta jotenkin ei tee mieli ulkomaailmaan. Jotenkin tänään on kovin epäsosiaalinen olo, on ihana vaan levätä ja olla tekemättä mitään. Ihmetyksen ihmetys, menossa on jo 29. viikko, eikä siihen heinäkuuhun loppujen lopuksi ole niin kovin pitkä aika.

Paitsi joidenkin puolituntemattomien ihmisten mielestä, joilla on tarve arvioida vatsani kokoa. Olen tässä muutaman kerran kuullut olevani "valtava" raskauden kestoon nähden, ja joka kerta se vituttaa ja aiheuttaa mielipahaa. Neuvolantädin, painonkehityksen, sf-mitan ja omien silmien mukaan vatsa on aika lailla keskikokoa - toki joillain on paljon pienempi, mutta myös suurempi. Sitä paitsi tässä varressa vauvalla ei ole kovin paljon tilaa kasvaa pituussuuntaan - totta helvetissä se vatsa on pienempi, jos pituutta on 175 cm kuin hädin tuskin 160.

Vihaan muutenkin sitä, kun etenkin iltaisin olo on kömpelö, liitoksiin sattuu eikä liikkuminen vaan ole ihan normaalin sujuvaa. Siihen kun joku saatanan idiootti tulee vielä taivastelemaan, että kauhee kun sulla on iso maha, niin kylläpä sitä tunteekin itsensä hehkeäksi ja hehkuvaksi. Onneks sentään ulkonäöstä tulee kehuviakin kommentteja, muuten en varmaan liikkuisi kotoani muualle kuin Naistenklinikalle sitten heinäkuussa...

No, onneks tämä nyt kuitenkin on vain väliaikaista. Muuten en ole kovin huolissani esimerkiksi painosta, sen nousu nyt vaan kuuluu asiaan. Toki jotkut selviää pienemmilläkin kilomäärillä, mutta mitä sitten - kai ne muutamat kilot on aika pieni murhe kunhan vaan vauva on terve ja itsekin selviää touhusta suuremmitta vahingoitta. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi vauvansaantiinkin pitää yhdistää jatkuva kilojen kyttäys, jota on koko maailma tulvillaan muutenkin. Toki on tärkeää seurata, ettei painosta aiheudu terveydelle haittaa, mutta eikö se riitä, että sitä seurataan siellä neuvolassa?

Itku ja hammastenkiristys

Päivät ovat kadonneet, pääsiäinen oli ja meni ja siihen perään tämä hurja hässäkkäviikko töissä. Onneksi on perjantai! Nämä hippasen pitkiksi venyneet päivät on käyneet aika lailla voimille, ja olen saanut pari kivat itkupotkuraivarit iltaisin. Esim. toissapäivänä istuin miehen kotiin tulessa lattialla itkemässä, kun kaadoin vettä lattialle, ja sen kuivaaminen kumarassa sattui ja ahdisti. Ja eilen itkuraivosin, kun yritin siivota melkoiseen kaaokseen päässyttä asuntoa, eikä taaskaan meinannut kunto kestää siihen vajaan 10 tunnin työpäivän päälle. Mun on vaan välillä niin kovin, kovin vaikea sulattaa sitä, että en jaksa tehdä asioita niin kuin normaalisti.

Mutta nyt on yksi iso, unettomia öitä aiheuttanut tarjous pulkassa ja jätetty saajalleen (kokonaista minuuttia etuajassa sitä paitsi!), ja sitä paitsi ehdin hoitaa pois kaikenlaisia roikkumaan jääneitä pikkuasioitakin. Ah. Seuraavaksi on työkaverin läksiäiset, luvassa siis hyvää ruokaa (ja toisille toki juomaakin). Vielä kun saan päälle kunnon yöunet näiden viime öisten työunien sijaan, niin oletettavasti elämä hymyilee taas ihan eri tavalla.

Paniikki x 2

Vietän tässä viimeistä päivää kakskytplussana, voi kristus mä täytän huomenna 30. Kriisi iski tiistaina, jotenkin symbolisesti alkoi ahdistaa vastuu ja aikuisuus ja kaikki. Oikeastihan en vaihtaisi mistään hinnasta miestä ja vatsaa ja tätä kaikkea siihen, mitä oli 10 vuotta sitten, mutta olen viime päivinä ajatellut kaiholla vapautta ja valoisia kesäöitä. Sitä fiilistä kun hiipii himaan aamunkoitteessa alusvaatteet käsilaukussa, kikatuttaa ja pää on pyörällä. Koko ihanan pinnallista lepattamista.

Todellisuudessahan suurin osa ajasta oli jotain ihan muuta, arkea ja rahapulaa ja sunnuntaiahdistusta ja asioita, jotka olis voineet jäädä tekemättä, enkä silti olisi vähemmän onnellinen. Mutta ne unohtuu armeliaasti, ja muistoissa elää vain se fiilis, kun on nuori ja vastustamaton ja kaikki on mahdollista.

Nostalgiavellontaani haittaa Nelosen Sairaala-sarja, jota mun ei pitäisi katsoa. Siellä näytettiin synnytystä, ja mä tuijotin sitä ruutua epäuskoisena ja itkin ääneen. Se oli niin kovin... brutaalia. Ja fyysistä. Ja vähän rumaa ja paljon pelottavaa. En saa ihan kiinni siitä, mikä siinä kauhistuttaa - luotan vain siihen, että oma pää on silloin jotenkin eri tilassa kuin näin ulkopuolisena touhua katsellessa.

Vain ysiysi!

Viimeinen satanen pyörähti rikki. Tänään päiviä laskettuun aikaa on jäljellä simovaatehuoneeltamaisesti 99.

Ehkä sen kunniaksi Kela julkisti uuden äitiyspakkauksen! Sivuilla vaan tuntuu käyvän sellainen kuhina, etteivät kuvat meinaa aueta millään. En oikein osaa päättää, tykkäänkö enemmän tuosta vai viimevuotisesta. Niistä persikanvärisistä jutuista siinä uudessa en oikein välitä, ja jotenkin olen taipuvainen pitämään enemmän vuoden 2008 luonnonvalkoisesta toppapuvusta, mutta on tuossa uudessa paljon kivojakin juttuja. Taidan laittaa paperit eteenpäin tänään ja jättää kohtalon päätettäväksi, kumpi paketti sieltä sitten lopulta tulee.

Apropå, olen ehkä vähän seonnut noiden pikkuvaatteiden kanssa, niitä on jo melkoinen varasto (eri kokoja tosin, kaikkea välillä 50-68 cm). Mutku ne on vaan niin ihaneja! Ja sitä paitsi tää on mun eka vauva, mä tahdon ostella sille juttuja!

Suurin osa on (luullakseni) ihan järkeviä, bodyja ja pöksyjä ja yöpukuja ja sellaisia. Eilen en voinut vastustaa kiusausta, vaan tuhlasin Stockalla (olin eka kertaa Hulluilla Päivillä varmaan viiteen vuoteen) kahteen ihanuuteen: pikkuruiseen Burberryn bodyyn ja puolivuotiaalle sopiviin samanmerkkisiin farkkuihin. Onhan tää beibe kuitenkin puoliksi suomenruotsalainen. :)

Kuukausitarkastus

Kävin tänään neuvolassa
sympatiaa hakemassa.
Paino on noussut maltilla
vaikka olen elänyt karkilla.
Lapsivettä on normaalisti,
ja vauva liikkuu eloisasti.
Liikkeitä tulee seurailla,
niiden pitäis päivittäin tuntua.
SF-mittakin otettiin,
keskikäyrille sijoituttiin.
Täti tutki ja totesi
että teillä on tekeillä hyvä lapsi.
Seuraavan kerran kun tavataan,
melkein jo vappua juhlitaan.
Siihen asti kiitos ja hei
ei ole syytä huoleen, ei.

Ja sama neuvolakielellä
Paino + 2 kg, turvotusta sormissa, ei onneks kasvoissa!
Syke +, liikkeet ++, kohdunpohjan korkeus 24,5 cm (että hyvin sulla tättähäärä olis tilaa tulla ylemmäskin ja lakata potkimasta mua sinne virtsarakon seudulle, vinkvink!)
Verenpaine tais olla 116/68 tai sinne päin. Lukema jäi tädiltä merkitsemättä, mutta selvästi edellistä alempi se oli, salmiakinsyönnistä huolimatta.
Seuraava käynti on 30.4., ja sen jälkeen aletaankin kuulemma tavata useammin, kun raskaus on jo niin pitkällä!

Laiskottaa

Mitäs sitten, jos ei enää yhtään jaksais käydä töissä/tehdä töitä/innostua mistään työjutuista? Mun seuraaja aloitti tänään, ja muutenkin vaihteleva motivaationi tipahti heti entisestään. Todellisuudessa ylpeys ei tietenkään anna periksi jäädä laakereille lepäilemään tai sluibailemaan, mutta korvan takana joku kuiskii miettimään, että why do I care. Nolostuttaakin moinen.

Huomenna on neuvola. Saas nähdä, miten mun viimeaikainen liikkumisrajoittuneisuus yhdistettynä suklaa- ja salmiakkikuuriin on vaikuttanut. Huoh. Onneksi vatsassa tuntuu riittävän liikettä senkin edestä.

Nyt unta, kauhee jet lag iski vaikka kelloja siirrettiin vaan tunti!

Hyvää 23-viikkoispäivää sinulle vauva!

Enää viisi päivää, ja days to go -laskuri pyörähtää alle sadan. Hurjaa, aivan juurihan mä odotin, että tulis sata täyteen sillä days so far -puolella. Eikä ole enää kovinkaan montaa viikkoa siihen, kun toinen kolmannes kääntyy kolmanneksi - ja viimeiseksi. Kääk.

Tiivistettynä voisi sanoa, että kun en osannut nauttia raskaudesta henkisesti, se oli helppoa fyysisesti - ja päinvastoin. Ensimmäisinä kuukausina mietin jatkuvasti, onko siellä kaikki hyvin, ja koko homma tuntui kovin epävarmalta ja epätodelliselta. Yritin ylipäätään sopeutua ajatukseen melkoisena yllätyksenä tulleesta elämänmuutoksesta. Olimme juuri ehtineet sopia, että pikkuhiljaa voisimme antaa vauvalle mahdollisuuden, ja bang - testi näytti plussaa.

Totta kai ymmärrän, että olemme varsin onnellisessa asemassa. Olen seurannut läheltä useampaakin rakasta ihmistä, jotka ovat haaveilleet lapsesta paljon meitä kauemmin, ja haaveilevat - ja surevat - asiaa edelleen. Tietenkään en haluaisi vaihtaa tätä siihen. Sydän särkyy jo sivustakatsojan ja kuuntelijan roolissa.

Silti alkuvaihe oli minusta rankkaa. En ollut ehtinyt käsitellä päässäni montaakaan asiaa, ja kadehdin asiaan valmistautuneita tulevia äitejä, joiden ensimmäinen reaktio oli jotain muuta kuin hysteerinen paniikki ja epäusko. Ja tiedän, että jokainen käy läpi epävarmoja tunteita, mutta silti väitän, että yllätysraskaudessa päälle iskee vielä isompi aalto ristiriitaisia ajatuksia.

Samaan aikaan hermoilin siitä, jatkuuko epätodelliselta tuntuva raskaus. Välillä tuntui, että ehkä jotain kamalaa tapahtuu, koska omat ajatukseni ovat niin sekaisin. Että jos edes vahingossa mietin jotain negatiivista, minua rankaistaan ja tämä alkanut elämä otetaan minulta pois. Eikä tilannetta helpottanut se, että asiaa piti salailla ja jouduin valehtelemaan vähän sinne sun tänne.

Puolivälin jälkeen olen alkanut nauttia raskaudesta henkisesti ihan eri tavalla. Beibe potkii ja myllertää niin vilkkaasti, että ainakaan kovin pitkiä epätoivon hetkiä vauvan hyvinvoinnista tulee enää harvoin. Olen alkanut odottaa kovasti sitä hetkeä, kun saan syliini meidän tekemän pienen olennon - en mitä tahansa lasta, vaan juuri tämän vauvan, joka kasvaa minun sisälläni.

Sitä mukaa, kun henkisesti helpottaa, fyysisesti homma vaikeutuu. Liitoskivut herättävät yöllä kylkeä kääntäessä, ja välillä hermostuminen kipuun ja omaan kömpelyyteen nostaa kyyneleet silmiin. Selkä jumittaa. Hengästyttää ja turvottaa. Eikä tämä mitä ilmeisimmin ainakaan tulevien kuukausien aikana. Ärsyttää pyytää kavereita hidastamaan kävelytahtia ja ärsyttää pyytää miestä nostamaan sitä, antamaan tätä ja auttamaan yhdessä sun toisessa asiassa. (Esimerkiksi bikinirajojen siistimisessä, toim.huom.)

Mieluummin silti kaikki vaivat ja kolotukset kuin se kamala päänsisäinen sotku. Totta kai epävarmuuksia ja ihmetyksiä pyörii päässä nytkin, mutta ne ovat jotenkin hallittavissa. Sitä paitsi vatsan sisäiset bileet saavat mut takuuvarmasti hymyilemään. Olisi ihanaa pystyä tekemään asioita myös raskauden loppupuolella. Olisi ihanaa olla hyvinvoiva ja seesteinen ja tuntea itsensä sensuelliksi ja kauniiksi ja harrastaa säännöllisesti kiihkeää seksiä. Olisi ihanaa, jos viimeiset kuukaudet kuluisivat nopeasti ja vaivattomasti.

Kaikista eniten toivon kuitenkin, että saamme heinäkuussa nuuhkia meidän ikiomaa pientä ihmistä, jolla on edessään koko ihana, kamala elämä. Muusta viis, pääasia että saadaan "lilla Z" terveenä kotiin. Kyllä mä tämän loppuajan vielä kestän, vaikka vähän valitankin. :)

Siellä se köllii..

...tai ennemminkin hilluu. Tänään oli keskiraskauden lääkärintarkastus. Valitsin julkisen palvelun sijaan yksityisen lääkärin, enkä voinut vastustaa kiusausta, kun kysyttiin, että ultrataanko. Lääkäri kyllä sanoi, että ei oo mitenkään välttämätöntä ja että se maksaa ekstraa, mutta kun edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja seli seli...

Mutta oli kiva nähdä beibe siellä vilkkaana ja hyvinvoivana, pää ylöspäin ja varpaat alhaalla vasemmalla. Sain jopa melko hyvän näkymän kasvoista, selvät vauvaisat piirteet sillä oli, iiks. Ja sitten se aukoi suutaan ja nieleskeli vettä ja heilutteli päätään. Ja potki mua, kun lääkäri tökki vatsaa ultrausvehkeellä. Painoarvio oli 704 grammaa, ja kaikki mitat menivät nätisti keskikäyrillä.

Kuten edellä olevasta varmaan voi päätellä, kaikki oli hyvin. Uloskäynti oli täysimittainen ja tiukasti kiinni. Oli helpottavaa tietää, että liitoskivut ja viime aikojen supistukset eivät ole tehneet mitään tuhoja.

Viime yö oli ensimmäinen koko viikolla, kun pystyin nukkumaan heräämättä kipuun joka kerta liikahtaessani. Lääkärin määräyksestä minulla on kuitenkin lupa valittaa ikävistä kivuista, jos ja kun ne taas pahenevat. :) Kovin paljon muuta asialle ei voi tehdä.

Nyt vielä vähän töitä ja sitten viikonlopun viettoon! Tarkoitus olis käydä vähän potkimassa renkaita Lauttasaaren siinä vaunuliikkeessä, jonka nimeä en nyt muista. Minen jaksais tehdä yhtään töitä enää, tahtoisin jo sinne lomalle. Onneksi on sentään viikonloppu!

Aijaijaijai!

En ole koskaan ollut kovin kärsivällinen, tähän maailmaankin tungin väkisin kolme viikkoa etuajassa. Etenkään en ole kärsivällinen, jos olo on epämukava - on liian kuuma tai kylmä, nälkä, sattuu tms.

En ole myöskään koskaan ollut kovin hyvä aloittamaan asioita ajoissa, vaan olen ennemminkin kannattanut viime tipassa -metodia.

Joten minkähän hemmetin takia ihmeellinen kroppani on siis päättänyt valmistautua synnytykseen reilut kolme kuukautta etukäteen niin, että en kykene kunnolla kävelemään ja asennon vaihtaminen sängyssä nostaa kyyneleet silmiin?!? Ja arvatkaa, kuinka paljon se kiristää päätä, kun sanotaan, että kärsivällisesti vaan, se helpottaa heti heinäkuussa?!?!?

Kyllä, on käsittämätöntä, että oma kroppa, tämä sama joka mulla on ollut aina, osaa tämän kaiken. Kyllä, on ihmeellistä, miten luonto on suunnitellut koko homman. Mutta pikkuisen tuotekehitystä ei silti olisi haitaksi.

Minä kun kuvittelin, että raskaus olisi raskasta vasta ihan loppuvaiheessa. Mutta jos tämä jatkuu, niin mies saa tosiaan hankkia mun kuskaamiseen ne kottikärryt, joista vähän aikaa sitten vitsailtiin. Onneksi sentään viime viikon vääntömaratonista on siirrytty takas normaaliin päiväjärjestykseen ja meitä naurattaa taas.

Kiukkua ja tuoksuvia tissejä

On ollut aika inha viikko. Pinna on kireellä koko ajan, eikä mikään normaali kiukunpurukeino ole käytettävissä (viini, hikiliikunta). Yritän purkaa turhautumista shoppaamalla ja suklaalla.

Se asunto myytiin meidän nenän alta, ja päädyttiin nyt sit siihen, että jäädään ainakin toistaiseksi tähän. Ehkäpä kesällä on ihan tarpeeksi ohjelmaa ilman mitään muuttohässäkkää. Joten nyt pitää aloittaa uudelleenjärjestely täällä, työhuoneesta tulee vauvanhuone, ruokailutilaan tulee kirjahyllyt ja työpiste, ja ruokapöytä pitää saada istumaan uudelle paikalle olkkariin. No, tilasta ei onneks ole puute.

Tätä asumiskuviota ja vähän muutakin on väännetty edestakaisin joka jumalan ilta, ja sanoisinko näin, että tunnelma on ollut vähemmän romanttinen monesta syystä. Kompromissien tekeminen ei ole meidän kummankaan ykköslaji. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että mua sattuu selkään ja nivusiin ja tunnen itseni kömpelöksi (mies kutsuukin mua nimellä klumpeduns) ja rautatabletit vetää vatsan sekaisin ja en ole ehtinyt levätä tarpeeksi.

Nyt on onneksi taas rauha maassa (ainakin toistaiseksi). Käytiin juuri sovintosaunassa, ja siellä tapahtui jotain merkillistä. Yhtäkkiä haistoin jotain hämärästi tuttua, ja pyysin sitten miestäkin haistelemaan. Ja kyllä, mun tissit tuoksuivat selvästi maidolta. (Oli varmaan muuten fiksun 8näköistä, kun me oikein kahden hengen voimin haisteltiin mun rintavarustusta, voi kristus...) Mutta siis hei, tämä tapahtuma meni kyllä kirkkaasti mun henkilökohtaisen raskausajan friikkilistan kärkeen. Kuka olis arvannut, että tuollaistakin voi tapahtua???

Note to self: lue ratikassa vain Kauppalehteä

Mulla oli työmatkalukemisena (joo laiskottelin ja menin ratikalla, vaikka matka on käytännössä vain Bulevardi päästä päähän) Kaksplus. Luin tarinaa keisari(n)leikkauksesta (onko se keisari- vai keisarin-?). No olishan se pitänyt arvata, että yks vastasyntynyt vauva on mun itsehillinnälle liikaa: siellä mä sitten nyyhkin menemään aamuruuhkassa, ja ahdistuin, kun tuntui, että kaikki tuijotti.

Mikähän siinäkin muuten on, että sitä jaksaa aina vaan olla kiinnostunut siitä, mitä tuntemattomat ihmiset ajattelee? Teki taas mieli alkaa selittelemään, että en mä normaalisti tällainen ole. Todellisuudessahan suurinta osaa ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa jonkun tuntemattoman murheet. Silti minäkin yritin parhaani mukaan näyttää tosi coolilta, ripsivärit sievästi poskilla.

Onnenpotku

Tänään papi-to-be tunsi myös ensimmäistä kertaa mojovan potkun. Tyyppi loikoi kerrankin pää alaspäin, ja antoi tulla muutaman oikein terävän osuman kylkiluiden alle oikealle puolelle.

Kutsuin miehen kokeilemaan, ja aika pian pieni jalka kenkäisi pappaa käteen. Miehen silmät levisi lautasen kokoisiksi. Mua alkoi taas vaihteeks itkettää, kun se oli niin liikuttavaa.

(Hullua muuten, että tässä vaiheessa sitä nyyhkii onnesta, kun tyyppi potkaisee isäänsä. Muutaman vuoden päästä reaktio tuskin olisi yhtä positiivinen.)

Puolen kilon pötkylä

Tänään alkoi 24. viikko. Bebbe alkaa olla puolikiloinen, voipaketin kokoinen siis. Babycenterin mukaan vauvojen on huomattu tykkäävän vatsassa erityisesti klassisesta musiikista. Mistähän sekin johtuu? Itse koekuuntelin viime viikolla Stockan kaikki soittorasiat, ja löysin liikuttavan pehmoisen nallen, jonka soittama melodia ei (toistaiseksi) ärsytä lainkaan.

Olen soitellut sitä tossa kummun päällä, mutta toistaiseksi se ei ole vaikuttanut ainakaan rauhoittavasti - pikemminkin päinvastoin. Joinakin päivinä ihmetyttää, eikö se rääpäle nuku ollenkaan, kun se tuntuu mellastavan tuolla aivan taukoamatta. Toisina päivinä taas iskee huoli, että onko kaikki kunnossa, kun tyyppi tuntuu ottavan kovin rauhallisesti, mitä nyt välillä laiskasti kenkäisee yksiönsä seinämää.

Yksi isompi merkkihetki mahtui tälle viikolle: toissapäivänä tunsin ensimmäistä kertaa potkun myös ulospäin. Kiljuin vähän, ilosta ja hämmennyksestä. Miesparka on vieläkin kateellinen.

Eilen käytiin katsomassa yhtä asuntoa, josta tykättiin molemmat. Rivitaloasunto, vajaat 120 neliötä ja autotalli, olkkarissa korkeutta yli kuusi metriä ja koko seinä pelkkää ikkunaa. Merenrantaan on matkaa parisataa metriä, bussipysäkki ihan vieressä ja oikeastaan kaikki mahdolliset palvelut kilsan säteellä. Kunnollisen kokoinen, aidattu piha ja iso parveke yläkerrassa. Asunto vaatisi kyllä pintaremonttia, mutta ei mitään radikaalia.

Täytyy viikonlopun aikana miettiä, mitä tehdään. Henkinen kynnys Espooseen muuttamiseen on kummasti madaltunut tässä kolmenkympin kriisin ja lisääntymisen myötä. Kai se menis samaan konkurssiin!

Olispa jo heinäkuu!

Voi että mä niin kovasti jo haluaisin saada oman pienen pötkylän syliin. Ja samaan aikaan toivon, että beebi saa kasvaa tuolla rauhassa vielä monta kuukautta. Mutta jossain vaiheessa tässä on käynyt niin, että mielikuvat ulottuu jo sairaalaan. Ehkä mun päässä alkaa pikkuhiljaa hahmottua myös se, mikä tämän odotuksen lopputulos on - ensimmäinen puolikashan meni totutellessa ajatukseen raskaudesta.

Viime viikonloppuna ajatus pudotti melkein polvilleen: tämä elämänmuutos ei ole väliaikainen, raskauden mittainen, vaan lopullinen. Minä eikä me enää koskaan olla niin kuin ennen.

Nauta

Heh. Pakko vielä lisätä (vaikka Blogilista ei näytä mun päivityksiä huomioivankaan, siellä lukee jo kolmatta päivää vaan, että jonossa ollaan). Luin wikipediasta, että mun hemoglobiini vastaa NAUDAN arvoa. Tai kylmäverisen hevosen.

Viikko vaihtui taas

Tänään alkaa 23. viikko. Tyyppi on jo nelisensataa grammaa ehtaa vauvaa, ja liikkeistä pitäis tuntua suurin osa. Ja hän onkin varsin aktiivinen, muksii ja potkii ja vilistää ympäri vatsaa sillä tahdilla, että välillä ihmetyttää, että ehtiikö hän nukkua lainkaan. Pikkuisen kadehdituttaa, kun tosi moni samoilla viikoilla oleva tuntee liikkeet jo päälle päinkin - musta tuntuu, että tämä karkaa saman tien, jos yritän laittaa käden sinne, missä potkut tuntuvat. Olis niin kiva, jos mieskin saisi tuntea, että vatsassa on elämää.

Käveleminen on välillä hankalaa, kun nivuset jumittaa. Olikin ihanaa olla vesijuoksemassa eilen - vedessä sitä tuntee itsensä ihanan notkeaksi ja sulavaliikkeiseksi, vaikka ulkomuoto oliskin tällainen enemmän pyylevänsorttinen. Sitten rentouduttiin höyrysaunassa, naurettiin itsemme tärviölle ja mentiin ahkeroinnin päälle vielä syömään hyvin. Kun tulin kotiin, sohvalla lojui työreissultaan kotiutunut mies, jonka viereen olikin hyvä nukahtaa.

Hyvien yöunien jälkeen onkin loistava tilaisuus suunnata Ikeaan shoppaamaan. Ajattelin pitää huolta, ettei tää taantuma ainakaan minusta ole kiinni!

Rautaprobleema

Kävin ostamassa rautaa apteekista. Oli tarkoitus ostaa sellaisia, jotka saa ottaa ruoan kanssa, mutta en ehtinyt apteekissa keskittymään asiaan*), joten tulin ottaneeksi poretabletteja, jotka pitää ottaa vähintään kaksi tuntia ennen ruokaa ja vähintään kaksi tuntia ruokailun jälkeen.

Ongelmana on, että mun on TODELLA vaikeaa olla neljää tuntia syömättä. Pitääkö mun nyt siis herätä latkimaan sitä verenmakuista ällölientä keskellä yötä? Mä olin kyllä ajatellut, että rautakuuri helpottaisi viime päivinä iskenyttä väsytystä, ei päinvastoin.

Huomenna on taas perjantai. Ihanaa. Enää yhdeksän työviikkoa jäljellä! Ja rakas (joskin ajoittain ajattelematon, kts. kitinä alla) elämäni valo palaa huomenna kotiin (joskin vaan viikonlopuksi). Onkin ollut vähän yksinäistä olla täällä vain itsensä kanssa melkein koko viikko. Tosin olen pitänyt itseni kiireisenä: maanantaina shoppailua äidin kanssa, tiistaina leffassa, eilen myöhään töissä ja tänään viiniseurana. Huomenna vielä vesijuoksua ja syömistä töiden jälkeen, ja sitten kotiin hakemaan helpotusta läheisyydentarpeeseen.

Tällä hetkellä raskaus tuntuu aika hyvältä, kun tunnen tuon pienen ihmisenmurun tökkivän ja muksivan mua monta kertaa päivässä. Vatsa on kohtuullisen kokoinen, joskin bikinirajan siistiminen alkaa olla haasteellista... Oikeastaan juuri nyt kiukuttaa vain inhasti vihlova iskiashermo, johon tulee kuitenkin toivon mukaan helpotusta maanantaina - varasin nimittäin ajan naprapaatille. Vähän kyllä jännittää, kun en ole aiemmin moisella käynyt!

*) Tämä siksi, että kävin puhelimessa miehen kanssa perustavanlaatuista keskustelua siitä, onko ok, että asiakkaidensa kanssa Lapin-reissulla olevaa miestä ei saa puhelimella kiinni illalla, aamulla eikä vielä lounasaikaankaan eikä hän itsekään ilmoita olevansa hengissä ennen kuin kahdelta iltapäivällä. Ei se sitä ilkeyttään tehnyt, kyllä mä sen tiedän, vaan siksi, ettei tullut ajatelleeksi. Mutta viimeistään nyt olis aika alkaa ajatella, minkä mieskin kyllä myönsi.

Neuvolaa ja värikkäitä unia

Aamulla oli neuvolla, viikkoja on nyt siis 21+3. Kaikki oli oikein hyvin. Verenpaine edelleen 120/70, neuvolantädin mukaan oikein hyvä (vähän ihmetyttää, että miten samankaltaisista lukemista on jossain annettu ihan erilaista palautetta). Hemoglobiini oli laskenut 110:een, eli rautakuuri pitäis aloittaa. Sekin on kuulemma hyvä merkki, sillä raskausmyrkytyksen riski on suurempi, jos veri ei ohene. Paino on noussut sitten ensimmäisen neuvolan alle kaksi kiloa, joten se aivan alun useamman kilon kertarysäys on tasoittunut oikein mukavasti.

Lapsukainen karkasi jatkuvasti anturan alta sydänääniä kuunnellessa, mutta hienosti ne kuitenkin kuuluivat, kun hän malttoi hetken olla paikoillaan. Viime aikoina tenava on touhunnut muutenkin melkoisesti tuolla, vartin sisällä tuntuu potkuja aivan eri puolilla vatsaa - kaveri ottaa nyt ilmeisesti kaiken irti siitä, että mahtuu vielä heittelemään voltteja ja riehumaan niin paljon kuin huvittaa. Liikkeistä tuli siis ++, ja lapsivettä on normaalisti.

Kelan papereita ei päästä vielä täyttämään, kun siitä 154 päivästä puuttuu vielä neljä (!). Seuraavalla kerralla sitten eli seuraava neuvola on 31.3., ja lääkärin varasin siihen muutamaa päivää aikaisemmin (menen yksityiselle omalle lääkärilleni).

Vatsa on alkanut supistelemaan, jos yritän kävellä turhan rivakasti tai muuten hillua liikaa. Harjoitussuppareista ei neuvolan mukaan tarvitse huolehtia, jos ne eivät satu tai niitä ei ala tulla kovin montaa tunnissa. Pitäis vaan osata ottaa iisimmin. Mutta kun on niin pirun vaikea myöntää, ettei jaksa ihan samaan tahtiin kuin ennen! Se kiukuttaa välillä, ja nuo pienet kolotukset myös - iskiashermo vetää välillä toisen jalan alta, nenästä vuotaa aika usein verta ja ylipäätään olo on selvästi aiempaa kömpelömpi. Ja puolet on vielä jäljellä! Saattaa olla, että menee vielä hermot monta kertaa, ennen kuin vauva on sylissä. Mulle kun ei sitä kärsivällisyyttä ole kovin isolla kauhalla annettu... Ja äkkiä se kiukku unohtuu, kun tuntee pienen myllertävän ympäriinsä yksiössään. Silloin mielen täyttää hellyys, joka saa mut ainakin vajoamaan ihan omiin maailmoihini, vaikka olisi kuinka tärkeä palaveri menossa.

Muutenkin myös mun pään sisällä tuntuu tapahtuvan melkoisesti. Esimerkiksi viime yönä näin ihan sekavia unia. Beebi oli syntynyt kamalasti etuajassa, eikä kukaan kertonut mulle mitään. Se oli viety naapuriin hoitoon, ja sille oli tullut vaippaihottumaa, kun sitä ei oltu hoidettu kunnolla. Rasvasin ja ruokin vauvaparkaa ja hermoilin, että mitähän ne sanoo neuvolassa, kun huomaa, että olen hoitanut lastani näin kamalan huonosti. No, ainakaan imetyksessä ei ollut mitään ongelmia!