Käännösharjoituksia

Vaikka mun pitäisi todellakin käyttää aikaani tällä hetkellä ihan muuhun kuin bloggaamiseen, haluan kirjata itselleni raskauskuulumisia vaikka alkaneen 33. viikon kunniaksi.

Eilen kävin pitkästä aikaa neuvolassa, edellinen kerta taisi olla neuvolalääkärin tarkastus joskus viikolla 26 (?). Vointi on edelleen hyvä, ei ole valittamista. Toki portaissa hengästyttää, yöllä pitää herätä vessaan, kumarteleminen on vähän epämukavaa, välillä turvottaa ja liika riuhtominen kostautuu, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Tai siis mä ajattelen, että kai tämän raskauden nyt pitää tässä vaiheessa jo joltain tuntuakin? Pääsen esimerkiksi vielä ihan hyvin lattialle ja ylös ja liikkuminen kärryjen kanssa tai ilman tuntuu ihan hyvältä.

Kuten olotilani perusteella ajattelinkin, neuvolassa ei tullut esille mitään ihmeellistä. Verensokerin paastoarvo on edelleen normaali, vaikka en tod. ole kieltäytynyt kaikista herkuista. Jossain vaiheessa ehkä vähän lapasesta lähteneen herkuttelun vähentäminen ja käytännössä päivittäin liikkuminen (no, ainakin lähipuistoon ja takaisin) ovat kuitenkin vaikuttaneet siten, että painoa oli tullut sitten edelliskerran kokonaiset 200 grammaa. Se on tietysti positiivista, kun suoranaisesti en kaipaa yhtään ylimääräistä kiloa tästä raskaudesta. Nyt kokonaissaldo on siis jotain nelisen kiloa, mutta saa nähdä, mitä nämä viimeiset viikot tekevät.

Hemoglobiini oli laskussa (118), mikä ei ollut suuri yllätys, kun en ole muistanut ostaa uusia rautatabletteja kolmisen viikkoa sitten loppuneiden tilalle. Verenpaine oli myös laskenut hieman, vaikka ei se mikään erityisen korkea ollut ennenkään. Olisko se yläpaine ollut jotain satasen pintaan ja alapaine 67? No oli mitä oli, eipä siitä ollut mitään erityistä sanottavaa. Vauvan syke oli hyvä ja kaikki muukin siis vaikuttaa olevan kuosissa.

Kaikesta huolimatta olen vaivannut päätäni enenevässä määrin myös yhdellä raskausasialla: vauvan asennolla. Katsottiin neuvolan ikivanhalla ultralla, ja oma arvioni osui oikeaan - siellähän se kököttää perätilassa. Tai siis ei oikeastaan edes kunnolla perätilassa, vaan ilmeisesti jotenkin omituisesti melkein poikittain. Pää tuntuu nimittäin jossain navan kohdalla. Näillä viikoilla tyypin olisi kuitenkin syytä ryhtyä kääntymään oikeaan suuntaan, joten asia ahdistaa aika lailla.

Olen siis aloittanut Mekkaan päin pyllistelyn ja muut viimeksi suositellut harjoitukset, vaikka ipana kiipeilee päällä ja mies nauraa partaansa. Tällä kertaa olen valmis kokeilemaan ihan mitä tahansa, vaikka woodoota tai aurankirkastamista tai pieniä tikkuja kynsien alla, jos se vaan auttaa rääpäleen kääntymisessä. Nyt saisi siis mielellään jakaa kaikki vinkit ja linkit aiheesta, mä en haluaisi sitä sektiota kuin vasta ihan viimeisimmästä viimeisenä vaihtoehtona!Mä tiedän, että tätäkin lukee ihmisiä, joilla on kokemusta/tietoa vaikka mistä vaihtoehdoista, joista mulla ei luultavasti ole hajuakaan. Anyone?

Muuten bebben asennon seuranta jatkuu ensi viikolla lääkärillä (olen päättänyt sijoittaa yhden kerran yksityiseen myös tässä raskaudessa), sitten neuvolalääkärillä ja viikolla 36 äitiyspolilla. Toivoisin niin kovin, että viimeistään siellä papereihin kirjattaisiin se kirjainyhdistelmä RT. Sitä toista vaihtoehtoa en aio toistaiseksi edes ajatella.

Joskus heiluu, vaan aina sentään ei petä...

...pohja nimittäin. Tällä kertaa kyseessä ovat taas vaihteeksi miehen työasiat, jotka keikahtivat täysin varoittamatta ja miehestä itsestään riippumatta ihan uusiksi. Muutama yö valvottiin tulevaisuutta vatvoen, en ole nimittäin lainkaan varma, miten meidän kummankaan mielenterveys olisi kestänyt, jos hommassa olisi käynyt huonosti jo toistamiseen 1,5 vuoden sisällä. Onneksi sentään työpaikka on edelleen tallella, vaikka vastuualue ja osasto vaihtuivat. Nyt jopa varovasti näyttää siltä, että muutos saattaa sittenkin kääntyä pidemmällä aikavälillä ennemminkin eduksi, mutta vannomatta paras - pääasia kuitenkin, että akuutein uhka on ohi.

Laskettuun aikaankin on enää 8 viikkoa, aika hurjaa. Vauvaan liittyviä valmisteluita ei ole juurikaan tehty, kun melkein kaikki on valmiina. Kävin kuitenkin läpi Igen vanhat vaatteet ja myin osan (esimerkiksi ne baby bluen väriset lahjavaatteet) kirppiksellä. Ja saatiinhan me sentään hankittua sisarusrattaat. Tähän väliin onkin kehuttava brittiläistä Practical Pushchairs -kauppaa. Suomalaisessa lastentarvikeliikkeessä Phil&Ted'sin Explorereista pyydettiin noin 700 euroa ja toimitusaika oli tuntematon tyyliin saattaa tulla parin viikon päästä, mutta saattaa vielä kyllä paljon kauemminkin, ei me tiedetä - vaikka kyse siis oli liikkeestä, joka itse tuo maahan ko. kärryjä! Englannista saatiin kiesit viidelläsadalla kotiovelle alle viikossa, siis kun tein tilauksen myöhään sunnuntai-iltana, niin perjantaina rattaat olivat jo perillä. Ja kun yksi pieni osanen oli kärsinyt kuljetuksessa, laitoin ko. putiikkiin viestin, johon vastattiin tunnin sisällä (ja vieläpä sunnuntaina!) ja luvattiin laittaa varaosa postiin saman tien.

Nyt puuttuu siis kai vaan turvakaukalo ja pikkusänky ja johonkin pitäisi järjestää tilaa vauvan vaatteille. Sinänsä suoraan vauvaan liittymättä tällä hetkellä maalauksessa ovat keittiön seinät ja pian menee uusiksi myös eteinen - päätettiin asua tässä vielä ainakin kolme vuotta ja säilytyssysteemit pitää saada vähän toimivammaksi. Nelihenkinen perhe kun yllättävää kyllä tarvitsee aika paljon enemmän kaappeja kuin yksin asuva poikamies. Mies on kuin hanuriin ammuttu karhu kuten aina remontoidessaan, mutta silti sen on pakko saada tehdä kaikki itse. Mä yritän kannustaa ja ymmärtää. :)

Mitäs muuta? Igge höpöttää koko ajan, enemmänkin yksittäisiä sanoja tai maks. kahden sanan lauseita kuin mitään kovin säkenöivää, mutta sitäkin ahkerammin. Ei-mies on säännöllinen vieras, toisinaan vahvemmin, toisinaan heikommin. Kovasti pop on tasajalkaa hyppiminen ja vuorojalkaa loikkiminen sekä leikkipuolella autot sekä keittiöleikit. Hoitajan mukaan Igge ja naapurin pari kuukautta nuorempi tyttö leikkivät ikäisekseen yllättävän paljon yhdessä "tavoitteellisia" leikkejä, esimerkiksi tekevät ruokaa, istuvat pöydän ääressä skoolaamassa ja ruokkivat toisiaan sekä nalleja ja nukkeja. Vieraampien lasten kanssa Igge leikkii enemmän vielä rinnakkain tai sitten matkii isompien tekemisiä, mutta ilmeisesti se, että nämä kaksi kaverusta ovat olleet niin pienestä asti yhdessä, vaikuttaa leikkitapaankin. Huvittavaa on kyllä seurata niiden touhuja - välillä halaillaan, välillä hepuloidaan ja välillä härnätään toista. Ja sitten taas paijataan.

Mielessä on käynyt montakin kirjoitettavaa asiaa, mutta muu elämä vie mehut. Tai ehkä vanhuus, eilen tuli täyteen taas yksi vuosikin. Oli kiva päivä, aurinko paistoi ja ajeltiin Hankoon sunnuntailounaalle ihan niin kuin ennen vanhaan - meillä oli joskus kaksin ollessa tapana tehdä retkiä lähiseuduille sunnuntaisin, jos oli kiva ilma (eikä liian paha kankkunen, öhöm). Kai tämä tästä vielä iloksi muuttuu?

Huomenna menen pitkästä aikaa neuvolaan, joten ehkä saisin tässä lähipäivinä jonkinlaista raskausraporttiakin aikaiseksi. Edes siksi, että itselle jäisi jotain muistikuvia tästä raskaudesta, kun muuten se tuntuu jäävän vähän kaiken muun jalkoihin. Mikä siis toisaalta on ihan hyvä asia, koska se tarkoittaa, että vointi on varsin mainio (kopkop), vaikka viimeinen kolmannes on jo hyvässä vauhdissa.

P.S. Kiitos kovasti kaikille edelliseen kommentoineille, ootte muruja. <3

Veeiiteejiiänee

Maaliskuu oli paska kuukausi, timantit olivat vain se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus. Paitsi että sairastettiin koko kirottu kuukausi (Igen kuumeilu jatkui vielä allergisella reaktiolla ja oltiin taas maanantaina Mehiläisessä pilkullisen lapsen kanssa), saatiin vielä kruunuksi täysin puskista yksi iso ja huono uutinen, joka keikautti maailman epätasapainoon ja vei yöunet. Miksi aina, kun yksi asia järjestyy, jostain toisesta paikasta homma kusee? En jaksaisi nyt, voi hyvä kohtalo ja maailmankaikkeus ja luoja ja ties mikä, ymmärrän pointin enkä ota mitään itsestäänselvyytenä. Haluaisin vain keskittyä ihan tavallisiin asioihin, vertailla turvakaukaloita ja jäkättää viivästyvästä eteisremontista ja miettiä, miten päin pikkupulla tuolla majailee.

Nyt onneksi näyttää varovasti siltä, että asiat ehkä järjestyy, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Olen niin väsynyt, että en jaksa mitään. Kotikin on kuin hävityksen kauhistus, kun keskittymiskyky on nolla ja energia menee edes välttämättömyyksien hoitamiseen. Eikä mulla ole lupaa puhua asiasta, mikä tekee olemisen hankalaksi. Juttelen niitänäitä, vaikka päässä pyörii jotain ihan muuta. Virtuaalimaailmassakaan en oikein jaksa osallistua, nyt on vaan niin paljon muuta mietittävää.

Haluan vaan olla vähän aikaa ihan hiljaa, kunhan tilanne vähän selkiytyy. Toivottavasti ensi kerralla on hyviä uutisia. Toivottavasti huhtikuun mukana tulevat suotuisammat tuulet.

Sairasta menoa Ei-miehen tahtiin

Terveisiä vaan vaihteeksi sairastuvalta. Tai ainakin toipilastuvalta. Torstain ja perjantain välisenä yönä Igge alkoi itkeskellä surkeasti, ja mies kävi pelastamassa naapurihuoneesta kuuman pienen pojan. Aamun valjetessa kuumemittari näytti 39,2 astetta, ja illalla Panadolista huolimatta 39,8, joten suunnattiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystykseen. (Soitin muuten ensin terveysneuvontaan 09 10023 - loistopalvelu, suosittelen!) Korvasta löytyi tulehdus ja nielusta myös, joten palattiin kotiin antibiootit kainalossa.

Korkea kuume jatkui kolme päivää, vielä eilen aamullakin kuumetta oli yli 39 astetta. Pieni reppana oli aivan veto veks ja sylivauva, vietettiin viikonloppu miehen kanssa käytännössä vuoroissa sohvalla tulikuuma ukkeli sylissä. Kävi niin sääliksi tuo pieni potilas, kun toinen oli niin surkeana. Paitsi tietysti silloin, kun Panadolin vaikutus oli parhaimmillaan - silloin tyyppi leikki ja viipotti melkein normaaliin malliin. En pysty ymmärtämään, mä olisin 39 asteen kuumeessa aivan puolikuollut, oli kuumelääkitystä tai ei.

Onneksi tänään herran lämpötila näyttää palanneen normaaliksi. Voimattoman potilaan sijaan meillä asustaa nyt varsin tiukkatahtoinen Ei-mies. Aivan kaikki on EI. EI KUKU (eli nuku), EI KUOKAA, EI KEIKI, EI PAIPPAA, EI HOUTUA, EI KHUKKAA (sukkaa), EI EI EI EI EIIIII!!!!!! Syöminen on ollut koko maaliskuun vähän niin ja näin ja muutenkin hoikalla ukkelilla ei todellakaan olisi tarvetta dieetille. Mutta kun mikään ei kelpaa, eivät edes normiherkut ana (nas), gugutti (jogurtti), kakku (lastenkeksit), baba (banaani) tai tuti (rusinat). Kaikki on vaan EI.

Ei-mies ei myöskään kestä mitään vastoinkäymisiä. Sukka on huonosti - kirkumista. Mopo juuttuu matonreunaan - kirkumista. Tyynyliina ei ole suorassa - kirkumista. Pahaa-aavistamaton makaroni tipahtaa lusikasta - kirkumista. Duplo-palikka ei osu paikalleen ensimmäisellä yrityksellä - kirkumista. Horjahdus juostessa - kirkumista. Ja yleensä vielä varmuuden vuoksi tavaroiden heittelyä ja lähimmäisen lyöntiyrityksiä ja loppuhuipenuksenna räkäitkupotkuraivari.

Onko tää nyt sitä uhmaa ja jos, niin miten hemmetissä mun hermot muka kestää tätä vielä pari vuotta (vai kauanko se kestää)? Meinasin ihan oikeasti purra omaa lastani sormeen, kun se raivoissaan tunki niitä suuhuni - se oli puhdas primitiivireaktio, jota oli pakko käydä rauhoittelemassa toisessa huoneessa. Miten hitossa pysyn itse aikuisena, kun välillä tekisi mieleni vaan heittäytyä ipanan viereen lattialle ja huutaa kahta kovempaa? Pysyttäisiin nyt edes terveinä, että päästäisiin ulos ja Iggekin pääsisi välillä hoitoon. Niin ja tulisi se kevät, eikö tuota sontaa ole tullut taivaalta jo ihan tarpeeksi yhden vuoden tarpeisiin?

23 uutta parasta ystävää

Palattiin Dubaista ensin aurinkoiseen, nyt jo tutun räntäiseen Suomeen tiistai-iltana. Koko reissu oli jäädä väliin, kun ipanalle nousi sunnuntaina eli kaksi päivää ennen lähtöä melkein 39 asteen kuume. Lääkäritäti tutki ja tuli siihen tulokseen, että lähtekää vaan, ei tämä näytä normiflunssaa kummemmalta. Maanantaina kuume olikin jo laskussa ja kaikki näytti paremmalta. Tiistaiaamuna varhain suuntasimme kentälle varsin pirteän pikkuturistin kanssa, ja huokaisimme jo helpotuksesta: tämä tauti menikin ohi varsin kivuttomasti.

Paitsi että ei sitten mennytkään, tööt vaan ja väärä arpa. Illalla olimme syömässä, ja Igge alkoi saada vilunväreitä ja oli ihan passiivinen ja käsituntumalta myös melkoisen kuuma. Menimme hotelliin ja mittasimme kuumeen: 39,2 astetta. Hengitys alkoi vinkua ja yskänkohtaukset repivät korvia. Ei auttanut muu kuin suunnata sairaalaan. Siellä kuumetta oli jo melkein 40 astetta Panadol-tankkauksesta huolimatta. Diagnoosiksi tuli akuutti ylähengityselinten tulehdus ja bronkiitti, ja vinkuvaa hengitystä autettiin maskin kautta hengitettävällä lääkehöyryllä (jota lapsi vastusti viimeisillä voimillaan kirkuen ja potkien). Saatiin mukaan antibiootit ja kortisonit ja parasetamolit ja ties mitkä tropit, ja veimme onneksi jo selvästi parempivointisen lapsen hotellille toipumaan.

Onneksi lapset toipuvat nopeasti, ja keskiviikkoiltana meno alkoi olla jo varsin normaalia. Pari päivää menikin ihan mainiosti, kunnes perjantai-iltana mulle nousi yli 38 asteen kuume ja tärisin vuoron perään horkassa kuumeen noustessa tai hikoilin kuin pieni sika Panadolin ansiosta. Pääsin tolpilleni sunnuntaina, ja onneksi sitten viimeiset kaksi vuorokautta oltiin kaikki taas terveinä ja päällimmäiseksi jäi ihan hyvä lomafiilis, vaikka vieläkin harmittaa, että kaikki huikeat shoppailumahdollisuudet jäivät melkein käyttämättä lastenvaateostoksia lukuunottamatta. (Miksei täällä ole Baby Gapia ja OshKoshia?)

Ei mun kuitenkaan ihan tyhjin käsin tarvinnut kotiin tulla, sillä vasemmassa nimettömässä kimaltaa 23 uutta parasta ystävääni. Mies onnistui yllättämään kaikkien näiden vuosien jälkeen! Oltiin yhtenä iltana käymässä juurikin lastenvaateostoksilla, ja herrat (Igge ja mies) häipyivät omille teilleen. Meinasin jo saada pienimuotoisen kiukkukohtauksen, kun en löytänyt heitä ja nälkäkin vaivasi, mutta sitten he purjehtivat nurkan takaa valtaisan kukkapuskan kanssa. Mies totesi vain, että tässä on, kun saan niin harvoin kukkia, eikä mulle sitten tullut mieleenkään, että kyse olisi muusta kuin kauniista eleestä. Naureskelin vaan, että hukkaan meni hyvä kiukku, kun tyypit lepyttivät sen kukkasilla ihan yllättäen.

Mentiin takaisin hotellille, ja mies pyyhki Igen nenää lattialla polvillaan. Sitten se yhtäkkiä sanoi, että hördu gumman ja näytti jotenkin omituiselta. Mulla alkoi pikkuhiljaa herätä aavistus siitä, että ehkä se ei aio pyytää lisää nenäliinoja. Sitten se hengähti, että vill du gifta dig med mig ja mä kysyin että onko se ihan tosissaan ja sitten mua alkoi itkettää ja sitäkin vähän ja sitten me vähän nyyhkittiin ja naurettiin ja halailtiin siinä lattialla ja Igge pyöri siinä lelujensa kanssa ja katsoi vähän kummissaan, että mikä noita riivaa. Aika ihqua. Mies kaivoi vielä taskustaan sormuksen, joka passasi just eikä melkein (ainakin toistaiseksi, saa nähdä mikä tilanne, kun raskausturvotus kaikkoaa) ja oli sitä paitsi juuri sellainen, jollaista olin toivonutkin. Sormus on vanha ja peräisin miehen parhaan ystävän antiikkiliikkeestä, ja on kyllä melkoinen ihme, että sieltä oli melkoisen etsintäprojektin jälkeen yhtäkkiä löytynyt juuri oikeanlainen ja vielä oikeankokoinen rengastin, vaikka mies oli jo luopunut toivosta ja ajatellut, että hankkii jonkun vaan symbolisesti ja teetetään oikeanlainen myöhemmin.

Aika ihqua kyllä. Olin toivonut, että jos ja kun mies joskus kosii, se ei tapahdu liian ilmeisesti, siis en halunnut mitään kynttiläillallisia ja viulumusiikkeja ja sitä, että tajuan jo etukäteen, mistä on kysymys. Hääpäivästäkin muuten sovittiin jo alustavasti, mutta se menee ensi vuodelle, koska en jaksa edes yrittää järjestää mitään lähimmän puolen vuoden säteellä. Hassua, miten isolta jutulta kihlat tuntuvat, vaikka on asuttu yhdessä vuodesta 2006 ja meillä on melkein kaksi lastakin. Jotenkin tämä on sitten kuitenkin vielä oma juttunsa, ihan vaan meidän välinen. Mä olen sillä lailla vanhanaikainen, että uskon avioliittoon ja mulle sillä on oikeasti merkitystä, että meidän perhe on silläkin lailla "virallinen" myös ulkomaailman silmissä. Järjestys ei ole ollut ihan perinteinen, mutta väliäkö sillä, kun lopputulos on (toivon mukaan!) hyvä.

Sitten vielä loppuun lyhyt raskauspäivitys: ensimmäisen sokeriseurannan tulos oli normaali (kuten arvelinkin ja vaikka en todellakaan ole pidättäytynyt kokonaan suklaasta tai jäätelöstä) ja neuvolalääkärissä kaikki oli kunnossa. Vähän jäi kaivelemaan lääkärin natina siitä, että sektion jälkeen lasten ikäeron pitäisi olla kaksi vuotta, kun meille ikäeroa tulee vuosi ja 11 kuukautta, että vähän naftisti on kuulemma. Ensinnäkin äitiyspolin mukaan olisi hyvä odottaa vuosi, ennen kuin tulee uudestaan raskaaksi, ja sehän meillä täyttyi reilusti. Toisekseen eikös se nyt ole tässä vaiheessa vähän myöhäistä antaa tuollaisia ohjeita? Olisi sekin täti voinut pitää mielipiteensä sisällään, ärsyttää, että mua, aikuista ihmistä, nuhdellaan kuin pikkulasta milloin mistäkin. Ilmeisesti totuin viime raskaudessa liian hyvälle, kun mulla oli se aivan loistava neuvolantäti, jonka pakeilta lähdin aina hyväntuulisena. Nyt tuntuu, että joka käynti sisältää vain läjän varoituksia ja syyllistämistä. Pläh.

Edit: Pakko vielä lisätä, että Dubai on muuten ihan loistopaikka lapsiperhematkailuun. Kaikki toimii, palvelu pelaa, lämpötila oli aivan ideaali, siellä on siistiä ja turvallista, liikenne ei ole mitenkään erityisen kaoottista, lento on suht lyhyt ja aikaero pieni. En siis lähtisi sinne miehen kanssa kaksistaan, mutta pienten lasten kanssa paikka toimii! Lisäksi hintataso ja alkoholin rajoitettu saatavuus karsivat kanssaturisteista ördäävät kännikalat kansallisuudesta riippumatta, eikä ainakaan meidän hotellissamme yksikään kansallisuus ollut yliedustettuna, mistä plussaa siitäkin.

Heippa vaan

Olin muutaman päivän ihan ällöttävän hyväntuulinen, mutta onneksi se oli selvästi vaan ohimenevä ilmiö. Ensimmäiseksi meni hermo sokerirasitustestiin, tai siis siihen, että neuvolantäti oli jättänyt vastaajaan viestin, että haluaa jutella tulosista, mutta on nyt loppupäivän poissa, palaillaan huomenna, hei vaan. Minä tietenkin valvoin ja vatvoin asiaa koko yön ja kuukkeloin kaiken mahdollisen raskausdiabeteksesta.

No seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että se paastoarvo oli ollut pari kymmenystä sallitun rajan yläpuolella. Muut arvot taas oli ihan kohdallaan. Joudun siis mittailemaan sitä paastoarvoa kolmen viikon välein kotona seurantamielessä. En oikein osaa olla moisesta huolissani, eikä kuulemma tarvitsekaan, mutta se mikä tässä nyt veetuttaa aivan suunnattomasti, on se, että en tietenkään ole muistanut hakea tälle vauvalle vakuutusta, ja nykyisin tuosta yhdenkin arvon ylityksestä napsahtaa ruksi raskausdiabetes-ruutuun. Mä en ihan luota tähän diagnoosiin etenkin, kun edellisessä raskaudessa ei ollut mitään moiseen viittaavaa, ja kuulemma todennäköisyys sille, että raskausdiabetes puhkeaisi vasta toisessa raskaudessa, on minimaalinen. Ärsyttää vaan tällainen ylimääräinen hässäkkä.

Ja joojoo, tietysti on hyvä että näitä seurataan, mutta mulla on sellainen käsitys, että noita diagnooseja lätkitään aika pienestä. Eikö kannattaisi ensin seurata, että onko se arvo jatkuvasti koholla? Ainakin olen lueskellut, että ne arvot saattavat heitellä ihan terveelläkin ihmisellä ja aikaisemmin on myös ollut niin, että diagnoosi on annettu vasta sitten, jos vähintään kaksi kolmesta arvosta on normaalia korkeampia. Blääh. Sitä paitsi ärsyttää sekin, että olen a) syönyt paljon järkevämmin kuin edellisen raskauden aikana ja b) liikkunut paljon enemmän - nyt tuntuu siltä, että olis ollut ihan sama maata sohvalla syömässä suklaata, kun mut on nyt sitten leimattu ikuisesti.

Toisekseen meillä on käynnissä oikein mukava naapurisota. Säilytämme vaunuja normaalisti vaunuvarastossa, mutta muutama viikko sitten ne olivat täynnä hiirenpas*aa. Olemme siis nyt pitäneet niitä vastoin kaikkia paloturvallisuussääntöjä hiirien häätämisen ajan rappukäytävässä, koska niiden ronttaaminen neljänteen kerrokseen ei vain ole vaihtoehto. Eilen, kun tulin kotiin, joku oli työntänyt vaunut alas takaovelle johtavia portaita niin, että ne olivat siellä ylösalaisin ja kaikki alakorin tavarat olivat levinneet pitkin lattioita. Kiitos kovasti. Laitoimme lapun ilmoitustaululle, että ole hyvä ja jätä kärryt rauhaan, niin eikö sinne ole tämä tyyppi käynyt kirjailemassa, että viekää ne sisälle. Tervetuloa vaan kantamaan kärryt tänne neljänteen kerrokseen, minulta se ei oikein tämän mahan ja 1,5-vuotiaan kanssa onnistu. Alan olla siinä pisteessä, että pissaan uunipellille, pakastan sen ja sujautan levyn kyseisen naapurin postiluukkuun (meillä on aika pieni taloyhtiö ja tämä vaunujen heittelijä on tehnyt vastaavaa ennenkin). Mikä helvetti näitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa ja minkä takia joka jumalan talossa pitää olla ainakin yksi mielenterveyshäiriöinen idiootti tai muuten vaan sekopää?

Argh. On taas niin seesteinen olo, että oksat pois. Onneksi tiistaiaamuna lähtee lento lämpöön, ei harmita yhtään. Heihei vaan kaikki paskanaapurit ja älyvapaat järjestelmät ja muut verenpaineeni nostattajat. Ei tuu ikävä.

P.S. En sitten vielä varannut aikaa sinne osteopaatille, kun pallojumppa tuntuu auttavan siihen iskiakseen eikä se ole vaivannut nyt muutamaan päivään. Täytyy katsella tilannetta loman jälkeen.

Osteopaatille vai ei?

Vietin tänään vapaapäivää kaikesta. Aamu alkoi kampaajalla, sitten lounastin siskon kanssa kaupungilla ja siitä suuntasin tuhlaamaan joululahjaani Helsinki Day Spahan päähierontaan ja kasvohoitoon. Aika autuasta, ah. Juu ja kävin vielä kotimatkalla ostamassa uutta kynsilakkaa - hankin viime viikolla elämäni ensimmäisen pikakuivattajan, ja totesin, että se saattaa mahdollistaa myös kaltaiseni kärsimättömän sählääjän kynsien lakkauksen. Kaikkea ne kemikalistit - öh keemikot? eiku herrantähden, kemistit! keksivätkin.

Päähieronta oli ihanaa, ja suunnittelin jo lähettäväni miehen jollekin kurssille sitä oppimaan. Hoitajan kanssa tuli puheeksi osteopatia, hän nimittäin on myös laillistettu osteopaatti (vai mikä se titteli nyt mahtaa ollakaan). Aloinkin miettiä, kannattaisikohan tuohon jumittavaan iskiashermoon kokeilla tätä hoitomuotoa. Kuulemma osteopatialla voidaan vaikuttaa myös vauvan asentoon, joten sekin jäi mietityttämään - haluaisin niin kovin, että tämä tyyppi tajuaisi pitää päänsä kohti uloskäyntiä loppuun asti. Toistaiseksihan se pyörii siellä vielä aivan holtittomasti, muutaman minuutin sisällä potkut tuntuvat milloin ylhäällä, milloin alhaalla, milloin navan takana.

Toisaalta viimeksikään ongelma ei ollut se, että Igge ei olisi osannut kääntyä pää alaspäin juuri silloin, kun vauvan opaskirjojen mukaan kuuluu niin tehdäkin. Se ei vaan tajunnut pysyä siellä, vaan muljahti ympäri reilua kuukautta ennen laskettua aikaa - ja ei mun pyllistelystä sitten enää ollutkaan apua, vaikka sinänsä oli ihan hyvä juttu, että Naistenklinikan lääkäri osasi antaa ohjeita myös asentohoitoon. Jotenkin lopulta vähän alistuin siihen, että näin tämän nyt sitten kuuluu mennä.

Tällä kertaa en ehkä olisi valmis antamaan periksi ilman uudenlaisten keinojen harkitsemista. Olen kuullut, että akupunktio voi olla avuksi ja samoin siis ilmeisesti osteopatia. Kuulisin siis mielelläni kokemuksia sekä akupunktiosta että osteopatiasta niin raskauden aikana kuin ylipäätään, jos jollain tätä lukevalla sellaisia on!

Synnytys käy mielessä silloin tällöin, vaikkakin vielä kovin kaukaisena asiana. Yleisemmällä tasolla olen harmissani siinä, että synnyttämisestäkin on tullut suorittamista: sen kuuluu olla voimaannuttavaa (kamala sana) ja elämyksellistä ja ties mitä, muuten olet epäonnistunut. Tapahtumaan ladataan kovia odotuksia, ja jos ja kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan, äitiparka joutuu painiskelemaan syyllisyyden ja pettymyksen tunteiden kanssa sen sijaan, että voisi vaan rauhassa keskittyä ainutlaatuiseen lapseensa. Miksi ei riitä, että lopputuloksena on ainakin kohtuullisen hyvinvoiva äiti ja lapsi?

Kyllä minäkin uskon, että siihen on syynsä, että luonto on tarkoittanut lapsen tulevan ulos juuri sieltä, mistä niillä on tapana tulla ja että paras vaihtoehto on, että lapsi saa tulla silloin, kun on itse siihen valmis. Silti minusta on aika surullista, jos joku pitää syntymää tai oikeammin sanottuna itseään epäonnistuneena, vaikka lopputulos olisi paras mahdollinen.

Kun makasin siinä vällyjen alla hämärässä huoneessa naamio kasvoilla, ehdin kerrankin keskittyä kunnolla vatsassa vilkkaasti pyöriskelevään otukseen. Ensimmäistä kertaa päässäni alkoi hahmottua edes jotenkin tajuttavasti se, että meitä on ensi kesänä ilmeisesti neljä. Pikkuihminen alkaa kai vähitellen vallata paikkaansa perheessä, ainakin päässäni. Ja ehkä hetkeksi tavoitin siinä muutenkin euforisessa olotilassani sitä kaipaamaani onnellisen odotuksen tunnetta. Sille ei vaan ole oikein ollut aikaa eikä paikkaa.

Olen viime päivinä pyörittänyt melkoisesti ajatuksia onnesta ja epäonnesta, kun tulin kovin surullisella tavalla muistutetuksi siitä, että mikään ei takaa, että kaikki menisi hyvin. Menneet surut eivät suojaa uusilta eikä toisaalta mennyt onni estä onnea tulevaisuudessa. Siksi on toisaalta myös turhaa murehtia liikaa tulevaisuutta: niin klisee kuin se onkin, varmuudella ei voi tietää kuin siitä, mitä on nyt. Ja juuri nyt minulla on ihan hirmuisen hyvin. Siis viis asennosta ja synnytystavasta ja muusta, tärkeintä on, että saamme vauvan hyvinvoivana syliin. Se riittää.

Sekavaa ystävänpäivää!

Istun kotona ja yritän kirjoittaa oppimispäiväkirjoja (VIHAAN oppimispäiväkirjojen kirjoittamista, kun on pakko keksiä jotain lätistävää, vaikka itse luento olisi ollut surkea) ja mulla on kamala ikävä mun lasta. Vaikka se on hoidossa vaan naapurissa, pihan toisella puolella. Kumman ristiriitaista, samaan aikaan on ihanaa ehtiä tekemään omia juttuja ja samaan aikaan on niin haikea ja vähän syyllinen mieli. Aika kuluu niin äkkiä, mun vauva ei olekaan enää vauva ja vaikka meillä kohta on uusi vauva, niin epäilemättä yllättävän pian tulee sekin hetki, että yhteinen aika kutistuu kokonaan iltoihin ja viikonloppuihin.

Aamu alkoi aurinkoisesti, kun sisko soitti saaneensa töitä. Ihana, iso asia! Jospa nyt olis nämä lähipiirin työttömyydet vähäksi aikaa käsitelty. Sitä lajia on saatu käsitellä viimeisen parin vuoden aikana ihan tarpeeksi. Itse en ole saanut kovin paljon aikaiseksi tänään, luin Freudia ja nukahdin. Tunnin päiväunien jälkeen olen ollut jotenkin yliliikuttuneessa tilassa. Luin Hesarin nettisivujen Perhe-osion juttuja, ja aivan liian moni oli joku kamala itkuaihe, surullisia ja rikkinäisiä vanhempia ja lapsia. Pahan mielen karistaminen takeltelee, vaikka kaikki on ihan hyvin.

Kirjoittaminenkin tökkii, kun ajatukset pyörii ympyrää. Tänään on ystävänpäivä, josta en kuitenkaan oikein saa otetta. Tavallaan kannatan kaikkia kivoja juhlia, minusta on vähän naurettavaa rutista näitä nomuteiköjokainenpäiväooystävänpäivä-juttuja, mutta en oikein tiedä, pitäiskö tänään keskittää huomionosoituksiaan ystäviin vai alkuperäisen mallin mukaan vähän romanttisemmissa merkeissä tuohon meillä asuvaan mieheen. Kompromissihengessä olen päätynyt jakelemaan toivotuksia vähän joka puolelle, ei kai yksi sulje pois toista. Joten hyvää ystävänpäivää myös sinulle! :)

(Eikä se sitäpaitsi niin kaukaa haettua ole muistaa miestäkään ystävänpäivänä. Mietin viime yönä, mitä sanoisin miehelle, jos pitäisin sille puheen meidän häissä, jos siis joskus saan narrattua sen naimisiin. Ehkä niiden ajatusten innoittamana laitoin tänään matkaan hieman sentimaalisen tekstiviestin, jossa kiitin miestä siitä, että se on mun paras ystävä. Koska sitä se on, ihminen, joka tiuntee mut paremmin kuin muut, tietää minusta enemmän kuin muut ja on aina mun puolella. Nauraa samoille asioille ja tietää, miten mua ärsytetään. Ja kaikista yhteisistä vuosista huolimatta se saa yhä sukat pyörimään mun jaloissa. Min kära man. <3)

Päivähoidosta

Koska edellinen, melko jäsentelemätön teksti näyttää herättävän keskustelua, enkä jaksa runoilla kaikkea asiaani (ja sitähän riittää...) tuonne kommenttilaatikkoon, selvennän vielä ajatuksiani päivähoidosta. Itseasiassahan tuossa edellisessä postauksessa ei ollut tarkoitus ottaa kantaa päivähoidon tai päiväkodin tai kotihoidon tai minkään vaihtoehdon puolesta tai vastaan, kunhan pohdin, mikä ratkaisu juuri tässä tilanteessa käy MEILLE ja olenko ehkä itse ihan epärealistinen, kun en osaa pelätä tai stressata etukäteen elämää kahden lapsen kanssa.

Mutta koska keskustelu - ei tietenkään kovin yllättävästi - kääntyi päiväkoti- vai kotihoitoakselille, haluan tehdä selväksi seuraavat asiat:

a) En missään tapauksessa ole päivähoitovastainen tai sitä mieltä, että kaikki lapset tulee hoitaa kotona ainakin 3-vuotiaiksi. Päin vastoin: jos molemmat vanhemmat haluavat mennä töihin tai esimerkiksi taloudellisista syistä eivät saa edes vapautta valita, minusta heillä on oikeus tehdä niin syyllistymättä.

Uskon kyllä, että jos lapsi saa valita, hän viettää suurimman osan valveillaoloajastaan mieluiten vanhempiensa kanssa - se on kai ihan luonnollista. Silti EN usko, että lapsen kehityksen tai onnellisuuden kannalta hoitomuodolla tai -paikalla on pitkällä aikavälillä mitään sen kummempaa väliä, kunhan hänen perustarpeisiinsa vastataan ja lapsi tuntee olevansa vanhempiensa hyväksymä ja rakastama. Hei, minut itseni laitettiin hoitoon yhdeksänkuukautisena, ja ei minustakaan tämän hullumpi tullut.

b) En myöskään ole päiväKOTIvastainen. Päiväkodeissa lapset saavat poikkeustapauksia lukuun ottamatta (mikä tietysti pitää paikkansa minkä tahansa hoitomuodon, myös omien vanhempien kotona tarjoaman hoidon suhteen!) hyvää hoitoa, mahdollisuuksia leikkiin ja oppimiseen sekä säännöllisesti ruokaa ja ulkoilua. Tietenkään huomiota ei riitä jokaiselle lapselle samalla tavalla kuin kotona, mutta tärkeämpää on, että sitä sitten saakin juuri omilta vanhemmiltaan. Mitä isompi lapsi on, sitä isompi merkitys on tietenkin myös kavereilla.

Jälleen kerran: pienempikin lapsi pärjää ihan varmasti myös päiväkodissa, eikä ihan varmasti ainakaan siitä syystä joudu aikuisena pulittamaan omaisuuksia terapiasta. On totta, että isossa ryhmässä ne kaikista pienimmät jäävät helposti vähän jalkoihin, eihän päiväkoti tietenkään voi olla samanlainen paikka kuin koti ja oman vanhemman hoito. Mutta lapsen onnellisuus ei varmasti riipu siitä, onko hän päiväkodissa vai ei.

Väittäisin tietäväni aika hyvin, mikä päiväkotien tilanne on: erityisesti koska äitini on KT ja lastentarhanopettaja ja edelleen työelämässä. Kyllä, työntekijöitä on kroonisesti liian vähän, koska sijaisia ei kovin helposti palkata ja kyllä, työmäärää lisäävät koko ajan kaikki ei-lastenkasvatukselliset asiat, kuten raportoinnit sekä erityistarpeisten lasten, esimerkiksi maahanmuuttajien, hoito. Mutta silti valtaosa päiväkotien työntekijöistä tekee työtään ihan aidosti sydämellä - ja eipä siihen hommaan kyllä tosiaan kukaan varmaan rahan takia ryhdykään, palkkataso on melkoisen surkea.

Kaikki sanomani ei tietenkään tarkoita, etteikö päiväkoteja ja päivähoitoa ylipäätään saisi arvioida kriittisesti: sehän on melkeinpä vanhempien velvollisuus yhteiskunnan jäseninä ja lastensa kasvattajina. Täytyy vaan pitää mielessä, että kriittisyys ei ole syyllistämisen, haukkumisen tai tuomitsemisen synonyymi.

c) Kuten Laura tuolla aiemmissa kommenteissa huomautti, meillä on aihetta olla kiitollisia siitä, että ylipäätään voimme valita. Kumpi tahansa vanhempi voi olla kotona pidempään tai lyhyempään oman perheen tarpeen mukaan ja palata aikanaan työpaikkaansa: harvassa maassa on tällaista mahdollisuutta.

Minusta on silti ihan aiheellista kysyä, onko järkevää, että jokaisella lapsella on automaattisesti oikeus kokopäiväiseen hoitopaikkaan myös silloin, kun toinen vanhemmista on syystä tai toisesta kotona, etenkin kun päivähoitopaikoista muutenkin on pulaa. Jos minä saisin päättää, laittaisin etusijalle ne, joilla oikeasti on tarvetta kokoaikaiseen hoitoon joko vanhempien työssäkäynnin, opiskelun TAI muun syyn, esimerkiksi sitten vaikka uupumuksen, toisen vanhemman työn luonteen tai erityislapsen takia. Muille pitäisi olla mahdollisuuksia osa-aikaiseen hoitoon esimerkiksi avoimisissa päiväkodeissa, päiväkerhoissa ja yksityisten hoitajien avulla - mikä siis tietysti nytkin on jossain määrin mahdollista.

Ainakin Helsingissä alle kolmevuotiaiden yksityisen hoidon tuki on hyvä, ja siksi mekin olemme siis päätymässä siihen, että nykyinen hoitaja jatkaisi myös syksyllä vieden isommat lapset (oman ja naapurin siis) esimerkiksi puistoon tai perhekahvilaan leikkimään ja tapaamaan muita lapsia vaikka kolmena päivänä viikossa. Näin pääsen helpommin hoitamaan asioita ja voin välillä levätä tai muuten vain tehdä asioita vain vauvan kanssa.* Minusta tuntuu, että tarvetta enempään hoitoon ei ole, mutta sehän on vain MINUN näkemykseni ja koskee vain MEIDÄN tilannettamme. Lisäksi - kuten jo aiemmin mainitsin - ajatus toisen lapsen päiväkotiin laittamisesta uuden vauvan tultua on minulle henkilökohtaisesti jotenkin ihan vieras, en edes ollut tullut ajatelleeksi moista ennen kuin tutuille alkoi ilmaantua kakkosia.

Epäilemättä moni voi tuomita meidänkin ratkaisumme ja pitää minua varsin epäkelpona kotiäitinä (mitä kyllä epäilemättä olenkin, mutta väitän, että olen silti ihan kohtuullinen äiti), kun epäilen jaksavani raahautua joka aamu puistoon imeväisikäinen pökäle kärreissä ja uhmaikäinen pätkä seisomalaudalla. Ja herranjumala, meillä käy vielä lisäksi siivooja, enkä mä edes silitä koskaan! No, ainakin tiedän olevani etuoikeutettu, kun voimme järjestää asiat näin, joskaan avun palkkaaminen ei ihan oikeasti ole niin kallista kuin itsekin kuvittelin. Ja voin aina laastaroida omaatuntoani sillä, että työllistämme ainakin osittain kaksi ihmistä.

Lopuksi haluan todeta, että pidätän oikeutenani muuttaa mielipidettäni hoidon tarpeesta milloin vain.

*Sitä paitsi olen melkoisen laiska ja aamu-uninen, ja lapsen pukeminen ja valmistaminen muualle hoitoon aamuisin tuntuu minusta kamalan työläältä. Siksi se, että kiva täti tulee hakemaan lapsen kotoa asti ja taistelee kiemurtelevalle kaksivuotiaalle vielä haalarinkin päälle, kuulostaa varsin houkuttelevalta.

Neuvolointia ja tulevaisuusajatuksia

Kävin neuvolassa, kaikki hyvin. Tyyppi on vilkas ja eläväinen, minkä olen kyllä viime viikkoina huomannutkin. Viime yönä mua potkittiin sekä ulkoa (Igge) että sisältä (pikkupulla). SF-mitta oli 20,5 cm eli aika lailla keskikäyrällä. Proteiiniliuska näytti vähän vihreältä, täytyy käydä viemässä labraan purkkinäyte varmuuden vuoksi. Iloisena yllätyksenä hemoglobiini oli peräti 126, viimeks näillä viikoilla lukema oli 110 - mun itse aloittama rautakuuri siis toimii. Punainen liha ei uppoa ollenkaan, joten olen ottanut Obsidania 1-2 kapselia noin joka toinen päivä (mikä sopii mun vatsalle paremmin kuin jokapäiväinen rautalisä).

Huomenna aamulla on tentti, johon olen lukenut huonosti. Pitää vielä vähän kerrata. Igellä on korvatulehdus; hoitaja soitti tänään, että lapsi on lämmin ja hankaa korvaansa. Miehellä on norjalaisia firmavieraita, mutta se ehti sentään käyttää Igen Mehiläisen päivystyksessä, joten sain tunnin verran lukuaikaa. Jossain välissä kokkasin ruokaa lapsille huomiseksi (tällä viikolla hoito tapahtuu meillä) ja pesin pyykkiä ja mitä vielä. Ja lauantaina on taas tentti, johon pitäisi vielä jossain välissä lukaista pari kirjaa. Ihan niin kuin ei olis muuta, niin piti sitten ryhtyä tätäkin päivittämään. Mutta hitto että on hyvä fiilis, kun saa asioita aikaan!

Perjantaina istuin lukemassa Wayne'sissä ja nautin. Päässäni puhaltaa raikas tuuli, kun olen osittain aikuisten maailmassa. Olen suunnitellut, että jatkan opiskeluhommia samalla tavalla kolme päivää viikossa syksyllä 2012 eli kun Igge on kolme ja pienempi vuoden ja 3-4 kuukautta.Taidamme myös pitää tämän hoitajan palkkalistoilla syksylläkin, vaikka hoitopäiviä tulisi vähemmän tai ainakin lyhyempinä. Olisi varmasti iso apu, jos joku käyttäisi isompaa lasta puistossa tai perhekahvilassa pari-kolme kertaa viikossa.

Taloudellisesti yksityisen hoitajan pitäminen on aika edullista niin kauan kuin Igge on alle kolme, joten luulisin, että sellainen ratkaisu olisi meille paras. Päiväkotiin en Iggeä vielä halua laittaa, enkä muutenkaan hoitoon kaikkina päivinä - en usko, että sille on tarvetta enkä myöskään halua, että Igestä tuntuu, että se tuupataan pois kotoa uuden vauvan tieltä. Ajatus vaan tuntuu minusta kovin vieraalta, kun Igge on kuitenkin vielä niin pieni. Eiköhän me muutama päivä viikossa pärjätä kolmistaankin -  ja miksi ei pärjättäisi. Ei kai se ole elämää kummempaa.

Välillä tuntuu, että eri tuuteista tunkevat äitiyspaineet ja varoitukset aiheuttavat sen, että omaa jaksamista epäillään jo etukäteen turhankin paljon. Tai siis helposti alkaa ajatella, että lapsen kanssa kuuluu tehdä niin ja näin ja sitten iskee paniikki, kun ajattelee, että ei siitä mitään tule, jos näitä nappuloita on enemmän. Mun filosofia on, että joskus saa mennä siitä, missä aita on matalin, eikä aina tarvitse niin kamalasti suorittaa. Mitä sitten, jos meillä katsotaan muutaman kuukauden ajan enemmän dvd:itä tai syödään eineksiä, pääasia, että ollaan yhdessä. Ja sitten, jos tuntuu, että arjesta ei kertakaikkiaan tule mitään, niin voihan sitä hoitohommaa miettiä uusiksi. En vaan jotenkin osaa kuvitella, että niin kävisi. Ei mun tarvitsekaan joka päivä päästä keskustan kahviloihin hengailemaan vauvan kanssa (vaikka kivaa sekin on!).

Joskus mietin myös, että tarvitseeko lapsi lisää virikkeitä, mutta taitaa vähän olla niin, että ajattelen asiaa enemmän omasta näkökulmastani. Pienillä ihmisillä ilo irtoaa kovin pienistä jutuista: pallon heittämisestä tai Late Lampaasta tai siitä, että osaa itse laittaa oman kenkänsä (väärään) jalkaan. Olin itse kotona äidin ja pikkusiskoni kanssa (olin 3,5-vuotias, kun sisko syntyi), enkä todellakaan muista, että minulla olisi ikinä ollut tylsää. Seurakunnan kerho pari kertaa viikossa ja pihan/puiston muut lapset riittivät vallan mainiosti sosiaaliksi kuvioiksi, vaikka olin selvästi vanhempi kuin Igge. Joten tuskin Igen kehitys kovin pahasti kärsii, vaikka se saisi olla mamman kainalossa vielä jonkun aikaa. Sitä paitsi tylsyys on välillä hyväksi, se kehittää mielikuvitusta.

On muuten ihana tulla kotiin, kun vastaan juoksee Hangon keksi, joka huutaa riemuissaan MAMMA, MAMMA ja hyppää kaulaan ja rutistaa. Miten joku noin pieni voi olla niin rakas? Viikonloppuna olin makuuhuoneessa suljetun oven takana lukemassa, kun kuulin Igen huutavan kysyvästi mammaa. Huusin takaisin, että täällä ollaan, ja kohta oveen koputettiin. Riemastunut pikkumies kiskoi minut kädestä olohuoneeseen, missä telkkarista tuli juuri Tartu mikkiin -uusinta, ja vei äitinsä tanssiin. Pidettiin käsistä ja huojuttiin puolelta toiselle. Biisin lopuksi annettiin isot aplodit ja sitten se istui potkuautonsa selkään ja vilkutti heiheii, heiheii ja pöristi tiehensä. Minulta pääsi pieni itku, kun mietin, että jonain päivänä se istuu oikean auton rattiin ja vilkuttaa mulle heiheit ja lähtee maailmalle. Snif.

Pokspoks, muksmuks, klipklip

Juttusarjamme "Kekseliäät otsikot" jatkuu. Ei oikeastaan ole mitään asiaa, paitsi ajattelin kirjailla ylös vähän raskauskuulumisia viikolta... jaa mikäs viikko mulla nyt onkaan. Näköjään 22+1. Sehän siis tarkoittaa kai, että se Kelan vaatima 154 päivää on takana. Hullua.

Oikeastaan nyt on menossa raskauden ehkä tylsin vaihe. Eka puoliskollahan riittää jännitettävää (ja hermoiltavaa) vaikka kuinka: alkaako ne vai eikö ne ala, mitä se testi näyttää, onko se oikeassa paikassa, näkyykö siellä syke, pysyykö se siellä, milloin tulee 12 viikkoa täyteen, mitä siellä nt-ultrassa sanotaan, koska raskaus näkyy ulospäin, milloin liikkeet alkavat tuntua, milloin ne tuntuvat ulospäin, onko kaikki kunnossa rakenneultrassa (ja mahdollisesti näkyykö se vauvan sukupuoli) ja sitten bang, yhtäkkiä ei olekaan juuri muuta odotettavaa kuin laskettu aika. Jos nyt ei erityisesti odota kömpelöitymistä, erinäisten kremppojen lisääntymistä, vessakäyntien tihentymistä ja mitäs kaikkea mukavaa tässä nyt vielä onkaan luvassa. Ehkä niissäkin oli vielä jotain hohtoa eka kerralla, mutta nyt tuntuu vähän siltä, että voisin skipata seuraavat kolme kuukautta ja siirtyä suoraan sinne toukokuulle odottelemaan synnytystä. (Paitsi että tietenkään en oikeasti halua, koska voihan olla, että tämä on viimeinen kerta näissä hautomishommissa, ja onhan siitä otettava kaikki irti.)

Se hauska puoli tässä bloggaamisessa on, että voin nyt käydä helposti katsomassa, mitä Igen odotuksessa tapahtui milloinkin. Esimerkiksi tuli tässä eilen yhtäkkiä mieleeni, että en ole edes ajatellut tunnustella potkuja vatsan päältä, ja katsoin, että Igestä olin tuntenut ne ensimmäisen kerran viikolla 22+, ja katsos, eilen kun sitten asiaa tunnustelin, niin kyllä vain pienten kantapäiden monotus tuntuukin jo ihan selvästi myös ulospäin. En vaan tullut aikaisemmin ajatelleeksi koko asiaa! Muutenkaan liikkeitä ei tosiaan tarvitse nykyään odotella ja tunnustella, vaan pikkupulla on varsin vilkkaan oloinen kaveri.

Muuten olo on varsin ok, eikä kumpu ole vielä kovin pahasti tiellä. Igen pukemiset ja vaipanvaihdot sujuvat lattialla, eikä ylösnousussa ole ongelmia. Liika reuhtominen tuntuu kyllä iltaisin kivuttomina supisteluina ja epämukavana olona, eikä tässä nyt mihinkään maratonille varmaan lähdettäisi, mutta olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Ne riivatun liitoskivutkaan eivät ole lainkaan samaa luokkaa kuin edellisellä kerralla, ilmeisesti koska en joudu istumaan kovin pitkiä pätkiä paikallani. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ihan kiroilematta en ole kestänyt pitkiä päiviä jaloillaan ja loskassa kärryjä puskien. Nimimerkillä Talven riemut my ass.

Igen kuulumisista sen verran, että pienestä kuumeesta huolimatta ukkeli pääsi tänään ensimmäistä kertaa parturin tuoliin. Lapaluiden väliin yltäneet kiharat alkoivat muistuttaa siinä määrin slovakialaisten jääkiekkoilijoiden frisyyriä, että leikkauskeikkaa ei voinut välttää. Mun vauvasta tuli ihan ison pojan näköinen! Snif. Itse toimitus sujui erinomaisesti heti, kun ymmärsin, että Muumi-kirjan sijaan ipanalle kannattaa "lukea" Tekniikan Maailmaa autoineen ja moottoripyörineen. Että se siitä sukupuolineutraalista kasvatuksesta taas.

Sanavarastoon on vakiintunut nyt kaksi sanaa, joita Igge käyttää molemmilla kielillä. Ensimmäinen oli kenkä/sko (äännettynä kuu) ja toinen on aivan tuore kiito, vihdoin - taaak kun oli ihan niitä ensimmäisiä sanoja. Kiinnostavaa on, että useimmiten ipana vieläpä käyttää sanoja ihan "oikeiden" ihmisten kanssa, ts. esimerkiksi kiikuttaa minulle kenkää ja isälleen (s)kon.

Olen unohtanut myös kirjata 1,5-vuotisneuvolan terveiset, kun en ollut itse mukana, vaan kärvistelin samaan aikaan hammaslääkärissä. Igge oli 86 cm ja 11,2 kiloa, eli aika pitkä poika. Katselin jollain nettilaskurilla, että nykyisillä mitoilla pituudeksi povataan 184,4 cm eli ihan reilusti yli suomalaismiesten keskipituuden, mikä on minusta kovin koomista, kun itse olen tällainen pätkä! Muutenkin kaikki oli kunnossa, lääkäri oli vain kirjannut korttiin jotain sen tyyppistä, että hienosti kasvava ja kehittyvä poika. Seuraavaksi neuvolavuorossa olenkin pitkästä aikaa minä, maanantaina (muistaakseni) on äitiysneuvola numero 2.

Muu!

Joudun tänään kukkumaan kahteen, tai ainakin heräämään vähän ennen, sillä Finskin Lomalentojen paikanvaraus maaliskuun reissulle aukeaa klo 02.02. Systeemi on syvältä, mutta minkäs teet - toivoisin, että saataisiin edes toiseen suuntaan sellaiset tilavammat paikat, sillä ahtautuminen kuudeksi tunniksi turistiluokan peruspenkkeihin 26-viikkoisen mahan ja vuoden ja 8 kuukauden ikäisen ipanan kanssa ei houkuta kovin kamalasti. Saas nähdä, kuinka käy.

Olen juuri taistellut Igen kanssa 2,5 tuntia nukkumaanmenosta. Flunssa ja puoli seitsemän aikaan autossa vedetyt tirsat olivat huono kombinaatio. Tutti lensi sängystä kymmeniä kertoja, ja pohdimme vakavasti, pitäiskö vieroitus aloittaa nyt, etenkin kun lapsi on nukahtanut muutamanakin iltana ihan itsekseen ilman. Yritys sai varsin äänekkään lopun: en saanut Iggeä rauhoittumaan millään kommervenkillä. ja kaikki silittely- ynnä muut tassutteluyritykset päättyivät valtaisaan rimpuiluun ja kirkumiseen. Paikallaan pitämiseen olisi tarvittu niin paljon voimaa, että se olisi ehkä laskettu jo pahoinpitelyksi. Sylissä lapsi sitten lopulta rauhoittui, mutta omaan sänkyyn siirtäminen sai taas aikaan paniikin. Lykkäsin lopulta tutin takaisin ja muumin kainaloon, ja päätimme miehen kanssa yksissä tuumin, että vieroitetaan joskus toiste. (Vetosimme siihen, että sairasta lasta ei saa vieroittaa, vaikka lapsi olisi mitä ilmeisimmin tarpeeksi terve leikkimään tutilla ja käyttämään sitä ainoastaan vallan välineenä vanhempiensa pompottamiseen.)

Huolimatta iltaräyhästä ja parin päivän kotiarestista flunssaisen lapsen kanssa fiilikset ovat kuitenkin nousujohteiset. Edellinen avautuminen teki hyvää, ja vatvominen kans. Ilmeisesti mun vaan pitää saada vatvoa asioita niin kauan, että jopa itse - sivullisista puhumattakaan - kyllästyn aiheeseen ennen kuin voin keskittyä muuhun.

Tänään oli kiva päivä: oltiin katsomassa Muumit-jääshow'ta. Igge oli aivan tohkeissaan: aluksi luistelevat muumit jännittivät niin, että ukkeli ei uskaltanut muuta kuin istua hipihiljaa sylissä ja näprätä mamman sormia. Vähän ajan päästä esitys vei mukanaan, ja tyyppi osoitteli aivan täpinöissään jäälle huudellen MUU, MUU. Nipsu on luonnollisesti hauva ja Haisuli tintu - en tiedä, mikä siinä muistuttaa lintua. Herra intoutui myös hytkymään musiikin mukana ja antamaan aplodeja aina silloin, kun kukaan muu ei taputa. Myös väliajalla jäätä putsannut huoltoauto sai raikuvat aplodit. Kokemuksen kruunasivat Igen elämän ensimmäiset popcornit, jotka maistuivat niin hyvin, että taisi tulla viikon suola-annos täyteen kerralla.

Oli hupaisaa seurata Igen eläytymistä ja intoa. En olisi uskonut, että ipana jaksaa vielä keskittyä noin hyvin esitykseen, mutta näköjään mun vauva onkin isompi poika kuin luulinkaan. Me ei olla kovin paljon harrastettu mitään lapsiperheaktiviteetteja, konsertteja tai HopLopeja, mutta aika näyttää olevan kypsä sellaisiinkin touhuihin, eikä ajatus edes tunnu yhtään kamalalta. Päinvastoin oikeastaan, jotenkin pätkän riemun seuraaminen on aika koukuttavaa. Ja miten sen nyt sanoisi, on niin vaivatonta olla kaltaistensa seurassa. Lapsiperheenä lapsiperheiden seassa. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että näinkin voi olla.

Meidän lastenhoitaja teki viime viikolla kolme lyhyempää päivää, jotta hän ja hoidettavat saisivat tutustua puolin ja toisin. Igge tosin sitten sairasti niistä kaksi, mutta se ensimmäinen kerta meni erinomaisesti. Hoitaja otti hienosti kontaktia lapsiin ja nämä puolestaan tuntuivat hyväksyvän hänet heti. Tapahtuipa sellainenkin ihme, että jätin Igen ensimmäistä kertaa ikinä hoitoon niin, että se ei rynnännyt itkien perääni ovelle, vaan jäi huolestuneesta vilkaisusta huolimatta jatkamaan "kiikan" lukemista, kun vilkuttelin heiheit ovelta. Aika hieno homma.

Ensi viikosta eteenpäin mulla onkin sitten viikoittain kolme kokonaista päivää omille hommille. Luksusta! Pinossa odottaa kuusi tenttikirjaa, joiden lukemiseen on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta kirja päivässä on ennenkin ollut ihan hyvä rytmi... Olen myös haaveillut töistä (joskaan en omistani), joten epäilemättä nyt on todella hyvä aika tehdä vähän muutakin kuin kotiasioita. Kesäkuusta eteenpäin niille saakin sitten taas omistautua hetkeksi aika totaalisesti. Ja epäilemättä se kesäkin on täällä nopeammin kuin arvaakaan, kun  kevääksi on kaikkea muuta miettimistä.

Odotuksia odottamisesta

Olen miettinyt viime päivinä paljon kaikenlaista, erityisesti, miten kuvittelin voivani ottaa toisen kierroksen rennommin. Monella tavalla niin onkin - en ole juurikaan hermoillut mitään fyysisiä oireita - mutta huomaan kuitenkin kasanneeni päässäni tätä raskautta kohtaan odotuksia, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Vaikka järki sanoo, että se on typerää, pää ei meinaa totella.

Siksi tunnustan, että tunnistan odottaneeni/odottavani ainakin seuraavia asioita:
- Tämäkin raskaus saa alkunsa heti ja puolivahingossa. Oh, kävi niin, että nappasi "vasta" toisesta (ainakin teoriassa) mahdollisesta kierrosta. Miten reagoin minä? Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja luovuttamaan koko homman.
- Tällä kertaa saan tyttären. No en saa, mitä pohdin jo edellisessä postauksessa. Edelleenkään en ole pettynyt tulevaan lapseeni ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että molempi parempi, mutta välillä edelleen käy mielessä, että olisin kuitenkin halunnut olla myös tytön äiti. Jotenkin kai kyse on siitä, millaisia tiedostamattomia mielikuvia äitiydestä päässäni lymyilee - alkaen lapsuuden nukkeleikeistä, joissa suosikkini oli pitkätukkainen, maailman ihanin Emilia-nukke. Oi sitä onnen päivää, kun sain valita haluamani nuken Hakaniemen hallin nukkekaupasta. Muistan sen vieläkin. (Minulla taisi olla pienenä yhteensä kolme nukkea: kalju Pekka-vauva, lyhyttukkainen Kaisa ja sitten viimein unelmien täyttymys, Emilia.)
- Nyt osaan liikkua ja syödä enkä heittäydy sohvalle ja uskottele itselleni, että kyllä se imetys laihduttaa. Vielä ei ole myöhäistä, mutta paremminkin voisi mennä (painoa on tullut ehkä pari kiloa, mutta viimeksikin pahin nousu tapahtui vasta myöhemmin.)
- Tämä lapsi ymmärtää pysyä loppuraskaudessakin pää alaspäin ja saan sen "oikean" synnytyksen - vaikka kokemuksen luulisi kuitenkin opettaneen, että ei kannata luoda itselleen liian kovia ja ehdottomia odotuksia, koska pettymys on sitten sitä isompi, kun ne eivät toteudukaan.
- Imetys sujuu alusta asti ongelmitta: lapsi syö kuin unelma ja kasvaa kaikilla käyrillä. Lienee turha sanoa, että tiedän kyllä, että tätäkään ei kannata liikaa etukäteen murehtia.
- Tässä raskaudessa järjen mopo ei karkaa kokonaan käsistä. Jep.

Milloin ne ihanat, vaaleanpunaiset onnen hormonit oikein iskevät päälle? Puuh. Haluaisin vähän leijua onnellisissa huuruissa.

P.S. Igge sairastaa, olen valvonut liikaa ja väsynyt lohduttamaan surkeaa pientä nuhanenää.
P.P.S. Vähän kyllä helpottaa myöntää omat typeryytensä. Vaikka toki aika paljon myös nolottaa.
P.P.P.S Igge-kevennys:
Eilen aamulla ukkeli kiskoi mut kädestä keittiöön, osoitti vedenkeitintä ja komensi päättäväisesti, että KOKA. Minä laitoin kuuliaisesti puuroveden kiehumaan. Herra osaa ainakin vaatia palvelua.

Edit n. varttia myöhemmin: Luettuani tämän itse päätin, että nyt mä ihan oikeesti lopetan tämän vatvomisen. Menen sänkyyn miehen kainaloon, panen silmät kiinni ja fiilistelen tuota pientä pyöriäistä, joka tökkii mua as we speak. Mulla ei toden totta ole mitään syytä valittaa, joten mistä hitosta mä näitä paineita oikein kehitän?

Tytöistä ja pojista

Huomenna raskaus on laskennallisesti puolivälissä, mikä on tietenkin huijausta. Oikeastihan kahtena ensimmäisenä viikkona en edes ollut raskaana, seuraavat vajaat kolme menivät vielä onnellisessa epätietoisuudessa ja vielä on mahdotonta sanoa, josko tätä onkin vielä jäljellä vaikka 22 viikkoa.

Tänään käytiin joka tapauksessa puolivälin rakenneultrassa, ja mieskin ehti vastoin odotuksia mukaan. Ihanaa huomata riemastuvansa melkein kuin elokuvissa, kun se laukkasi odotushuoneeseen viime minuuteilla. Hymyilytti. Sotakirves on haudattu, levätköön rauhassa.

Vauva vastasi viikkoja ja kaikki osat olivat paikallaan. Tutkimuksen tehnyt kätilö oli piristävän puheliasta sorttia, selitti koko ajan tarkasti, mitä etsii ja missä näkyy mitäkin. Igen rakenneultrassa oli pitkiä hiljaisuuksia, jolloin ehdin jo kuvitella vaikka mitä. Nähtiin maailman suloisimmat pienet jalat ja todistettiin volttia perätilasta pää alaspäin.

Sukupuolensakin vauva esitteli heti alkuun, jopa niin, että kaltaiseni maallikkokin sen tunnisti. Ei varmaan siis ole vaikea arvata, että Igge taitaa saada pikkuveljen.

Niin. Etukäteen ajattelin, että molempi parempi, tuli sitten yksi kumpaakin tai veljekset. Ja vähän siltä tuntuu, että näinhän sen piti mennäkin. Mutta en olisi rehellinen, jos väittäisin, että en olisi halunnut tytärtä. Varsinkin, kun voi olla, että meidän lapset on tässä. (Vaikka kätilö kyllä ehdotti, että tuutte sitten vuoden päästä uudelleen, niin katotaan teille silloin se tyttö. Mies ei lämmennyt ehdotukselle.)

Tiedän, että olen onnellisessa asemassa, jos mun pettymys on sitä luokkaa, että voi ei, meille tuleekin kaksi maailman ihaninta poikaa. Tai en oikeastaan edes voi sanoa pettymys, vaan ennemminkin olen vähän haikea. Oikeastihan kyse ei ole mitenkään tästä lapsesta itsestään - se on oma itsensä ja rakas sellaisenaan, kaikesta kitinästäni huolimatta mua melkein sattuu välillä onnesta, kun ajattelenkin tuota sisuksiani monottavaa pientä olentoa - vaan mun omista haaveista. Olen kuunnellut jo Igen odotusajoista asti miehen haaveilua kaikista "poikien jutuista", ja olisin halunnut itsekin kokea sen. Olla äiti olennolle, joka kokee niitä samoja asioita kuin itse olen kokenut kasvaessaan naiseksi. Tehdä yhdessä tyttöjen juttuja - en tarkoita välttämättä mitään shoppailua - vaan ihan mitä vaan, mikä innostaa ja kiinnostaa molempia.

Minä en edelleenkään tiedä mitään siitä, millaista on olla poika tässä maailmassa, mutta tyttönä ja naisena olemisesta minulla on pian 32 vuoden (voi hyvä jumala että mä olen muuten vanha) kokemus. Väitän, että on olemassa asioita ja kokemuksia, joihin ei törmää ja joita ei kokonaan ymmärrä, ellei itse ole tyttö, ihan niinkuin pojan elämässä ja kehityksessä on asioita, joista minulla on vain toisen käden tietoon perustuva aavistus

Jännä juttu kyllä, koko kysymys lapsen sukupuolesta. Eihän koko asiaa enää edes mieti, kun pötkylä on ulkona. Silloin on ihan itsestäänselvää, että totta kai meille tuli juuri tämä lapsi, olipa vehkeiden malli millainen tahansa. Minusta oli ihanaa, kun kerroin ystävälle, joka riemuitsi ihan aidosti, että ihanaa, saatte veljekset, vau. Olin aivan järkyttynyt, kun tässä joskus joku bloggaaja (pahoittelen, en enää muista kuka ja missä) sai samankaltaisiin uutisiinsa kommentin, jossa ihan oikeasti pahoiteltiin asiaa ja todettiin, että no voihan ne nyt sitten edes käyttää samoja vaatteita, vaikka onhan se laiha lohtu. Siis mitä helvettiä - tarvitaanko siihen oikeasti lohdutusta, jos jollekin luvataan jo toista tervettä lasta? Pitää olla aika kieroutunut ajatusmaailma ihmisellä. Eihän se lapsi itsessään ole mikään pettymys.

Sitäkin olen tässä miettinyt, että minähän olisin jossain päin maailmaa oikein unelmavaimo, kun synnytän pelkkiä miespuolisia perillisiä ja suvunjatkajia. Mistä pääsinkin siihen, että onhan se kyllä oikeastaan aikamoinen onni, että täälläpäin tyttövauvat ovat yhtä tervetulleita kuin pojatkin.


Se kyllä vähän harmittaa, että mulla olisi ollut nimi valmiina tytölle, mutta pojalle ei mitään. Ja olisin niin halunnut ostaa edes jonkun koltun. Totesinkin tuossa miehelle, että ei auta, kyllä meidän on yritettävä vielä kerran tämän jälkeenkin. Vaikka epäilemättä lopputulos on se, että viiden vuoden päästä meillä on kolme poikaa.

Lisää kitinää

Pahoittelen, mun postaukset on nykyään pelkkää kitinää. Fiilikset vaan on jotenkin alamaissa, talvi ei sovi mulle eikä ehkä nää raskaushormonitkaan. Vaikka periaatteessa kyllä ärsyttää sekin, että mies esimerkiksi vetää heti esiin sen hormonikortin, jos mulla on pinna kireellä, vaikka sanoisin ihan asiasta.

Ensinnäkin Igellä on joku vaihe, tai sitten sitä riivaa se viimeviikkoinen influenssarokotus. Ruoka ei maistu (mikä on erityisen omituista, kun kyse on lapsesta, joka normaalisti syö käytännössä mitä vaan), pikku-ukkeli vaan kitisee ja roikkuu mun lahkeessa ja ruinaa syliin. Paskamutsilla meni kiukutteluun hermot kaksikin kertaa, ja sitten podin huonoa omaatuntoa.

Toiseksi koko viikonloppu meni perustavanlaatuisia vastuunjakokeskusteluita käyden. Jippiaijee. Nykyään kun tuntuu, että tässä huushollissa ei tapahdu yhtään mitään, jos mä en huolehdi ja järjestä ja jäkätä osallisille useampaan kertaan aiheesta. Mua ei yhtään huvita olla mikään kotilohikäärme, mutta välillä loppuu keinot kesken. Asiat ovat tietysti sinänsä pieniä, mutta kun ne kasaantuvat päässäni viikkojen ja kuukausien ajan, niistä kasvaa yhdessä sellainen pas*kaläjä, että oksat pois. Siis likavaatteet eivät vaan löydä tietään pyykkikoriin, työpaperit roikkuvat viikkotolkulla pitkin ja poikin, kellariin menossa olevat tavarat lojuvat ulko-oven edessä kolmatta viikkoa, jääkaapin sisältöä ei päivitä mihinkään suuntaan kukaan muu kuin minä, mihinkään ei ehditä ajoissa, jos minä en aloita hoputtamista kolme tuntia ennen lähtöä, kukaan muu ei osaa ajatella, että lapsen päiväunien aikaan meidän pitää olla joko kotona tai jossain, missä voi nukkua kärryissä, lapsi ei saa ruokaa ajoissa, jos en huomauta, että alkaa olla ruoka-aika - no, ymmärtänette pointin.

Ymmärrän, että miehellä on töissä just nyt kiire ja ymmärrän, että verraten uusi duuni vie edelleen paljon voimia ja ymmärrän niin perkeleesti muutenkin, mutta kun mulla vaan leviää itselläni pää välillä. Ja keskusteluthan ei tietenkään vie mihinkään, jos kumpikin on vaan omasta mielestään jääräpäisesti oikeassa. Meilläkin kun sattuu tätä taloutta pyörittämään kaks melkoisen itsepäistä ihmistä, niin niitä kompromisseja ja ratkaisuja ei vaan ihan helpolla löydy.

Sotakirves on onneksi taas toistaiseksi haudattu, ja näillä sit varmaan mennään, kunnes pikkuhiljaa taas ne likaiset sukat alkaa tehdä pesää makkarin lattialle (minkä hemmetin takia ne pitää oikein asetella sinne vierekkäin?) ja muutenkin palataan "normaaliin", mitä mä kattelen, kunnes taas kilahtaa hermot ja räjähdän ja mies suuttuu räyhäämisestäni ja taas mennään. Puuh. Vaikka vissiin nämä vastuunjakokeskustelut on aika yleisiä pikkulapsiperheissä, ainakin jos on uskominen omia vertaistuki-ihmisiäni.

Eikä siis pidä ymmärtää väärin, mies huolehtii kyllä esimerkiksi tosi paljon Igestä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta musta vaan tuntuu, että koko show'n pyörittäminen valuu ajoittain kokonaan mun harteille. Siis että mun pitää kuitenkin koko ajan muistutella niistä syömisistä ja nukkumisista, kun muuten menee aivan ranttaliksi koko homma. Eikä tääkään nyt tarkoita, että meillä noudatettaisiin mitään minuuttiaikataulua, mutta jos Igge ei saa ruokaa ajoissa ja väsymys iskee päälle, touhu menee tosi helposti itkuksi ja raivaroimiseksi, eikä siinä ole mitään järkeä.

Avaudunpa nyt sitten vielä samaan syssyyn yhdestä aiheesta, jonka olisin kyllä jo halunnut unohtaa. Tämä olkoon viimeinen kerta, ilmeisesti tästä aiheesta on mahdotonta sanoa mitään ilman, että joku ymmärtää väärin ja ottaa itseensä. Kyse on siis siitä omien lasten taidoilla brassailusta. Olen tässä viime aikoina lukenut blogista jos toisestakin kommentteja, joiden ainakin itse tulkitsen ajoituksen ja muotoilun perusteella koskevan hiljattain täällä käytyä keskustelua.

Haluan nyt vielä kerran korostaa, että mun mielestä siinä, että ihminen on ylpeä lapsestaan, ei ole mitään pahaa ja jokainen kirjoittakoon listoja lastensa taidoista vaikka joka jumalan päivä. Ei se ole ollut kertaakaan mun pointti, vaan se, että asioita voi ilmaista kovin moneen sävyyn. Mua edelleen vituttaa sellainen kritiikitön oman jälkikasvun ylistäminen muiden kustannuksella, jonka seurauksena kasvaa kärjistetysti just sellaisia "mä haluun isona julkkikseks" -nuoria, jotka pyrkii epätoivon vimmalla Seiskaan ja Idolsiin eikä kestä lainkaan kritiikkiä. En myöskään tykkää siitä, että toisten lasten saavutukset mitätöidään muka-hauskoilla "noin meidänkin Jari-Petteri teki mutta paljon pienempänä :D :D" -kommenteilla.

Mä en myöskään mitenkään tarkoita, että ilmiö rajoittuisi mitenkään blogeihin. Kyllä näitä kohtaa muuallakin: kauhuesimerkkinä nyt vaikka se eräskin neuvolan kokoama piiri a.k.a vauvojen vertailukerho, jossa oli samanikäisiä vauvoja. Ne vauvat, jotka oppivat ensiksi kääntymään, pantiin piirin keskelle esittämään taitoaan ja ne vanhemmat, joiden vauvat eivät kääntyneet, istuivat vaan hiljaa, kun koko keskustelu koski sitä hiivatin kääntymistä. (Terveisiä vaan sinne tämänkin kokeneelle.) Sen sijaan vaikkapa te siellä salasanojen takana ihanien lapsienne taidoista viime aikoinan kirjoittaneet (tiedätte varmaan ketä olette :), teistä yksikään ei ole ikinä antanut ymmärtää, että muiden lapsista ei ole mihinkään omaanne verrattuna tai kirjoittanut mitenkään kritiikittömästi tai epärealistisesti, vaan päinvastoin niin, että teistä ja lapsistanne saa moniulotteisen ja elämänmakuisen kuvan. Teistä kukaan ei myöskään ota itseään liian vakavasti, mitä itse arvostan ihmisissä yleensäkin tosi paljon.

Ja hei, kyllähän mäkin kerron täällä, kun Igge tekee mun mielestä jotain koomista tai oppii jotain uutta. Sekä siksi, että jutut jää jonnekin muistiin että siksi, että tää on ainoa foorumi, missä kehtaan puhua näin paljon lapsestani. Täällä ei tarvitse pelätä, että yhtäkkiä huomaa vastapuolen tuijottavan lasittuneesti kaukaisuuteen - kenenkään kun ei oo pakko lukea mun ihmelapsesta tai mun ehkä-ei-sit-niin-kauheen ihmeellisestä arjesta.

Mutta se siitä, tää asia on nyt ainakin toistaiseksi loppuunkäsitelty. Vähän niinkuin meidän viikonlopun taistelut. Liennytyksen hengessä paistoin tänään Pirkan ohjeella tiramisurahkalla täytettyä bostonkakkua ja olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni pullantuoksuinen äiti. (Tää on toinen kerta elämässäni, kun leivoin pullaa.) Lapsi tosin kieltäytyi maistamasta tekosiani, mutta mies ja sisko söivät kiitettävän innokkaasti. Taidan vielä palkita itseni kunnon siivulla ennen kuin painun pehkuihin. Namnam.

P.S. Huomenna on rakenneultra, pitäisköhän nyt alkaa hermoilemaan?
P.P.S. Ai niin, kirjoitettiin vauvakirjaan Igen sanavarastoa ja haa, lapsi pääsi kuin pääsikin näin puolentoista vuoden iässä melkein the kehitysoppaan a.k.a Vauva-lehden suositukseen, joka oli 50 sanaa. Tais jäädä neljää sanaa vaille. Että nyt vaan sitten hiekkalaatikoille ja keskustelupalstoille brassailemaan. Ja tietysti nyt jos alkais oikein valmentaa, niin voitais saada se oppimaan vielä muutama uutuus, ennen kuin mittariin tulee helmikuussa vuosi ja seitsemän kuukautta.
P.P.S. Se oli VITSI.

Little miss Sunshine

Onkohan tämä jatkuva v*tutus joku raskausoire? En edes tajua, miten jaksan kipinöidä jatkuvasti jostain. Tänä viikonloppuna eniten ovat kiroiluttaneet:

- turha reissu vasta viikon päästä alkavaa vauvauintiin puskien kärryjä läpi kinosten
- kiukutteleva, kanavia ja tallennettuja ohjelmia kadottava uusi digiboksi, en vaan jaksa säätää (ja mä säädän meillä tällaset, mies vastaa piuhoista etc.)
- lastenhoitajan valinta, hakemuksia on tullut aika tolkuton määrä ja on ihan mahdotonta päätellä, kuka olis meille paras
- taas vaihteeksi jotkut nettikirjoitukset, miksi mä aina päädyn ennemmin tai myöhemmin lukemaan jonkun fanaatikon tai muuten vaan hihhulin juttuja synnytyksestä, imetyksestä ja vastaavista aiheista, vaikka en erityisesti ko. aihetta edes etsi?
- se, että lapsi herää tietenkin päiväuniltaan just silloin, kun vanhemmilla olis kovin mukavaa ihan keskenään
- vesiloskapaska tuolla ulkona
- jo viime raskaudesta tuttu ärtynyt iskiashermo (mutta hei, niitä riivatun liitoskipuja on toistaiseksi vähemmän ilmeisesti, koska istun paikallani huomattavasti vähemmän kuin töissä)

Plussiksi laskettakoon vihdoin ja viimein saapunut aikuiskoulutustukipäätös sekä selvästi aktivoitunut elämä navan takana. Silti koko homma tuntuu taas/edelleen hyvin epätodelliselta. En ole hankkinut vauvalle mitään, en osaa. Mun mielestä on aina vaan jotenkin hämmentävää, miten eri tavalla ihmiset odotukseensa suhtautuu - toisilla on tässä vaiheessa jo rattaat odottamassa ja vaippavalinnat selvillä. Ja mä oon sentään toista kertaa asialla, eka kerralla olin vielä enemmän pihalla siitä, mihin tässä oikein ollaan menossa. No, kokemus on myös osoittanut, että kaikenlaisia hankintoja ehtii kyllä varsin mainiosti tekemään myös vaikka vasta äitiysloman alettua, tosin tällä kertaa on vissiin vähän muutakin tekemistä kuin roikkua verkkokaupoissa ja Stockmannilla.

En tiedä, johtuuko se sitten siitä, että en ole sisäistänyt koko asiaa, mutta mulla on jotenkin kovin huoleton olo sen suhteen, että ensi kesänä meillä on kaksi natiaista. En ole pohtinut Igen mustasukkaisuutta (epäilemättä Igge on mustasukkainen, mutta tottunee tilanteeseen ennemmin tai myöhemmin, eikä se edes tule muistamaan aikaa, jolloin oli ainoa lapsi), en ikäeron sopivuutta tai epäsopivuutta (kuvittelen, että sillä ei pidemmällä aikavälillä ole kovin suurta merkitystä, onko ikäero vajaat kaksi vuotta vai reilut kolme vuotta, ehkä eroa on vasta siinä, jos vuosia alkaa olla välissä viisi tai seitsemän tai kymmenen), en omaa jaksamista (onhan tästä selvinneet muutkin, en jaksa ottaa suuria paineita), en parisuhteen tilaa (tuntuu vaan niin luonnolliselta, että me ollaan me ja luulen, että tarvitaan muutakin kuin muutama pikkulapsivuosi, että asioiden tila muuttuisi), en käytännön järjestelyitä (niitä ehtii miettiä keväällä). Jotenkin vaan haahuilen luottaen siihen, että kaikki järjestyy.

Tosin viimeksikin kuvittelin, että mulla säilyy järki päässä all the way. Ihan niin ei käynyt, vaan se hiivatin imetyssirkus otti aika koville ja tunteet veivät naista varsin huolella. Näin jälkikäteen omat purkaukset onneks myös naurattaa, eikä ainoastaan itketä häpeästä. Aika harva siitä alusta taitaa selvitä ihan tyylipuhtaasti, vaikka kuinka siltä näyttäisi, että muut ne vaan mennä posottaa pötköt kainalossa ilman huolen häivää. (Ja parin eka viikon perusteella ei muuten kannata vetää mitään johtopäätöksiä, ne on yleensä ne helpoimmat. :)

No joo, saa nähdä, miten tällä kertaa käy. Ainakin tiedän, että ei se imetys todellakaan siihen kaadu, että vauva saa välillä pulloa, eikä mikään vaihe kestä ikuisesti, vaan ajan myötä useimmat asiat järjestyvät - ja uusia ihmetyksen aiheita tulee tilalle. Mä uskon, että vauvaa ei kannata yrittää kovasti tulkita, koska ne ei noudata mitään logiikkaa, ainakaan aikuisen ymmärrettävää. Helpommalla pääsee, kun ei liikaa ajattele eikä varsinkaan sorru itseänikin usein vaivaavaan perusvirheeseen, jatkuvaan tiedonmetsästykseen ja itsepäiseen pyrkimykseen löytää kaikelle joku selitys.

Olen myös viime kertaan verrattuna oppinut tuntemaan itseni äitinä. Kaikki kunnia niille, jotka jaksavat vääntää itse soseita luomuvihanneksista ja käyttää pelkkiä kestovaippoja ja pitää lasta ihokontaktissa liinassa ja olla käyttämättä tuttia ja täysimettää puoli vuotta ja hieroa vauvaa säännöllisesti ja laulaa sille jo kohdussa ja tulkita vessahätäviestejä ja whatnot - musta ei sellaiseen ole enkä mä rehellisesti sanottuna edes usko, että lapsen elämän eväät ovat tuollaisista asioista kiinni. Jotkut vetoavat mielellään "lapsensa parhaaseen", minkä voi syyllistyessään tulkita niin, että toisia valintoja tehneet eivät ajattele lapsensa parasta. Henkilökohtaisesti en usko, että noilla asioilla loppujen lopuksi juuri muuta tekemistä lapsen parhaan kanssa kuin se, että joku voi olla tyytyväisempi äiti toimiessaan niin. Ihan niin kuin itse tiedän olevani parempi äiti ja puolisko, kun käytän aikani ja energiani johonkin muuhun.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa ainakin kevään opintosuunnitelman tekoa, lastenhoitajan valinta, norjalaisten joulujuhlat ja reilun viikon päässä häämöttävän rakenneultran odotusta. Ja toivon mukaan vähän vähemmän loskaa ja kireetä pinnaa kuin tänään.

Kakkaraivari

Tämä postaus käsittelee vain kakkaa. Mulla on nimittäin kakkaraivari. EN JAKSA SIIVOTA SITÄ KAKKAA JATKUVASTI KAIKKIALTA MUUALTA PAITSI POTASTA! ARGH! Taas pyörii vessanmatto koneessa, kun ei kelvannut sinne pottaan päkistää, vaan piti nousta ja turauttaa matolle. Aina sama homma.

Käsikirjoitus on selkeä. Igge sanoo kakka, kakka, jolloin minä kiidätän ukkelin potalle. Tai sitten Igge on juuri syönyt (huom. positiivista kuitenkin, että syö itse!) ja minä kiidätän ukkelin potalle. Istutaan, minäkin vessan lattialla, luetaan kirjoja (kielellinen kehitys mielessä, haahaa), katellaan tintuja ja pupuja ja prumprumeja ja kukkia ja mitä niissä nyt on, ihmetellään sitä jalkojen välissä roikkuvaa "pippeä". Istutaan vartti, kaksikymmentä minuuttia, kunnes ipanalla on hanurissa potan kuva. Mutta itse potta se vaan kumisee tyhjyyttään. No, sovitaan, että istuskelut on istuskeltu, ipana nousee ja a) kakkaa matolle tai b) saa puhtaan vaipan ja ilmoittaa 30 sekunnin kuluttua, että kakka. Ja siellähän se sitten lepää.

Selvästikään kyse ei siis ole siitä, että Igge ei suostuisi kakkimaan muualle kuin vaippaan. Kyllä se suostuu. Ihan kaikkialle muualle paitsi sinne hiivatin pottaan. Eikä Igge myöskään lainkaan protestoi itse potalla istumista, se menee siihen ihan mielellään. Mutta miksi, miksi, oi miksi se ei voi kakkia sinne? Ja miten mä saan hermoni riittämään, tekis mieli unohtaa koko homma ja antaa sen kulkea vaipoissa hamaan esikouluikään, jos ei kerran potta kelpaa! Puuh.

Ah, kylläpä helpotti saada turhautuma ulos. Vinkkejä kakan houkutteluun otetaan vastaan, jos jollain on ollut samanlainen pottakieltäytyjä. Minä taidan mennä nyt lounaalle, kun Igge nukkuu (huom. positiivista kuitenkin, että nukahtaa itse huutamatta). Haastateltiin tänään yksi hoitajakandidaatti ja iltapäivällä tulee toinen. Jo ensimmäinen vaikutti tosi hyvältä, oikein kiva 25-vuotias mimmi, joka on työskennellyt ryhmäperhepäivähoitajana ja jolla oli tosi hyvät suositukset. Melkein olis tehnyt mieli palkata se saman tien.

Loppukevennys: eilen luettiin kirjaa, jossa sattui olemaan mukin kuva. Kysyin sitten Igeltä, että mikäs toi on. Vastaus tuli epäröimättä, sehän on selvästi KOOL eli suomeksi eikäkun ruotsiksi skål. Kukapa vanhempi ei olisi ylpeä, kun oppi on mennyt perille näin upeasti. :)

Piis, pliis!

Mua edelleen vähän harmittaa tuo edellisen postauksen jälkihässäkkä, jolla ei sitten lopulta ollut ihan kamalasti tekemistä koko alkuperäisen tekstin kanssa. Haluan nyt kuitenkin tehdä selväksi, että tarkoitukseni ei ollut pahoittaa kenenkään teistä kommentin jättäneistä mieltä. Myönnän kyllä, että joskus kurkin joitakin sellaisia blogeja, joiden tiedän saavan verenpaineeni nousemaan, mutta ne eivät kyllä ole lukulistallani enkä käy niissä "nimelläni" kommentoimassa. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut tuosta oman lapsen taidoilla kehuskelusta, ja myös silloin olin haistavinani, että ihan väärät ihmiset ottivat tekstistä vähän itseensä ihan turhan takia. Minusta oman lapsen ja hänen taitojensa ihailu on ihan luonnollista, mutta minua ärsyttää se, jos ihailusta paistaa läpi, että omaa lasta pidetään selvästi muita samanikäisiä älykkäämpänä ja taitavampana ja kuvitellaan, että lapsen taidot ovat vanhempien "valmennuksen" ansiota.

On totta, että esimerkiksi lukemisen on ihan tutkimuksissakin todettu korreloivan kielen kehittymisen kanssa, mutta vaikutus ei varmasti ole ihan niin suoraviivainen ja yksinkertainen, että esim. jonkun tietyn lapsen kielellisen kehityksen tahdin voisi sanoa johtuvan ahkerasta lukemisesta tai lukemattomuudesta. Sitä paitsi minä vähän uskon, että osittain näihin lukemisen ja kielen kehityksen korrelaatiota todistaviin tutkimuksiin vaikuttaa se, että lapsi, joka on luontaisesti kiinnostunut kielestä ja/tai omalla kehityskaarellaan juuri otollisessa iässä, myös lukee ja luetuttaa enemmän kirjoja. En siis tiedä, voiko kukaan varmuudella sanoa, johtuuko kielen kehittyminen ahkerasta lukemisesta vai ahkera lukeminen kielen kehittymisestä. (Ja niin, kai mun nyt on pakko vielä selventää, että Igge tykkää kirjoista ja luemme niitä yhdessä päivittäin, joten nämä avautumiseni eivät johdu syyllisyydestä. Igen kielellinen kehitys ei myöskään ole mitenkään jäljessä tai erityisen hidasta, joten en myönnä olevani kateellinenkaan. :)

Toivon myös, että edellisen postauksen kommenttikeskusteluun osallistuneet ja sitä lukeneet eivät kukaan tunne itseään minun takiani loukatuksi, koska se ei tosiaan ole ollut tarkoitukseni. Mietin pitkään kommenttien poistamista, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että minä en ole vastuussa aikuisten ihmisten sanomisista ja sitä paitsi oli aika hankalaa poistaa vain osaa kommenteista ilman, että toisista olisi kuitenkin käynyt selville, mistä oli kyse. Koko keskustelun poistaminen taas tuntui turhalta, koska minusta siellä oli ihan hyviä pointteja myös alkuperäiseen aiheeseen liittyen.

Summa summarum, toivon, että en ole tahattomasti ampunut kovin isoja herneitä kenenkään nenään. Piis ja laav, eikös?

Nonni, sitten muihin kuulumisiin. Ollaan Igen kanssa lomailemassa täällä "mummun" ja "kukin" hoivissa, ja on kyllä aivan sanoinkuvaamattoman ihanaa, että mäkin ehdin ottaa vähän rennosti. Oon jo ehtinyt kahteen otteeseen ilman lasta kaupungille alennusmyynteihin (aika lahoin tuloksin tosin, mutta löysin sentään muutaman paidan POPista Igelle ja pari tarpeeksi pitkähihaista halpispaitaa itselle) sekä lisäksi hammaslääkäriin, kun yksi poskihammas alkoi vihoitella. Jälkimmäisellä ei valitettavasti ollut alennusmyyntiä, mutta pakkohan se hammas oli hoitaa, kun se jomotteli niin ikävästi. Kävi ilmi, että hampaassa oli halkeama, johon oli kehittynyt pieni reikä, mutta nyt se on paikattu.

Raskausrintamalla ei oikeastaan oo muuta uutta kuin näemmä uusi viikko. Ulospäin ei oo kyllä enää epäselvää, että onko siellä pulla uunissa, mutta näin sisäisesti tuntuu hieman epävarmalta, kun liikkeet ei vielä(kään) tunnu kovin selvästi eikä usein. Katsoin just, että Igge alkoi juuri tällä samalla viikolla tökkiä ihan havaittavasti, joten nyt olen kehittänyt itselleni angstin siitä, että entäs jos tuolta ei tällä viikollakaan kuulu mitään. En kestä, nytkö se hiivatin hermoilu sitten alkaa, mä kun luulin säästyneeni siltä tällä kertaa. Järki sanoo, että turha mun on tässä vaiheessa vielä huolehtia, mutta kun minkäs teet. Muutenkin oon jotenkin yliherkkänä, kyynel nousee silmään milloin mistäkin ja yleisin olotila on huolensekainen vitutus. Aika hehkeetä.

No, tästä on toivottavasti suunta vaan ylöspäin. Taidan kuitenkin jäädä hautomaan synkkiä ajatuksiani ens vuoteen asti. Hyvää uutta vuotta siis itse kullekin säädylle ja palataan asiaan ensi viikolla! Luvassa on ilmeisesti mm. ratkaisu lapsenhoitodilemmaan, kerron siitä lisää sitten.

Loppukevennysedit vähän myöhemmin: Igge katsoi äsken isovanhempien kanssa uutisia. Kun ruudussa näkyi ilmassa lentävä mäkihyppääjä, ukkeli innostui aivan valtavasti ja huusi TITTA, TINTU! No aivan, lentäähän ne linnutkin :D

Puhuminen on hopeaa

Narinaton joulu on lusittu, ei ehkä mennyt ihan narinatta, mutta periaatteessa oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Olis vaan voitu ehkä vähän vähemmän kulkea kellon kanssa ja jättää enemmän aikaa olemiseen. Miehelle iskee vanhemmillaan aina joku hiivatin reipaspoika-syndrooma, sen pitää koko ajan touhuta jotain. Tavallaan se olis liikuttavaa, jos ei se olis niin ärsyttävää.

Mut yleisesti ottaen tunnelma oli lämmin. Oltiin oltu kilttejä ja Igge erityisesti, suurimman suosion saivat ehkä Plaston traktori ja kuljetusrekka sekä Vilacin ihana metallinen potkuauto, just tollanen keltainen kuin kuvassa (lainattu täältä). Muita leluja ei olla vielä kaivettu esille, kun tultiin vasta eilen illalla kotiin. Lisäksi Igge sai ainakin pari kivaa Brion lelua, Maisa-hiiri-dvd:n, Sås&Kopp-levyjä, villasukkia, pyjaman ja nuppipalapelin. Olin itse hirmuisen tyytyväinen, kun mies oli niin liekeissä lahjastaan, hankin sille "päälahjaksi" retkiluistimet. Mun suosikkilahjukset olivat lahjakortti kasvohoitoon ja päähierontaan sekä cK:n pinkit pyjamahousut, niissä kelpaa loikoilla, jahka tänään päästään illalla mun vanhempin luokse täysihoitoon. Ja tietysti kaikki kirjat. Aloitin Finlandia-palkitun Nenäpäivän lukemisen, mutta en oo kyllä ihan vakuuttunut - muistuttaa jotenkin ahdistavasti mun mielestä Hotakaisen Juoksuhaudantietä, joka oli yksi ärsyttävimmistä kirjoista, joita olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut.

Ärsyyntymisestä puheen ollen, oon tässä viime aikoina sortunut vertailemaan Igen kehitystä muiden lasten osaamiseen, tällä kertaa nimenomaan koskien puhetta. Tai ehkä ennemminkin ärsyyntynyt siitä, että välillä tuntuu, että kaikkien muut samanikäiset lapset blogeissa ja Facebookissa puhuu lauseita ja osaa vaikka mitä sanoja ja laulaa ja ihme kun eivät jo lukemistakin opettele. Sitten vielä Vauva-lehdessäkin sanottiin, että puolitoistavuotiaalla on 50 sanan aktiivinen sanavarasto, mikä tarkoittaa, että Igen pitäisi kahdessa viikossa varmaan tuplata osaamisensa. On tietysti hyvin todennäköistä, että puhejuttuja korostavat ne, joiden lapset ovat aikaisessa taidon kanssa, sillä terve järki ja internetmaailman ulkopuolinen kokemus kertovat kyllä, että kaikki puolitoistavuotiaat eivät toden totta puhu lauseita tai välttämättä vielä juuri mitään yksittäisiä sanoja enempää.

En oikein osaa selittää, mikä tässäkin aiheessa taas niin ärsyttää. Oikeasti en siis ole huolissani, koska Igge höpisee ja kommunikoi kyllä ahkerasti. Ja osaa ihan riittävästi sanoja ikäisekseen, ja vielä kahdella kielellä. Ehkä eniten kiristää välillä se sellainen "meillä puhutaan sitä ja tätä, mutta meillä onkin luettu ahkerasti kirjoja" -tyyppinen kommentointi. Siitähän voi rivien välistä lukea, että kyllä varmaan muutkin lapset voisivat osata, jos heillä olisi yhtä aktiiviset vanhemmat, jotka tukisivat lapsensa kehitystä. Eikä ärsytysvaikutukseltaan kamalasti toiseksi jää se, jos sattuu naureskelemaan jollekin lapsensa osuvasti päästämälle sanalle, ja heti joku on siinä brassailemassa, miten meillä kyllä sitä ja tätä ja sitten se meidän lapsi sanoi siihen ja ton se sanoi jo silloin puoli vuotta sitten, hahhahhah.

Siis onhan se hienoa, että vanhemmat on ylpeitä lapsistaan, ja olenhan mäkin ihan naurettavan ylpeä Igestä ja sen toilailuista, ei sillä. Mutta kuten aikaisemminkin on eri yhteyksissä tullut ilmi, mun mielestä on suunnattoman paljon kiinnostavampaa tarkkailla lasten huumorintajua ja muita sellaisia ominaisuuksia, sitä miten ipanat keksivät uusia asioita ja mitä omituisuuksia he touhuavat. (Niin kuin nytkin as we speak Igge kuskaa hirmuisen touhuissaan palapelin paloja tv-tason cd-laatikkoon. Aikuisen on mahdotonta käsittää, miksi touhu on niin kovin kiinnostavaa, mutta on kiehtovaa seurata sitä intensiteettiä, jolla ukkeli hommaansa keskittyy.) Miten mä nyt sen ilmaisisin, että on jotenkin paljon kiinnostavampaa ja huomattavasti vähemmän ärsyttävää, kun lapsen taitojen kehittymistä raportoidaan jossain kontekstissa, osana jotain tapahtumaa tai tilannetta kuin kuulla tai lukea loputtomia listoja piltin taidoista.

Toki kävelemiset ja muut ovat isoja asioita, mutta ne eivät ole mitenkään erityisen ainutlaatuisia taitoja. Ne asiat, jotka tekevät jokaisesta lapsesta ainutlaatuisen, ovat jotain ihan muuta. Jotenkin välillä tuntuu, että monilta katoaa lasten kanssa kokonaan perspektiivi: eihän muutamalla kuukaudella sinne tai tänne ole ihmisen elämässä tosiasiassa mitään merkitystä. Sama koskee vaikka jotain imetystä, tavallaan ihmisen koko elämässä oikeasti aika pieni asia kasvaa aivan huimiin mittasuhteisiin. En väitä, ettei vauva-ajalla tai vaikka nyt sillä imetyksellä olisi mitään merkitystä, mutta niiden ylikorostuminen on tyypillistä ja aika yleistäkin, ainakin täällä netissä. Ehkä se johtuu siitä, että kun pienen lapsen kanssa pakosta elää kiinni hetkessä, niin ihmiselämän koko kaarta on vaikea hahmottaa.

Nyt Igge istuu lattialla viltin alla piilossa. Mun pitäisi varmaan mennä etsimään sitä, ennen kuin reppana vallan tylsistyy. Muutaman tunnin päästä onkin sitten vuorossa ah, niin ihana neljän ja puolen tunnin junamatka kaksin ipanan kanssa ja sitten, sitten alkaa mun loma, kun pääsemme viikoksi viihdytysjoukkojen hoteisiin. Can't wait!

Hyvää ja narinatonta joulua!

AAAARGH. Kirjoitin just pitkän ja POSITIIVISEN tekstin, mutta sitten Blogger pahoitellen totesi, ettei voi toteuttaa pyyntöäni, ja koko tuotos katosi taivaan tuuliin. AAAAAARGH. Joudun hieman kokoamaan itseäni päästäkseni takaisin äskeiseen seesteiseen olotilaan.

Ei meinaa onnistua. Puuh. Hengitän syvään.

Tekis mieli kiroilla. Ääneen. Rumasti. Paljon. Mutta yritän nyt kuitenkin uusia äskeisen eittämättä nerokkaan kirjoitukseni edes sinne päin. Here goes.

Igge on oppinut nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä, mitä pidin vielä kuukausi sitten täysin mahdottomana. Olemme noudattaneet ikiomaa sekamelskaunikouluamme, joka toimii suunnilleen siten, että lasta rauhoitellaan ja silitellään, kunnes se lakkaa huutamasta, ja jos huuto alkaa uudelleen, niin rauhoittelu jatkuu. Kun lapsi oppi nukahtamaan vanhemman käsi selän tai rinnan päällä, siirryimme pikkuhiljaa siihen, että lapsi nukahti vanhempi sängyn vieressä. Siitä seuraava askel oli nukahtaminen vanhempi tuolilla sängyn päädyssä, sitten nukahtaminen vanhempi ovenraossa ja viimeiseksi ennen grande finalea nukahtaminen vanhempi näköetäisyydellä lasiovien takana lattialla lehteä lukemassa.

Ja ihme on tapahtunut, nyt ipanan voi jättää sänkyynsä mumisemaan ja kaltereita potkimaan ja se nukahtaa sinne - ilman itkuraivareita! (Joita toki niitäkin on viime viikkoina koettu, sekä lapselta että vanhemmilta.) Tai sitten uudella nukahtamistaidolla ei ole mitään tekemistä ponnistelujemme kanssa, vaan se olisi löytynyt joka tapauksessa, kun tähdet muuttivat oikeaan asentoon. Who knows, mutta aion nyt nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Toinen uusi taito on vähemmän viehättävä, joskin jollain mittapuulla vähän koominen. Igge on nimittäin oppinut ottamaan vaippansa pois housuitta oleskellessaan. Tietenkin hän keksi tempun eräänä päivänä juuri silloin, kun allekirjoittanut oli vessassa eikä vahtimassa pikku paloletkua, joten nyt muutenkin kovia kokenut olohuoneen mattomme on myös virallisesti kastettu.

Kolmas ei-niin-kiva taito on ikkunalaudalle kiipeäminen sohvan tai vastaavan apuvälineen kautta. Meillä ei vissiin paljon tuuletella ensi kesänä. Siellä se pätkä seisoo ikkunaa vasten ja pärisee tuijottaen lumitraktoreita haltioituneena. Välillä kuuluu myös tuuttuut. Ja sitten jotain ampamppaa, joka saattaa tarkoittaa lamppua (tai lampa på svenska), vaan en ole varma. Ainakin ikkunasta näkyy kinoksittain "tunta" ja välillä taivaalla lentää tai räystäällä istuu "tinta". Ei oo siis ällä ihan hanskassa vielä. Tintat eli linnut sanovat kaikki kaakkaak, ja erityisen voimakkaasti ukkeli kaakattaa ankan tai vastaavan nähdessään. Lehmä sanoo muu, mutta muuten kaikki eläimet ovat hauvoja, mukaanlukien telkkarissa esiintynyt poro ja Korkeasaaressa bongattu leijona.

No niin, nyt alkaa jo vähän helpottaa. Ei ärsytä enää ihan yhtä paljon kuin äsken. Kyltäätästä. Siihen kadonneeseen postaukseen lurittelin myös joululahjoista, tai oikeastaan siitä, miten ainakin toistaiseksi Igge on saanut ihailtavan kivoja lahjoja: käyttökelpoisia vaatteita, kirjoja, astioita ja muuta käyttötavaraa sekä kivoja leluja. Pehmolelukasa ei peloistani huolimatta ole kasvanut alkuinvaasion jälkeen eikä meillä ole oikeastaan mitään muovikrääsää. Plaston mopoa en laske muovikrääsäksi, etenkin kun se on ahkerassa käytössä joka päivä. Joko meillä on käynyt ihan hirmuisen hyvä tuuri tai sitten meillä vaan on harvinaisen fiksuja sukulaisia ja kummeja. :)

Jotain horisin myös meidän lahjomisista muuten, mutta tyydyn tähän toteamaan, että minusta lahjojen hankkiminen ja antaminen on kivaa, kun vaan ajatus osuu kohdalleen. Onneksi lahjottavien määrä on jotakuinkin järkevä, etenkin kun suosimme yhteislahjoja: emme kummilasten lisäksi lahjo muita kuin ne, joiden kanssa vietämme joulua eli toisemme, molempien vanhemmat, kaksi siskoa (yksi minun, yksi miehen), mummini ja enoni.

Tänä vuonna joulu onkin vähän erilainen, kun ollaan miehen vanhempien vieraina. Meinasin jo taas aloittaa tyypillisen etukäteisahdistumisen (joka yleensä osoittautuu turhaksi), mutta sitten päätin, että tällä kertaa en jaksa. Sen sijaan julistan täten itselleni ja miehelle (oikeastaan jo toistamiseen) narinarauhan joulun ajaksi. Olen kitissyt viime aikoina sekä syystä että vähän syyttäkin siinä määrin, että nyt lupaan lopettaa rutinan. Onhan tässä taas koko ensi vuosi aikaa valittaa.

Siispä toivotan kaikille otsikon mukaisesti hyvää ja narinatonta joulua! Toivottavasti saatte juuri sellaisen joulun, josta tulee teille hyvä mieli. Ja jos ette, niin muistuttakaa itseänne siitä, että loppujen lopuksi kyse on yhdestä viikonlopusta, joita tulee uusia viikoittain.

En se minä ollut!

Toissapäivänä Igge heitti aamupuurolautasen nurinpäin keittiön matolle, ja saattaa olla, että allekirjoittaneella vähän kohosi ääni siinä palautetta antaessa. Kun sitten kontillani hinkkasin puuronjämiä irti villakangasmatosta, puhisin jotain, että kato nyt, kuka teki tällaisen kamalan sotkun, niin tyyppi vastaa, että PAPPA. Jep, tietenkin.

Tänään mun sisko eli Igen täti oli käymässä (ja syömässä eilen leivottuja mokkapaloja, jotka muuten maistuvat yhtä hyvältä kuin 80-luvulla). Ruoan jälkeen tätiä alkoi vähän ramasta, joten eikun sohvalle pitkälleen.

Igge touhusi siinä vieressä jotain, ja minä luin sähköpostia. Herralta pääsi siinä äheltäessä melkoisen mojova pieru, johon minä sitten, että Igge, yhhyh. Niin eikö tämä enkelinkihara ota ja osoita nukkuvaa tätiään, että tuo se oli, enkä minä.

Arvatkaa nauroinko.

Paska tappa, vanha tuttu

Suonette anteeksi ranskani otsikossa, mutta unohdin - miten saatoinkin - eilisestä, että raskausrintaman uutisiin kuuluu myös ei-kaivattujen ystävieni, liitoskipujen paluu. Yhtään pidempi istuminen vetää taas ton lantio-osaston aika tuskaisaan tilaan, samoin esim. jalkojen kopistelu autoon istumisen jälkeen aiheuttaa niitä oikein mukavia puukoniskuja nivusiin. Kirosanakirosanakirosana.

Niin ja punkkuakin tekee mieli, kun ei enää okseta.

Lähetin myös sähköpostia potentiaaliselle lastenhoitajalle ensi kevättä ajatellen, alkaa olla hiukkasen stressi siitäkin. Ja joulukortit pitäis saada postiin ylihuomenna ja 10 sivua nettisivujen tekstejä pitäisi kääntää ruotsista suomeen tällä viikolla ja joululahja-asiat pitäisi hoitaa loppuun ja mun aikuiskoulutustukipäätöstä ei vaan kuulu ja rutirutiruti.

Mutta hei, sain vitosen mun taannoisesta tentistä! Olenkin näemmä ihan guru henkilöstöjohtamisessa! Hyvä minä!

Niin ja lapsi on muuten it-guru, se kävi härkkimässä tietokonetta ja sai käännettyä näytön kuvan ylösalaisin. Myös hiiren kursori liikkui tasan vastakkaiseen suuntaan kuin sitä yritin siirtää. Onneksi it-guru-siskoni googlasi pelastuksen: Windows XP:ssä näyttö kääntyy, kun painaa ctrl+alt+nuolinäppäin. Että kaikkea sitä oppii. Onneksi joulupukki tuo mulle uuden masiinan hajonneen tilalle ja pääsen eroon tästä miehen ikivanhasta työkoneesta, jolla nyt naputan.

Ja sitten mulla oli vielä yksi positiivinen asia mielessä, mutta nyt en enää millään muista, että mikä se oli. Nyt lyö yläkerrassa niin tyhjää, että lienee aika mennä tutilullaa.

Edit noin 5 minuuttia myöhemmin: Se positiivinen asia oli se, että Igge on taas ryhtynyt nukkumaan hienosti ja putkeen! Ja olemme jopa päässeet eroon sylinukutuksesta, ja ipanainen nukahtaa omaan sänkyynsä, jahka joku jaksaa hengailla siinä herran huoneen (lasi)oven takana näköetäisyydellä, vaikka esim. lehteä lukien. Tänään mun piti HERÄTTÄÄ se vartin yli 8, että ehdittiin ajoissa liikkeelle. Ihmeiden aika ei ole ohi! (Ja pliis kohtalo tai mikä lie ähäkuttihenkinen jumaluus, älä vie tätä pois, vaikka siitä uskalsinkin kirjoittaa. Kiitos.)

Takaumia osa 2

Koko viikonloppu on juhlittu, ensin eilen miehen perheen perinteistä joululounastelua, joka jatkui illanistujaisina ja tänään Igen pikkuserkkuja, joista kaksi täytti joulukuun alussa kolme ja yksi itsenäisyyspäivänä yhden. Aikuisjuhlissa, joissa kuitenkin oli varmaan yli 20 ihmistä, Igge juosta viipotti kuin hurjapää tuntitolkulla, veti milloin ketäkin mukanaan narussa ja tirsaili välillä lattialla jatkaakseen taas juoksemista. Pikkuserkuilla kolmen tytön vauhti oli ilmeisesti niin hämmentävä kokemus, että ipana lähinnä tuijotti menoa huuli pyöreänä.

Kuten taisin kertoakin, kirjailin alkuraskauden tuntemuksia nt-ultraan asti. Tässä siis loput alkuraskauden kirjanpidosta eli viikot 9-12.

9. viikko

Oireisiin alkaa tottua. Tai no, kuvotus ja väsymys käyvät kyllä hermoille, varsinkin kun Igge sairastaa ja mies työreissaa enkä saa levättyä tarpeeksi. Soitan vihdoin ja viimein neuvolaankin, ja saan ajan jo seuraavalle päivälle. Neuvolassa nyt ei mitään uutta ja ihmeellistä tule, paitsi tällä kertaa pitää viedä itse pissanäyte labraan - sellaista seulontaa ei ollut viimeksi. On jotenkin epätodellinen olo, kun muistan vielä niin hyvin sen ihan ensimmäisen kerran Iggeä odottaessa. Harmi, että mun maailman ihanin neuvolantäti on jäänyt eläkkeelle, mutta onneksi tämä uusikin (jolla siis Iggekin käy) on ihan hauska tapaus.

10. viikko

Mitä mä horisin, että oireisiin alkaa tottua. Aivan karsea olo melkein tauotta ja laattakin lentää taas. Uh. Enää pari viikkoa ensimmäisen kolmanneksen täyttymiseen, mihin tää aika oikein menee?

11. viikko

Taas uusi viikko. Olo alkaa ilmeisesti vähän helpottaa, en oksenna kertaakaan ja lähelläkin on harvemminkin kuin ennen. Välillä epäilyttää, että mahtaako tuolla ketään ollakaan. No, enää ei ole pitkä aina nt-ultraan, se on (neuvolan laskutavan mukaan) viikolla 11+5.

12. viikko

Joka kerta kun kuvittelen, että olo helpottaa, kohta taas oksettaa. Yrgh. Muutenkin on aika nuiva olo, turvottaa ja ällöttää. Vatsaa ei enää saa vedettyä sisään, muistelen inhonneeni tätä vaihetta viimeksikin. Näytän vain lihonneelta ja väsyneeltä. Viikon lopulla käyn Naistenklinikalla nt-ultrassa. Hermoilen edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä, eikä uni maistu. Onneksi kaikki näyttää olevan niin kuin kuuluukin: tyyppi viuhtoo ja heittää voltteja, niskaturvotus on 0,9 mm ja kaikki osat, jotka tässä vaiheessa kuuluu näkyä, ovat paikallaan. Hullu fiilis, olen jotenkin paljon liikuttuneempi kuin viimeksi kun tiedän paremmin, mikä tämän projektin tulos on. Meinaan pillahtaa itkuun, kun katselen labraan jonottaessani pikkuruisen käärön kanssa Naistenklinikalta poistuvaa paria. Kesäkuussa toivottavasti ollaan taas samassa tilanteessa mekin, lasketuksi ajaksi kirjataan 8.6.

Näiden kirjoittamisen jälkeen suurin "uutinen" lienee se, että nyt voin jo varmasti sanoa tuntevani välillä jotain liikettä. Jotain tuntemuksia on ollut jo varmaan pari viikkoa, mutta niiden aiheuttajasta en kyllä ole varma. En nimittäin usko, että normaalitilassa kiinnitän sen suurempaa huomiota navantakaisiin tuntemuksiin, vaikka siellä joku paikka nykisikin. Muuten olemus on siinä hankalassa välivaiheessa, että omat housut eivät enää mahdu ja äitiyshousut ovat vähän turhan suuret. Ongelma kuitenkin on epäilemättä väliaikainen.

Takaumia lokakuulta

Itsenäisyyspäivän kättelyitä katsellessa lykkään tänne nyt samantien takaumia lokakuulta eli ekat viikot tästä toisesta raskaudesta. Edelliskertaan verrattuna ällötys alkoi aikaisemmin, oli voimakkaampaa ja laattailinkin useamman kerran viikossa - viimeksi niin ei tainnut käydä kertaakaan. Onneksi oireisto noudatti kiltisti sääntöjä ja laantui siinä ensimmäisen kolmanneksen lopun lähestyessä.

Oh, uutiset loppuivat, nyt täytyy taas keskittyä illan draamalliseen ilotulitukseen!

5.10.

Pakko kai mun on antaa periks ja pissiä tikkuun. Tulos ei enää kamalasti yllätä, kierto on yleensä niin säännöllinen ja muutenkin jatkuva vessahätä, paleleminen ja väsymys muistuttavat hämmentävästi syystalvesta 2008. Sitä paitsi minkäänlaisia PMS-oireita ei näy, ei kuulu - oon ollut niin aurinkoinen, että jotain mätää tässä on.

Tuijotellaan testiä miehen kanssa ja reaktio on lähinnä nauru. Toivottu tulos tää oli, mutta tuntuu silti aika omituiselta. Tai siis ihan todella omituiselta. Vähän hysteeriseltäkin. Oho, tästäkö se nyt sit alkaa?

Viikkoja kasassa testiä tehdessä oman arvion mukaan 4+3 ja jos kaikki menee putkeen, toimitusaika olisi kesäkuun 11. päivän kieppeillä. Olin odottanut olevani enemmän tohkeissani, nyt on vaan vähän sellanen fiilis että, jaha, silleen.

5. viikko

Paleltaa ja väsyttää. Nukahtelen sohvalle ja toivon, ettei Igge syö konetiskiainetta tai keksi muuta kamalaa, kun mun valvova silmä vähän pilkkii.

Muuten koko homma tuntuu niin epätodelliselta, että en oikein edes osaa ajatella sitä. En kuitenkaan jaksa tehdä lisää raskaustestejä, kuten edellisellä kerralla.

6. viikko

Paleltaa, väsyttää ja uutuutena oksettaa. Parina aamuna laattaan oikein huolella, yrgh. Ei mulla Igestä tällaista ollut. Silti raskaus tuntuu tosi kaukaiselta. Hyvä kaveri on kuukauden verran edellä ja katselee jo äitiyshousuja ja pohtii ultraa. Cannot relate, ei tunnu yhtään, että tuollaiset asiat kuuluis millään lailla mun elämään.

Tunnen luopumisen tuskaa: voi punaviini, voi sushi, heihei.

7. viikko

Arvatkaa mitä, paleltaa ja väsyttää. Ja yököttää. Loppuviikkoa kohti olo vähän helpottuu, ehkä siksi, että mun vanhemmat on kylässä ja jaksavat viihdyttää Iggeä niin, että saan levätä normaalia enemmän. Käydään teatterissa ja vaikka esitys on viihdyttävä, olen nukahtaa tuoliin ennen väliaikaa ja Jaffan muodossa saatua sokeriruisketta. Varaan alkuraskauden ultran viikon päähän. Ehkä tämä raskaus jotenkin todellistuu, jos nään, että siellä vatsassa oikeasti on jotain.

8. viikko

Oireet jatkuvat aika lailla ennallaan. Käyn ultrassa, ja siellä se papana pötköttää. Puolitoistasenttisen sydän lyö 164 kertaa minuutissa, ja sikiö vastaa viikkoja 7+6. Lasketuksi ajaksi tulisi siis 9.6.2011. Sydänäänten kuuleminen herkistää, vaikka riideltiinkin miehen kanssa koko matka lääkäriasemalle. (Tosi fiksua.) Mietin, miten käsittämätöntä on, että Iggekin oli alussa tuollainen pikkuinen, ja että miten uskomatonta on, että siinä pienen pienessä pavussa on kaikki ainekset omanlaiseensa ihmiseen.

Plääh ja kiitos ja ahistus

Ei sitten lähdetä Amsterdamiin. Lakkoilu on hanurista, miks mun pitää kärsiä lentoemäntien työehtojen takia? Koko rajaton lakko-oikeus on vähän niin ja näin: eri alat ovat kovin eriarvoisessa asemassa. Toisilla on selvästi paremmat mahdollisuudet "kiristää" lakkoilemalla. (Ja tämä tietysti syö mua erityisesti siksi, että olen itse sellaisella alalla, että lakkoilu ei juuri massoja hetkauta.. :) Mun mielestä olis ihan hyvä, jos lakkoa saisi jatkaa esimerkiksi kolme päivää kerrallaan, ja sitten taas pitäisi tehdä töitä muutama päivä, kuten joku Finskin tulkki ehdotti HBL:ssä. Kyllä silläkin menisi viesti perille, mutta sivulliset kärsisivät vähemmän.

Toisekseen kitisyttää ton lapsen nukkumiset, en tajua, mikä sitä taas riivaa. Välillä menee muutama yö ihan putkeen ja sitten taas joku mörkö iskee, eikä siitä omassa sängyssä nukkumisesta tuu mitään. Muutamana yönä rauhoiteltiin sitä omaansa, mutta lopputulos oli se, että ainakin vanhemmat oli vielä väsyneempiä, kun siinä meidän välissä se sentään nukkuu. Iltaisin on harjoiteltu nukahtamista omaan sänkyyn tassutellen (voi yrjö mikä sana...) ja niin, että vanhempi on huoneessa unta hakiessa, mutta ei koko ajan silittele tai pidä sylissä. Toistaiseksi tulokset on aika laihanlaisia, välillä Igge nukahtaa ihan nätisti ja välillä (kuten just äsken päikkäreille mennessä) raivotaan ja kiljutaan ja viskotaan tuttia ja potkitaan kaltereita ja noustaan väkisin pystyyn. Ihan helvetin turhauttavaa, mulla on vissiin jotenkin vääränlaiset äitigeenit kun ei vaan meinaa hermo kestää. Lopulta oli pakko lähteä pissalle, jolloin ukkeli jäi kiljumaan sänkyynsä, mutta kappas vaan - nukahti ennen kuin ehdin takas. Että sille jäi nyt varmaan pysyvä trauma, kun se simahti huutoonsa, mutta eiköhän meillä oo tällä viikolla siivoiltu ihan tarpeeks ruumiin eritteitä lattioilta ilman sitä, että mullekin vielä kävis vahinko.

Anyways, kiitos onnitteluista. Kuten tuonne kommentoinkin, niin kovin epätodelliselta koko juttu vielä tuntuu. On kyllä hullua, miten eri fiiliksillä tämä toinen kerta on (ainakin toistaiseksi) mennyt. Ei sitä hillitöntä huolehtimista ja stressiä ja epävarmuutta, vaan jotenkin aika rauhallinen olo. Että kävi miten kävi, en pysty itse siihen kovin paljon vaikuttamaan, kunhan nyt elän suunnilleen terveellisesti. Ainoastaan nt-ultra hermostutti ihan tolkuttomasti, sanoinkin sille kätilölle (joka muuten oli sama kuin Igen nt-ultrassa!), että stressasin edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä.

Olin siellä ultrassakin yksin, ja liikutuin mielessäni niistä varmaan ensimmäistään odottavista nuorista pareista, jotka istuivat hermostuneina odotushuoneessa. Ja verikoetta odotellessa näin Naistenklinikan aulassa parin, joka oli viemässä käärylettä kotiinsa. Meinasin puhjeta kyyneliin.

Mua huolestuttaa tällä hetkellä vähän se, että tämä toinen jää jotenkin vähemmälle huomiolle, kun en ehdi syventyä odotukseen ihan samalla intensiteetillä kuin Igen kanssa. Mutta ehkä se muuttuu, jahka liikkeet tuntuvat kunnolla ja tyyppi sillä tavalla onnistuu muistuttamaan olemassa olostaan. Kirjailin alkuraskauden tuntemuksia ylös viikoittain, joten postaan nekin tänne blogiin pikkuhiljaa, jotta koko perheellistymishistoriani on sitten yhdessä paikkaa tallessa. Pitää muuten ihan paikkansa, että aika kuluu toisella kertaa paljon nopeammin. En tajua, justhan mä siihen tikkuun pissin ja nyt on jo toinen kolmannes menossa? Onneksi se kamala väsymys ja pahoinvointi ovat helpottaneet, on ihana fiilis, että taas löytyy virtaa.

Mulla oli muuten jotenkin hankaluuksia kertoa tästä, tuntuu niin epäreilulta, että me ollaan jo toista kertaa tässä tilanteessa ilman sen suurempia ongelmia (ainakaan toistaiseksi, ikinähän ei tiedä, mitä tapahtuu), kun toiset odottelee vielä sitä ensimmäistäkin plussatestiä tai saa keskenmenon tai joutuu keskeyttämään raskauden jostain syystä. Mietin, että joku kovasti pettynyt eksyy vahingossa tänne ja kiroaa mut alimpaan helvettiin. Niin mä tekisin itsekin, ajattelisin, että saatanan itsekäs lehmä, sä et tiedä mistään mitään, kehtaatkin vielä rutista jostain lentolakosta ja kiukuttelevasta lapsesta, hohhoijaa. Eikä mulla olekaan mitään sanottavaa puolustuksekseni, mä tiedän, että nämä murheet on aika pieniä. (Eikä ne edes oikeastaan ole murheita, kiukutuksenaiheita vaan.) Ja siitä mä olen hyvin, hyvin kiitollinen. Vaikka vähän kiukuttaakin.